Part 7

Lappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti kiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:

-- Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraus siitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallit Kristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas! Sellaista pimeyttä...!

Hän repi epätoivoisena tukkaansa.

Lappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri oli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka oli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia... Mutta tämä olikin Kristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.

-- Enhän minä -- puhui hän vapisevin äänin -- mutta kun nimismies käski Jounin lukea sanat -- lapsi teki näet jo loppua -- en rohjennut vastustellakaan... Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.

Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä tämän eteen.

-- On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän tuimasti. -- Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu, tiesi kuinka monet kerrat... Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11] saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän kesken? Olet tietysti siitä kuullut?

Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi jotakin itsekseen.

-- Enpä muista kuulleeni...

-- Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. -- Kyllä sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. -- Vaan sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika... Kyllähän tuon olen kuullut!

Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.

-- Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.

-- On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. -- Se on Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta... Se olisi nainut, tytön...

Sirma pysähtyi kävelystään.

-- Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle? kysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. -- Luuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka tulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja kopeasti?

Lappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville poskilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:

-- Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä on kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus --?

Sirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.

-- Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.

Ovi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.

Sirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat! ähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä tahtovat, kun olen lappalainen... Kirottua sentään, että pitää olla yhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä syvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. "Miksi en saanut syntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?... Herättäisin enemmän pelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat vielä kiinni vanhassa uskossaan... Ja se Paulus-Jouni! Se velho ja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on minun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni kaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini alta. -- Menee hätäkasteita toimittamaan!... Se on jo enemmän kuin mitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin olen osannut ajatellakaan."

Hän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle hän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori lappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.

Sirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan rauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan tulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän luoksensa.

-- Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa miestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. -- Vain niin. Aslak Omma on nöyrtynyt, näemmä.

Puhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti pappiin.

-- Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?

-- Ei tullut tulluksi...

-- Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua, vaikka käskyni tiesit. -- Vai mitä?

Ei vastausta.

-- Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!

-- Oliko niin kuin sanoin?

-- Taisi olla... Se tuli vähän vaivalloisesti.

-- Teillä oli siellä viinaa?

-- Olihan sitä vähän...

-- Kenellä sitä oli?

-- Minulla...

-- Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että hänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo, Aslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!

Sirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.

-- Sinähän et ollut aikonut välittäkään "reuhkasta", sanoi hän suu hienossa hymyssä. -- Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä noutamaan?

-- Niin tulin... lunastaisin sen takaisin...

-- Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos olisit tullut sakaristoon.

Aslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan pöydälle.

-- Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin toisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!

Aslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä lähtöä.

-- Olisiko sinulla muuta asiaa?

-- Olisihan sitä vähän...

-- No, anna tulla vaan!

-- Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön kanssa.

-- Pierranko tyttären? -- Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.

-- Pierra itse on pirtissä.

-- No, käske hänet tänne.

Aslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka vaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni mies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.

-- Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko suostuvainen siihen?

-- Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan, niin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.

Herra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan sen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:

-- Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin pian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan kuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.

-- Niinpä tietysti... Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, mutta Sirma pidätti heidät.

-- Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.

-- Huonona on... En tiedä, paraneeko...

-- Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää sairaaksi ikipäiviksi. Muista se!

Päiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.

-- Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken päästä.

Miehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten pappiin, mutta eivät vastanneet mitään.

-- Ettekö tiedä?

-- Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasi Päiviö vältellen. -- Hänellä on omat keinonsa[12].

-- Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.

-- Ka, tahdotpa tietysti... tietysti...

-- Eikö Aslak tiedä?

Aslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.

-- Luulenpa tietäväni...

Sirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.

-- Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.

-- Jukkasjärvelle sanoi ajavansa...

-- No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja kieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen tapanne joka asiassa! -- Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon, ettette uskalla mitään puhua hänestä?

Kun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:

-- Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota kristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden puolella Kristus on. Muistakaa se!

-- Koetamme muistaa... Jää terveeksi!

-- Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.

Lappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen pöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin koko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki ajatukset olivat sekaisin.

Hän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä kirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: "Jos Korkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan sielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa, he kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla ja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä puolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja Esivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa täällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies tarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen Toimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi kaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle." -- Nii juuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu. Mutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei niillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa kalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi heidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti vähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista toimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin maksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan, ja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. "Ne ovat tarkkoja niissä virastoissa", tuumi hän luettuaan vielä kerran läpi kirjoituksen. "Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen pitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä kirjoittaa."

Hän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni. Päälle hän kirjoitti koristellusti: "Korkealle ja Jalosukuiselle Herra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille."

Nyt se oli valmis... Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta piippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen paksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta herran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet eri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä... Saarnaa välillä näille pakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa... Ohhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin herrat sellaisesta?... On helppo kirjoittaa: "Me Superintendens ja Consistoriales teemme tiettäväksi"... mutta ajattelevatkohan nuo arvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti mahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee "tehdä tiettäväksi"... Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta... satojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa... nälän ja vilun kanssa taistelemista... jyriseviä saarnoja, jotka ovat, ja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä evankeliumi...! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin... Oh, työtä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen vastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa sillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää... Mikä kohtalon iva! -- Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa toisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä nöyristelee ja takana puraisee... O-thyi! Ole siinä sitten heidän keskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset esivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen esivallan edustaja ei kelpaa mihinkään... Turhaan saat vaivautua Suonttavaaraan Martinpojan luo... Maunu Martinpoika... Talonpoika!... tyhmeliini!... heittiö!... Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi täytyy mennä kuitenkin.

Hän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui välikamarin ovelle.

-- Kaarina! huusi hän pirttiin. -- Tulepas tänne!

Kaarina-emäntä tuli.

-- Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?

Hän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:

-- Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä kostoon kiivaudellasi...

-- Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä opetan niille, miten pappia on puhuteltava. -- Joko Pierra Kuhmunen on tullut?

-- Äsken tuli. Istuu pirtissä.

-- Käske hänet tänne.

Kaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä askeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa ja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti jääden ovensuuhun seisomaan.

-- Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja naputellen piipunvarrella polveensa. -- Sinähän aiot Jukkasjärvelle, kertoi lukkari...?

-- Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa... Aamulla lähden.

-- Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie pappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta ja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se sopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?

-- Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.

-- Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on tänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?

-- Arvannen tuon.

-- No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä hän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää. Katsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen vuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.

Lappalainen näytti epäröivän.

-- Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun pöydälle. -- Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut, etteivät noidat mitään mahda kristityille.

-- Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on paljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.

-- Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. -- Sinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.

Lappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:

-- Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!

-- Mene tervennä!

Pastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki mennessään.

Tuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja tähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan sinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö kulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat revontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin avaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat epämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois... Mutta seuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat, ja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät käärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia kielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko ja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat selväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten leimu syttyi, tahi sammui.

Joelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen lappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin puoleisella rannalla olevalle kodalleen. "Kunhan menisi onnessa poika ja saattaisi kirjeen hyvin perille", ajatteli Sirma. Kunpa saisi maaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä. Mutta eihän ehdi niin pian, ei. -- Hyvä asia olisi myös, jos saisi Pierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas enemmän aseita noitaa vastaan...

Pastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut ajomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.

VIII

Könkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti kuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä. Ajotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle, oli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi kulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja kantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin, joita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi työ pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä sivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta kertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä ruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut porolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina päinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.

Ajomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.

Poro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana istua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.

Se, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin suorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä Jounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri kertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina vedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin, kun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan. Valehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko toimeen Martinpojalla!... Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä hänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin vangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia... Ja jos ei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi vangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää livistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti koko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen... Ja jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs -- vaikka kuninkaaseen saakka...! Ja silloinhan nähtiin, oliko Lapissa lakia vai ei!

Sirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi täyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin kerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa kallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä hiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen, se nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.

Poron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta nyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä... Nimismies oli ruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli saanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi. "Onhan papilla lehmiä, myydään ne!" oli se heittiö sanonut, kun hän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä palkkajyviään... Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun ei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat käräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa... Jumaliste! Sellainen summa...! Kuusi markkaa vielä Martinpojan juttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta... Mistä siepata nyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä lappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?

Poro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen laukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa kaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi ahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin pensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut hänet ahkiosta.

Sirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä lumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän läimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti ja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä pelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan verta vuotavaa nenäänsä.

Hän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi yrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan vuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon hän lähti jatkamaan matkaa.

Tuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa siellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas heittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista nulkkaa...

Vuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen läheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä esiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi epämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi ajomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään lähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä tuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne olivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.

Tunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi, mutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö totteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun matkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.

-- Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen etempänä seisovaan Jouniin.

-- Kodalle tietysti, murahti Päiviö.

-- Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on sairaana?

Päiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.

-- Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi saatoit.

-- Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani tarvinne.

-- Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja selvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.

Sirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja sivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti toisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan ja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää kerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä vako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.

Sirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien hän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen vihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta niin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja lumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan, milloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi sen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.

-- Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata siivosti juosta! Ääh... ä... häh!

Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin tällöin vain vilkuen sivuille.

Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa... Eikä hän voinut sille mitään, yksin kun oli... Mutta mitä? Jospa hän ainakin voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan...

Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa. Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden äkkinäistä suunnan muutosta.

Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.