Part 14

-- Jouni ei ole julma... Hänen sydämensä on jalo ja ylevä... Hän ei tahdo verta vuodattaa.

Jounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti hymyillen.

-- Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?

-- Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. -- Jouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.

-- Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä --? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle...

-- Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia vakavasti silmiin. -- Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet siihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.

Jounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.

-- Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut. Kerran ennen jo lupasit... Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun tulee vannoa se!

-- Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. -- Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni teen... polvillani rukoilen... ja uskon, että herra Olaus on jättävä sinut rauhaan.

-- Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt! Jää terveeksi!

Jouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.

-- Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.

-- Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.

Jouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.

Kaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan pilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen lattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin kiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli kaikki taas hiljaista.

Mutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu. Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten tyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet puristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen kohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi hän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti...? Mitä hän olisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa...? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.

Pirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli lattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut keskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?

Hän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului voimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin olisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja kaikki hiljeni.

-- Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.

Hyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna... varmaankin lattialla.

Kaarina hypähti sängystä.

-- Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. -- Minä tulen heti!

Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni oli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä tehdä?

Hän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa ei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän matkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala! Mitä tästä lopuksi tulikaan?

-- Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?

Kaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.

-- Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja tirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi kirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina, tuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään ei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon valaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.

Hän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa sykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.

Maunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä saadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut onnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.

-- Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän synkkänä. -- Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse hievahtamaankaan.

Kaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään. Rannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella rannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän arvasi hänen päässeen turvaan.

Hän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn seinältä ja riensi ulos.

-- Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi hän mennessään. -- Nyt kostetaan veljen kuolema!

Kaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:

-- Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!

Mutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina kuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin jokea alaspäin.

Hetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.

-- Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea tuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä on turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja työntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.

-- Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut Maunun kertomusta. -- Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei päästäisi takaa-ajamaan. -- Voisiko sitä saada pois kiveltä?

-- En tiedä... vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton! Kylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan... Mitä sanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!

-- Minkäpä sille?... Mennyt on mennyt... koetti Kaarina lohduttaa.

-- Niinpä se on, mutta sittenkin tahtoo pääni mennä sekaisin, kun ajattelen, että se oli minun syyni. Voi minua viheliäistä tomppelia, kun en ollut huolekkaampi. Milläs me nyt niityllekin... kun ei ole venhettä? Voi taitamaton!...

Ja Maunun suurissa, harmaissa silmissä kuvastui avuttomuus ja epätoivo.

XV

Kauppias Eerik Kvaenangenin tuvassa Lyngenvuonon pohjukassa kävi iloinen elämä. Avonaisesta ikkunasta, joka oli vuonolle päin, kuului kovaäänistä puhetta, vuoroin ruotsiksi, vuoroin norjaksi. Kajahtipa väliin selvä suomalainen sanakin, jota säestyksenä seurasi juopuneen äänellä laulettu lapinkielinen joiunpätkä. Toisin vuoroin rämähti käheä ääni nauruun, joka muuttui juopuneelle omituiseksi kukerrukseksi. Siitä ei taas tuntunut loppua tulevankaan. Loppu tuli kuitenkin sellaisena hetkenä, jolloin sitä vähimmin osasi odottaa, ja sen ilmoitti voimakas nyrkin paukahdus pöytään. Tätä äkkinäistä naurun katkeamista seurasi taas sekavaa turinaa, josta eroitti vain harvan yksityisen sanan.

Ikkunan ääressä istui kaksi miestä ryypiskelemässä. Toinen oli lyhytrakenteinen ja tanakka, yllä lapintakki ja jalassa lappalaisen tavalliset kesäjalkineet, paulaiset vuotakengät. Toinen oli pitkä ja laiha, kuluneessa nukkavierutakissa ja polvihousuissa. Jalassa hänellä oli messinkisolkiset kengät. Tukka oli epäjärjestyksessä ja paidanrinnus auki.

Molempien kasvoilla pohotti kuumeinen puna, seurauksena ahkerasta ryypiskelemisestä. Lapintakin omistaja oli vanha tuttavamme Olaus Sirma, ja hänen toverinsa Lyngenin nimismies Rolf Jenssen.

Kauppamies hoi! huusi Sirma ja kolkutti tyhjällä tuopilla pöydän laitaan.

Viereisestä huoneesta tuli ystävällisen näköinen, hymyilevä vanhus, nahkaesiliina edessä. Hän astui reippaasti pöydän luo, silmäsi veitikkamaisesti molempia juomatovereita ja kysyi kohteliaasti:

-- Mitä suvaitsette?

-- Eikö ukko Kvaenangen näe, että tämä on aivan tyhjä? sanoi Sirma ja käänsi tuopin kauppiasta kohti. -- Aivan tyhjä! lisäsi hän silmää iskien.

-- Vieläkö herra pastori tahtoo? Se nousee ehkä liiaksi tänne?

Kauppias taputti leikkisästi Sirmaa päähän.

-- Ann' nousta vain! Ei aina olla Norjassa! Vai luuletko, ettei minulla ole millä maksaa? Enontekiön kappalaisella on rahaa! Näetkös?

Sirma löi kirkkaan taalerin pöytään.

-- No, no, kyllä minä uskon, mutta ajattelin vain. Mutta saman tekevä, kyllä minä noudan.

Kauppias otti tuopin ja toi sen hetken kuluttua täynnä kuohuvaa olutta.

-- Eikö minulle enää viinaa uskota? ärjäisi Sirma löi nyrkkiä pöytään. -- Mitä hävyttömyyttä tämä on Jenssen, kuinka voit sallia...?

-- Jaa, jaa, vastasi puhuteltu ja heilutteli päätään.

-- Minä tahdon viinaa, oikeaa lajia! Pois oluet! Sirma heitti tuopin lattialle.

-- Istu rauhassa! Mitäs siinä teutaroit? koetti nimismies häntä rauhoittaa.

Kauppias otti tuopin lattialta ja suuttui. Hän astui pöydän luo ja sanoi tiukasti:

-- Jollei pastori lupaa olla hiljaa, niin minä en anna pisaraakaan enää!

-- Minä lupaan... anteeksi! Sinä olet kelpo ukko... Minä pidän sinusta...

Sirma nousi ja yritti syleillä kauppiasta, mutta tämä vetäytyi taaksepäin eikä ollut huomaavinaan hänen tarkoitustaan.

Viinaa tuotiin pöytään. Sirma tarttui lasiin ja vei sen huulilleen.

-- Prosit, Jenssen!... Tämä on hyvää!... Norjan viinaa! -- Prosit, prosit!

-- Kuulehan, Jenssen, virkkoi Sirma tuokion kuluttua. -- Minulla on huono toveri siellä kotikirkolla... ymmärrättekö? Nimismies, tarkoitan... Martinpoika. Suuri lurjus koko mies. Meillä on ollut käräjäjuttu heinämaista ja minä voitin... komeasti... Tahtoi viedä minulta niittyni... ajattelepas!... Suuri lurjus... heittiö!...

-- Älä, älä! Ole siivolla! Ukko Kvaenangen ajaa meidät muutoin ulos.

-- Anteeksi, aloitti Sirma hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä. -- Mutta minä en saata sietää sitä ketunnaamaista Martinpoikaa! Se puolustaa noitia ja velhoja, vaikka virka toista vaatisi...

-- Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On kuulunut tännekin jotakin.

-- Älä kysy. Se on ruma juttu... Kuule, maistetaan, niin minä kerron...

Lasit kohosivat taas.

-- Se on ruma juttu... Ajattelepas... otimme miehen kiinni muutamana päivänä viime kesänä... Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta ilveilystään... uhrijuhlasta... katsopas. Olin parast'aikaa syömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas... tiedäthän... tulee ja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa... Sanoo tyynesti vain... niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia... Minä ulos... kuin pyssyn suusta... ja miehet perässä... Siellä viilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat... Me perässä... hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää poikki, niin että vesi pärskähtelee... Meille nousee tie pystyyn... Ei kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun... Sellaisia nahjuksia, Jensen!... Mutta kohtalo tuli meille avuksi... Tuiskis! Siellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös... Silloin me ympäri kiertämään... ja niskaan!... Jalka oli nyrjähtänyt sijoiltaan... peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna ... käsistä ja jaloista...

-- No, mitenkäs sitten?... Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?

-- Niin... Erkin Pekka... Täytti venheen muutamassa koskessa... ja sinne meni mies... Vanha muori... Erkin äiti... kirosi minut syvimpään helvettiin... Niinkuin se olisi ollut minun syyni... Sanopas, Jenssen oliko se minun syyni?

-- Mitenkä se sinun...?

-- Sitähän minäkin! Olen koko talven... houkka itseäni soimannut... mutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille...?

Hän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään omille mietteilleen.

Nimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi:

-- No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?

Sirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.

-- Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni pelotteli muijan pahanpäiväiseksi... Kovin oli peljästynyt hyvä, ettei surmannut... Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa -- paennut... Ei löydetty mistään... Piti läheltä, etten lyönyt Maunua halolla kalloon... Niin suututti... suututti armottomasti!

Nimismies räjähti nauramaan.

-- Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain... viekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.

-- Niin on... Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä käsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!

Hän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.

-- Uskon, uskon, vakuutteli tämä. -- Mutta tiedätkö, että hän on täällä tätä nykyä?

-- Paulus-Jouni!?

-- Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli jauhosäkkiä kuin mies... Vankka se onkin.

Sirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi selviävän.

-- Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. -- Jenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. -- Kuule, lupaatko?... Otamme kiinni -- sinun avullasi. Minä vien miehen kotia ja toimitan voudille.

-- Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei ole täällä pahaa tehnyt.

-- Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan. Hän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, kyllä, mutta...

-- Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta! Tiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi... Oli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä, Jounia, enempää vainoisi... Siitä asti on eukko rukoillut, että antaisin herjan olla... Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille rukouksille, kuuro... kokonaan!... Aivan kokonaan!

Hän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja retkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi samealla äänellä laulamaan:

-- Paulus-Jouni, stuorra noaidde, voiaa naa-naa... Buoidest tshoarbälest adda heijus nävo...[27]

Hän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin ei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti nimismieheen ja soperteli kuiskaten:

-- Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?

Nimismies katseli häntä ihmeissään. Mitähän se nyt mietti? Juovuksissako? Hän tarkkasi Sirmaa tuimasti ja tajuttuaan, että hänen tuli lausua arvostelu toisesta, hän ojentihe ja vastasi varmasti:

-- Niinkuin sika!

-- S-sika? Se tuli kimeällä äänellä. -- Jaahah! Kyllä tunnen sinut, sinä vanha kettu... sinä kruunun myyrä!... Mutta enpä tuosta suutu. -- Tiedätkö, Jenssen, miksi minä juon?

Se lausuttiin virallisesti, pää kallellaan.

Siinä oli nimismiehelle uusi pulma. Mitähän hän nyt vastaisi? Vanhastaan hän tiesi, ettei Sirmaa tuolla päällä ollessa ollut hyvä suututtaa. Hän katsoi parhaaksi olla vaiti.

-- Ahaa! lausui Sirma ja iski Jenssenille silmää. -- Sinun järkesi kohtasi ylimenemättömän paikan. Tiedätkö, miksi minä juon? -- Juu, minä osoitan mieltäni... demonstreeraan... konsistoriumia vastaan.

Jenssenin hikiset kasvot osoittivat täydellistä käsittämättömyyttä.

-- Katsopas, Jenssen, ne Hernösandin herrat kirjoittavat minulle aina niin karskisti ja komentavasti... En muka saisi mennä Ruijaan, vaan tulisi minun kyyhöttää Lätäs-enon suussa, niinkuin munkin luostarissa... Mutta minäpä haluan nähdä maailmaa, Jenssen... ja minä tulen siis tänne... Ja kuta enemmän minua kielletään, sitä äkäisempi olen lähtemään... Minä olen siinä kohden niinkuin kovapäinen poro: kuta enemmän sitä pidätät, sitä tuimemmin se tolvaa... Nyt viime keväänä kirjotti Anzenius... se lihava lallus... että Ruijanmatkoista oli tehtävä loppu... Ja sekö minua kiukutti! Donnerjeeveli! Kiukutti niin, että kolmantena päivänä läksin! Ei muuta kuin raito kuntoon... ja ann' mennä vain, niin että korvissa soi! -- Nyt ovat porot meikäläisten tokassa, ja syksyllä vien raidon takaisin... täynnä tavaraa... Lähetin sanan Jukkasjärven papille, että saa tulla tullaamaan, jos haluttaa... Kuule, Jenssen, kumpi on suurempi synti: sekö, että pappi myy... vai se, että hän juo?

-- Riippuu siitä, mitä pappi myy.

-- No viinaa, totisesti!

-- Katsopas... riippuu siitä, mitä pappi juo.

-- Ätsh! No viinaa tietysti! Älä sinä rupea viisastelemaan... Kyllä minä... katsopas, Jenssen, Jukkasjärven pappi myy viinaa... ja minä taas juon... pääasiallisesti juon... Kumpi on parempi?

-- Molemmilla on hyvät puolensa.

-- Äläst!... Jukkasjärven pappi turmelee muita ja hyödyttää itseään... mutta minä taas turmelen itseäni... ja hyödytän muita... Ukko Kvaenangen esimerkiksi hyötyy minun kustannuksellani... Kumpi on parempi? Ratkaisepas se kysymys, Jenssen!

-- Se on yhtä pitkä kuin leveäkin, ymmärtääkseni.

-- Äläst! Ei tässä skolastiikkaa... Mutta, katsopas, Jenssen -- hän pyyhkäisi otsaansa kuin kootakseen hajanaisia ajatuksiaan -- jos puhuisivat koreasti ja pitäisivät miehenä... niin minä _olisin_ mies! Ja jos kohtelisivat pappina, niin olisin myös _pappi_ Mutta nyt kaikki pitävät minua renttuna... ja minä olen silloin _renttu! Qvod erät demonstrandum!_

Nyrkki paukahti taas pöytään, entistä kovemmin.

-- Älä hiidessä! Meille tulee vielä kaunis lähtö täältä, kun ukko Kvaenangen lopulta suuttuu.

-- No, no, älähän huoli... Lauletaanpas vähän! Hei, Jenssen, pistetäänpäs lauluksi! Ei noita joutavia renkutuksia... vaan oikea kunnon laulu!

Ja odottamatta sen enempää toverinsa suostumusta tahi kieltoa hän rupesi laulamaan:

-- Nyt paistaa päivä kirkas jo Orrajärvelle. Ah, latvaan kuusen jospa mä voisin kiivetä, ja nähdä saisin järven tuon, niin, järven tuon, -- ah, Orrajärven tuon!

Kun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui Sirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt. Kauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan kiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta kuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt siellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: "Eläköön setä Jenssen!" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: "Hiljaa, pojat!" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos mutisten itsekseen:

-- Ihminen on heikko... niin kovin heikko...

XVI

Oli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä Ruijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon kaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä oli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin onnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset kirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu jumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut. Lappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat takaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja saamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut markkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin oli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot hän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin tuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät Ruijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni oli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia hänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. -- Jossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria uhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu palkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan voudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150 markkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi kuolleena.

Oli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet heittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan juovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon päätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita, joiden yli kumartuneena herra Olaus istui.

Hänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen "Lasten paras tavara", ja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä, verraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut työnsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen käännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.

Hän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli niin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan jotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui kovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen yksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.

Monenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti katkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä. Hänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja arvostelut. -- Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan uppiniskaisen ja tottelemattoman _kappalaisen_, jota piti uhkauksilla ja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät seurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen ja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut, papin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa, ja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Ja _kuitenkin_ hän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja iankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon totuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän oli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän täällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta... Kuinka pintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen iloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus tulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies jonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren rannassa... Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.

Herra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään. Elämä tuntui kovin raskaalta taas...

Hän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää, sillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja väsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen jälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui tummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella rannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona joelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.

Huoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja ojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän odottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.

Ulkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan alla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?... Askeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt pysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin auki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.

Hän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi oven auki.

Kuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului hiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen verran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa, päättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.

-- Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. -- Minä luulin siellä varkaiden liikkuvan... Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?

Suntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja suhahti merkitsevästi:

-- Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se on kiinni ja raudoissa.

-- Kuka? Ketä tarkoitat?

-- Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä tiedän, missä hän on tavattavissa.

Suntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi itsetyytyväiseen hymyyn.

-- Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!

-- Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti suntio hätäisenä. -- Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston päitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin sivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino... ja aivan oikein... Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. -- Ja siellä hän nyt on yötä ihan varmaan.