Part 17

Sadat tähdet syttyivät palamaan hänen sielussaan ja ruusunväriset varjot leikkivät hänen kuolleilla kasvoillaan, hänen silmänsä aukenivat vielä suuremmiksi, mutta nyt niissä oli ihmettelyn ja ilon leima, ja hiljaan liikuttaen olkapäitään kohotti hän nöyränä ylöspäin vapisevia käsiään ja ojensi ne kuuliaisena eteenpäin. Hänen suunsa oli auki, ja oli hän kuin linnun poikanen, joka ensi kertaa valmistautuu lentämään pesästään.

Silloin huokasi kansa -- aivan kuin vaskinen kello tai pyhä vuori olisi pudonnut kaikella voimallaan sen päälle, -- se hätkähti, horjahti ja alkoi huutaa kovalla äänellä:

-- Jaloilleen! Auttakaa häntä! Nouse ylös, tyttö jaloillesi! Auttakaa häntä!

Me tartuimme kiinni tyttöön, kohotimme häntä vähän ylöspäin, laskimme sitten maahan, pitelimme hieman kiinni, mutta hän horjuu kuin tähkä tuulessa ja huutaa:

-- Rakkaani! Herra Jumala! Oi sinä korkea Jumalan Äiti! Rakkaani, rakkaani!

-- Kävele, -- huutaa kansa, -- kävele!

Minä muistan, mitenkä pölyiset kasvonsa olivat hiessä ja kyynelissä, mutta kyynelvirtainkin läpitse vaikuttaa ihmeitätekevä voima -- usko omaan valtaansa, joka luo ihmeitä.

Hiljalleen kulkee meidän välissämme parantunut tyttö, luottavasti nojaa hän ruumiillaan, jossa elämä taas virtaa, kansan ruumiiseen, hymyilee, on valkea kuin kukka ja puhuu:

-- Päästäkää minut menemään, minä olen -- yksin...!

Hän pysähtyi, horjahteli -- mutta käveli taaskin. Hän käveli kuin puukkojen päällä, jotka leikkaavat hänen varpaitaan, mutta hän käveli kuitenkin yksin, pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi, ja kansakin hänen ympärillään oli iloinen ja hellä kuin lapsi. Hänen ruumiinsa värisi ja vapisi, käsillään kosketti hän eteenpäin tahtoen nojata ilmaan, joka oli kansan voimaa täynnä, mutta joka taholla kannattavat häntä sadat valoisat säteet.

Luostarin portilla lakkasin minä näkemästä häntä ja saan vähän aikaa kootakseni ajatuksiani. Katselen ympärilleni. Kaikkialla näkyy olevan juhla ja juhlanhumua, kuuluu kellojen soitto ja kansan vallaton puhelu, iltarusko palaa kirkkaana taivaalla ja järvi heijasti purppuran punaisena sen valon.

Eräs mies menee ohitseni, hymyilee ja kysyy:

-- Näittekö?

Minä syleilin häntä ja suutelin kuin veljeäni, jota en ole pitkiin aikoihin nähnyt, emmekä voineet sanoa toisillemme sanaakaan. Me vaan hymyilimme ja erkanimme ääneti.

... Yöllä istuin minä metsässä järven rannalla ja olen taaskin yksin, mutta nyt olin minä ijäksi ja eroittamattomasti yhdistetty henkeni kautta kansaan, tuohon kansaan, joka teki ihmeitä ja oli maan herra.

Minä istuin ja kuuntelin, mitenkä kaikki se, jota olin nähnyt ja oppinut tuntemaan, kasvoi minussa ja paloi yksinäisenä tulena, joka minusta heijastui maailmaan ja syttyi siellä suureen ja paljon merkitsevään liekkiin, pukeutui ihmetöihin, ja kiihoitti minua nielemään maailman niinkuin maailmakin on niellyt minun.

En keksi sanoja ilmaistakseni tämän yön riemuja, yön, jolloin minä olin yksin pimeydessä, syleilin koko maata rakkaudellani, nousin näkemieni kukkulalle ja näin maailman kuin eläväin voimain lähteen raivokkaana virtaavan kohden yhtymistään, päämäärään, jota minä en voinut saavuttaa.

Mutta ilokseni huomasin minä, että se seikka, että minä en pääse päämääräni perille, merkitsee minulle sitä, että sieluni kasvaa loppumattomasti ja samoin maailman suuret kauneudet, ja loppumattomuudessa on -- lukemattoman paljon riemuja ihmissieluani varten.

Aamulla näyttää aurinkokin minulle toisellaiset kasvonsa. Minä näen, mitenkä sen säteet varovasti ja hyväillen tunkeutuivat pimeyteen, sytyttivät sen, paljastivat maan yön peiton alta ja pian heräsi se syksyn kukalliseen ja ylevään loistoon: Siinä oli smaragdin vihreä kenttä ihmisten leikkejä varten ja taisteluja varten vapauden puolesta, pyhä paikka kirkollisia kulkuja ja kauneuden ja oikeuden juhlaa varten.

Minä näin hänet, äitini, tähtien seassa, ja ylpeänä katseli hän valtamerisilmillään etäisyyteen, minä näin hänen kuin astian täynnä kirkkaan punaista, alituisesti kiehuvaa, elävää ihmisverta, ja sitten näin vielä hänen -- herransa, kuolemattoman kansan.

Kansa antaa voimaa hänen elämälleen töittensä suuruudella, ja minä rukoilen:

-- Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut kaikki sielusi kauneudesta.

-- Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksi Jumala, ihmeitten luoja!

-- Sinä olet minun Jumalani ja kaikkein jumalien luoja, joka olet luonut kaikki sielusi kauneudesta.

-- Eikä ole maailmassa muuta jumalaa kuin Sinä, sillä sinä olet yksi Jumala, ihmeitten luoja!

-- Niin uskon, ja sen tunnustan!

... Ja -- siitä syystä palaan minä sinne, jossa ihmiset vapauttavat lähimmäisiään pimeyden ja taikauskon kahleista, kokoovat kansaa yhdeksi, näyttävät sille sen salaperäiset kasvot, auttavat sitä tuntemaan tahtonsa voiman, osoittavat ihmisille ainoan ja oikean tien yhteistoimintaan suuren asian -- yleismaailmallisen jumalan luomiseen.