Part 2
Ja sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.
Ja hän puhuu minulle:
-- Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa vainajia.
Minun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:
-- Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän olisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että se on Jumalan tahto, sillä -- Hän on uudestaan antanut sinun henkesi minun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun luokseni?
Minusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin siirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.
Jonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff -- oli pitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta ajeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut sanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin olisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat -- ja muittenkin kylien -- eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli Malininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt aina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli kaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot verettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli. Heillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja myöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.
Ja kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut matot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen, ja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat sammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme siinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran rääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja savunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä hiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään aikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.
Titoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle kirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff seuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut minulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.
Minä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen synkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He kysyivät minulta -- Titoff ja hänen vaimonsa -- Larionistakin, mutta minua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.
Minun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa herättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa, kirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, -- joka oli nuori ja kaunis ja kuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani kulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen kintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani yhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.
Tähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni -- Jumalaa rakastaa.
Kun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan äidin kuvan edessä, niin näin, -- miten Hän ja Pienokainen katsovat vakavasti ja sydämellisesti minuun... Minä aloin itkeä, lankesin polvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka kauvan lienen rukoillut -- en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla, tuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.
Vlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä puheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:
-- Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?
Minä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, -- minä löysin usein rahaa lattialta -- mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä aivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.
-- Minä rukoilin Jumalaa, -- vastaan minä.
-- Mitä jumalaa? -- kysyy hän. -- Niitä on meillä enemmän kuin sata, jumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea jumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!
Minä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta sittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi -- vanhanaikuinen mies, joka tuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran päällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan hammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari mieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, -- se ei voinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin menettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.
-- Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, -- puhuu hän. -- Minä olen paimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, -- pian lähden kirkosta laitumelle.
Hänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.
-- Kirkko, -- puhuu hän, -- on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka, mutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa karjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin minäkin kahden viidettä ikään.
Larion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen:
-- Eiköhän muinainen Veles, karjan jumala, ollutkin sinun esi-isäsi!
Vlasi pakoittaa nyt Larionin puhumaan Velesistä ja kuunneltuaan tarkasti sanoo hän:
-- Olkoon niin! Minä olen jo kauvan tietänyt, kuka minä olen ja pelkään pappia! Mutta odota sinäkin, ukkoseni, eläkä virka hänelle mitään! Kyllä tulee vielä sekin aika, -- jolloin minä kerron...
Ja vaikka minä tunsin hänen vähäjärkisyytensä, saa hän kuitenkin minut hämilleni.
-- Katso vaan, -- sanon minä, -- taikka Jumala rankaisee sinua.
Mutta hän tokaisee tähän:
-- Minä olen itse -- Jumala! Niin!
Ja yht'äkkiä tarttuu hänen jalkansa jakkaraan, hän on kaatumaisillaan, mutta minä nostan hänet ylös.
Siitä hetkestä asti rakastin minä intohimoisesti kaikkea kirkollista. Lapsen sydämen kaikella lämmöllä kiinnyin minä kirkkoon, ja kaikki tuntui olevan pyhitetty minua varten, kirjat, pyhäinkuvat, kynttiläjalat, suitsutusastiat, hiilet ja -- tietkin. Minä tunsin vapistusta ja ihanaa riemua kosketellessani esineitä kirkossa, ja kun menen alttarille -- niin sydämeni hourailee, ja minä olen valmis suutelemaan lattian kiviäkin. Minä tunnen, että kaikkinäkevä näkee minutkin, ohjaa askeliani, täyttää minut taivaallisella voimalla loistaen samalla itse niin kirkkaalla valolla, että silmät sokeutuvat. Eikä ihminen silloin enään näe muuta kuin itsensä. Minäkin seisoin yksin temppelissä, pimeys oli ympärilläni, mutta sydämessäni -- valo, sillä siellä asui minun Jumalani, siellä ei ollut sijaa lapsellisille suruille, ei loukkauksille eikä inhimilliselle elämällekään. Jumalan läheisyys vie kauvas ihmisistä, mutta siihen aikaan en minä luonnollisesti voinut sitä ymmärtää.
Minä aloin lukea kirkollisia kirjoja, -- kaikkia, mitä käsiini sain, -- ja minun sydämeni täyttyy jumalallisen sanan ihanuudella; minun sieluni juo ahnaasti elämän lähteestä ja siihen avautuu kiitollisuuden kyynelten vuo. Minä saavuin kirkkoon ennen muita ihmisiä, lankean polvilleni pyhän Kolminaisuuden kuvan eteen ja vuodatan kyyneleitä hiljaan ja nöyrästi, ajattelematta ja rukoilematta; sillä minä en tietänyt, mitä olisin pyytänyt Jumalalta, ja nöyrällä sydämellä minä kumarruin Hänen edessään.
Ja nyt muistan Larionin sanat:
-- Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei Jumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan ei sanoja.
Mutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti polvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä, että ymmärsin, -- ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja Hänen suojeluksessaan.
Tuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni yksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin tässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä ja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.
Mutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata, vapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:
-- Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein maailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä olen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!
Hänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä -- ajattelin minä -- hän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa Jumalaa.
Siihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja joka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella tavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina suudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä siitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta en rakastanut häntä, vaan pelkäsin.
Ja Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä, nappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua kohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin usein:
-- Tuleeko sinusta pyhimys?
Hän oli arka minun kanssani ollessaan, vieläpä silloinkin, kun minä olin hänelle hellä ja kertoilin pyhimystaruja tai muuta kirkkoon kuuluvaa. Talvi-illoin luin minä ääneen kirkkokäsikirjaa tai hartauskirjaa. Ulkona rauhaton lumimyrsky lakaisee maata, kolkuttaa seiniä, ähkyy ja puhkaa, ja levittää kylmyyttä. Mutta täällä sisällä huoneessa on hiljaista, kaikki istuvat liikahtamatta. Titoffin pää on vaipunut alas, jotta hänen kasvojaan ei näy, Nastasia katselee jäykästi minuun, Olgunjka uinailee, pakkanen paukkaa -- hän havahtuu, katsahtaa taakseen ja hymyilee hiljaa minulle. Tai toisella kertaa sattuu, että hän ei ole ymmärtänyt jotakin slaavilaista sanaa, hän kysyy sitä -- hänen pehmeä äänensä kajahtaa, ja sitten syntyy taas hiljaisuus, ainoastaan siivekäs lumimyrsky laulaa ulkona surullista virttään ja etsii lepoa lentäen pitkin kenttää.
Ne pyhät marttyyrit, jotka saivat kärsiä Herran tähden ja todistivat kuolemallaan Hänen voimaansa, ne tulivat nyt lähelle minun sieluani; hyväntekijät ja autuaat, jotka jättivät ihmisille rakkautensa, liikuttivat minua, ja samoin ne, jotka Jumalan tähden luopuivat maailmasta, läksivät luoliin ja erämaihin erakoiksi. Enkä minä voinut ymmärtää sanoja: Saatana oli liian voimakas heille.
Larion kielsi Saatanan, mutta hänet täytyi ottaa mukaan, pyhäin elämäkerrat pakoittivat siihen, sillä -- ilman Saatanaa ei ymmärrettäisi ihmisen lankeemusta. Larion näki Jumalan maailman ainoana luojana, kaikkivaltiaana ja voittamattomana, -- mutta mistä sitten on kotoisin synti? Pyhien elämäkerroista näkyy, että kaiken pahan alkujuurena on Saatana. Minäkin pidin häntä sellaisena: Jumala luo kirsikkapuun, Saatana -- takkiaisen; Jumala -- leivon, Saatana -- pöllön.
Mutta vaikka minä tunnustinkin Saatanan olemassa olon, en minä kuitenkaan uskonut häneen enkä pelännyt häntä; Saatana oli minusta ilmestys pahan olemassa olosta, mutta samalla häiritsi se minua alentamalla Jumalan suuruutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, mutta Titoff vei ehtimiseen minun ajatukseni syntiin ja perkeleen voimaan.
Kun minä luen, niin hän silmiään näyttämättä kysyy:
-- Matvei, mitä merkitsee sana "kamo"?
Minä vastaan:
-- Minne...
Oltuaan hetken vaiti puhuu hän:
-- Minne (kamo) menen (grjadu) minä Sinun kasvoisi edestä ja minne (kamo) pakenen minä Sinun vihaasi?
Hänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun aivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä ehdottaa:
-- Eiköhän metsään?
-- Sana "grjadu" merkitsee "menen"? -- kysyy Titoff taas.
-- Niin.
Minä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä pitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten piilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:
-- Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin pelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu, mutta Saatana voitti... Minne menen? Pirun luokse -- eihän sitä kysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä orjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne kiirehtivät.
Hän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen puheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun jumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa minulle:
-- Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän sitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut sinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!
Mutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun laulu auringolle, -- minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan, hänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, -- joka oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla rukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa sointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:
-- Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinun Georgiasi...
-- ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus häiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä -- enkä jaksa enempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan kasvoja, nousen minä ylös hieman -- suuttuneena, hieman -- hämilläni. Tuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut ymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen tähden.
Niinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.
Kun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti minua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.
-- Kas, -- sanovat he, -- meidän rukoilijamme!
-- Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!
-- Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta usko Jumalaan.
-- Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?
-- Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!
Ja niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.
Minulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein kanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin päästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.
Erittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän polvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:
-- Teidän pyhyytenne, -- kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa Savelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa, miten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä tuonnemmaksi, tai -- jotta se pysyisi alallaan -- mistä saan puudan painon sen päälle.
Kansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan pistoksien kuunteleminen.
Mutta hän jatkaa:
-- Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! -- Konttoorissaan pettää hän laskussa talonpojan, -- kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu, vaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.
Minä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet verille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja kun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati minusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen lauluaan balalaikalla:
/p Herra tyttöä syleileepi, Tytön vatsa vahvistuupi. Herrassulhostapa sitten Syntyy nartun poikanen. Herralle hän sitten viedään, Vaan ei herra suotta ruoki, Panee penun konttooriinsa Talonpoikain harmiksi. p/
Laulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä enimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen liuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin vapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.
Vaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin hillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen lauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella, vaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.
Ja minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että minulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni valituksia ja katkeria sanoja:
-- Minkätähden, Herra? Onko se minun syyni, että isäni ja äitini erkenivat minusta ja heittivät minut kuin kissanpojan pensaikkoon?
Muuta syytä en minä itsessäni löytänyt -- ihmiset ovat elämässä sekaisin, jokainen on tottunut työhönsä, tottumuksesta on tehty laki, jota vastaan vieras voima kiihoittaa minua.
Mutta kuitenkin aloin minä katsella enemmän ympärilleni, sillä minä tulin yhä rauhattomammaksi ja levottomammaksi.
Meidän isäntämme Konstantin Nikolajevitsh Loseff oli rikas mies ja hänellä oli paljon maatiloja, mutta meidän tilalle tuli hän hyvin harvoin. Häntä pidettiin onnettomana perheellisissä suhteissaan, sillä hänen äitinsä oli tukehtunut, enonsa pudonnut hevosen selästä ja kuollut, ja vaimonsa karannut. Minä näin hänet kahdesti. Hän oli isokasvuinen ja täyteläinen ja hänellä oli kultaiset silmälasit, alusliivit ja punareunuksinen lakki. Kerrottiin hänen olevan tsaarin tärkeä palvelija ja niin oppinut, että kirjoittaa kirjoja. Titoffia hän kuitenkin pari kertaa löylytti oikein hyvästi ja pui nyrkkiäänkin hänen nenänsä alla.
Mutta Sokolin maatilalla oli Titoffilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut suuri; viljaa kylvettiin vaan taloustarpeiksi, ja muu maa vuokrattiin talonpojille. Sitten käskettiin alentaa vuokria ja kylvää pellavaa, -- lähiseudulle oli nimittäin saatu uusi tehdas.
Paitsi minua istui konttoorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, vähäpuheinen ja juopotteleva mies. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamiehenä, mutta oli saanut eron juoppouden tähden. Hän piti kirjaa, kirjoitti kirjeet, suoritti keskustelut talonpoikain kanssa ja oli niin paljon ääneti, että se suorastaan herätti ihmettelyä. Kun hänelle puhuttiin, niin nyökäytti hän vaan päätään, nauraa hissutti hiljalleen ja joskus voi sattua, että hän sanoi:
-- Niin!
Siinä kaikki.
Hän oli kasvultaan pieni, laiha, kasvot pyöreät, silmiä tuskin näkyi, kaljupäinen ja käveli varpaillaan äänettömästi ja epävarmasti kuin sokea.
Kasanin päivänä juottivat talonpojat Judinille viinaa niin paljon, että hän kuoli, -- ja silloin jäin minä yksin konttooriin. Titoff määräsi minulle palkkaa neljäkymmentä ruplaa vuodessa ja pani Olgan minulle apulaiseksi.
Jo aikuisemmin minä olin nähnyt, että talonpojat kuljeskelivat konttoorin ympärillä kuin sudet sudenloukun ympärillä. He näkivät loukun -- heillä oli nälkä ja syötti kutsui, no, mutta myöskin turma.
Kun minä jäin yksin konttooriin, sain nähdä kaikki kirjat ja suunnitelmat, ja silloin pienikin järki jo sanoi, että meidän tilalla kaikki oli rosvoutta, ympäristön talonpojat olivat veroilla raskautetut, kaikki he olivat velassa ja työskentelivät ei omaksi hyväkseen vaan Titoffin hyväksi. Minä en voinut sanoa, että ihmettelin tai häpesin tätä. Ja vaikka minä nyt ymmärsin, minkätähden Savelka minua haukkui, en pitänyt häntä sittenkään oikeudenmukaisena, -- sillä enhän minä ollut tätä rosvousta suunnitellut!
Minä näin nyt, ett'ei Titoff ollutkaan syytön isännän edessä, sillä hän koetti täyttää omat taskunsa mahdollisimman täyteen. Minä olin aikasemminkin käyttäytynyt jotenkin rohkeasti häntä vastaan tietäen, että hän tarvitsi minua, mutta nyt ajattelin minä: tarvitseehan hän minua puolustamassa itseään Jumalan edessäkin.
Hän kutsui minua siihen aikaan rakkaaksi pojakseen ja samoin hänen vaimonsa. He vaatettivat minut hyvästi, ja minä luonnollisesti lausuin heille siitä kiitokset, mutta sydämeni ei lämminnyt heidän hyväilystään. Mutta Olgan kanssa tulin yhä läheisemmäksi toveriksi, hänen hiljainen hymynsä miellytti minua, hänen hellä äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
Titoff ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä pää alas painuneina kuin kammitsaan pannut hevoset ja koettivat nöyrällä ujoudellaan peittää syntiään, raskasta varkautta. Titoffin kädet eivät miellyttäneet minua, -- hän koetti ehtimiseen kätkeä niitä saaden siten pahat ajatukset heräämään -- ehkä olivat nuo kädet kuristaneet ihmisen, ehkä olivat ne veressäkin?
Ja ehtimiseen pyytää hän -- ja hänen vaimonsa -- minulta:
-- Rukoile meidän syntisten puolesta, Motja!
Kerran kun olin kärsimättömällä tuulella vastasin minä:
-- Oletteko te sitten kovinkin paljon syntisemmät kuin muut ihmiset?
Nastasia huokasi syvään ja meni pois, Titoff taas kääntyi syrjin minuun eikä vastannut.
Kotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja tyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän milloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen -- ja tämä oli pahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan missään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen hän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.
-- Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! -- sanoin minä kerran.
-- Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä -- silloin olet hukassa.
Toisella kertaa taas -- hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin -- sanon minä hänelle:
-- Ei niin saa tehdä!
-- Miksi ei?
-- Se on synti!
-- Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut. Kirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan kysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi riko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla kuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan. Ymmärtänethän sen!
-- Äh, sinua, -- ajattelen minä, -- osaat sinä heittää hiekkaa silmille!
-- No, nyt on tarpeeksi, -- sanon minä sitten. -- Kaiken tällaisen täytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron minä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.
Hänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli hampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme toisiamme, kumpi meistä on pitempi.
Sitten kysyy hän hiljaa:
-- Onko se totta?
-- On!
Titoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi vierinyt lattialle, ja sanoi:
-- Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten -- sillä surkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita ahdistellaan, -- niin alkavat he elää kunniallisesti.
Ja hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit helisivät.
Minusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut kujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi viekottelemasta.
Hän oli muuten hyvin säästäväinen, ja vaikka ei hän kieltänytkään itseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää ruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, -- hänellä oli suuri valta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä: tyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista naisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.
Ja minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.
-- Mitä sinä, Matvei, kidutat itseäsi, -- puhuu hän. -- Naisia saa täällä vaikka kuinka halvalla. Jokainen eukko pitää hyväilyistä, mutta heidän miehensä -- ovat heikkoja ja väsyneitä, niin että he eivät kykene mihinkään. Sinä sitä vastoin olet vahva nuorukainen ja kaunis, -- mikä sinua estää naista lähestymästä? Ja siitä saisit itsekin huvia...
Se heittiö yritti aina sivultapäin yllyttää konnuuteen.
Kerrankin kysyi hän minulta:
-- Mitä sinä luulet, Matvei, -- onko vanhurskaalla ihmisellä paljonkin valtaa Herran luona?
Minä en rakastanut hänen kysymyksiään.
-- En tiedä, -- vastaan nytkin.
Hän mietti hetkisen ja -- jatkoi: