Part 6

Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan, samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden palvelijoita Jumalan Pojan häihin. -- Mutta miten ottaa Lapin rahvas vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? -- Eivät he sitä tahdo tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!

Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:

-- Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia epäjumalanpalvelijoita. -- Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä? Minä kysyn, ketkä? -- Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva? Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa, jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon...

-- Huu... hu-hu-huh... huu... oooih! kuului äkki vihlova, kimeä huuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen päänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat puristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat kuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa voivotusta. "Se lankesi loveen", kuului hätäisiä kuiskauksia. Vaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät kauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui puoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi koettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja hätääntyneenä silmäillen ympärilleen.

-- Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma saarnatuolista.

Hänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli hetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli rauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.

Lappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti kantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät sukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu kannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen kinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden hiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin takaisin.

Sillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio pitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää virkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen tuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet tulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää heiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon otetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset saivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä maksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion kirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja herra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta oli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän panikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle. Lappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon kuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään, kun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa käräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä he siitä välittivät.

Suntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä kokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi antoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo muualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän viereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka väliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas. "Yksi siis kuitenkin", tuumi hän tyytyväisenä, "ja se ihan varma saalis..." Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan oikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän seisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi kyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja kun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti päätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.

Tupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa oleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui kolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään lattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen. Penkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi. Miehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat vaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.

-- Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan.

Suntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia nyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli olemaan tyytyväinen.

-- Lakit tänne! komensi hän.

-- Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.

-- Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin että paukkuu!

Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella suntiota vielä hetkisen.

-- Kuule... saat ryypyn... suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja... pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.

Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.

-- Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. -- Luuletko, ettei herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja... miten kävisi sitten minulle? Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai peijata meinaat, trolli!

Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.

Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen. Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.

Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja pyörsi tupaan.

Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon. Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi, että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus... Tulisipa nyt herr' Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi aloitti juuri rukousta esivallan edestä... "meidän rackan Cuningam ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä, mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin, ja työnsi kirjan syrjään.

Sirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon. Hän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Katsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.

Joo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin... Suntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on Aslak Omman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään. -- Yritti pakoon, mutta sain kiinni... Siltä pitää herr' Vuolevin määrätä suurempi maksu. Vastustelee usein... ja kiroilee...

Lakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että lakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.

Lappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.

-- Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.

-- Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.

-- Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä kaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari antaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.

-- Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin lappalaisiin. -- Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa jäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava kirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen Majesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei millään! -- Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?

-- Onhan kuultu... monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova pitkä, luiseva lappalainen.

-- Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo yhden kerran saanut sakkoa!

-- Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?

-- Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi silmiään.

-- Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?

-- Naa... Omman se oli... koko nassakka.

-- Mistä Omma viinaa oli saanut?

-- Ka, mistäpä mie... tiesi jo... Sen se vaan oli.

Sirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut, päälaki jo aivan haalistunut.

-- Kenen tämä on? kysyi hän.

-- Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso arpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat viinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.

-- En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.

-- Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka vanhakin.

Lappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.

-- Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon muotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.

-- Minun se on.

Nuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen hakeakseen esiin määrätyn maksun.

-- Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?

-- En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.

-- Mitä te siellä teitte?

-- Na, satuttiin nukkumaan... uni petti... kirkkuun olisimme tulleet.

Hän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.

-- Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti herra Olaus ja lisäsi:

-- Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot. Te saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte kirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. -- Ja nyt saatte mennä!

Lappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi ulos.

Kirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi toipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin puristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa ja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia jännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.

Herra Olaus pysähtyi joukkoon.

-- Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. -- Hän näyttää heti toipuvan.

Hän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi kahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.

Vaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle. Väki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa samaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja ryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli roihuavaan tuleen.

-- Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle toinen äskeisistä juomatovereista. -- Nyt saat mennä illalla pappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan hyvä!

Miehet nauroivat makeasti.

Aslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.

-- Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te toiset! kivahti hän. -- Millä oikeudella ahdistaa pappi minua kirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon pappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?... Se on herrojen keksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää sellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin minä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!

Aslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä uusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona sivulle.

-- Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä ottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän ja painahutti lakkia syvemmälle päähän. -- Se oli jo kolmas, jonka herr' Vuolevi tänään sai... Enpä välittäisi siitä yhtään muuten, mutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee herr' Vuolevi lakeillani?... Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne muun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. -- Ja hän nauroi niin, että valkoiset hampaat välkkyivät.

Aslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka hän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan unohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen, karvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei olisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se oli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli hänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen vuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen menetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen... yhtä kaikki? Aslak oli taikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja toteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma -- olihan hän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä lunastamaan lakki pois?... Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni menköön!... Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin uhalla olla taipumaton?...

-- Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä joku.

Aslak säpsähti.

-- Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja tuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän aavisti sen.

-- Pierran vaimo se oli... Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin saarnaa...

Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan...? Kaksi omituista sattumaa samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten pyörtyy Ingan äiti kirkossa... Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin viha näytti tuhoisalta. -- Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua. Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi... Hän taisteli itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän pääsi selvyyteen:

Hän päätti lunastaa lakin.

Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.

Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.

VII

Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja kirjoitti.

Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi kirjoitustaan.

Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden" maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä "nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä. Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä. Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä, silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti kesken.

Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen, ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä entiselleen.

Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! -- Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää heiniä ja -- miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle, jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa raivanneensa.

Herra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä tapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: "Sinun lehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä on terve!" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta silti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen sijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun, olikin hän osoittanut ovelle. -- Olisihan hänen jo pitänyt Martinpoika tuntea...

Herra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena edessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki mahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään käsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan asettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa, jossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän ei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä kruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne saisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa, kokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli ollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja hallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista olivat heinämaat... Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen tunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle. Mutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi kesänä viikatetta heiluttaa!

Herra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan kirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen vääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut päästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen lattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui hiljaisella äänellä:

-- Buore äkked![9]

Sirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen kulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:

-- Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt...?

Lappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa papinkauhtanaa.

-- Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville... lausui hän harvakseen.

-- Minkälaista sitten?

-- Läksin siitä Raunan lapsesta... Se on nyt kuollut

-- Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?

-- Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut...

-- Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi pari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.

Sirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.

-- Ei se minun syyni ollut!... Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia, kun hän osaa lukea...

-- Paulus-Jounia...? Mitä? Hänkö sen kastoi?