Part 8

Siihen aikaan oli minulla eräs kohtaus Mihailan kanssa, joka oli vähällä päättyä huonosti minulle. Syötyäni päivällistä menen minä kerran työhöni ja olen jo päässyt metsään, kun hän äkkiä alkaa ajaa minua takaa kädessä -- keppi, kasvot villiytyneen näköisinä, kiristeli hampaitaan sekä mörisi kuin karhu... Mitä tämä on?

Minä pysähdyn ja odotan. Hän ei lausunut minulle sanaakaan, vaan heiluttaa keppiä minun pääni päällä. Mutta minä kumarruinkin alas ja tyrkkäsin päälläni hänen vatsaansa. Hän kaatui vatsalleen, minä otin häneltä kepin ja kysyin:

-- Mitä sinä tahdot? Minkätähden näin teet?

Hän väänteli itseään minun allani ja kähisee:

-- Lähde heti pois luostarista...

-- Minkätähden?

-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois...

Hänen silmänsä ovat punaset, ja niistä valuu kyyneleitä, jotka myöskin näyttävät punasilta, ja hänen huulillaan on vaahtoa. Hän repii vaatteeni, puree minua, potkii ja koettaa päästä käsiksi kasvoihini. Mutta minä voin jotenkin helposti hillitä hänet, nousin pois hänen päältään ja sanoin:

-- Sinulla on munkin virka, mutta siitä huolimatta sinä, senkin elukka, haudot tuollaista ilkeyttä sydämessäsi! Ja -- mistä syystä?

Hän nousee istumaan ja vaatii itsepintaisesti:

-- Lähde pois! Elä johdata sieluani kadotukseen...

Minä en ymmärrä tästä mitään! Mutta sitten arvasin minä asian, ja sanon hänelle hiljaan:

-- Ehkä sinä, Miha, luulet minun kertoneen sinun surullisesta hairahduksestasi? Se ei ole kuitenkaan totta; minä en ole kertonut siitä kenellekään!

Hän nousi ylös, pudisteli itseään, syleili puuta, katseli minua villeillä silmillään ja sanoi:

-- Vaikka sinä kertoisit koko maailmalle -- niin tuottaisi se vaan huojennusta minulle. Minä kadun ihmisten edessä syntiäni ja he antavat minulle anteeksi; mutta sinä, elukka, halveksit kaikkia, -- enkä minä tahdo olla sidottuna sinuun, ylpeä kerettiläinen! Elä saata minua, senkin raato, tekemään vielä veristä syntiä!

-- No, jos niin on, niin lähde sitten itse, mutta minä en lähde, -- tiedä se.

Mutta nyt hyökkäsi hän uudestaan päälleni, me lankesimme molemmat likaan ja ryvimme siinä kuin sammakot. Nyt tuli näkyviin, että minä olinkin paljon vahvempi häntä, ja hän, onneton, jäi maata ja itki.

-- Kuulepas, Mihaila, -- sanon minä. -- Minä lähden jonkun ajan kuluttua, mutta -- en voi vielä lähteä! Tämä ei johdu itsepäisyydestä, vaan minun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa!

-- Mene isäsi perkeleen luokse! -- ähkyy hän kiristellen hampaitaan.

Minä erkanin hänestä, ja muutaman päivän kuluttua sai hän käskyn matkustaa kaupunkiin pitämään siellä luostarin majataloa, enkä minä ole sen koommin nähnyt häntä.

Minä lopetin työni, -- ja olen pian aivan uudessa puvussa isä Antonin luona. Ensimäisestä viimeiseen päivään muistan minä sen ajan, se on kuin poltettu sydämeeni ja piirretty ihooni.

Hän johtaa minua huoneessaan rauhallisesti ja hyväntahtoisesti, opettaa minulle miten, millä tavalla ja koska minun on häntä palveltava. Yksi huone oli kaappeja täynnä, ja kaapeissa oli hengellisiä ja maallisia kirjoja.

-- Tämä on minun rukoushuoneeni, -- sanoo hän.

Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan luona pehmeä nojatuoli, toisella puolella pöytää sohva, joka oli peitetty kallisarvoisella nahalla, ja pöydän edessä oli korkeaselkäinen tuoli, joka oli päällystetty painetulla nahalla. Toista huonetta käytti hän makuuhuoneenaan ja siinä oli leveä sänky, liinavaatekaappi, pesukomuuti, jossa oli suuri peili, paljon harjoja, kampoja, erivärisiä pulloja, ja kolmannen huoneen seinään, -- joka muuten oli ruma ja tyhjä, -- oli tehty kaksi salakaappia. Toisessa oli viinaa ja viinaleipää, toisessa teekeittiö sekä kaikellaisia keitettyjä ja paistettuja herkkuja.

Kun me olimme lopettaneet tarkastuksemme, vei hän minut kirjastoon ja sanoi:

-- Istu! Näin minä elän. En juuri munkin tavoin, vai kuinka?

-- Niin, ei sääntöjen mukaan.

-- No niin, -- sanoo hän, -- sinä tuomitset kaikkia ja tulet tuomitsemaan minuakin.

Ja hän hymyilee ylhäistä hymyä. Minä rakastin hänen kauniita kasvojaan, mutta hymyily ei miellyttänyt minua.

-- En tiedä, tulenko tuomitsemaan teitä, -- vastaan minä, -- mutta ainakin tahdon ymmärtää!

Hän naurahti hiljaan, bassoäänellä ja loukkaavasti.

-- Oletko sinä syntynyt avioliiton ulkopuolella?

-- Olen.

-- Sinussa näkyy olevan hyvää verta, -- sanoo hän.

-- Minkälaista hyvää verta? -- kysyn minä.

Hän nauraa taas ja vastaa.

-- Hyvä veri on -- ainetta, josta muodostuu ylpeä henki!

Päivä oli kirkas, aurinko katseli ikkunasta sisään ja Antoni istui sen säteissä. Äkkiä tuli mieleeni omituinen ajatus, se kohotti päätään kuin käärme ja pisti sydämeeni, -- minä vapisin, hyppäsin seisoalleni ja katselen tarkasti munkkia. Hänkin nousi ylös, ja minä näen, miten hän ottaa pöydältä veitsen, leikittelee sillä ja kysyy:

-- Mikä sinun nyt on?

Minä kysyn häneltä:

-- Etteköhän te ole minun isäni?

Hänen kasvonsa muuttuivat, tulivat sinertäviksi ja liikkumattomiksi aivan kuin olisivat olleet veistetyt jäästä, ja hän ummisti puoleksi silmänsä, jotta niitten loiste katosi. Sitten sanoo hän hiljaa:

-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Milloin? Kuinka vanha olet? Kuka on äitisi?

Ja kun minä kerroin hänelle, mitenkä minä olin heitetty oman onneni nojaan, hymyili hän ja pani veitsen takaisin pöydälle.

-- Siihen aikaan en minä ollut niillä paikoillakaan, -- sanoo hän.

Minun tuli paha ja tukala olla; olin kuin pyytänyt almua, -- jota ei minulle kuitenkaan annettu.

-- No, entä jos minä olisin ollut sinun isäsi, -- kysyy hän, -- niin mitä sitten?

-- Ei mitään, -- vastaan minä.

-- Niin minäkin ajattelen. Me elämme yhdessä sellaisessa paikassa, jossa ei ole lihallisia isiä ja lapsia, vaan ainoastaan henkinen voima meidät yhdistää. Mutta toiselta puolen olemme me kaikki heitetty oman onnemme nojaan tänne maan päälle, se on, me olemme kaikki veljeksiä siinä onnettomuudessa, jota sanotaan -- elämäksi! Ihminen on satunnaisuus maan päällä, tiedätkö sen?

Minä näen hänen silmistään, -- että hän nauraa minua. Merkillinen kysymykseni oli saattanut minut tukalaan asemaan, ja minun haluttaa nyt korjailla sitä tai saada se tykkänään unohtumaan. Mutta minä pahennankin asian kysymällä:

-- Minkätähden te otitte käteenne veitsen?

Antoni katselee minua ja nauraa hiljalleen.

-- Sinä teet rohkeita kysymyksiä! -- sanoo hän. -- Minä otin sen käteeni tietämättä itsekään syytä siihen. Minä pidän siitä, se on hyvin kaunis.

Ja sitten antoi hän tuon veitsen minulle. Se oli väärä ja terävä, terä oli kullalla kirjaeltu, varsi hopeinen ja siinä punainen kivi.

-- Arabialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä leikkaan sillä auki kirjoja ja pidän sitä öisin päänalukseni alla. Minusta kerrotaan, että olen rikas, vaikka muut ihmiset elävät köyhyydessä, mutta minun koppini onkin täällä syrjässä.

Veitsestä ja Antonin käsistä lähti lempeä, suloinen haju, -- hän juovutti sillä minut ja sai pääni pyörälle.

-- Mutta puhutaan eteenpäin, -- jatkoi Antoni pehmeällä ja tummalla bassoäänellään. -- Tiedätkö sinä, että minun luonani on nainen?

-- Olen kuullut siitä.

-- Se ei ole totta, että tuo nainen olisi minun sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.

Minä kysyn häneltä:

-- Minkätähden te tuollaisia kerrotte minulle?

-- Siitä syystä, että ihmettelisit kerran tarpeeksesi ja lakkaisit sitten ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?

-- En ole niitä lukenut.

Hän otti kaapista nahkakantisen punaisen kirjan, antoi sen minulle ja sanoi:

-- Mene, pane tulta teekeittiöön ja lue tätä!

Minä aukasin kirjan ja näin sen ensimäisellä sivulla kuvan, jossa oli nainen alastonna ja hänen edessään mies, joka myös riisui itseään.

-- Minä en rupea lukemaan tätä, -- sanon minä.

Mutta silloin kääntyi hän minuun päin ja sanoi ankaralla äänellä:

-- Vaan jos hengellinen opettajasi käskee sinua? Tiedätkö sinä, minkätähden se on tarpeellista?... Mene!

Kylkirakennuksessa, jonne hän oli määrännyt minut, istuin minä vuoteessani pelon ja tuskan jäykistyttämänä. Minusta tuntuu kuin olisin saanut myrkkyä, olen heikko ja vapisen. En tiedä, mitä ajattelisinkaan, enkä voi ymmärtää, mistä minä sain sen ajatuksen, että hän on -- minun isäni. Sellainen ajatus tuntuu nyt vieraalta ja tarpeettomaltakin. Minä muistan hänen sanansa hengestä -- henki saa alkunsa verestä; ihmisestä, -- että hän on satunnaisuus maan päällä. Kaikki tuo on selvää kerettiläisyyttä! Olen näkevinäni hänen muuttuneet kasvonsa, kun kuuli kysymykseni. Ja kun minä avoin kirjan, niin kerrottiin siinä eräästä ranskalaisesta kavaljeerista, naisista... Minkätähden hän tuollaisen kirjan antoi minulle?

Hän soittaa kelloa ja kutsuu minua. Kun saavun hänen luokseen, ottaa hän minut hyväilevästi vastaan.

-- No, teekeittiö?

-- Minkätähden te annoitte minulle tämän kirjan?

-- Jotta oppisit tietämään, mitä synti on!

Minä ilostuin, sillä minusta näytti, että nyt ymmärsin hänen tarkoituksensa -- koetella minua. Minä kumarsin nöyrästi, sain teekeittiön pian kiehumaan, toin sen huoneesen, jossa Antoni jo etsi teelehtiä, ja kun minä aijoin lähteä pois, sanoi hän:

-- Jää tänne ja juo teetä minun kanssani...

Minä olen kiitollinen hänelle, sillä minä haluan innokkaasti ymmärtää jotakin.

-- Kerro minulle, -- sanoo hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi olet tullut tänne.

Ja minä aloin kertoa hänelle itsestäni salaamatta ainoatakaan ajatustani, ainoatakaan mielipidettä; ja hän kuuntelee silmät puoliummessa minua niin innokkaasti, että teekin jäi juomatta. Hänen takapuolellaan katseli ilta ikkunasta sisään, puitten tummat piirteet kuvastuvat punaiselle taivaalle ja kertoillen tarinaansa, ja minä kerron minun juttujani katsellen Antonin valkeita käsiä, jotka olivat ristissä rinnalla. Ja kun minä lopetin, -- kaatoi hän minulle pikarin tummaa, makeata viiniä.

-- Juo, -- sanoi hän. -- Minä huomasin sinut jo silloin, kun sinä kirkossa rukoilit ääneesi. Eikö luostari auta?

-- Ei. Mutta teihin luotan minä lujasti, auttakaa te minua! Te olette oppinut mies, te tiedätte kaikki.

Hän puhuu hiljalleen katsomatta minuun:

-- Minä tunnen ainoastaan yhden asian: kun menet vuorelle -- niin mene huipulle asti; jos putoat, -- niin putoat syvyyden pohjaan asti. Mutta itse en minä noudata tuota lakia, sillä minä olen -- laiska. Ihminen ei ole mitään, Matvei, emmekä me ymmärrä, miksikä hän ei mitään ole. Sillä elämä on ihanaa, ja maailma viettelevä. Mutta vaikka olisi kuinka paljon huvituksia, niin ei ihminen sittenkään ole mitään! Minkätähden ei? Tätä arvoitusta en minä ole voinut selvittää... Enkä tahdo sitä ajatellakaan...

Soitettiin iltakirkkoon, hän hätkähtää ja sanoo minulle:

-- Mene Jumalan nimeen! Minäkin olen väsynyt ja täytyy mennä palvelukseen.

Tulinko minä sinä päivänä sen viisaammaksi, ja nyt minun jo täytyi lähteä hänen luotaan. Mutta hän jäi mieleeni kuin hauska muisto, vaan hänen puheittensa merkitystä minä en ymmärtänyt.

Minä saavuin huoneeseni ja panin maata, mutta tuo kirja olikin allani. Sytytin tulen ja aloin lukea sitä kiitollisuudesta opettajaani kohtaan. Minä luen siitä, että eräs kavaljeeri pettelee aviomiehiä mennen yöllä ikkunasta näitten vaimojen luokse. Miehet saavat hänet kiinni, aikovat antaa keppiä, mutta hän pääseekin pakoon. Kaikki tuo on kovin ikävää, enkä minä jaksa sitä ymmärtää. Tai ehkä minä ymmärränkin, että kirjassa -- hemmoitellaan tuota nuorta miestä, mutta en käsitä, minkätähden siitä on kirjoitettu ja minkä vuoksi juuri minun pitää lukea tuollaista mitätöntä lorua.

Ja uudestaan tuli mieleeni ajatus, että minkätähden minä niin äkkiä olin alkanut epäillä, että juuri hän -- oli minun isäni. Tämä ajatus syöpyy kuitenkin sieluuni kuin ruoste rautaan. Ja sitten minä nukuin. Unissani tunnen minä, että minua tuupitaan, minä hyppäsin ylös, ja hän seisoi edessäni.

-- Minä olen soittanut soittamistani, -- sanoo hän.

-- Antakaa anteeksi -- Kristuksen tähden, minulla on ollut kovin raskas työpäivä.

-- Minä tiedän sen.

Mutta "Jumala antakoon anteeksi", sitä ei hän sanonut.

-- Minä menen nyt isä igumenin luokse, --. sanoo hän sitten. -- Valmista sinä nyt kaikki niin kuin minä olen opettanut. Ahaa! Sinä olet lukenut tuota kirjaa! Ikävä, että luit, sillä olet oikeassa, se ei ole sinua varten. Sinun täytyy saada toisellaista lukemista.

Minä valmistan vuoteen. Liinavaatteet ovat hienot, peite pehmeä, ja kaikki osoittaa sellaista rikkautta, jota en minä ennen ollut nähnyt. Ja päälle päätteeksi tuoksui sängystä hieno hajuveden tuoksu.

Minä aloin elää tässä juovuttavassa ilmanalassa kuin unessa -- en nähnyt muuta kuin Antonin, mutta hänkin näytti olevan tykkänään sumussa ja siinä tuntui hän kahdelta henkilöltä. Hän puhui lempeästi, mutta hänen silmänsä olivat -- pilkalliset. Jumalan nimeä lausui hän harvoin, -- "Jumalan" asemasta puhuu hän -- "hengestä", "perkeleen" asemasta -- "luonnosta", eikä hän minullekaan puhuessaan vaihda noitten sanain merkitystä. Munkeille opetti hän kirkollisia juhlamenojakin.

Hän joi paljon viinaa, vaan ei kuitenkaan niin paljon, että olisi horjunut, -- ja silloin tuli hänen otsansa kalvakansinerväksi, hänen silmänsä hohtavain poskien yläpäässä paloivat tummaa tulta ja hänen punaiset huulensa mustenivat ja kuivuivat. Usein saapui hän igumenin luota puoliyön aikana ja myöhempäänkin, herättää minut ja pyytää viiniä. Ja sitten hän istuu, juo ja puhuu syvällä äänellään kauvan ja lakkaamatta, -- väliin aamukirkkoon asti.

Minun oli vaikea ymmärtää hänen puheitaan, ja paljon minä unohdinkin, mutta minä muistan, että ne alussa peloittivat minua, sillä ne ikäänkuin aukasivat syvyyden kuilun ja tempasivat kaiken olevaisen maan päältä sinne.

Väliin taas tuli minun hänen puheitaan kuunnellessani ikävä ja raskas olla, ja minä olin valmis kysymään häneltä:

-- Eiköhän teistä tulekin perkele?

Hän oli mustan värinen, puheli vallattomasti, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä näyttivät kaksinkertaisilta ja tuntuivat vaipuvan syvemmälle otsan sisään. Hänen kalvakat kasvonsa värähtelivät hymyilystä, hänen pitkät ja hienot sormensa hypistelivät koko ajan pikimustaa partaa, hautautuivat siihen ja tulivat taas näkyviin. Se oli peloittavaa.

Mutta, kuten sanottu, minä en uskonut perkeleesen, ja tiesin sanasta, että perkele on ylpeytensä kautta väkevä; se -- taistelee aina, sillä on halu vietellä ihmisiä, mutta isä Antoni ei mitenkään yrittänyt vietellä minua. Koko elämänsä hautasi hän tänne, näytti minulle, mitenkä mieletöntä se on; ihmiset olivat hänen mielestään -- villi sikalauma, joka väliin nopeammin, väliin taas hiljemmin juoksee syvyyden kuiluun.

-- Tehän olette sanonut, että elämä on ihanaa!

-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin silloin on se ihanaa! -- vastaa hän hymyillen.

Ainoastaan tuo hymyily jäi minun mieleeni hänen monista puheistaan. Hän katseli kaikkea kuin nurkan takaa, hän näytti olevan karkoitettu kaikkialta, mutta se ei häntä suututtanut. Hänen järkensä oli terävä ja herkkä, myrkyllinen kuin käärme, mutta turhaan se minua tähtäili, -- sillä minä en uskonut häneen, vaikka väliin ihailinkin tuon järjen notkeutta ja inhimillisen ymmärryksen suuria hyppyjä.

Muuten suuttui hän väliin -- vaikka harvoin.

-- Minä olen, -- huusi hän silloin, -- aatelismies, suurten miesten jälkeläinen. Minun isäni ja esi-isäni ovat olleet mukana Venäjää luomassa, he ovat historiallisia henkilöitä, mutta tuo halunkki väittää minua vastaan, tuo elävä halunkki... Kaunis -- katoaa, ja jälelle jää ainoastaan madot, ja niitten keskessä on kuuluisan suvun jäsen.

Tuollaiset puheet eivät vähääkään huvittaneet minua, sillä -- ehkä minäkin olen kuuluisan perheen jäsen, mutta ei esi-isissä ole mitään voimaa vaan -- totuudessa. Eikä eilinen päivä milloinkaan palaa takaisin, jotavastoin huomispäivä -- varmaan -- tulee!

Mutta hän istuu nojatuolissaan kasvot verettöminä ja puhuu:

-- Taaskin, Matvei, nylkivät nuo munkit minua. Mitä munkki on? Ihminen, joka tahtoo salata muilta ihmisiltä riettautensa ja pelkää riettauden voimaa. Tai ihminen, joka on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja pakenee siitä syystä maailmaa, jotta maailma ei polttaisi heitä. Nämät ovatkin munkkien parhaita ja huvittavimpia, vaan kaikki muut -- ovat turvattomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolevaisia lapsia.

-- No entäs te sitten; mikä te olette? -- kysyn minä.

Minä olin tehnyt tuollaisen suoran kysymyksen kymmenen kertaa tai useamminkin, mutta hän vastasi vaan minulle aina samaan tapaan:

-- Sinäkö -- olet satunnainen ihminen täällä ja kaikkialla ijankaikkisesti!

Hänen Jumalansa jäi minulle salaisuudeksi. Kun hän oli raittiina, koetin kysellä häneltä Jumalaa, mutta hän vastasi vaan hymyillen tunnetuilla raamatun sanoilla, -- vaan minulle oli Jumala korkeampi kuin raamattu. Sitten aloin minä kysellä, kun hän oli juovuksissa, millainen on Jumala.

Mutta juopunutkin Antoni oli luja.

-- Sinä olet viekas, Matvei! -- sanoo hän. -- Viekas ja itsepäinen! Minun tulee sinua sääli.

Ja minäkin aloin sääliä häntä, sillä minä näin hänen yksinäisyytensä, osasin antaa arvon hänen ajatustensa runsaudelle, ja säälin sitä, että ne joutuvat hukkaan munkkikopissa.

Mutta vaikka minä säälinkin häntä, aloin minä kuitenkin ahdistella häntä yhä kiivaammin, ja kerran sanoi hän vastenmielisesti:

-- Minä olen sellainen kuin sinäkin. Matvei, minä en näe Jumalaa.

-- Vaikka minä en näe Häntä, tunnen minä Hänen olemassa olonsa, enkä sitä siis kysy, vaan millä tavalla ovat lait ymmärrettävissä ja mitenkä on elämä järjestettävä Jumalan tahdon mukaan?

-- Katso kirkkolakeja, -- sanoo hän! Ja jos tunnet Jumalan olemassa olon, niin -- toivotan sinulle onnea.

Hän kaatoi lasin viiniä minullekin, kilisti kanssani ja joi. Minä näen, että vaikka hänen kasvonsa olivat vakavat kuin kuolleen, hymyilivät tuon kauniin herran silmät kuitenkin minulle.

Se, että hän oli herra, se alkoi vähitellen eroittaa minua hänestä, sillä hän oli jo muutaman kerran osoittanut sellaista herramaisuutta, että hän sillä verisesti loukkasi minua.

Juopuneena puheli hän mielellään naisista.

-- Luonto panee meidät pahaan ja raskaasen vankeuteen naisen, makeimman syöttinsä kautta, eikä ole muita lihallisia huvituksia, jotka siihen määrään nielevät ihmisen parhaat sielun voimat, -- ehkä kuolemattomuudenkin!

Kun veli Miha oli puhunut paljoa paksummin näistä asioista, niin olin minä jo tottunut inhoamaan noita tuollaisia mielipiteitä. Mutta sen lisäksi puhui Mihaila naisesta ilkeydellä ja haukkui häntä raivokkaasti, vaan isä Antoni kuvaili häntä tunteettomasti ja ikävästi.

-- Muistatko, -- sanoo hän, -- minä annoin sinulle kirjan lukeaksesi? Lukiessasi sitä täytyy sinun huomata, kuinka viekas ja kettumainen nainen on ja kuinka koko hänen olentonsa on irstas!

Omituisen vastenmielistä oli kuunnella, kuinka mies, joka on syntynyt naisesta ja naisen mehulla juotettu, ylenkatsoo ja tahraa äitinsä riistäen häneltä kaikki hyvät ominaisuudet ja jättäen jälelle ainoastaan himokkuuden, ja alentaa hänet, synnyttäjänsä, järjettömän luontokappaleen tasalle.

Kerran minä sanoin hänelle jotakin tähän suuntaan, hienosti enkä näin suoraan. Hän raivostui ja huusi:

-- Hullu! Enhän minä ole puhunut äidistäni!

-- Jokainen nainen on äiti.

-- Mutta toiset ovat, -- huutaa hän, -- koko elämän ikänsä irstailijoita!

-- Muutamat ihmiset ovat kyttyräselkäisiä, mutta kyttyrä ei ole välttämätön kaikille.

-- Mene ulos, lurjus!

Upseeri ei ollut nähtävästi kuollut hänessä.

Jonkun kerran panin minä hänet hyvin ahtaalle kyselemällä Herrasta. Minua alkoivat nimittäin suututtaa hänen alituiset pilkkasanansa, ja siitä syystä minä hyökkäsin yöllä kaikkine voimineni häntä vastaan.

Minun luonteeni oli käynyt hyvin kieroksi. Minä tunnen suurta tuskaa, kiertelen Antonia kuin nälkäinen sulettua ruoka-aittaa, -- leivän haju tunkeutuu ulos, -- ja siitä minä perin raivostuin, ja sinä yönä sai hän tuntea, mitä merkitsee se, ett'ei hän ollut sanonut kaikkea minulle.

Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:

-- Kertokaa minulle kaikki mietteenne, taikka -- leikkaan minä poikki kaulani ja saan aikaan häväistysjutun!

Hän hämmästyi, tarttui käteeni, tempasi veitsen itselleen ja alkoi hyöriä samoin kuin minäkin.

-- Sinua pitäisi rangaista tästä, -- sanoo hän, -- mutta rangaistus ei sovi fanatiikolle!

Ja sitten alkoi hän puhua aivankuin olisi hakannut naulaa minun päähäni:

-- Kuuntele nyt, mitä minä sinulle sanon: ainoastaan ihminen on olemassa; kaikki muu on mielikuvitusta. Sinun Jumalasi on -- sielusi unta. Sinä voit tuntea ainoastaan itsesi etkä siitäkään saa olla varma.

Hänen sanansa putoilevat kuin tuuli pudottelisi niitä ja ne tekevät minut aivan tyhjäksi. Hän puhui kauvan, väliin en häntä ymmärtänyt, väliin taas ymmärsin, mutta hänestä sain seuraavan mielipiteen: tuossa miehessä ei asu ilo eikä suru, ei pelko eikä ylpeys. Hän on kuin vanha pappi, joka haudalla lukee sielumessua: kaikki tuntevat hänen sanansa, mutta ne eivät kenenkään sielua lämmitä. Ensi alussa tuntuivat hänen puheensa minusta kauheilta, mutta sitten minä jo näin, että hänen unelmansa ovat vaarattomia, sillä ne ovat kuolleita syntyessään...

On toukokuu, ikkuna on auki ... yö hengittää lämmintä kukkain tuoksua puutarhassa ... omenapuut ovat -- kuin tyttöset, jotka ensi kertaa menevät herranehtoolliselle, ne sinertävät hopeisessa kuun valossa. Vartija lyö kelloa, ja sen vaski heläjää hiljaisuudessa lyöntien vaikutuksesta, mutta minun edessäni istuu mies, jonka kasvot ovat kuin jäätä ja joka rauhallisesti lavertelee mitättömiä juttujaan; hänen sanansa ovat harmaat kuin tuhka, ne loukkaavat minua ja saavat mieleni surulliseksi -- minä näen vaskea kullan asemesta.

-- Lähde ulos! -- sanoo Antoni minulle.

Minä lähdin puutarhaan, ja silloin jo soitettiin aamukirkkoon. Menin kirkkoon, kätkeydyin siellä pimeään nurkkaan, seison ja ajattelen:

-- Mitä tekee puolikuollutkin Jumalalla?

Veljiä alkaa tulla, -- heidän tulonsa häiritsee kuin kuuvalo yön pimeyttä, ja hiljaan supisten keskenään hajaantuvat he temppeliin.

Tästä hetkestä alkoi minulle taas elämä, jota en ymmärtänyt. Antoni esiintyi minun herranani, puhutteli minua kuivasti, silmäkarvat rypyssä eikä kutsunut luokseenkaan. Kirjat, jotka hän oli antanut minulle luettaviksi, otti hän kaikki pois. Yksi noista kirjoista oli Venäjän historia -- se viehätti suuresti minua, mutta en ennättänyt lukea sitä loppuun. Ajattelen, että miten minä lienen loukannut herraani, -- mutta en voi keksiä syytä...

Alku hänen puheestaan oli jäänyt mieleeni ja elää nyt hiljalleen kaiken muun kuulemani yläpuolella.

-- Jumala on sielusi unta, -- kertaan minä itsekseni, mutta en tunne halua väittää vastaankaan.

Pian sitten ilmaantui hänen naisensakin; se tapahtui myöhään yöllä. Minä kuulen, kuinka Antoni soittaa ja huutaa:

-- Teekeittiö kuntoon, pian!

Ja kun minä sitten toin teekeittiön, näen minä naisen istuvan sohvalla väljässä ruusun värisessä puvussa ja hiukset hajallaan olkapäillä. Hän oli pieni kuin nukke, hänen kasvonsakin olivat ruusunväriset ja silmänsä siniset. Minusta tuntui hän siistiltä ja samalla surulliselta.

Minä asetan astian pöydälle, ja Antoni yhä kiirehtii:

-- Liiku nopeammin, -- nopeammin!

-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- joko nyt olet elementissäsi.

Tällainen hauska toimitus viehätti minua; se on, että minun oli hauska nähdä Antonin vaikka rakastavalla päällä, mikä ei muuten ollut mikään viisaan teko. Itse puolestani olin minä siihen aikaan hyvin kylmä naisille ja munkkien irstailu tuntui minusta vastenmieliseltä, mutta isä Antoni, -- millainen munkki hän on?... Hänen naisensa oli jotenkin kaunis, tuollainen tuores, aivankuin uusi leikkikalu.

Aamulla tulen minä siivoomaan huonetta, mutta hän ei ollut kotona, oli lähtenyt igumenin luokse, vaan nainen istuu sohvalla kirja kädessä, jalat allaan, kampaamattomana ja vaatettamattomana. Hän kysyy nimeäni, -- sanon sen; olenko kauvan ollut luostarissa, -- sanon senkin.

-- Eikö täällä ole ikävä?

-- Ei.

-- Ihmeellistä; onkohan se tottakaan.

-- Miksikä ei se olisi totta, -- vastaan minä.

-- Kun sinä olet vielä niin nuori ja -- kaunis.

-- Luuletteko luostarin sitten olevan yksin -- hirviöitä varten.