Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

RISTIAALLOKOSSA

Kokoelma runoelmia

Kirjotti

Kasimir Leino

WSOY, Porvoo, 1890.

»Il n'y a de bonheur pour aucune espèce vivante, qu'à suivre ce à quoi la nature la destine». André Chénier.

»O rara temporum felicitas, ubi sentire quae velis et quae sentias dicere licet!» Tacitus I.

SISÄLLYS:

[*Tähdellä merkityt runot, 8 luvultaan, olen valinnut ennen julkaisemistani »Runokokoelmista».]

Ristiaallokossa (esipuheeksi).

I. Yleis-aiheisia.

Suonion muistoksi M. A. Castrén'ille Herätykseksi! Kansan lapsi Mieleiseni mies Innotta nuoruus, päiv' on auringotta Gladstonelle

II. Kuvauksia.

Nukkuvalle tytölle vuoristossa Laulajatar Käyntini Versailles'issa Memento mori Huutolaistyttö kehdon ääressä Myrskylintu *Sunnuntaina *Hääilta Mun isäni armahan kuolema vei

III. Mietelmiä.

Surutonna suolla sorsa Mun vuodenaikain ei ole syys Tien ha'ussa Päivän laskiessa En teitäsi kulje Ulapalla I & II Ylinnä kaiken vapaus! Mä tahdon toivoa! Pois sanariita! Mi orjuutta, se kurjuutta Luonnon ihailua Parantumaton Epäilykselle Yksin ollessa Mietelmiä I-IV *Hengen tasavalta *En rakasta tyyntä

IV. Lempi.

Lemmittyni muistoksi Annettelle Suukkosten keskessä Koittaa järki jäykkä olla *Neiden mielet, I-III *Impeni I-III *Ensi vuokko Tuommoinen tyttö on mieleeni mun Vieraalla maalla Mustat silmät Jos tohdit ja tahdot Niin varmasti Kaikki kaikessa Daimooni Hän huomaa ei Sen jo tiedän Vertauksia luonnosta Päivän noustessa *Mik' onpi syynä

V. Ivallisia.

Elämän kokemusta Valtion syöttiläälle Mies kuin muutkin Eräälle kirjailijalle »Kallihin kansan vuoksi» »Kunnon mies» Bulevardi-kahvilassa Mahtava mies

VI. Uskonvainojen ajoilta.

I. Petrus Valdo a) Collège de la gaya scienza b) Valmistusta c) Provencen laaksossa d) Maanpakolaisuudessa Böhmissä II. Varastettu!

RISTIAALLOKOSSA.

On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa Mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa, Ja metsänlammen laineeton oli lahden sinipinta Ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.

Ja täällä hetken' herttaimmat mä leikin elämästä, En tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinnästä, Mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin Ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.

»Tuo tuoll' on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle, Näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle -- Jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa, Niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.

Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille, On hauska heidän taistella ja soutaa muille maille; Jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla -- Siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!

Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää, Nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää, Nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon Ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.

Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet, Ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet, Kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre, Niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.

Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee, On varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee -- Jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!» -- Näin päätti äiti armahin neuvonsa syleilyllä.

Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla: Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla, Mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille, Jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.

Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken laitatuuleen, En kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen -- Saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen Ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.

Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden, Niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden. Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi, Ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.

Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne, En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne, Vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää, Kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.

Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi Ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi, Kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi, Vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.

Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta, Mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta -- On koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten, Ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.

Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta, Jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta; Kuin immyt ensi lempeään, niin muistan aina teitä, Kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!

YLEIS-AIHEISIA.

SUONION MUISTOKSI.

I.

Soi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit, Nyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit, Voit soida soraäänittä, voit totta ylistää, Voit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.

Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa, Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa, On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on, On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.

Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois, Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois, Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton, Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.

II.

Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien, Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen; Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit, Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.

Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen, Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen, Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa, Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.

Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan, Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan, Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi, Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.

Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat, Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat, Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös, Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.

Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on, Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon. Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo, Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.

»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää, Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää», Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä, Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.

Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie, On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie -- -- Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan, Ukein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.

III.

Kun kodin loit sä lämpimän, Sen suomalaiseks loit, Ja lemmenkuiskeen hellimmän Sä suomen kielin soit. Sä lapsilleskin neuvoit näin: Käy tuota tietä edespäin!

Sun jalo, puhdas luontehes Se lapsen lainen on, Ja vilpitön on sydämmes Ja elos tahraton, Sun tieltäs väistyy vihakin Ja ilkimielen ivakin.

Sä äidiltäsi kieltämme Et kyllä saanutkaan, Mut lauluihis sä mieltämme Sait yllin kyllin vaan, Ja »vieras lippu» peittänyt Ei Suomen miehen töitä nyt.

Sä vaatimatta laulelit Kuin talven varpunen, Mut puhtahinta soittelit Sä kieltä sydämmen, Siks leivoakin kauniimp' on Tao sulolaulu Suonion.

IV.

Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien. Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden, Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön, Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.

Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi, Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi; Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin, Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin».

Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan, Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan, Ja »mansikoita» Suonion ja »mustikoitakin» Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.

Hän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen Hän ilmi saada koittavi valolla tietehen: Sen tavat arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait, Sen hengen eri astehet, sen kehityksen lait.

Hän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita, Hän löytää niistä kansansa, sen poimii aatteita, Ja kulttuurista kuvan hän silloisen Suomen luo, Elämän entisaikojen eteemme selväks tuo.

Ja sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää, Kullervon, Ainon laulut näät hän meillen esittää, On kyllä itkun arvoinen jo kuolo Kullervon Sydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.

Ja Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa, Kunnekka onnen Suomenmaan hän niistä taatuks saa, Niin löytöhönsä luottaen hän astuu polkuaan Ja työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.

V.

Ei harmaapääksi kansoas Sun suotu palvella, Et niinkuin kukka kuihtunut Sä syksytalvella, Sä miehuudessasi muutit pois -- Työs keskeyneet ken jatkaa vois?

Sun tuntees aina tuliset Ne vaati vauhtia, Ja vauhdilla sä riensitkin, Kun työssä riehuit sa, Ja kuolemasikin tuommoinen Oli tempaus äkkipikainen.

Nimekses luota Viipurin Sä saaren nimen sait, Sen saaren, jonka luona nyt Niin kylmän haudan sait: Näät Suoniosaaren luona on Myös päättynyt elämä Suonion.

Nuo Suomen lahden lainehet Nyt töitäs laulakoon, Ja yhtä Suomee lempimään Ne innostuttakoon, Sun laillasi työtä tehtäköön, Sun muistosi aina eläköön!

1888.

M. A. CASTRÉN'ILLE.

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta Kun nuorra rintahasi hengitit, Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt Kun silmiis talvi-illoin lieskasi, Tai toisekseen kun turhaan keskusyöhyt Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa Ei sortunut, vaan kesti taistellen, Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen, Maan eestä tään sä tahdot toimimaan, Pois poistat esteet, murrat vastustuksen, Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viimat pohjoisesta, Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät, Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon Ja muinaisuuttamme sä valaiset, Luot täten kansallemme elin-ehdon Ja täten seestät päivät vastaiset.

-- Et suurin äänin suurisuisten lailla Sä ilmi tunteitasi huutanut; Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla, Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit Sä nuorukaisiakin innostaa, Ja työllä itse laakerit sä voitit Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Erotti varhain sun jo tuoni meistä, Vei kesken viljan korjuun aljetun -- Ei sentään silmä tummu kyyneleistä, Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme, Ne meitä työhön aina kehoittaa -- Ja työllä parhain kunnioitustamme Myös voimme Castrenille osoittaa.

HERÄTYKSEKSI!

Mä laulan vapaudesta minäkin Ja taistelua pilviin ylistän, On työssä elämämme tarkoitus Ja taistelu on ehto elämän.

Mä tahdon kuulla ääntä torvien, Mä tahdon nähdä kalpain kalskuvan, Mä tahdon verta saada suonihin Ja innon tulta nuoren rintahan.

Siis ylös, nuoret, toivo kansan, maan, Sä näytä, nimes että ansaitset! Miks veltoksi ja kuhnuriksi käyt Vai kilvoitustako sä peljännet?

Ol' aika kerran, jolloin tarvittiin Sun voimas tanterella hurmehen Ja jolloin kunnialla mainittiin Ken kansaa päättömäks sai parhaiten.

On aika muuttunut, myös vaatimus: Nyt urheuttas siinä tarvittais, Ett' taisteluun käyt kanssa itses nyt, Lyöt harhaluulot maahan kalvallais.

Sun kalpas järki terve olkohon, Mi etuluulot murtaa, tuullottaa, Ja empimättä tieltäs kaikki lyö, Mi hengen vapauttasi vastustaa!

Siis ylös nuoret, toivo kansan, maan, Käy taisteluun sä kanssa sortajas, Miks veltoksi ja kuhnuriks sä käyt, Mi lannistaa sun vanhaa intoas?

Vapauden aate eikö voimaa suo Ja liehdo tulta tunne totuuden, Pyhintä omaisuuttas kahlittaa Kun kylmin tuntein annat ihmisten?

KANSAN LAPSI.

Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut, Olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut, Olen nähnynnä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän. Olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.

Oli paikkaset ryysyt heillä, kädet karheat, sierauneet, Ja maidonlaisina kasvoin ei hipiöt kuultaneet -- Ei ollut ne ruusut hienot, kuin peittivät poskipään, Vaan ahavan, sauhun syömät oli kasvot kansan tään.

Sydänmailla on elämä kurja ja kurja on kansa myös, Se nääntyvi näljissänsä ja horjuvi hengen yöss', Sydänmailla on halla käynyt ja tuhonnut toivot pois, Sydänmailla nyt pettua syödään ja leipeä tarvis ois!

Niin, pettua syö tää kansa, hikipäisenä raataa vaan, Tuho suurempi sentään uhkaa: verot kuinka ne maksetaan? Ei rahoja näy, ei kuulu, pian saapuu jo kruununmies, Myö konnut ja irtaimiston, maat mannutkin kenties.

Ja niin on mennyttä kaikki, mitä tehnyt ja toivonut on, On mennyttä vuosien vaivat, kotikulta kun mennyt on, Pois maailmaan akanoina lapsjoukkokin viskautuu, Joku huutaa rahasta yhden tai ruodillen joku muu.

Sydänmailla on elämä kurja ja raskas taakkakin, Mut raskaampi elämä mieron ja kulkijan sauvakin, Koti on koti sentään aina, jos köyhäkin kuinka lie, Ja armas on synnyinpaikka ja pystyä orvon tie.

Jos taikuri tenhova oisin, joka kummia tehdä vois, Pian niemet ja lahdenpohjat ne peltona, puistona ois, Vaan tuota en taitoa saanut, vähävoimainen olen myös, Sen ymmärrän minä sentään: sun onnesi, kansa, on -- työs!

MIELEISENI MIES.

Into työhön, kunto siihen, Luja tahto, sydän suora, Avo silmä, vapa aate, Lempi kansaan, isänmaahan -- Semmoiseksi soisin miehen mielen, Kieleksensä vielä suomenkielen.

INNOTTA NUORUUS, PÄIV' ON AURINGOTTA.

Te nauratten kun nuori innostuupi, Tuo raukka oikein sääliksenne käy -- Kun neuvotten te häntä armossanne, Hän tuota arvostaa ei voivan näy.

On joukossanne kyllä niitä myöskin, Kuin toivoo, innostua kerran tais, Niin, rohkeasti sykki silloin rinta -- Mut siitä muistuttaa ei ehkä sais.

Ei liene mieleen, että ajat vanhat Viel' haudastansa jälleen kutsutaan -- Ja rinnassanne ehkä sentään tuntuu Kuin outo kaiho sais jo nousemaan.

Se ol'han sentään henkes kulta-aika, Kun paljo toivoo vielä uskalsit, Kun elämältä aatetta sä vaadit, Vaikk' leivän kannikkaan sen uhrasit.

Sä tiedät kyllä: nuoruus, into, toivo On iät kaiket yhteen kuuluneet, Ja nuorten into, lämpö, toivo, rakkaus On edistyksen hyödyks toimineet.

Siks ällös pilkkaa, ällös surkutellos, Ja armos säästä paikkaan parempaan, Innotta nuoruus, päiv' on auringotta, Vuos kevähättä, elon varjo vaan.

Ja vaikka veisais äijät, ämmät kaikki Tyyneyden virttä, nuor', sun korvihin Ja vaikka houkuttaiskin tuossa tyyni lahti, Sä voita velttous, laske laineihin.

Jos tyyniperään kerran maihin maadut, Sä siihen uuvut, jäntees veltostuu. Vaan sinä vastaisuuden varma toivo, Sä muista: jalot vain ne innostuu!

GLADSTONELLE.

Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa, Ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa, Kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää, Sun äänes sulo-toivehin sydämmet silloin täyttää.

»Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui, Se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui, On aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka, Ja tehtäväänsä asettaa jo herkkä oikeen vaaka!»

Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina, Ett' häpeäksi Englannin i'es Iiriläistä painaa; On aina muille Albion se pelastuksen tuonut, Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.

»Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön, Ja lakiensa turvassa vapaasti kehittäyköön, Näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä, Niin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä».

Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi, Jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi! Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille: Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!

Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi, Mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi, Jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin, Jos nöyrtyneensä sanookin, sen sanoo valhekielin.

Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää, Niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää -- Sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit, Näin »magna charta'n» peruksen sä Irlannille laadit.

Ken jätti moiset aartehet jälkeensä maailmalle, Sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle -- Vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.

Sen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle, Ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle! Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.

KUVAELMIA ELÄMÄSTÄ.

NUKKUVALLE TYTÖLLE VUORISTOSSA.

Niin puhtaana tuossa sä uinahdat, Kevät-nuortean vartalon oi'ennat Ävärrikkaalle nurmikollen; On hengitys helppo ja hiljainen Ja kasvosi ilme on rauhainen: Lie huokea noin sun ollen.

Tuoss' allasi nurmikko nuortea on, Hete vieressä kirkas ja tahraton, Kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö, On kaukana kaiho ja loittona yö -- Kai täällä sun henkes säilyy.

Kai säilyvi myrskyltä maailman Tuo kukkanen kentältä taivahan Niin tuoksuvan tuores, hento. Elon synkeät synnit ja murheet sen Urat uurtais otsahan impyisen, Joka noille on vieras vento.

Nuku lapsonen nurmella keväimen, Puron varrella puhtahan lähtenen, Nuku kukkain keskessä aina. Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy, Kylän raition ruokottuus ei näy, Kylän raskahat ilmat ei paina.

Kunis häipyvi surkea siivottuus, Kunis koittavi puhdassa päivyt uus, Sinis nukkuos piilossa täällä! Kera tuoksuvan kentän ja keväimen, Kera kukkien, lähteen ja leivosten, Sinut tapaaki vain maan päällä.

Sua onnessa tuossa en häiritseis, Vaikk' katsees kylläkin murheeni veis Pyhän, puhtaan uinuthan unta. Ihastella mun kainoutta sentään suo, Jota kertovi kasvosi kaunihit nuo -- Sydän lie myös valkeempi lunta.

Ihasteltua hetkisen, kunnes sun On syöpynyt piirteesi mieleen mun, Pois loittonen kiertäen kaarteen; Taas tultua myrskyhyn, maailmaan, Minä kummana kaikille kertoa saan, Ylimaat min kätkevät aarteen.

Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston, Kevyt huokua syyttömän rinnan on -- Kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö -- On kaukana kaihon ja synnin yö -- Kai täällä sun henkes säilyy.

_Harz'in vuoristossa elok._ 1889.

LAULAJATAR.

Sali täytehen kansaa tulvii Niin kilvalla kiirehtäin, Sijan parhaimman ett' saisi, Sais nähdä ja nähdyks näin.

Kaunottaret loistoisilla Pukimillahan kiistailee, Käsi hansikan verhoina pieni Siro-viuhkalla viittailee.

Läpi kiikarin keskehen naisten Tuoss' herrat ne tutkii nyt: Kuka herttaisin, kuka kaunein, Kenen suopeat silmäilyt.

Ja impi sen keksivi kohta, Noin kääntyvi puolittain, Punastuupi ja laittavi huulet Yhä hurmaavammiksi vain.

-- Mut tuossapa laulajatarkin Sulo-äänekäs ilmautuu: Kuin keijutar eespäin väikkyy, Hymynaurussa viehkeä suu.

Ja hän katsovi kansaa kohden, Ihan tyyni ja huoleton on, Vaikk' tietää, että on yksin Hän kiintänyt huomion.

Sävel alkavi ensiks hiljaa Värähdellen ja uinaillen, Vaan kohtapa kuin satakielen Liverryksenä helmeillen.

Jo syttyvät mustat silmät, Olentonsa jo tulta saa, Elävyyttään intosa rinta Tunteissahan aaltoaa.

Autuutta hän nuoruuslemmen Laulussa nyt tulkitsee, Miten nuortuvi intohimosta, Koko hengen se hallitsee.

Mut nuoruus rientävi tietään, Kaipausta se jättää vain, Pois häipyvi lemmen into Pian muistona ruskottain.

Tätä laulajatar kuvatessaan Taas ääntähän vaijentaa, Värähdellen se kaihoa kertoo, Kunis heikkona pois vajoaa.

Ja kun ukkonen äkkiä puhkee Nyt suosio irralleen: Alttiiksi hän tunteen kielet Oli saattanut laululleen.

Yhä raivoo suosion myrsky, Yhä häntä nyt huudellaan; Kun syttyvi tunteet kerran, Vähitellen ne tyyntyy vaan.

Mut turhaan vuottavi kansa: Pois riensi jo mainio maan, Hän ulkona vilpastuttaa Sydäntulta ja -tunteitaan.

Oman nuoruutensa hän kertoi, Oman lauloi rakkauden: Siks lämpö ja into ja voima, Siks kyynele kaipauksen.

KÄYNTINI VERSAILLES'ISSA.

(Keväällä 1890).

Versailles'in kevätvihree luonto loisti Niin väririkkahana silmää hyväillen, Vain hienon taiteen henkee huokui kaikki, Mihin mä heittänenkin katsehen. Kuin kevätkenttä luonnon-voiman laista Tuhansin turpeestansa kukkaisia luo, Niin luonut kukkaisina kulttuurinsa On ihmishenki taideteokset nuo.

Kohoupi tummaa taustaa vasten tuossa Antiikin puhtaan valkee marmorinen työ Ja kierrätellen suuren käärmeen lailla Välitse metsäin kulkee teitten vyö. Tuhansin värein välkkää päivää vasten Säteiset kaarteet suihkulähdetten Ja harmaa maurilainen pylväs-holvi Välistä sintää vanhain lehmusten.

Mä hurmauneena taiteen ilmaa hengin Ja raa'at aistit häipyy, hienonee, On taide muodon-saaneen aatteen ilme, Maailman varmaan vihdoin hallitsee; Näät luojastaan jos luopuu jalo henki, Niin uskokseen hän taiteet valitsee, Kulttuurin kaunein kukkahan on taide, Se ihmisaatteet, -tunteet tulkitsee.

* * *

On luonto tyynnä, äärellen Tähän istun mä penkereen Ja ympäristöni työhön saa Mun mielenkuvitteen.

Nään käytävillä käyskivän Nuo kuulut kuninkaat, Ja hovineidot hienot nään Ja herrat heilakkaat.

Ja illan tullen puistossa Tuhansin tulta nään Ja metsän tumman peitossa Nään parin lemmekkään.

Hienoissa silkki säihkyää, Mi immen verhoaa, Ja suudellessa sulhasen Se hiukan kahahtaa.

On puku hieno, valittu, Ja puhe myös on niin -- Mä noita ajan tuotteita Vertaisin perhosiin.

-- Ei työtä he tee, ei kehräile, Vaan luoja ne ruokitsee Ja onnessa lemmen ja rikkauden Elämästä he nautitsee.

Ja linnasta soitto mun korviin käy Niin viehkeä, kiihtynyt, Parit väikkyvät parkettiliuskoilla, Siell' onpihan tanssit nyt.

Ja Maria Antoinette'n myös Minä hurmaavaisena nään, Kädet pienet kevähän keijuisen Ja Miilon Veenuksen pään.

Kas, mahtava Ludvig loistossaan -- -- Joku äkkiä häiritsee: »Vous voulez visitez le château, monsieur, je suis un guide, s'il vous plait?»

* * *

Niin kylmänä vastahan löyhähti ilma, Kun astuimme suurihin suojiin noihin, Avaroina ja jäykkinä seisoi seinät; Vaan lämpöä uhkusi taulut, joihin Juur aurinko hellivän suukkosen suopi Ja ilmehen maalarin työlle luopi.

Sali toisensa takaa tuoss' avauupi, Tuhansittain tauluja silmäni kohtaa -- Ja liukas kuin allani parkettilaitos On oppaani kieli, mi käyntiä johtaa; Tais Ranskan taistot hän taruista asti Ja Louis't ja Henrikit moitteettomasti.

Oli kierretty varmaan jo tunnittaisin, Monet mestari-taulut jo tutkisteltu; Ihasteltu jo Canovan kaunista työtä Ja Vernet'n voimia paljosteltu, Niin oppaamme pieneen suojahan johti, Johon tultua viuhtoi seinää kohti.

»Voilà, monsieur, le malheureux chanteur de la »Jeune Captive», André Chénier! C'est lui qui a célébré par ses chants. La liberté de l'esprit et la vraie république»[1] -- Näin laulaen oppaani tauluhun viittaa, Hänen loruista sentään en enää mä piittaa.

[1] Kas tuolla, herrani, on André Chénier, »Jeune Captiven» onneton laulaja, Se on hän, joka meille niin kauniisti lauloi Tasavaltaisuutta ja hengen vapautta.

Chénier! se on hän! Sun katseesi tunnen, Sä lempeä, rohkea, vapaa miesi, Tuo korkea otsa ja aatelisleuka Ja ylpeä suukin se uljuutta tiesi. Tuon näköinen ollakin täytyy sen kyllä, Ken kuolohonkin käy hymyilyllä.

Koen oppaasta päästä, niin jään minä yksin: -- Voici quelque chose pour vous, monsieur! »Vous restez donc ici? mais il y a en encore!...» -- Oui, oui, je le sais, mais pourtant ... adieu! -- Näin sain hänet pois, oli nautinto kallis, Ja tuo ei suultaan mun nauttia sallis.

Voi kuinka tuntuu kummalta Mun täällä yksin olla! -- On päässäin paljon aatteita Kuin nuorella morsiolla.

Vain tauluun tuonne mä tuijotan: Se vankilahuonehen näyttää, Etualalla nään André Chénier'n, Muut vangitut huoneen täyttää.

-- Olet heimolainen sä Helleenein, Olet, Chénier, kuulua juurta, Kai imit jo äitisi maidossa Sinä vapauden runoutta suurta.

Sun miehevän uljaana eessäni nään, Nuo silmäsi säihkyvän luulen, Sun Robespierrelle itselleen Lain pyhyyttä puoltavan kuulen.