Part 4

Koko talven elin huomaamatta kuin kirkas päivä. Olga ilmoitti minulle, että hän oli tullut raskaaksi, -- ja siitä uusi ilon aihe meille. Appeni yskii kuivasti, anoppini katselee surullisesti vaimoani ja kuiskii hänelle jotakin. Minä aijoin silloin juuri ruveta uusiin töihin, aijoin perustaa mehiläistarhan, kutsua sen kiitollisuuden muistoksi Larionovaksi, rakentaa aidan ympärille ja elää lintuja pyytämällä -- josta ammatista ihmiset eivät olisi saaneet kärsiä.

Mutta kerran sitten Titoff puhuu minulle yrmeästi:

-- Sinä, Matvei, olet nyt aikasi saanut viettää makean leivän päiviä, mutta katso vaan, ett'ei hapanta tule perästäpäin! Kesällä syntyy sinulle lapsi -- oletko unohtanut sen?

Minun oli aikoja sitten haluttanut sanoa hänelle koko totuuden sellaisena kuin minä siihen aikaan sen ymmärsin, ja siitä syystä sanon minä:

-- Niin paljon kuin minun on ollut tarvis tehdä syntiä, olen minä tehnyt täyttääkseni teidän tahtonne. Teidän tasallenne olen päässyt, mutta alemmaksi en tahdo mennä!

-- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä tahdot minulle sanoa. Minä puolestani sanon sinulle, että seitsemänkymmentä ruplaa vuodessa talouteen ei ole rahaakaan, ja tyttäreni myötäjäisiä en anna sinun ruveta syömään. Ajattelepas! Sinun viisaudestasi -- eli ilkeydestäsi minua kohtaan siitä syystä, että minä olen sinua viisaampi -- ei ole ollut hyötyä itsellesi eikä minulle. Jokainen on pyhä, kunnes piru hänet vie.

Minusta tuntui kovin vaikealta, mutta säälistä Olgaan en minä kuitenkaan antanut hänelle selkään.

Kylässä tuli pian tiedoksi, että minä en elä sovinnossa appeni kanssa, ja kansa alkoi siitä syystä ystävällisemmin katsella minua. Itse puolestani kävin minä ilostani pehmeämmäksi, ja Olgallakin oli hyvä sydän -- ja niin halutti minun ruveta vähitellen maksamaan talonpojille. Minä aloin vähän lellitellä heitä, toista koetin auttaa toista suojella. Mutta kylään näkyi jokainen käteni liike kuin ikkunasta.

Titoff suuttuu:

-- Taasko sinä koetat lahjoa Jumalaa? -- sanoo hän.

Minä päätin jättää konttoorin ja sanon vaimolleni:

-- Kuusi ruplaa kuussa, -- enemmän minä -- linnuillakin saan!

Mutta se saattoi ystävättäreni murheelliseksi.

-- Tee miten tahdot, -- sanoo hän, -- kun me vaan emme maantielle joudu. Sääli isää! Hän tahtoo sinulle hyvää ja meidän tähtemme on hän sielulleen ottanut monta syntiä...

-- Äh, lemmikki. Hänen hyvyytensä on kahdennentoista kylkiluun alla.

Seuraavana päivänä sanoin minä apelleni, että eroan konttoorista.

Hän hymähtää ja kysyy:

-- Sotamieheksikö menet?

Iskipäs! Minä ymmärrän, että minun kiusaamiseni on hänelle -- helppoa. Hänellä on ylhäisiä tuttavuuksia, kaikkialla talonpoikaa poletaan, ja minä joudun sotamieheksi, että äjähtää. Ei hän sääli tytärtäänkään, -- sillä hänellä on korkea peli pelattavana Jumalan kanssa.

Ja kommellus seurasi kommellusta. Vaimoni alkoi salaa itkeskellä, hänen silmänsä olivat aina punaiset. Jos kysyt häneltä:

-- Mikä sinun on, Olja?

Niin vastaa hän:

-- En ole oikein terve.

Minä muistan valan, jonka olin hänelle vannonut, ja minä häpesin. Astunko vielä askeleen -- ja voimaa minulla siihen on -- niin voi silloin rakasta naistani! Mutta vähät siitä, vaikka joutuisinkin sotamieheksi, kun vaan pääsisin erilleen Titoffista.

Kesäkuun lopussa syntyi meille poika, ja minä rupesin taas joksikin aikaa hulluttelemaan. Synnytystuskat olivat ankarat, Olga huusi, ja minun sydämeni oli laata kauhusta sykkimästä. Titoff synkkeni tykkänään, hän vapisi, nojasi pihalla oleviin portaisiin, katseli maahan ja jupisi:

-- Koko elämäni kuolee kenellekään hyötyä tuottamatta, Herra armahda!... Kun sinulle tulee lapsia, Matvei, niin ehkä alat sinä silloin elää minun elämääni ja saat kestää minun suruni, ja silloin sinä myös lakkaat ajattelemasta syntejä ihmisiä kohtaan...

Hän säälitti silloin minua. Itse kulen minä pitkin pihaa ja ajattelen:

-- Taas sinä uhkaat minua, Herra, taas on Sinun kätesi minun pääni päällä. Anna minun parantaa itseäni tai väistyä syrjään. Tai onko sinun lempeytesi lopussa ja eikö hyvyydessä olekaan sinun voimasi?

Kun minä nyt muistelen niitä puheitani, niin häpeän silloista tyhmyyttäni.

Poika syntyi ja vaimoni tuli taas terveeksi. Hänen äänensä vahvistui, hänen ruumiinsa ikäänkuin suoristui, mutta minua kohtaan ei hän ollut oikein suora. Eipä silti, että hän olisi tullut ahneeksi, mutta hän alkoi nyt kuitenkin vertailla ruokapaloja, antoi harvemmin almuja ja muisti tarkalleen, kuka talonpojista oli kuinkakin paljon meille velkaa. Pikkuvelatkin herättivät nyt hänen huomiotaan. Minä ajattelin ensin, -- että meneehän se ohitse; itse puolestani minä siihen aikaan myin vahvasti lintuja, kaksi kertaa kuussa matkustin kaupunkiin häkkeineni, ja sain joka kerta viisi ruplaa ja enemmänkin. Meillä oli lehmä ja kymmenen kanaa, -- niin että siinä piti olla tarpeeksi.

Mutta Olgan silmät loistavat tyytymättömyyttä. Minä toin hänelle lahjan kaupungista, mutta hän alkaa valitella.

-- Minkätähden sinä tällaisen ostit. Olisit ennen säästänyt rahaa.

Minun tuli hyvin ikävä olla, ja tämä ikävyys se ajoi minut taas lintuja pyytämään. Menen metsään, asetan verkkoni, ripustan sen oksiin, heittäydyn maahan, viheltelen ja ajattelen. Sielussani asuu -- rauha, se ei kaipaa mitään. Ajatus syntyy, sydän lähtee lentoon, putoo tuntemattomuuteen aivan kuin kivi järveen, siitä syntyy sielussa aaltoileminen, -- ajattelen Jumalata.

Näinä hetkinä oli Jumala minulle -- kirkas taivas, sinertävä etäisyys, kultainen syksyn metsä, tai talvella hopeinen temppeli; joet, pellot, vuoret, tähdet, kukat -- kaikki kaunis on jumalallista ja kaikki jumalallinen on sieluni sukulainen. Mutta kun ihmiset juolahtavat mieleen, niin hätkähtää sydän kuin lintu, jota nukkuissaan on peljätetty, ja katselee neuvottomana elämään -- eikä jumalallinen kauneus sula yhteen ihmisen pimeän ja köyhän elämän kanssa. Mutta kirkastettu Jumala on voimassaan ja ylpeydessään jossakin kaukana, ja ihmiset -- ovat myöskin erillään hänestä suruissaan ja puutteissaan. Minkätähden on Jumalan lapset määrätty tänne hyörinään, kärsimään nälkää ja alennusta ja minkätähden ovat he kiinnitetyt maahan kuin madot likaan; minkätähden on Jumala sallinut tämän? Onko hänellä mitään iloa nähdessään luomakuntansa alennustilassa? Missä taas ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen luomansa kauneuden? Ihmisten sielu on tullut sokeaksi jokapäiväisestä puutteesta. Kyllyyttä pidetään ilona ja rikkautta -- onnena ja ihmiset etsivät syntein anteeksi antamusta, mutta eivät löydä. Missä asuu heissä isällinen rakkaus, missä jumalallinen kauneus? Elääkö Jumala? Missä on -- jumalallisuutta?

Mutta sitten vaipuivat ajatukseni hämäryyteen, kaikki peittyy ja häviää, -- ja minun sieluni käy kylmäksi ja tyhjäksi kuin pelto talvella. Silloin en minä enään tohtinut käydä sanoilla käsiksi oikeisiin ajatuksiini, mutta vaikka ajatus ei ollutkaan sanapukuun puettuna edessäni, -- tunsin minä kuitenkin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni poika pimeää kuilua. Minä hypähdän ylös, ryhdyn työhöni, ja käärittyäni verkkoni kokoon lähden kiireesti kotiin laulaen laulua päästäkseni erilleen kauheasta pelostani.

Ihmiset alkoivat nauraa minua -- linnunpyytäjiä ei kylissä kunnioiteta -- ja Olgakin huokaili raskaasti, koska hänestäkin näytti minun työni sopimattomalta. Appeni lukee minulle läksyä, mutta minä vaikenen ja odotan syksyä. Minusta tuntui kuin voisin välttää sotapalveluksen, -- kiertää tuon inhoittavan lätäkön.

Vaimoni tuli taaskin raskaaksi ja samalla surumieliseksi.

-- Mikä sinun nyt on, Olga?

Ensin koettaa hän kiertää kysymystä -- ei mikään, sanoo, mutta kerran hän sitten syleili minua ja alkoi itkeä.

-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- kuolen synnytykseen.

Minä tiesin, että naiset puhuvat usein tuolla tavalla, mutta pelästyin kuitenkin. Koetin lohdutella häntä -- mutta hän ei kuuntele.

-- Uudestaan jäät sinä yksin, -- puhuu hän, -- eikä kukaan sinua rakasta. Sinä olet pahansuopa, röyhkeä kaikessa, -- mutta minä pyydän sinua lastemme tähden: elä ole ylpeä, kaikki ovat syyllisiä Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...

Hän alkoi usein puhua minulle tuollaista, ja sääli sekä pelko saivat minut valtaansa. Appeni kanssa tein minä jonkinlaisen rauhan, ja hän riensi heti käyttämään sitä hyväkseen omalla tavallaan.

-- Allekirjoita tämä, Matvei! Pian saat mennä sotamieheksi ja toinen lapsi on lähellä.

Asevelvollisia alkoi jo olla liikkeellä, ja minuakin kutsutaan; jos kieltäydyn -- niin säretään ikkunatkin.

Se päivä koitti vihdoin, ja minä lähdin kaupunkiin arpaa nostamaan. Vaimoni ei tohtinut siihen aikaan enään poistua kotoa. Appeni saatti minua ja kertoi koko matkan, kuinka paljon vaivaa hänellä on ollut minusta, kuinka paljon rahaa hän on minun tähteni tärvännyt ja miten hän on kaikki hyvin järjestänyt.

-- Ehkä olette turhaa työtä tehnyt? -- sanon minä.

Ja niin hän olikin. Minun arpanumeroni oli viimeisimpiä. Titoff ei tahtonut uskoakaan, että minulla sellainen onni oli ollut, mutta sitten alkoi hän synkästi nauraa.

-- Näkyy, että Jumala on puolellasi!

Minä -- olen ääneti, ja minulla on äärettömän hauskaa. Minusta oli se vapautus kaikesta, mikä rasitti sieluani ja erittäinkin vapautus rakkaasta ajastani. Kotona -- Olgan ilo! Hän itkee ja nauraa, tuo lemmikki, ylistää minua ja hyväilee, aivan kuin olisin karhun tappanut.

-- Kunnia olkoon sinulle, Jumala, -- sanoo hän, -- nyt saan minä kuolla rauhassa.

Minäkin nauroin häntä, mutta minusta tuntuu kuitenkin -- kovin ilkeältä, sillä tiedän, että hän -- uskoo kuolevansa, ja minä ymmärrän, että tuollainen usko on turmiollinen, koska se hävittää ihmisessä elämän voiman.

Noin kolmen päivän kuluttua alkoivat synnytystuskat. Kaksi vuorokautta kärsi hän hirveästi, mutta kuoli kolmantena määrättyään ruumiinkantajat. Hän kuoli, niinkuin oli itse ennustanut, tuo rakas ystäväni.

Minä en muista hänen hautajaisiansa, sillä jonkun aikaa olin sokeana ja kuurona.

Titoff sai minut vihdoin heräämään -- ja tämä tapahtui Olgan haudalla. Niinkuin nyt muistan -- seisoo hän minun edessäni, katsoo minua kasvoihin ja sanoo:

-- Kas niin, Matvei, me kohtaamme toisen kerran toisemme kuolleitten teillä. Täällä syntyi meidän ystävyytemme ja täällä pitäisi sen myös vahvistua...

Minä katsahdan ympärilleni aivan kuin se, joka on ensimäistä kertaa maan päällä: sade rapisee, sumua on kaikkialla ja siitä pistävät esiin paljaat puut, hautakumpujen ristit; kaikki on kylmyyden peitossa, raskaan kosteuden vallassa, ja tuntuu siltä kuin sade ja sumu olisivat ottaneet haltuunsa kaiken ilman.

Minä vastaan Titoffille:

-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!

-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit minun suruni. Ehkä Jumala on rangaissut minua tyttäreni kuolemalla sinunkin tähtesi, siitä syystä, että estin sinun elämästä tahtosi mukaan...

Maa muuttuu jalkaini alla tahmeaksi liaksi, ja minun jalkani takertuvat kiinni.

Minä tartuin kiinni häneen, heitin hänet maahan kuin kaurasäkin ja huudan:

-- Ole kirottu, sinä viheliäinen!

Ja taas alkoi minulle mielettömyyden ja järjettömyyden aika, -- en voinut nostaa ylös päätäni, olin kuin vihaisen käden maahan heittämä ja voimatonna makasin maassa. Minun sieluani polttaa viha Jumalaa vastaan, kun minä katsonkin pyhäinkuvaa, niin poistun nopeasti pois sen luota; minä tahdon taistella vaan en katua. Minä tiedän, että sanan mukaan minun pitäisi rauhallisesti katua, pitäisi sanoa:

-- Niin, Herra! Sinun kätesi on raskas, mutta oikeutta täynnä, Sinun vihasi on suuri, mutta hyödyllinen.

Mutta omantuntoni mukaan -- en voi lausua noita sanoja, olen monen eri mielipiteen raastama enkä voi niistä selvitä.

Minä ajattelen:

-- Siitäkö syystä on minua kohdannut tämä isku, että minä salaa olen epäillyt Sinun olemassa oloasi?

Tämä ajatus pelästyttää minua ja minä koetan sitä oikaista.

-- Taikka en oikeastaan olemassa oloasi vaan laupeuttasi olen epäillyt, sillä minusta näyttää kuin olisit heittänyt kaikki ihmiset tänne maan päälle avutta ja päämäärättä.

Eikä ainoastaan tämä raastanut sieluani, raastanut ja polttanut sitä. Vaan minä en voinut nukkuakaan, en voinut tehdä mitään, yön varjot olivat tukehuttaa minut, näin Olgan, ja minun oli työläs olla eikä ollut minulla voimia elää.

Minä päätin hirttää itseni.

Tämä tapahtui yöllä. Minä makasin väsyneenä ja vaatteet päällä vuoteessani. Muistissani väikkyi viattoman vaimoni kasvonpiirteet, hänen sinisissä silmissään palaa hiljainen, lämmittävä ja kutsuva tuli. Kuu katselee ikkunasta sisään, valaisee lattiata, mutta -- tekee minun sieluni vieläkin pimeämmäksi. Minä hypähdän ylös, otan lintuverkosta nuoran, lyön naulan parsihirteen, teen solmun ja asetan tuolin naulan kohdalle. Minua halutti riisua takkini, minä riisuin, repelin paitani kauluksen ja äkkiä näen, että seinällä on pienet, salaperäiset ja epäselvät kasvot. Minä olin vähällä huutaa säikähdyksestä, mutta ymmärsin, että ne ovat minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Minä katson niitä -- ne ovat järjettömät ja surkuteltavat, hiukset pörrössä, posket painuneet, nenä terävä, suu puoleksi auki aivan kuin kuolevan ihmisen, ja silmissä palaa outo tuli.

Minun kävi sääliksi ihmisen kasvoja, niitten entistä kauneutta, ja minä istuin penkille sekä itkin oman itseni vuoksi kuin loukkaantunut lapsi. Ja itkuni jälkeen tuntui hirttäminen minusta häpeälliseltä ja naurettavalta. Minä suutuin, tempasin irti nuoran ja heitin sen nurkkaan. Kuolemakin -- on arvoitus, mutta minä etsin elämän kysymysten ratkaisua.

Mitä pitää minun tehdä? Vielä kului muutama päivä ja minä huomasin, että tarvitsen rauhaa, ja tästä syystä tahdoin katua, mutta kiristellen hampaitani läksin minä papin luokse.

Sunnuntaina ennen iltaa tulin minä hänen luokseen. Hän istuu vaimonsa kanssa teepöydän ääressä, neljä lasta ympärillään, ja hänen mustalla otsallaan välkkyili hikikarpalot kuin kalan suomukset. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

-- Istuhan, ja juo kuppi teetä!

Huoneessa oli lämpöä ja valoa, kaikkialla puhtautta ja tarkkaa järjestystä. Minä muistin, kuinka suurella välinpitämättömyydellä tämä pappi toimittaa kirkossa virkansa, ja ajattelen:

-- Kas, täällähän hänen oikea temppelinsä onkin!

Minä en tuntenut nöyrtymisen pakkoa.

-- No, Matvei, suretko sinä kovinkin paljon? -- kysyy pappi.

-- Kyllä, suren minä.

-- Ahaa!... Täytynee toimia rukoukset hänen sielunsa puolesta. Näyttäytyykö hän unissa?

-- Näyttäytyy!

-- Välttämättömästi -- pitää panna toimeen rukouksia!

Minä olen ääneti. En voi puhua papin vaimon kuullen, sillä en oikein pitänyt hänestä. Hän oli tuollainen leveä, suurikasvoinen, rasvainen nainen, joka hengitti raskaasti ja huojui kuin suo. Hän lainasi rahaa korkoa vastaan.

-- Rukoile ahkerasti, -- opettaa pappi. -- Eläkä murehdi -- se on Herran tahtoa vastaan, sillä Hän itse tietää, mitä tekee...

Minä kysyn:

-- Tietääköhän?

-- Kuinka ett'ei! Eh, nuori herra, -- sanoo hän, -- minä kyllä tiedän, että sinä olet ylpeä ihmisille, mutta -- elä rohkene olla ylpeä -- Jumalan säätämiä lakeja vastaan, sillä silloin tulee sinun sata kertaa vaikeammaksi olla! Eiköhän sinussa vaan lie Larionin hapatusta? Hän, vainaja, vaipui humalassa ollessaan harhaoppiin, muista se!

Papin vaimo sekaantui nyt puheesen:

-- Larionin olisi pitänyt lähettää luostariin, mutta isä on ollut liian hyvä eikä ole edes tehnyt valitusta hänestä.

-- Se ei ole totta, -- vastaan minä, -- hän on valittanut, mutta ei hänen mielipiteistään, vaan huolimattomuudesta viran toimituksessa, josta rikoksesta isäkään ei ole vapaa.

Nyt alkoi riita. Ensiksi nuhteli pappi minua röyhkeydestä, lausui sanoja, jotka minä tunsin yhtä hyvin kuin hän itsekin, pani kiukussaan omiaan lisäksi ja alkoi lopuksi vaimonsa kanssa hyvin yksinkertaisesti haukkua minua:

-- Sinä, -- sanovat he, -- ja sinun appesi olette molemmat rosvoja ja kirkon varkaita. Märkä laaksokin kuuluu kirkolle, jonka oikeutena on tehdä siitä heinä, mutta te olette ottaneet sen meiltä, ja siitä syystä teitä nyt Jumala rankaisee...

-- Se on totta, -- sanon minä, -- Märkä laakso on otettu teiltä epäsäännöllisessä järjestyksessä, mutta samalla tavalla olitte te ottaneet sen -- talonpojilta.

Minä nousin ja tahdoin lähteä.

-- Seis! -- huutaa pappi. -- Entä sielumessuun tarvittavat rahat?

-- Ei ole väliä!

Ja minä läksin ajatellen:

-- Ei, siellä ei, Matvei, sinun sielustasi välitetä!

Kolmen päivän kuluttua kuoli lapseni, Sasha; minä luulin arseniikkia sokuriksi, poika sai nuoleskella sitä ja kuoli. Tämä ei saanut minua edes hämmästymään, minä olin kylmennyt kaikelle, tylsistynyt.

Nyt ajattelin lähteä kaupunkiin. Siellä oli esipappi, joka oli nuhteeton elämässään ja hyvin oppinut -- vanhauskoisten kanssa hän innokkaasti väitteli uskon asioista ja oli tunnettu teräväjärkisyydestään. Minä ilmoitin apelleni, että lähden, taloni ja kaiken omaisuuteni jätän hänelle, mutta hänen pitää niistä antaa minulle sata ruplaa.

-- Niin ei voi menetellä, -- sanoo hän. -- Mutta kirjoita minulle kolmen sadan ruplan vekseli puolen vuoden ajaksi.

Minä kirjoitin, hankin passin ja lähdin. Tahallani kuljin minä jalkasin, jotta sieluni myrskyt asettuisivat tiellä. Mutta vaikka minä olin lähtenyt katumusretkelle, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, -- milloin pelkään Häntä, milloin Hän taas tuntuu loukkaavalta, -- ajatukseni asuivat maassa ja kuvasivat minulle taivaan pimeäksi ja epäselväksi.

Minä saavuin paljon vaivoja kestettyäni esipapin luokse, mutta minua ei päästetty hänen puheilleen. Eräs palvelija, nuori ja ihmisiä tunteva kaunis mies, otti vastaan vieraat, ja minut johdatti hän neljä kertaa pois.

-- Minä olen, -- sanoo, -- sihteeri, ja minulle pitää antaa kolme ruplaa.

-- Mutta minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.

-- Vaan minä en laske sinua sisään.

-- Sitten menen laskematta.

Hän näki, etten minä anna perään.

-- No mennään nyt sitten, -- sanoo hän, -- minä olen vaan laskenut leikkiä, mutta lystikäs olet sinäkin.

Ja hän saattoi minut pieneen huoneesen. Siellä istui nurkassa olevalla sohvalla harmaa ukko vihreässä pappisviitassa. Hänen kasvonsa olivat veltot, mutta silmät, jotka olivat syvällä otsan alla, olivat ankarat.

-- No, -- ajattelen, -- mitähän tuo nyt ensiksi sanonee.

-- Minkätähden sinä tulit? -- kysyy hän.

-- Sieluni on ahdistuksessa, isä.

Mutta sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa:

-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne!

-- Käskekää palvelijan poistua, -- sanon minä, -- hänen läsnä olonsa kiusaa minua...

Esipappi silmäsi minuun, pureskeli huuliaan ja sanoi sitten:

-- Mene ulos, Aleksei! -- No, sano nyt, mikä sinun on?

-- Minä -- epäilen Jumalan armeliaisuutta.

Hän nosti käden otsalleen, katseli minuun ja kuiskaa pitkäveteisen laulavalla äänellä:

-- Mitä? Mii-tää se on? Ah sinä, -- keppiä tarvitsisit!

Minulla ei ollut aikaa loukkaantua, enkä loukkaantunutkaan, -- sillä meidän virkamiesten tapa haukkua ihmisiä johtuu enemmän tyhmyydestä kuin ilkeydestä.

Minä sanonkin hänelle:

-- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!

Ja samassa olin istumaisillani tuolille, mutta ukko viittasi kädellään ja huusi:

-- Ylös! Ylös! Sinun pitää langeta polvillesi minun edessäni, viheliäinen!

-- Minkätähden, -- kysyn minä, -- polvilleniko? Jos olen tehnyt jonkun rikoksen, niin silloin lankean polvilleni Jumalan eteen vaan en teidän.

Hän suuttui yhä enemmän:

-- Kukako minä olen? Mikä olen minä sinulle? Mikä olen Jumalalle?

Minua hävetti riidellä hänen kanssaan turhasta asiasta. Minä lankesin polvilleni -- ja nyt oli kaikki hyvin. Hän uhkailee sentään vielä minua sormillaan ja kähisee:

-- Kyllä minä opetan sinut kunnioittamaan papistoa!

Minulta alkaa kuitenkin kadota halu puhutella häntä, mutta ennen kuin se on tykkänään hävinnyt, -- alan minä puhua. Minä alan jo pian unohtaa hänet, -- ensi kerran puen ajatukseni sanoiksi, ihmettelen itse omaa puhettani ja olen -- kuin tulessa.

Mutta äkkiä kuulen, kun ukko huutaa:

-- Ole vaiti, onneton!

Minä vaikenin aivan kuin seinä olisi äkkiä tullut eteeni. Hän seisoo minun vieressäni, hänen kätensä värisevät ja hän puhuu käheällä äänellään:

-- Ymmärrätkö sinä, järjetön luontokappale, mitä olet puhunut? Tunnetko sinä, viheliäinen, syntiesi suuruuden? Sinä valehtelet, vääräuskoinen, sillä sinä et ole katumusretkellä, vaan perkele on lähettänyt sinut tänne kiusatakseen minua.

Minä näen, että hänen kasvoillaan asui -- ei viha -- vaan kauhistus. Hänen partansa vapisi, ja hänen kätensä, jotka olivat ojennetut minua kohden, värisivät hieman.

Minäkin pelästyin.

-- Mitä te nyt, teidän kunnianarvoisuutenne, minähän uskon Jumalaan, -- sanon minä.

-- Sinä valehtelet, kulkukoira!

Ja sitten alkoi hän uhata minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- ja puhua hiljaisella äänellä. Hän puhuu ja vapisee, ja hänen viheriäinen viittansa näyttää puroina virtailevan ja ikäänkuin peittyvän viheriään savuun. Jumala astuu nyt eteeni uhkaavana ja ankarana, synkkänä kasvoiltaan, viha sydämessä, laupeudesta köyhänä ja kiivaana kuin Jehova, muinaisajan Jumala.

Minä sanonkin esipapille:

-- Itse lankeatte te vääräuskoisuuteen, -- jos tuollainen on teidän Jumalanne. Minne te olette kätkenyt Kristuksen? Minkätähden te esitätte ihmisille ystävän ja auttajan asemasta ainoastaan heidän tekojensa tuomarin?

Silloin tarttuu hän minun hiuksiini, repelee niistä ja sanoo kuiskaten sekä käheällä äänellä:

-- Kuka olet sinä, kirottu? Sinut pitää antaa poliisille ja lähettää vankilaan, luostariin, Siperiaan...

Mutta silloin havahduin minäkin. Nyt näin selvästi, että jos ihminen kutsuu poliisia auttamaan jumalaansa, niin ei hänellä itsellä eikä hänen jumalallaan ole vähääkään voimia, vaan ainoastaan -- kauneutta.

Nousen ylös ja sanon:

-- Päästäkää minut!

Ukkokin hätkähti ja läähätti:

-- Mitä sinä tahdot tehdä?

-- Tahdon lähteä pois! Minulla ei ole teiltä mitään oppimista, -- teidän puheenne on kuollutta, ja te yritätte sillä tappaa Jumalankin.

Hän alkoi taas puhua poliisista, mutta se ei vaikuttanut minuun vähääkään. Poliisia ei hän nyt saa käsiinsä, vaikka tahtoisikin.

-- Jumalan kunniaksi, -- sanon minä hänelle, -- palvelevat enkelit eikä poliisi, mutta jos te uskotte toisin, niin -- pysykää uskossanne.

Hän hyökkäsi taas kimppuuni.

-- Aleksei, -- huusi hän sitten, -- aja ulos tämä mies!

Aleksei lykkäsi hyvin pontevasti minut kadulle.

Oli ilta. Minä olin ollut pari tuntia esipapin luona. Kaduilla oli nyt hämärä ja ilkeä olla. Kansaa käveli kaikkialla, puhetta ja naurua -- silloin oli juhlat, joulunpyhät. Minä kävelen väsyneenä, katselen kaikkia, suutun ja minun haluttaisi huutaa:

-- Hei, kansa! Mistä syystä riemuitset? Katso, sinun Jumalasi väärennetään!

Minä kulen kuin juopunut, tunnen tuskani, vaan en tiedä, -- minne mennä. Asuntooni kestikievariin -- ei haluta, sillä siellä on juopuneita ja heidän meluaan. Saavuin jonnekin kaupungin syrjäosiin, jossa talot olivat pieniä ja niitten ikkunat keltaset; tuuli tuprutteli lunta ja vinkui. Minun halutti juoda, juoda itseni juovuksiin, mutta -- ainoastaan ilman seuraa. Minä olen vieras kaikille ja kaikkein edessä rikoksellinen.

-- Mutta entäs, -- ajattelen, -- jos käyn tuota pellon piennarta, niin minnekä saapuisin?

Mutta äkkiä juoksi portista ulos nainen, joka oli hyvin ohuessa puvussa ja jolla oli tuskin saaliakaan verhona. Hän katsoi minua kasvoihin ja kysyi:

-- Mikä on nimenne?

Minusta tuntui, että hän voisi arvatakin sen, mutta sanon kuitenkin:

-- Minä en sano, sillä olen -- onneton ihminen.

Hän nauraa.

-- Juhlillako olet?

Mutta minun mielestäni ei nyt ollut ilon aika.

-- Onko tässä lähellä, -- kysyn minä, -- joku kapakka, sillä minun haluttaisi mennä sinne istumaan, -- kylmä tulee.

Tyttö katsahtaa vakavasti minuun ja sanoo tuollaisella hellivällä äänellä:

-- Tuolla on kapakka, mutta jos sinua haluttaa -- niin tule minun luokseni, niin saat teetä.