Part 2
— Kuule, kuule, kellokäki Kukkuu, kukkuu, kukkuu — — —
ISTUN RATTAILLA JUOPON RENTUN.
Istun rattailla juopon rentun, valjaissa vaivainen koni. Eessä on pitkä ja taloton taival, kiihtynyt hermostoni. Veljeni huokuu viinaa ja likaa, miehessä monta lie vikaa.
Täytyy sietää mun siivotonta, vaikkakin luonto on vastaan. Kaveri outo kirkuu ja kerskaa kaupasta parhaimmastaan. Suussa on kuolainen sikarin sätkä: mikä lie hirveä jätkä.
Poikanen ohjissa, miehenalku, ruoskii ruunaansa selkään. Korvessa hongikko kahden on puolen, ihmekö, hiukan jos pelkään? Jos olen matkassa rosvon pahan, vieköön viimeisen rahan!
Pullo on taskussa toverin roiman, ryyppää naukun ja kaksi. — Ruuna hoi! laukkaa, mies tämä naukkaa hullua hurjemmaksi. — Voi sua nättiä herraslasta, kurkkuas hienoa kasta!
Puolessa pullo, puolessa matka, kumppali pyörällä päästä. — Ryppäänkö rattailta hullun raivon, enää ei henkeä säästä? Mitä? — Hän äkkiä vaikenee, itkee, itkee ja siunailee.
Yhdestä pullosta ystävinä ryyppäämme viimeisen tilkan. — Piruko piittais, perillä vaikka joudumme aiheeksi pilkan? Kaksi on matkalla hullua miestä, tietoa tuskin on tiestä.
ITSERAKAS.
Rakasta muit' en niinkuin itseäin. On itserakkaus syvin sisässäin.
Ma alttareita sille pystytin ja uhrit parhaat niillä uhrasin.
— Oon hourupäinen! varmaan arvioit. Mut yhtäläinen itse olla voit.
— Jos intoon sytyt eestä ihanteen, ma luulen: lankeet itsepetokseen.
— Oi, tunne itses oppi vanha on: Tie itses kautta kulkee valohon.
JOKAINEN MEISTÄ.
Jokainen meistä lyödään ristinpuuhun, etikkaa, sappea vain työnnetähän suuhun ja pilkan piilut rintaan isketään ja ivan vasamilla viskellään.
Kun riiput ristinpuussa verissäsi, kun naulain piikit pistää käsiäsi, voi tuskanhuuto nousta rinnastaa, — mut kukaan kuuntele ei huutoas.
ETSIJÄ
ETSIJÄ.
Elon korpeen etsijä matkallaan pois pyörteestä maailman astuu. Hän Herraa huutaa tuskassaan, hänen silmänsä kyynelin kastuu: Yö kauhujen yllättää, ei valon hän pilkettä nää, ei tuiki tähtönen ainoa täällä, hän kirottu lie maan päällä.
— Mitä etsin? Alkua olemuksen, elon tärkeintä arvoitusta. Minä tahdon tuntea totuuden, sitä vaadin — yö sysimusta! Oi, kaihoa polttavaa! Ken janoni sammuttaa? Niin, ken minä olen — ja mistä ja mihin näin harhailen eksyksihin?
— Ah, turhaa, turhaa kaikki on vain, tää maa mitä päällään kantaa. Sua, Jumala, paastoten palvoin, hain, siis etkö voi vastausta antaa? Ellet — niin parasta ois mun tyhjiin raueta pois! Sua silloin, ihminen, sääli on vasta: Oi, kurjaa ihmisen lasta!
— Epätoivo on julmempi kuolemaa, yön katse mun vereni hyytää — — — Oi, Luoja, on aika Sun armahtaa, verikyynelin poikasi pyytää: Saat — antaja elämän — mun henkeni mitättömän; mut henkeni hinnalla pyyntöni täytä: Oi, kasvosi minulle näytä!
Mikä valkeus etsijän ympäröi, yö auringonnousulta näyttää? Sydän tyyntyy, joka niin rajusti löi: Pyhä, Suuri, Sanaton sielunsa täyttää. »Olet poikani rakkakin!» soi kuiskaus salaisin. »Oi, nouse, valaise veljies yötä, käy, suorita rakkaustyötä!»
Hän nöyränä nousee, kulkee pois, on saanut hän tehtävän jalon. Ja on kuin sielunsa harput sois, käy eellään leimaus valon — — — Oman kansansa eksyneen hän johtavi valkeuteen. — Ole siunattu, etsijä! Kansasi kerran sinut huomaa mieheksi Herran.
MAHATMA GANDHI.
— Gandhi, Intian tumma mies, sielusi suuri on, jalo! Maatasi painaa vieraan ies, sorretun kansasi luo käy ties, mahatma, Aasian valo.
— Viidakon viisaus voittamaton kauttasi haastaa yöstä: — Voittaja vihan vain rakkaus on. Oommehan lapsia auringon; yöhön ei meitä saa syöstä.
— Mutta et, vieras valkoinen, ymmärrä Intian mieltä. Valtikan toit sinä hurmeisen, hiellä, verellä hindujen aarteesi anastat sieltä.
— Heiltä veit helmet, viljain ja maan, maksuksi myrkkyä juotat. Tehtaasi jauhavat turmiotaan, kurjuutta peittelet rihkamillaan, mammonaan, miekkaan luotat.
— Nää, miten poikamme haltioissaan luopuvat aseistansa! Brahma, Vishnu huulillaan syöksyvät peitsiäs uhmaamaan kauniina kuolossansa.
* * *
Kaksi on valtaa vastakkain, — kumpiko kruunaama voiton? Toisella paino on kanuunain, heikompi vahva on hengessä vain, uskossa huomisen koiton.
— Gandhi, Intian ihana mies, heimosi nostaja jalo! Vankilan koppiin kulki sun ties. — Virka, oi, viisas murheen mies: Milloin voittavi valo?
ISÄ MEIDÄN.
Oi Isä meidän, Isä taivahissa, Sun nimes pyhä, pyhä olkohon! Maan päällä, syvyyksissä, korkeuksissa Sun tahtos yksin tapahtuva on. Suo sieluillemme virvoittava manna ja tahrat tuntojemme pyyhi pois. Oi Isä, syntimme sa anteeks' anna kuin mekin veljelle, mi velkaa ois.
Oi Isä, lankeemasta meidät estä, meit' ahdingoissa auta voittamaan. Ei liikaa koetusta lapses kestä; pahasta päästä meidät aikanaan. Oi, itse oomme haihtuvaista unta, me turvaudumme Sinuun, totuuteen. On kunnia ja voima, valtakunta vain Sinun yksin iankaikkiseen.