Part 3

-- Katsopas, Jumala vei Lotin Sodomasta ja pelasti Noan, vaikka tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on kirjoitettu: elä tapa! Minun johtuu väliin mieleeni, että tuhannet hukkuivat siitä syystä, että heidän joukossaan oli joku hurskas. Jumala sai nähdä, että muutamille onnistuu hurskaan elämän eläminen niinkin ankarain lakien alaisena. Mutta ell'ei Sodomassa olisi ollut ainoatakaan vanhurskasta, -- niin Jumala olisi silloin nähnyt, ett'ei kukaan voi noudattaa hänen lakejaan, ja luultavasti olisi hän silloin pehmennyt eikä olisi tappanut niin paljon ihmisiä. Hänestä sanotaan, että hän on laupias, -- mutta missä se laupeus sitten on?

Minä en siihen aikaan ymmärtänyt, että tuo mies etsi syntien anteeksiantoa, ja siitä syystä hänen sanansa suututtivat minua.

-- Tehän teette pilkkaa! -- vastaan minä. -- Te pelkäätte Jumalaa -- vaan ette rakasta häntä.

Hän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui harmaaksi.

-- Onko niin tai näin, en tiedä, -- vastaa hän. -- Minusta vaan tuntuu, että te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä eihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!

Pitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta minun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, -- hän oli minusta ilkeämpi kuin Savel.

Kun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, -- niin pulmahti viha äkkiä minussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran inhimillisen rukouksen:

-- Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta pyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!

Ja minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin itsekin pelätä hänen kohtaloaan.

Jonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa -- hän tuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.

Minä kysyn:

-- Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?

Hän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi:

-- Minulla on hyvin pieni asia, -- sanoo hän, -- tulin pyytämään niiniä!

Minun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä tartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.

-- Onko se minun syyni?

Hän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti sen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua vahvempi.

-- Kun ihmistä kiristetään kurkusta, -- sanoo hän, -- niin silloin ei ole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen elinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan tarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia käskyjä.

Hän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.

Minä huudan hänelle:

-- Mitä sinä tahdot?

-- Niiniä.

Minä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin katosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja kylmäksi hänen edessään.

-- Te olette kaikki petoja, -- sanon minä. -- Voiko ihmisestä tehdä pilkkaa siitä syystä, että hänen isänsä ja äitinsä ovat hänet hylänneet?

Mutta hän sutkii minua sanoilla aivan kuin pieksäisi kivillä:

-- Elä tekeydy köyhäksi, kun me sinulta oikeutta etsimme. Sinä syöt varastettua leipää, etkä sen vuoksi, että olisit sokea.

-- Sinä valehtelet, lurjus! Minä saan kyllä tehdä työtä leipäni edestä!

-- Ilman työtä ei kanaakaan varasteta, se tiedetään.

Hän katselee minua pirullisesti hymyillen ja puhuu valitellen:

-- Oh, Matvei, hyvä olit sinä lapsena! Mutta sitten rupesit kirjanoppineeksi ja jumalaapelkääväksi ja rakennat samoin kuin kaikki muutkin maailman varkaat jumalallisen lain sille tosiasialle, että meillä kaikilla ei ole yhtä pitkät kädet.

Minä lykkäsin hänet ulos konttoorista. Hänen sanansutkauksiaan en minä halunnut ollenkaan ymmärtää, sillä minä pidin itseäni Jumalan uskollisena palvelijana ja omia ajatuksiani parhaimpina muitten ihmisten ajatuksia. Minun tuli kuitenkin tukala olla, ja minä tunsin, -- miten heikoksi sieluni kävi.

Minä en voinut -- moittia ihmisiä, enkä ylpeydessäni sietänyt sellaistakaan ajatusta, että olisin farisealainen, vaikkapa muuten olisinkin ollut tyhmä ihminen. Minä laskeudun polvilleni abalatsialaisen Jumalan äidin kuvan eteen, katson häntä kasvoihin ja taivasta kohden kohotettuihin käsiin -- lampun tuli välähtelee, hieno varjo peittää kuvan, ja tuo varjo tuo minun sieluuni kylmää, se asettaa jotakin näkymätöntä ja koskettelematonta Jumalan ja minun välille masentaen minua. Minä en enään rukoillut ilomielin, tulin surulliseksi ja erkanin yhä etäämmäksi Olgastakin.

Mutta Olga katseli yhä hellemmin minua. Minä olin siihen aikaan kahdeksantoista vuotias, hyvän näköinen, valkeakasvoinen ja punaposkinen nuorukainen. Ja vaikka minä tahdoin, tuntui minusta kuitenkin epävarmalta lähestyä häntäkin. Siihen aikaan en minä vielä ollut ollut yhteydessä naisen kanssa. Kylän eukot naureskelivat minua siitä syystä ja väliin tuntui minusta Olgakin hymyilevän pahaa hymyä. Mutta minä vaivuin suloisiin ajatuksiin hänestä:

-- Siinä -- on tuleva vaimoni!

Minä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja jos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä -- siinä koko meidän seurustelumme.

Hän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset, ja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle käsittämättömässä surussaan.

Ja kerran kysyi hän:

-- Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?

Minä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä tahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni -- hänen edessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin häpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja köyhyydestä, ja hänen isästään, -- kaikesta. Ei, minä en moittinut ketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä pinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli -- roskaa. Minua hävetti, että se oli roskaa.

-- Parasta on mennä luostariin! -- sanon minä.

Hänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut mitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen äänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän sitten -- hiljaan puheli minulle:

-- Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö, elää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa, mutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään kuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä näen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä suhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää rakkautta?

Hänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia rivakasti, ja niin tein nytkin.

-- Tulisitko sinä, -- kysyn minä, -- minun vaimokseni.

Hän kääntyy poispäin ja kuiskaa:

-- Tulisin...

Luonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat nyt ovat.

Hän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.

-- Te olette minun lapsiani -- sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa sietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane vastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa meidän puolesta, ja -- oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta voisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko taipumus toimimiseen. Se on -- yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden kuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta jos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi vapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää... Mutta ilman rahaa -- menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi eikä leskeksi...

Hän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja silmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja sielulleni vastenmielisenä -- millainen sotilas minustakin tulisi? Jo sekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa -- ei itseään varten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset! Sotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut tietämään.

Titoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.

-- Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi... -- sanon minä.

-- Nyt olet -- sieltäkin myöhästynyt, -- nauraa Titoff. -- Munkiksi he eivät vihi -- vaan ottavat -- palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et saa itsellesi minkäänlaista alaa!

Silloin sanon minä:

-- Antakaa te rahat, sillä onhan teillä paljon.

-- Ahaa! -- huudahtaa hän. -- Luuletko sen olevan niin yksinkertaista. Ja mitä hyötyä minulle siitä olisi? Ajattelepas: minä olen saanut rahani ehkä suurten syntien avulla, ehkä olen minä niitten tähden luvannut sielunikin pirulle. Sillä aikaa kun minä olen rypenyt synneissä, olet sinä elänyt hurskaasti, ja tahdotko sinäkin nyt rahaa -- minun syntieni kustannuksella? Vanhurskaan on helppo päästä paratiisiin, kun syntinen ihminen vaan kantaa hänet sinne selässään -- mutta minulla ei ole halua ruveta sinun hevoseksesi! Tee mieluimmin itse syntiä, Jumala kyllä antaa sen sinulle anteeksi, -- kun lupaat edeskinpäin palvella häntä!

Minä näin nyt, että Titoff oli kasvanut paljon suuremmaksi minua, ja minä matelin hänen jaloissaan. Minä ymmärsin, että hän oli pitänyt minua pilkkanaan, lopetin keskustelun siitä asiasta, ja kerroin illalla Olgalle kaikki. Kyyneleet kimaltelivat tytön silmissä, ja korvan juuressa värähteli pieni, sininen täplä. Nämät värähdykset herättivät suuren surun minun sydämessäni. Ja vihdoin sanoo Olga hymyillen:

-- Ei näy käyvän, niinkuin me tahdomme...

-- Ei, ei käy...

Minä sanoin tuon ajattelematta, mutta kun sana kerran oli tullut sanotuksi, ei sitä enään voinut peruuttaa.

Tästä päivästä alkaen ei mikään enään elähyttänyt minua; olin kuin juopunut, joka kulkee pimeässä, ja elelin itsekseni kuin kyyhkynen tulipalon savussa. Ja Olgaa tulee minun sääli, tahdoin häntä vaimokseni, sillä rakastan tyttöä, mutta näen, että -- Titoff on jossakin asiassa vahvempi ja järkähtämättömämpi kuin minä, eikä minun ylpeyteni voinut tätä sietää. Minä halveksin hänen varkauksiaan, hänen pimeää sieluaan, mutta äkkiä tulee näkyviin, että tuossa sielussa onkin valtaa ja voimaa, joka sieltä nyt katselee minua.

Kylässä saatiin tietää, että minä olin kosinut, mutta saanut rukkaset; ja tästä syystä tytöt hymyilivät, eukot ilvehtivät, Savelka laatii kokkapuheita, ja kaikki tuo sai minut ihan raivoon ja sieluni täydelliseen pimeyteen.

Minä koetan rukoilla, mutta minusta tuntuu kuin Titoff olisi takanani, hengittäisi niskaani, ja tästä syystä rukoilen järjettömästi, Jumalaa pilkaten, enkä riemuitse Herrassa, vaan ajattelen omia asioitani ja omaa elämääni.

-- Auta minua, Herra, -- rukoilen minä, -- jotta en kadottaisi Sinun teitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias, varjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta vastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi epäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.

Näin toin minä Herran sädehtivästä kauneudestaan puolustamaan minun pieniä asioitani, ja alennettuani Jumalan vaivuin itsekin mitättömyyteen.

Olga sulaa päivästä päivään suruunsa kuin vahakynttilä. Minä taas ajattelen, miltä hänestä tuntuisi elämä toisen miehen kanssa, enkä minä voi asettaa hänen rinnalleen ketään muuta kuin itseäni. Hänen äitinsä tuli yhä surullisemmaksi, katseli kyynelsilmin minua, oli ääneti ja huokaili. Titoff kätkee inhoittavia käsiään ja kulkee myös ääneti minun ympärilläni; hän kiertää minua kuin korppi kuolevaa koiraa saadakseen kuoleman hetkellä viedyksi silmät sen päästä. Kului noin kuukausi, minä olin yhä paikallani syvän kuilun partaalla enkä tiennyt, minne mennä. Elämä tuntui niin raskaalta ja vastenmieliseltä.

Kerran sitten tulee Titoff konttooriin ja sanoo minulle hiljaan:

-- No nyt, Matvei, on sinun onneksesi ilmestynyt tilaisuus -- mutta tartukin siihen, jos haluat olla mies!

Tilaisuus oli sellainen, että talonpojat olisivat hävinneet hyvin paljon ja maatila voittanut, ja Titoffin osalle olisi tästä tullut noin kaksi sataa ruplaa.

Hän kertoo minulle asian ja kysyy:

-- No, tohditko?

Jos hän olisi muulloin tehnyt tämän kysymyksen, niin mahdollisesti en olisi joutunutkaan hänen käsiinsä, mutta hänen kysymyksensä sai minut nyt raivoon.

-- Minäkö en tohtisi rosvota? -- sanon minä. -- Rohkeutta ei siihen tarvita, kun vaan on tarpeeksi konnamaisuutta ihmisessä. No, ruvetaan nyt sitten yhdessä varastamaan!

Se raato hymyilee ja kysyy:

-- Entä synti?

-- Kyllä minä pidän huolta omista synneistäni!

-- No, hyvä on, -- sanoo hän. -- Tiedä nyt myöskin se, -- että jokainen päivä vie lähemmäksi häitäsi!

Niinkuin susia pyydetään vuohenkaritsalla samoin pyysi hän minua, lurjusta, ja sai minut satimeen.

Ja sitten se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioita hoitaissani, ja minulla oli aina paljon rohkeutta. Me aloimme yhdessä ryöstää kansaa aivankuin olisimme pelanneet tammea, -- hän siirsi, ja minä yhä ilkeämmin. Molemmat olimme ääneti, katselimme vaan toisiamme, hän vihreä hymy silmissä, minä -- vihalla. Tuo mies oli voittanut minut, mutta vaikka minä olin menettänyt kaikki, en mitenkään tahtonut antaa hänelle perään tässä rikoksellisessa työssä. Ottaessani vastaan pellavia aloin minä punnita väärin ja nipistin talonpojilta jokaisen kopeekan, mutta rahoja en lukenut enkä edes käteeni ottanut, -- sillä ne tulivat Titoffille. Luonnollisesti ei tämä ollut minulle sen helpompi eikä myöskään talonpojille.

Sanalla sanoen minä olin siihen aikaan kuin vimmattu, rintani tuntui raskaalta ja kylmältä ja sitä ahdisti. Jumalaa muistin -- rankaisijana, ja usein minä nuhtelin Häntä:

-- Miksikä et sinä voimallasi tukenut minua, miksikä asetit minut koetukseen, joka ei ollut järkeni mukainen, ja etkö nyt näe, Herra, miten sieluni joutuu kadotukseen?

Oli sellaisiakin hetkiä, jolloin Olga alkoi minusta tuntua vieraalta; minä katselen vihaisesti häneen ja ajattelen:

-- Sinun tähtesi, onneton, minä nyt myyn sielunikin.

Mutta heti alan hävetä ajatuksiani, ja sitten hyväilen häntä hiljaan.

Mutta ymmärtäkää, etten minä kärsinyt suuttumuksesta itseeni tai ihmisiin enkä siitä syystä hampaitani kiristellyt, vaan siitä syystä, ett'en kyennyt voittamaan Titoffia vaan olin antautunut tykkänään hänen valtaansa. Muistanpa vielä hänen puheensa hurskaista ihmisistä, -- ja se muuttaa minut tykkänään jääksi. Mutta hän näkyi itsekin ymmärtävän kaikki.

Hän riemuitsee. Ja puhuu sitten:

-- No, pyhimykseni, pian täytyy ruveta ajattelemaan sinulle omaa majaa, sillä täällä tulee sinulla vaimoinesi ahdasta -- jos lapsiakin sattuu tulemaan.

Kutsui pyhimykseksi. Minä vaikenin.

Ja yhä useammin hän alkoi siten pimittää minua, mutta tyttärensä tuli yhä lempeämmäksi ja hellemmäksi minua kohtaan. Hän nähtävästi ymmärsi, miten vaikeata minun elämäni oli.

Titoff sai kerjätyksi palasen maata -- hän kävi kumartamassa Loseffin taloudenhoitajaa -- hyvältä paikalta maatilan takaa. Sitten alkoi hän rakentaa tupasta meille -- ja minä yhä nylen sekä kiristän talonpoikia. Kaikki käy hyvin ja nopeasti, kukkaro paisuu, tupa valmistuu, se loistaa jo auringon valossa kuin Olgaa varten tehty kullattu kotelo. Nyt sillä jo on katto päällä, nyt pitää ruveta uunin tekoon, ja syksyksi siihen jo asumaan pääsee.

Kerran illalla lähden minä Jakimoffkasta, -- panemaan verolle talonpoikain karjaa, -- ja olen juuri päässyt ulos kylän lähellä olevasta puistosta, kun näen -- tupani palavan auringon laskussa kuin vahakynttilän.

Ensin luulin minä auringon laskevan leikkiä, syleilevän mökkiäni kultaisilla säteillään ja kohottavan sitä ylös taivasta kohden, mutta sitten näen, miten -- kansa häärää, ja kuulen, -- kuinka tuli ulvoo ja puut särkyvät.

Viha täytti äkkiä sydämeni, minä näen Jumalan pahimmaksi vihollisekseni, ja jos minulla silloin olisi ollut kivi kädessä, niin -- suoraan hänen otsaansa olisin sen heittänyt. Minä näen, miten varkaudella hankittu omaisuuteni kulkee savuna ja tuhkana pitkin maata, itse olin minä tykkänään kiihkon vallassa ja puhelin:

-- Tahdotko Sinä, Herra, näyttää minulle, että olen uhrannut sieluni tuhkan ja tomun tähden, mitä? En tahdo nöyrryttää sinua, mutta en kuitenkaan usko, että mökkini palaa Sinun tahdostasi, vaan ovat talonpojat sytyttäneet sen vihasta minua ja Titoffia kohtaan! Minä en sen tähden usko Sinun vihaasi, että en olisi sitä ansainnut, vaan uskon, että tuollainen viha on sinulle sopimaton! Sinä et tahtonut auttaa minua hädän hetkenä, jolloin minä olin voimaton syntiä vastaan, ja siitä syystä olet sinä syypää kaikkeen enkä minä! Minä menin synnin teille kuin pimeään metsään, se kasvoi minun ylitseni, ja miten voin minä nyt vapautua siitä?

Eipä siltä, että nuo tyhmät sanat olisivat lohduttaneet minua. Eivätkä ne asiaa parantaneetkaan, vaan herättivät sydämessä ilkeää itsepäisyyttä.

Minun mökkini paloi nopeammin kuin kiihko asettui sydämessäni. Ja yhä seison minä lehdon reunalla puuhun nojaten ja taistelen taisteluani, kunnes äkkiä olen näkevinäni Olgan kalpeat kasvot surun ja kyynelten vallassa.

Silloin puhun minä taas Jumalalle rohkeasti, kuten vertaiselleni:

-- Jos sinä olet voimallinen, niin olen minäkin -- voimakas, -- niin että olisit voinut menetellä oikeuden mukaisemmin.

Tulipalo sammui, tuli pimeä ja syntyi hiljaisuus, mutta pimeydessäkin vielä tulenkielet ojentelevat itseään aivankuin pieni lapsi, joka itkemästä lakattuaan vielä nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti kuin väärä puukko peltojen keskeen kätkettynä, ja minua halutti ottaa tämä puukko ja iskeä sillä, että ilma vinkuisi.

Puoliyön aikana tulin minä kylään, -- talon portilla oli Olga isänsä kanssa odottamassa minua.

-- Missä sinä olet ollut? -- kysyy Titoff.

-- Olin vuorella ja katselin sieltä tulipaloa.

-- Miksi et tullut sammuttamaan?

-- Olenko minä mikään ihmeitten tekijä, -- sylkisinkö vaan tuleen, niin se heti sammuisi?

Olgan silmät olivat itkettyneet, hän oli yltäänsä noen ja savun tahraama, -- naurettavan näköinen.

-- Oletko tehnyt työtä? -- kysyn minä.

Hän puhkeaa taas kyyneliin.

Titoff sanoo yrmeästi:

-- En tiedä, mitä nyt pitää tehdä...

-- Alusta, ukkoseni, alusta pitää alkaa!

Minussa heräsi silloin sellainen itsepäisyys, että minä olin valmis omilla käsilläni vierittämään hirsiä ja panemaan niitä rakennukseen, olinpa valmis tekemään koko työn, sillä vaikka minä napisinkin Jumalaa vastaan, tahdoin nyt varmaan tietää, -- oliko Hän minun kanssani vaiko minua vastaan.

Ja uudelleen alkoi rosvoaminen. Minkälaisia juonia minä punoinkaan! Ennen olin minä Jumalaa rukoiltuani nukkunut rauhassa, mutta nyt minä makaan valveilla ja ajattelen, miten saisin toisen rahat omaan taskuuni. Minä olin tykkänään tällaisissa ajatuksissa, vaikka tiesinkin, -- että monet siihen aikaan itkivät minun tähteni, monilta olin minä temmannut leivän suusta, ja pienet lapset kuolivat luultavastikin nälkään minun ahneuteni tähden, -- vastenmielistä ja ilkeää on minun nyt muistella tuota ja myöskin tuntuu naurettavalta ajatella, -- kuinka tyhmä ja ahne minä silloin olin!

Pyhäinkuvat eivät enään katselleet minua surullisesti ja hyväillen, kuten ennen, vaan oli heidän katseessaan jotakin väijyväistä aivan kuin Olgan isän katseessa. Kerran minä kähvelsin staarostan pulpetista puoliruplasen -- niin kaunis poika minusta oli tullut.

Kerran tapahtui minulle erinomaista, -- Olga lähestyy, panee keveät kätensä olkapäälleni ja sanoo:

-- Matvei, Jumala olkoon kanssasi, minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Hän lausui ihmeellisen yksinkertaisesti nuo jumalalliset sanat, niin yksinkertaisesti ei lapsikaan huuda äitiään. Mutta tästä sain minä voimia, niinkuin saduissa sanotaan, ja Olga itse tuli siitä hetkestä alkaen äärettömän rakkaaksi minulle. Sillä hän oli nyt ensimäisen kerran sanonut rakastavansa minua, ensimäisen kerran minä myös syleilin häntä ja suutelin, ja kaikki katosi, minä lakkasin elämästä, olin kuin kiihkeässä rukouksessa.

Pokron päiväksi valmistui asuntomme -- se näytti hyvin kirjavalta, sillä muutamat hirret siinä olivat mustat, palaneet. Pian me sitten pidimme häämmekin. Appeni oli humalassa, hän hupsutteli ja nauroi koko ajan kuin piru onnensa päivinä; anoppini taas katseli meitä, itki ja oli ääneti, hymyili taas, ja kyyneleet virtasivat hänen poskilleen.

Titoff sanoo:

-- No, elä itke! Katsohan, millainen vävy meillä on! Hurskas!

Ja sitten kirosi hän oikein voimakkaasti.

Vieraat olivat kovin vakavia, -- pappi, luonnollisesti, piirin poliisitarkastaja, kaksi voolostin vanhinta ja muutamia muita lohia silakkain joukossa, mutta ikkunain alle oli kokoontunut kylän rahvas ja heidän joukossaan Migun -- tuo vanhuudessaankin vielä sangen iloinen mies. Hänen balalaikkansa siellä taas soi.

Minä istuin ikkunan luona, Savelkan hiljainen ääni tulee minun korviini, ja vaikka hän koettaakin laskea salaisuudessa leikkiään, kuulen minä kuitenkin hänen laulavan:

/p Jos joisitte enemmän ja repeisitte, Jos söisitte enemmän ja halkeisitte! p/

Hänen ivajuttunsa miellyttivät silloin minua, vaikka ei hän itse saanut sitä tietää, -- ja Olga puristautui lähemmäksi minua ja kuiskasi:

-- Jospa tämä kaikki pian loppuisi, syöminen ja juominen!

Hänestä oli ilkeä nähdä ihmisten ahneutta, ja minusta se myöskin tuntui vastenmieliseltä.

Kun me sitten yhdyimme toisiimme, niin aloimme molemmat itkeä, ja sitten istumme me vuoteessa sylitysten, itkemme ja väliin nauramme avioliiton suuren ja aavistamattoman onnen vaikutuksesta. Emme nukkuneet koko yönä, vaan suutelimme yhä ja aprikoimme tulevaa elämäämme. Nähdäksemme toisemme, -- sytytimme me kynttilän.

Ja syleillen minua lämpimillä käsillään puhui hän:

-- Eläkäämme niin, että kaikki meitä rakastavat! Hyvä on sinun kanssasi olla, Matvei!

Me olimme molemmat kuin humalassa meidän äärettömästä onnestamme, ja minä sanoin hänelle:

-- Rangaiskoon minua Jumala, jos sinä, Olga, joskus minun tähteni saat kyyneliä vuodattaa.

Ja hän vastaa siihen:

-- Minä saan kaiken sinulta, ja minä tulen olemaan äitinäsi ja siskonasi, sinun kaikkenasi.

Minä elin hänen kanssaan kuin suloisessa hourailussa. Teen työtäni, en näe ketään enkä haluakaan nähdä, ja kiirehdin aina kotiin, vaimoni luokse. Kentällä kävelen yhdessä vaimoni kanssa, ja yhdessä me menemme metsään.

Muistan, kuinka ennen olin lintuja pyytänyt, ja nytkin oli minulla valoisa ja iloinen koti, jossa kaikkialla seinillä riippui lintuhäkkejä ja linnut lauloivat. Hiljainen vaimoni rakasti niitä; kun minä saavun kotiin, niin kertoo hän, mitä tiainen on tehnyt ja kuinka taviokuurna on laulanut.

Iltasin luin minä hartauskirjaa tai pyhien elämäkertoja, mutta kaikkein mieluimmin kerroin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, mitenkä he Jumalalle lauluja lauloivat ja mitä Hänestä puhuivat, vähäjärkisestä Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, kaikesta puhuin, mitä tiesin, -- ja näytti siltä, että minä tiesin kertoa paljon ihmisistä, linnuista ja kaloista.

Kaikkea onneni suuruutta ei sanoilla voi kertoa, sillä ihminen ei osaa iloistaan kertoa, hän ei ole siihen tottunut, -- hänen ilonsa ovat harvat ja lyhyet.

Minä käyn yhdessä vaimoni kanssa kirkossa, asetumme rinnatusten nurkkaan ja rukoilemme yhdessä. Kiitollisena rukoilen minä Jumalaa ja ylistän Häntä, mutta samassa on minun rukouksessani ylpeyttä -- sellainen oli luontoni -- aivan kuin minä olisin voittanut Jumalan voiman ja pakoittanut Hänet vasten tahtoaan antamaan onnea minulle. Hän oli väistynyt minun tieltäni, ja siitä syystä minä Häntä kiitin: hyvästi Sinä, Herra, teit, olet ollut oikeudenmukainen, niin kuin Sinun tuleekin olla!

Oi, minkälaista kurjaa ylpeyttä!