Part 9

Hän nauroi ja päästi paljaan jalkansa alas sohvalta. Sitten katselee hän minua ja käyttäytyy hieman huolimattomasti: hän paljastaa kätensä olkapäihin asti, eivätkä hänen vaatteensa ole napissa rinnalta.

-- Turhaan sinä tuon teet, -- ajattelen minä: -- alastomuutta pitää säästää rakastetulleen!

Ja sitten tuo hupakko kysyy:

-- Eivätkö naiset häiritse sinua?

-- Minä en heitä näe, enkä tiedä, miten he voisivat häiritä minua.

-- Kuinka -- miten? -- ja nauraa. -- Kuinkako -- milläkö tavalla?

Mutta oven suussa seisookin Antoni ja kysyy suuttuneen äänellä:

-- Mitä se on, Soja? Häh?

-- Ah, -- huutaa Soja, -- hän on niin huvittava, tuo...

Ja sitten hän alkoi viserrellen kertoa, kuinka huvittava minä olen. Mutta Antoni ei kuunnellutkaan häntä, vaan antoi minulle jyrkän käskyn:

-- Lähde heti ulos purkamaan laatikoita; sitten pitää viedä osa myöskin igumenille.

Molemmat joivat he jotenkin paljon päivällispöydässä, ja illalla teen jälestä oli nainen aivan humalassa ja Antonikin näytti tavallista juopuneemmalta. Hän ajaa minua nurkasta nurkkaan käskien antamaan milloin mitäkin. Minä juoksen kuin lakeija kapakkaan hakemaan heille viiniä, ja sitten alkoivat he vähemmän, ahdistella minua. Naiselle tuli lämmin, hän riisuu hiljalleen vaatteitaan, mutta silloin kysyykin herra äkkiä minulta:

-- Matvei, onko hän kaunis?

-- Enpä tiedä.

-- Ei, katso tarkemmin!

Ja nainen nauraa, juovuksissa. Minä tahdon lähteä pois, mutta silloin huutaa Antoni raivokkaasti:

-- Minne? Seis! Soika, riisu itsesi alasti...

Minä luulin kuulevani väärin, mutta Soja riisui äkkiä päältään vaatteen, nousi seisomaan ja seisoi edessäni alastomana, horjuen. Minä katson Antoniin; hän -- minuun... Sydämeni sykähtelee epävarmasti, ja minun tulee sääli herraani. Tämä sikamaisuus ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja naisenkin puolesta häpesin minä.

Ja nyt huutaa Antoni:

-- Mene ulos, sinä halunkki!

Minä huusin hänelle vastaan:

-- Itse sinä olet se!

Hän hyppäsi äkkiä ylös pöydästä, pullot vierähtivät alas, astiat särkyivät ja liemiruuat alkoivat juosta lattialle. Minä läksin puutarhaan ja panin siellä maata. Sydäntäni särkee. Täällä on hiljaista, -- ja yhtäkkiä kuulen taas Antonin huudon:

-- Ulos!

Mutta tähän vastaa nainen kimeällä äänellä.

-- Et rohkene, lurjus!

Sitten alettiin pihalla valjastaa hevosia, ne hirnuivat, sillä niillä ei ollut ollenkaan halua tulla valjastetuiksi, ja kuopivat kuivaa maata. Ovia avattiin, rattaitten pyörät alkoivat pyöriä, ja puutarhan portti narisi. Antoni käveli puutarhassa ja kutsui minua hiljaisella äänellä:

-- Matvei! Missä sinä olet?

Ja hän näkyy korkeana kulkevan eteenpäin tummien omenapuitten välistä, tarttuu väliin oksiin, työntää niitä syrjään, ja pudottelee kukkia lumena maahan sekä murisee:

-- Äh-h, sinä lu-urjus!

Ja hänen perässään kulkee hänen musta, raskas varjonsa pitkin maata.

Minä makasin aamuun asti puutarhassa ja aamulla menin isä Isidorin luokse.

-- Antakaa minun passini, minä lähden pois!

Hän ihmetteli niin, että hyppäsi paikaltaan.

-- Minkätähden? Minne?

-- Maata lähden kulkemaan, -- mutta en tiedä, minne, -- vastaan minä.

Hän utelee.

-- Minä en tule ilmaisemaan mitään.

Minä lähdin nyt ulos hänen kopistaan, istuin sen lähettyvillä olevalle penkille vanhan männyn alle, -- ja minä istuin siihen tahallani, sillä kaikilla luostarista karkoitetuilla ja pois lähtevillä oli tapana istua siinä. Veljiä kulkee ohitseni, he katselevat kieroon minuun, toiset sylkevätkin. Olen unohtanut kertoa, että luostarissa liikkui huhu, jotta Antoni oli muka ottanut minut rakastajakseen. Luostarin palvelijat kadehtivat siitä syystä minua, munkit taas minun herraani, -- ja molemmin puolin paneteltiin meitä.

Veljet kävelevät ohitseni ja puhelevat:

-- Ahaa, vai on tuokin karkoitettu; no kiitos olkoon Jumalalle!

Isä Asaff, viekas, pahanilkinen ukko, igumenin vakoilija, joka hulluutensa tähden hoiti luostarissa Kristuksen virkaa, alkoi haukkua minua ruokottomasti, niin että minä vihdoin sanoin hänelle:

-- Lähde heti pois, ukko, taikka minä talutan sinut muuten korvasta!

Vaikka hän oli hyvin itsepintainen, ymmärsi hän nyt kuitenkin minun sanani.

Luostarin päällikkö kutsui nyt minut luokseen ja puhui hyvästelevällä äänellä:

-- Minä mainitsin sinulle, poikani Matvei, että olisi ollut parempi, jos olisit mennyt konttooriin, -- ja minä olin oikeassa. Vanhat ymmärtävät aina paremmin! Voiko sinua nyt itsepintaisuutesi tähden enään pitää kamaripalvelijana? Sinähän olet kovin pahasti loukannut kunnioitettavaa isä Antonia!...

-- Onko hän sanonut niin?

-- Kukas sitten? Ethän sinä itse ole siitä puhunut!

-- Sanoiko hän myös sen, että näytti minulle alastoman naisen?

Isä igumen risti minua hurskaan kauhistuneena ja puhui käsiään heilutellen:

-- Mitä sinä nyt, mitä sinä, Herra olkoon kanssasi! Minkä naisen? Se ei ole muuta kuin näköhäiriö, lihallinen näky, jonka perkele sai aikaan! Ai-ai-ai! Sinä ehkä ajattelit, että -- mistä nainen on tullut miesluostariin?

Minun halutti hieman rauhoittaa häntä:

-- Kuka toi teille eilen portviiniä, juustoa ja kaviaaria? -- kysyn minä:

Hän joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä.

-- Mitä sinä, Kristus varjelkoon sinua! Mitenkä noin paljon sopimattomuutta on mieleesikään tullut?

Hirveän vastenmieliseltä tuo tuntui minusta. Se oli viedä järjen päästä.

Noin puolenpäivän aikaan kulen minä järven ylitse ja istun rannalle, josta katselen sitä luostaria, missä olin pari vuotta viettänyt raskasta elämää.

Metsä levitti viheriät siipensä ja näytti luostaria povellansa. Rehevässä vihannuudessa näkyivät selvästi luostarin hampaiset, valkeat muurit, vanhan temppelin siniset piirteet, uuden kirkon kultainen kupooli, ja punaiset katot. Sädehtien ja kutsuvasti loistivat ristit, ja niitten yläpuolella -- oli taivaan sininen kello, joka soi kevään hymniä, -- ja aurinko riemuitsi voitostaan.

Keskellä tätä ihanuutta, joka täyttää sielun elävällä riemulla, on jokapäiväisiä ihmisiä pitkissä puvuissa, jotka mätänevät tuolla, elävät turhaan pitkät päivät ilman rakkautta, ilman iloja, mielettömässä työssä ja liassa.

Minä aloin sääliä kaikkia ja itseänikin -- vähällä ett'en itkenyt. Ja sitten nousin minä ylös ja lähdin pois.

Hyvät tuoksut täyttävät ilman, koko maa laulaa ja kaikki elolliset sen päällä. Aurinko kasvattaa kukkia kentille, ne kohoavat taivasta kohden ja kumartelevat auringolle. Puitten nuori vihannuus tuntuu kuiskailevan ja värähtelevän. Linnut visertävät, lempi palaa kaikkialla -- maa oli lihava ja juopunut omasta voimastaan!

Minä kohtaan talonpojan -- ja tervehdimme, mutta hän ennättää tuskin päätään nyökäyttää, sillä hän -- menee vaimonsa luokse. Mutta minulla on halu puhella ihmisten kanssa, ja minä puhuttelisin heitä hyväilevällä äänellä.

Vapauteni ensi yön vietin minä metsässä. Kauvan minä makasin katsellen taivasta, laulelin hiljalleen -- ja nukuin sitten. Aamulla varhain herätti kylmä minut, ja minä lähden uudestaan kuin siivillä kohden elämääni. Jokainen askel vie minut yhä kauvemmaksi, ja minua haluttaa juoksemalla juosta eteenpäin.

Kohdatessani kansaa katselee se minua syrjäsilmin. Ilettävä, vastenmielinen ja inhoittava oli talonpoikain mielestä pyhiinvaeltajain musta puku, mutta minun ei tarvinnut käyttää sitä. Passini oli jo vanha, mutta igumen oli siihen kirjoittanut, että olen Savvatjevskin luostarin palvelija ja matkustan pyhissä paikoissa.

Ja minä käyn noissa paikoissa sen liikkuvan kansan kanssa, joka juhlapäivinä täytti sadottain meidänkin luostarimme. Veljet käyttäytyivät tätä kansaa vastaan kylmästi tai vihamielisesti -- se on muka laiskaa --, koettivat pusertaa siltä ulos joka pennin, panivat sen luostarin töihin, pusersivat siitä kaiken mehun ja halveksivat sitä. Mutta minä, joka olin omissa toimissani, kohtasin vähän ennen näkemiäni ihmisiä, enkä minä etsinytkään heitä, sillä pidin itseäni henkilönä, jolla oli oma erityinen kutsumuksensa, ja asetin siitä syystä myöskin päämääräni muita ylemmäksi.

Minä näen: kaikkia teitä pitkin kulkee harmaita ihmisiä reput selässä ja sauvat kädessä; he kulkevat hiljalleen, katse maahan luotuna, mutta matka edistyy kuitenkin: he kulkevat lempeinä, ajattelevina ja heidän sydämessään asuu varma vakaumus. He seisahtuvat yhteen paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat äänettöminä, tekevät vähän työtä; heidän joukossaan on joku hurskas, -- he puhelevat hänen kanssaan hiljaan, ja lähtevät taas matkalle sekä astelevat surullisina toiseen paikkaan.

Siinä kulkee, kulkee vanhoja ja nuoria, naisia ja lapsia aivankuin sama ääni olisi heidät kaikki kutsunut matkalle, ja minä tunnen tässä matkustuksessa pitkin kaikkia teitä jonkinlaista voimaa, -- joka valtaa minut, häiritsee minua ja ikäänkuin lupaa paljastaa minulle jotakin. Ja minusta tuntuu kummalliselta tuo levoton ja nöyrä kulkeminen, sillä pitkät ajat on minun oma elämäni ollut aivan jäykistynyttä.

Tuntui siltä kuin maa olisi työntänyt sylistään ihmisen ja sysännyt sen sitten väkivaltaisesti luotaan lausuen:

-- Mene, etsi, löydä!

Ja ihminen kulkee kuuliaisena ja varovana, etsii, katselee, kuuntelee tarkasti ja lähtee sitten taas liikkeelle, ... kulkee. Koko maa kuiskailee etsijäin jalkain alla, ajaa heitä yhä etäämmäksi -- jokien, vuorien, metsäin ja merien ylitse -- ja vieläkin kauvemmaksi, sinne, missä on yksinäiset luostarit, jotka lupaavat näyttää ihmeitä; sinne, jossa toivo luo eteen jotakin muuta kuin tämä katkera, raskas ja ahdistuva elämä.

Minua hämmästytti muutamain sielujen hiljainen nöyryys, -- ja minä aloin miettiä, mitä nämät kaikki ihmiset etsivät. Ja se sai aikaan sen, että kaikki minun ympärilläni alkoi tuntua yhtä epävarmalta ja häiriintyneeltä kuin minä itsekin olin.

Monet etsivät Jumalaa, kuten minäkin, eivätkä tiedä minne menisivät; heidän sielunsa hajaantuu etsintäteille, ja sitten he kulkevat siitä syystä, että heillä ei ole voimaa pysähtyä; he ovat kuin höyhenet tuulessa, keveät ja hyödyttömät.

Nämät ihmiset -- eivät voi voittaa laiskuuttaan, he kantavat sitä selässään ja vaipuvat sen alle; ja heillä on halu nähdä kaikkea, mutta ei voimaa rakastaa mitään.

Minä näen vielä paljon tyhjäntoimittajia, likaisia roikaleita, häpeemättömiä laiskureita, ahneita kuin täit; -- paljon näen -- mutta nämät kaikki ovat pölyä sen joukon takana, jonka on vallannut halu etsiä Jumalaa.

Ja vastustamattomasti vie se minutkin mukanaan.

Mutta sen ympärillä leijailee, kuten lokit joen päällä, kirkuvia, ahneita erillaisilla siivillä varustettuja ihmisiä, jotka hämmästyttivät minua juroudellaan.

Kerran näin minä Bjelo-oserossa keski-ikäisen miehen, joka oli hyvin ketterä, varakas ja puhtaissa vaatteissa.

Hän asettui puun alle varjoon, hänen vieressään oli riepuja, rasvapullo ja metallivati, -- ja sitten huutaa hän tämä mies:

-- Oikeauskoiset! Kenenkä jalat ovat mätähaavoissa -- tulkoon tänne, minä parannan. Minä parannan maksutta, lupaukseni mukaan, jonka olen tehnyt Herralleni!

Bjelo-oserossa oli kirkkojuhla, ja rukoilevia saapuu kaikkialta. He lähestyvät häntä, paljastavat jalkansa, ja hän niitä pesee ja voitelee sanoen samalla:

-- Äh, veliseni, sinäkin olet ajattelematon. Sinun jalkineesi eivät ole tehty jalan mukaan, -- mitenkä sellaisilla sitten voi kulkea?

Mutta mies, jolla oli liian suuret jalkineet vastasi:

-- Nämät on annettu Kristuksen tähden minulle!

-- Se, joka ne antoi sinulle, on tehnyt Jumalalle otollisen työn, mutta sinä olet ollut tyhmä, kun olet käyttänyt niitä, etkä ole sillä tehnyt mitään urotyötä, josta Jumala sinua palkitseisi.

-- Kas niin, -- ajattelen minä, -- kylläpä tuo mies tuntee hyvin Jumalan ajatukset.

Sitten lähestyy häntä nainen ontuen.

-- Ai, nuorikkoni! -- huutaa hän. -- Sinussa ei ole känsiä, vaan -- anna anteeksi -- ranskantautia! Tämä on, oikeauskoiset, tarttuvaa tautia, kokonaiset perheet kuolevat siihen, hän on saastutettu!

Nainen hämmästyi, nousi ylös, lähtee poispäin katsoen maahan, mutta hän kutsuu yhä luokseen ihmisiä:

-- Tulkaa tänne, oikeauskoiset, tulkaa pyhän Kirillin nimessä!

Ihmisiä tulee, he riisuvat jalkineensa, hän pesee ne, ja sitten sanovat ihmiset:

-- Kristus olkoon kanssasi!

Mutta minä näen, että hänen hyvästi muodostetut kasvonsa vavahtelevat, ja hänen näppärät kätensä värisevät. Ja pian sulki hän hyväin töittensä kaupan ja juoksi nopeasti pois.

Yöksi vei eräs munkki minut vajaan, ja siellä näen minä -- saman miehen. Minä makasin hänen vieressään ja pian syntyi hiljainen keskustelu.

-- Mitenkä te, aatelismies, nukutte täällä tavallisten ihmisten kanssa? Päättäen teidän puvustanne on teidän paikkanne -- hotellissa.

-- Minä olen, -- sanoo hän, -- tehnyt pyhän lupauksen, että olen lähimmäisteni seurassa -- kolme kokonaista kuukautta! Minä tahdon täyttää tämän rukoilijan urotyön, olla -- kaikkein kanssa, vaikka täit minut söisi! Ja katsokaapas, mitä minä vielä teen. Minä en voi nähdä haavoja, ne saavat minut oksentamaan, -- mutta vaikka haavat ovat minulle noin vastenmielisiä, niin joka päivä minä sittenkin pesen pyhiinvaeltajain jalkoja! Raskasta on palvella Herraa, mutta suuri on luottamuksenikin Hänen armeliaisuuteensa!

Minua ei enään haluttanut jatkaa puhelua hänen kanssaan, ja siitä syystä olenkin minä nukkuvinani, makaan vaan ja ajattelen:

-- Eipä hän suurta uhria kanna Jumalalleen.

Pian kahisivat oljet naapurini alla, hän nousi varovasti polvilleen ja alkoi rukoilla ensin hiljalleen mutta sitten kuulen minä jo sanatkin.

-- Sinä kaikkein pyhin Kirill, esitä Herralle Jumalalle syntinen ihminen, ja parantakoon Herra minussa mätähaavat ja muut synnit niin kuin minä parannan ihmisten haavat! Kaikkinäkevä Jumala, ota huomioosi minun työni ja armahda minua! Minun elämäni on sinun käsissäsi; minä tiedän -- että himoissa on synti hurjin, mutta Sinä olet jo tarpeeksi rangaissut minua. Minä rukoilen Sinua ja rukoukseni olkoon kuin lääke, kuin suitsutusastia sinun edessäsi!

Tuo mies -- luulee Jumalaa lääkäriksi, -- ja minusta alkoi hän tuntua kovin vastenmieliseltä. Sormeni alkoivat jo syyhyä.

Ja rukoiltuaan otti hän laukustaan ruokaa ja syödä maiskutti sitä kuin sika.

Minä näin paljon sellaisia ihmisiä. Yöllä matelevat he Jumalansa jalkain juuressa, vaan polkevat päivällä armahtamatta muita ihmisiä. He vetävät Jumalan alas maailmaan, panevat Hänet suojelemaan sikamaisuuksiaan, myyvät Hänet ja koettavat Häntä ostaa sanoen:

-- Elä unohda, Herra, kuinka paljon minä olen Sinulle antanut!

Ahneutensa sokeat orjat, ahneutensa he asettavat kaiken yläpuolelle, kumartavat oman pimeän ja pelokkaan henkensä luomaa hirveätä epäjumalaa ja rukoilevat sitä:

-- Herra, älä rangaise minua vihassasi eläkä minua ankaruudessasi kurita.

He kulkevat, kulkevat täällä maan päällä Jumalansa vakoilijoina ja ihmisten tuomareina, näkevät tarkasti, milloin kirkollinen sääntö rikotuksi tulee, he liehakoivat ja kostavat, saavat rikoksia päivänvaloon ja valittelevat:

-- Usko loppuu ihmisiltä, mutta katsokaa meitä!

Eräs mieshenkilö varsinkin häiritsi minua usein innollaan -- me kulimme hänen kanssaan Perejaslavlista Rostowiin, ja koko matkan huusi hän minulle:

-- Missä ovat Feodor Studitin pyhät säännöt?

Hän oli hyvin ruokittu, terve, mustapartainen ja punaposkinen mies, hänellä oli rahaa ja yöpaikoissa hääri hän naisten luona.

-- Minä jouduin, -- puhuu hän, -- hengelliseen ahdistukseen nähdessäni, miten lakeja rikotaan ja ihmiset elävät irstaisuudessa. Ammattini -- tiilitehtaan -- jätin minä poikaini huostaan ja kuljeskelen nyt neljättä vuotta katselemassa maailmaa. Kauhu valtaa sieluni. Hiiret ovat ottaneet pyhän sakariston asuinsijakseen ja niitten hampaissa murenevat lain vahvat messupaidat, -- kansa alkaa vihata kirkkoa, lankeaa pois sen rinnoilta ilettäviin harhaoppeihin ja lahkoihin, -- ja mitä tekee kirkko silloin, kirkko, jonka pitäisi taistella Jumalan puolesta? Se lisää vaan omaisuuttaan ja kasvattaa uusia vihollisia! Kirkon pitäisi elää köyhyydessä kuin Latsarus parka, jotta kansa näkisi, että köyhyys on todellakin pyhää, koska Kristus on sen siunannut, -- jotta se näkisi tämän eikä napiseisi eikä vierasta omaisuutta halaisi! Mitä muuta tehtävää kirkolla voisi olla? Pitäköön se vaan kansaa lujissa ohjissa, -- pitäköön!

Nämät tällaiset lainoppineet näkivät, että laki ei kestä, eivätkä he ymmärtäneet salata ajatuksiaan, vaan ilmaisivat salaisuutensa häpeämättä.

Pyhillä Vuorilla oli eräs kauppias -- huomattava matkustaja, joka kertoi hengellisissä aikakauskirjoissa matkoistaan pyhissä paikoissa, -- ja hän julisti kulkevalle kansalle rauhaa, kärsivällisyyttä ja hellyyttä.

Hän puhui tulisesti ja itki väliin. Hän rukoilee ja uhkaa, vaan äänetönnä kuuntelee kansa ja katselee maahan.

Minä takerruin kiinni erääsen puheen kohtaan ja kysyn:

-- Mutta jos lakia julkisesti rikotaan, -- niin pitääkö sitäkin kärsiä!

-- Kärsi, rakkaani! -- huutaa hän. -- Sinun pitää kärsiä! Itse Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän lunastuksemme vuoksi.

-- Mutta minkätähden marttyyrit ja kirkkoisät, -- sellaiset kuin Ivan Slatoust -- eivät hämmästyneet eivätkä pelänneet paljastaissaan hallitsijainkin rikoksia?

Hän hämmästyi, kiivastui sitten aivan luonnottomasti, polki jalkaa ja huusi:

-- Mitä sinä lörpöttelet, kapinoitsija! Ketä he ovat syyttäneet rikoksista? Pakanoitako?

-- Niinpä kyllä, -- keisarinna Jevdoksiaa, -- joka oli pakana. Ja entä sitten Ivan Julmaa?

-- Ei siitä nyt ole kysymys! -- huutaa hän ja heiluttaa käsiään kuin vapaaehtoinen tulipalon sammuttaja. -- Ei nyt ole puhe hallitsijoista vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se tulee mielestään kovin viisaaksi, eikä pelkää mitään. Kansa on peto, ja kirkon pitäisi uhata sitä, -- se on sen tehtävä!

Mutta vaikka nuo ihmiset puhelivat yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan ymmärtänyt heidän huolenpitoaan kansasta, vaikka minä tunsinkin siinä jonkinlaista pelkoa kansan suhteen; en ymmärtänyt, sillä henkisesti sokea ei näe kansaa.

Väiteltyäni yllämainitun kirjailijan kanssa tuli luokseni muutamia miehiä, jotka puhuivat minulle aivan kuin sellaiselle, jolta ei mitään hyvää odoteta:

-- Tuolla on eräs nuorukainen, -- etkö haluaisi keskustella hänenkin kanssaan?

Ja iltakirkon aikana hankittiin minulle tilaisuus kohdata metsässä järven rannalla eräs nuorukainen. Hän oli hyvin tummaverinen, aivankuin salaman kärventämä, hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, kuivat ja karkeat, hänen kasvonsa melkein -- paljasta luuta, ja luitten keskellä paloi kaksi karsasta silmää. Hän yski ehtimiseen, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minua katseli hän julkisella vihalla, huohotti ja sanoi:

-- Nämät ihmiset ovat sanoneet minulle sinusta, että sinä vastustat kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Minkätähden, selvitä!

En muista, että minä olisin silloin puhunut hänen kanssaan ja vielä vähemmän väitellyt; vaan muistan ainoastaan hänen kiusaantuneet kasvonsa ja hiljaisen äänensä, kun hän huusi minulle:

-- Ei tätä elämää varten, -- vaan tulevaista. Taivas on meidän isänmaamme, kuuletko sinä?

Hänen luokseen tuli ontuva sotamies, joka oli menettänyt jalkansa Tekinskin sodassa, ja puhuu karkealla tavallaan:

-- Minun mielipiteeni on, oikeauskoiset, seuraava: missä on vähemmän pelkoa, siellä on myöskin enemmän totuutta.

Ja kääntyen nuorukaiseen sanoi hän:

-- Jos sinä pelkäät kuolemaa, -- niin on se sinun asiasi, vaan elä pelota meitä! Ilman sinuakin on meitä tarpeeksi peloitettu! Ja sinä, punanen poika, puhu nyt sinä!

Hän katosi pian, tuo nuorukainen, vaan kansa -- noin viisikymmentä ihmistä -- jäi kuuntelemaan minua. En tiedä, millä minä sain siihen aikaan käännetyksi ihmisten huomion puoleeni, mutta minua huvitti se, että minua kuunneltiin, ja minä puhuin kauvan täällä hämärässä korkeitten mäntyjen ja vakavien ihmisten keskuudessa.

Ja minä muistan, mitenkä kaikkein kasvot näyttivät sulavan yksiksi suuriksi, surullisiksi kasvoiksi. Nämät uudet kasvot näyttivät katselevan itsepintaisesti ja miettivästi, puhua eivät ne voineet, vaan ajattelivat rohkeasti, ja sen sadassa silmässä paloi, -- sen näin minä, -- sammumaton tuli kuten minunkin sielussani.

Mutta sitten alkoivat nuo omituiset kasvot pitää tarkasti silmällä minun ajatuksiani, ja vasta kauvan aikaa myöhemmin olen minä ymmärtänyt, että kansan tahto, kun se on keskitettynä yhteen ainoaan ajatukseen, herättää lain puolustajissa huolenpidon tunteen kansasta ja hän alkaa myös pelätä kansaa. Ja vaikka tämä ajatus ei olisikaan vielä tullut kansanomaiseksi ja vaikka se tuntuisikin vielä aivan mahdottomalta, on se kuitenkin herättänyt epäilyksen hedelmiä sielussa vihattujen lakien järkähtämättömyyteen, -- ja tästä johtuu lainoppineitten pelko! He näkevät nimittäin tuon jyrkästi kysyvän ilmeen; he näkevät sen, -- että kansa täällä maan päällä kulkee hiljaisena ja mykkänä, -- ja tuntevat jo näkymättömiä säteitä sen ajatuksista, ymmärtävät, että hiljaisten ajatusten salainen tuli muuttaa tuhaksi heidän lakinsa ja että on mahdollista -- mahdollista -- uusi laki!

He tuntevat tämän, kuten varkaat nukkuvan isännän pelottavan hengityksen yöllä hänen taloaan puhdistaissaan, ja he tietävät, että jos kansan silmät kerran aukenevat, niin kääntyy elämä hyväksi.

Ei, Jumalaa ei ole ihmisillä niin kauvan kuin he elävät erillään ja vihassa. Ja miksi ravittu ihminen sitten pitäisikään elävää Jumalaa? Ravittu etsii ainoastaan puolustusta siihen, että hänen vatsansa on täysi, vaikka ihmiset yleensä elävät nälässä.

Mutta naurettava ja surullinen on hänen elämänsä, yksinäinen ja joka taholta ympäröitty kauhuilla.

Kerran huomaan minä, että eräs ukko seuraa minua silmillään. Hän on harmaa, pieni ja puhdas kuin luu. Silmänsä ovat kätkeytyneet syvälle päähän aivan kuin pelkäisivät jotakin, hän on kuiva, mutta väkevä kuin pukki, ja nopea jaloiltaan. Aina hän painautuu lähelle ihmisiä, aina sekaantuu kansan joukkoihin, -- katselee ihmisten kasvoihin kuin etsisi tuttua. Hänen haluttaa kysyä minulta jotakin, vaan ei tohdi, ja minua alkoi säälittää hänen ujoutensa.

Minä menen Lubniin, istuvan Atanasiuksen kuvan luokse, ja hän lisää vauhtiaan valkealla kepillään sekä kulkee pian minun jälissäni.

Minä kysyn:

-- Oletko jo kauvan ollut pyhiinvaelluksilla, ukkoseni?

Hän ilostuu, nyökäyttää päätään ja nauraa hihittää:

-- Yhdeksän vuotta, rakkaani, yhdeksän vuotta.

-- No, oletko sinä tehnyt suurenkin synnin?

-- Missä on määrätty synnin suuruus ja paino? Ainoastaan Jumala tuntee minun syntini.

-- Mutta olethan sinä kuitenkin jotakin tehnyt?

Minä nauran, ja hänkin hymyilee.

-- No, enpä juuri mitään. Olen elänyt, kuten muutkin. Minä olen siperialainen, kotoisin läheltä Tobolskia, olin nuorena ajurina, vaan aloin sitten pitää majataloa ja ... kapakkaa ... oikein myymälä oli minulla...

-- Ja ryöstit jonkun, mitä?

Ukko pelästyi.

-- Minkätähden... Siitä synnistä pelasti minut Jumala ... mitä sinä!

-- Minä vaan laskin leikkiä. Kun minä näen pienen miehen, niin ajattelen aina -- mitenkä tuokin on jaksanut tehdä suuren synnin!

Ukko hymähti ja pudisti sitten päätään.

-- Eikö sielu ole kaikilla yhtä kallis, -- puhuu hän, -- ja yhtäläisesti ainakin perkele niitä rakastaa? Mutta sano sinä nyt minulle, mitä sinä kuolemasta ajattelet? Yöpaikassa sinä puhuit vaan elämästä -- elämästä --, vaan millainen ja missä on kuolema?

-- Tuolla, ukkoseni, -- jossakin!

Hän uhkaa minua sormellaan, hyvin leikillisesti, ja sanoo:

-- Niinpä se on! Se on aina -- tuolla jossakin!

-- Mitenkä niin?

-- Niinpä -- vaan!

Ja sitten nousi hän varpailleen ja puhui melkein kuiskaten minun korvaani.

-- Se -- kuolema on kaikkivoipa! Itse Jeesus Kristuskaan ei voinut sitä välttää. Ota, sanoi hän, pois minulta tämä kalkki, mutta taivaallinen Isä, hänen oma Isänsä -- ei ottanut, ei voinut ottaa! On kirjoitettu: kuolema tulee -- ja aurinkokin kuolee. Niin!

Ukkoni puheli aivan kuin puro, joka vuorelta virtaa:

-- Kaikki tuntevat sen, ja ihminen on syntymästään asti kuin syvyyden yläpuolelle pantu rima; se tulee, pyyhkäsee kerran siivellään -- eikä ihmistä ole enään missään! Oi, Herra Jumala! "Sinun voimallasi rakennetaan maailma", -- mutta miten se rakennetaan, kun kuolema on ylin kaikkia muita? Sinäkin uskot järkeesi, paljon olet kirjoja lukenut, mutta elät vaan niin kauvan kuin kuolema tahtoo.

Hän nauraa ja hänen silmissään näkyy -- kyyneleitä.