Part 15

Tulen keskessä ja jyrinässä sekä tulikipunain sateessa työskentelevät murtuneet miehet. Tuntuu siltä, että heidän paikkansa ei ole täällä, sillä kaikki heidän ympärillään uhkaa polttaa heidät tuhaksi, ja raskas rauta on musertamaisillaan heidät. Melu tekee heidät kuuroiksi ja sokeiksi, sietämätön kuumuus kuivaa heidän verensä, vaan rauhallisesti tekevät he työtään, tottelevat uskollisesti isäntiään kuin pirut helvetissä, pelkäämättä mitään ja tietäen, kaikki.

Vahvat kädet kääntelevät pieniä vipuja, -- ja kaikkialla, miesten päitten päällä -- liikkuu nöyrästi kauheitten koneitten pelottavia käpäliä ja leukoja, jotka pureksivat rautaa... Vaikea on ymmärtää, kenen järki ja kenen tahto on täällä vallitsevana! Väliin näyttää siltä, että ihminen tarvitsee tehdasta ja käyttää sitä hyväkseen, mutta heti näet taas, että ihmiset ja koko tehdas tottelevat perkelettä, ja hän nauraa riemuiten ja ilkeästi nähdessään sen mielettömän raskaan työn, jota ahneus vaatii.

Työmiehet sanovat toisilleen:

-- Jo on aika mennä työhön!

Mutta miehet ovat aina työssä, -- tai musertaa ja raiskaa työ heidät. Työ on raskasta, ja sitä heidän täytyy tehdä, vaan ihmisen järki on terävä ja nopea liikkeissään.

Usein kohoaa voitokkaasti ja huolettomasti ilmoille iloinen laulu tämän helvetillisen melun ja koneitten jytinän keskeltä, -- ja minä hymyilen itsekseni, kun muistan Ivanushka konnaa valaskalan selässä matkalla taivaaseen etsimään ihmeellistä kasuarilintua.

Tehtaalaiset ovat kaikki reippaita miehiä, ja rohkeita, ja vaikka he puheissaan olivatkin ruokottomia ja hävyttömiä sekä usein juovuksissa, olivat he kuitenkin vapaata väkeä, jota ei tarvinnut pelätä. He eivät olleet pyhiinvaeltajain, maailman orjain kaltaisia, jotka loukkasivat minua nöyryydellään, särkyneellä hengellään, toivottomalla surullaan ja pikku vilpistelyllään asioissaan Jumalan ja toistensa kanssa.

Vaan nämät miehet olivat ajatuksissaan julkeita, ja vaikka orjamainen työ sai heidät riitelemään ja tappelemaankin keskenään, -- niin jos päällystö vaan tohti rikkoa oikeuden vaatimuksia, asettuivat he kaikki yhtenä miehenä sellaista päällystöä vastaan.

Ja ne nuoret miehet, jotka kävivät Mihailan luona, olivat muista edellä, puhuivat korkeammalla äänellä kuin muut eivätkä pelänneet mitään. Silloin kun minä en ajatellut kansaa, en minä myös huomannut ihmisiä, vaan nyt huomaan heidät ja tahdon nähdä heidän erilaisuutensa, jotta jokainen esiintyisi minulle yksinäisenä. Olenko saavuttanut tarkoitukseni vai enkö? Heidän puheensa ovat erillaiset, jokaisella on omat kasvonsa, vaan usko heillä on sama ja aikomukset samat. Kiirehtimällä ja uutterasti näkyvät he rakentavan jotakin.

Jokainen heistä on ihmisille kynttilä, ja hauska olento kuin pieni kenttä metsässä eksyneelle; jokainen vetää älykkäämpiä työmiehiä puoleensa, ja kaikki Mihailan oppilaat ovat yhdessä asiassa yhtä mieltä, he nimittäin koettavat perustaa tehtaasen jonkinlaisen henkisen seurapiirin, kirkkaasti palavain ajatusten ahjon.

Tehtaalaiset ottivat alussa minut vastaan hyvin epäkohteliaasti, he huusivat ja nauroivat:

-- Äh, sinä kirjava kärpänen! Hengellinen lude! Laiskuri! Muukalainen!

Kerran tuuppasi joku minua, minä en voinut sietää sitä, ja sellaisissa tapauksissa en minä sääli nyrkkiäni. Mutta vaikka voima miellyttää ihmisiä, niin eivät he kuitenkaan kunnioita nyrkkiä eikä se voi herättää heidän huomiotaan, ja niin olisin minäkin saanut kovasti selkääni, ellei Mihailan ystävä Gavrilo Kostin, punaposkinen nuori valaja, joka oli huomatumpia miehiä tehtaalla, olisi sekaantunut riitaan.

Minun niskaani hyökkäsi noin kuusi miestä, eivätkä he pelkästä hyväntahtoisuudesta uhkailleet minua, mutta silloin tuli Gavrilo Kostin viereeni ja alkoi puhua:

-- Minkätähden te, toverit, ärsytätte tätä miestä? Senkötähden, että hän ei ole samanlainen työmies kuin me muut? Mutta siinä teette te väärin, toverit, teette väärin itseännekin kohtaan. Sillä meidän voimamme on -- hyvässä ystävyydessä...

Hän piti lyhyen puheen, erittäin hyvän ja yksinkertaisen, aivan kuin olisi lapsille puhunut. Kaikki Mihailan ystävät käyttivät joka tilaisuutta hyväkseen ajatustensa kylvämiseen. Ja nytkin sai Kostin minun vastustajani arkailemaan, ja minun sydämeeni hän sytytti tulen, -- joten minäkin aloin puhua:

-- Minä en sentähden ruvennut munkiksi, että olisin tahtonut syödä itseni kylläiseksi, vaan siitä syystä, että sieluni oli nälkäinen! Minä olen nyt saanut nähdä, että kaikkialla on ikuinen työ ja jokapäiväinen nälkä, teeskentelyä ja rosvousta, surua ja kyyneleitä, raakuutta, ja hengellistä pimeyttä. Kuka on tämän näin asettanut, missä on meidän oikeutta harrastava, viisas Jumalamme, näkeekö hän ihmisten pohjatonta ja loppumatonta tuskaa?

Kansaa kokoontui yhä enemmän ja kaikki kuuntelevat vakavina. Vihdoin lopetin minä -- ja vaikenin. Sitten sanoi vanha kaavailija Krjukoff Kostinille:

-- Munkki näkee syvemmälti kuin sinä ja sinun toverisi! Hän puhuu perustuksia myöten. Huomasitko?

Minun oli hauska kuulla tuollaisia sanoja, ja Krjukoff taputti sitten minua olkapäälle lausuen:

-- Sinä, veliseni, puhuit hyvin! Mutta leikkaa toki hiuksesi arshinan verran edes. Ilkeä sen pitäisi olla kulkea tuollainen heinäruko päässä, ja ihmisetkin sellaista nauravat.

Ja joku iloinen poika huusi:

-- Tappelussakin ne ovat tiellä, ota sekin huomioon!

He laskevat leikkiä, ja viha on poistunut. Missä on naurua, siellä on ihmisiäkin; luontokappaleet eivät naura.

Nyt veti Kostin minut syrjään.

-- Ole sinä, Matvei, varovainen sellaisia sanoja päästäessäsi, että niitten tähden vielä viedään vankilaankin.

Minä hämmästyin.

-- Mitä?

-- Vankilaan... Etkö tiedä? -- Hän nauraa.

-- Mistä syystä?

-- Saadaksesi -- tuomiosi!

-- Etkö laskene leikkiä?

-- Kysy Mihailalta, -- sanoo hän sitten. -- Minun täytyy nyt mennä työhön.

Hän läksi. Minä jäin ihmettelemään hänen puhettaan, en tahtonut sitä uskoa, mutta illalla Mihaila vahvisti sen todeksi. Koko illan kertoi hän minulle, miten ihmisiä on ankarasti ahdistettu. Sellaisten puheitten tähden kuin minä olin pitänyt, on kuolemallakin rangaistu, ja tuhansia ihmisiä on lähetetty pakkotyöhön Siperiaan. Mutta Herodes ei lakkaa vainoomasta, ja uskovaisten lukumäärä kasvaa.

Silloin minun sieluni kirkastui ja kaikkia Mihailan ja hänen tovereittensa puheita aloin minä nyt ymmärtää toisella tavalla. Ennen kaikkea -- jos ihminen on valmis uskonsa tähden uhraamaan vapautensa ja henkensä, niin merkitsee se sitä, -- että hän uskoo lujasti ja on samanlainen kuin ne marttyyrit, jotka muinoin kuolivat Kristuksen tähden.

Kaikki Mihailan puheet sopivat nyt hyvin yhteen, ne tuntuivat puhkeavan kukalle, ja virkistävät minun sieluani.

En tahdo sanoa, että minä heti ymmärsin niitä ja voin tunkeutua niitten pohjaan asti, mutta sinä iltana tunsin ensi kerran, että ne olivat minun henkeni sukulaisia, ja silloin tuntui koko maailma minusta Betlehemiltä, jota lasten veri tahrasi. Silloin minä myös ymmärsin sen palavan halun, joka asui Jumalan Äidissä, kun hän helvettiä katsellessaan pyysi Arkienkeli Mikaelilta:

-- Arkienkeli, -- sanoi hän, -- päästä minut tuonne tuleen kiusattavaksi! Minä tahdon myös osani noista hirveistä tuskista!

Ja täällä en minä nähnyt syntisiä, vaan hurskaita: he tahtovat jaottaa helvetin maan tasalle, ja tästä syystä he myös ovat valmiit ottamaan helvetin tuskat kannettavikseen.

-- Ehkä juuri siitä syystä ei nykyään olekaan pyhiä erakoita, -- sanon minä Mihailalle, -- että ihminen ei ole lähtenyt maailmasta vaan menee maailmaan?

-- Sinulla on oikea usko, -- vastaa hän, -- ja sen pitää myöskin tulla kaikkien tekojen pohjaksi.

-- Ottakaa minutkin yhteistyöhön teidän kanssanne, -- pyydän minä.

Minä olen aivan haltioissani.

-- Ei, -- vastaa hän. -- Odottakaa ja ajatelkaa; se on vielä liian aikaista. Jos te, teidän luonteellanne varustettuna joudutte vihollisen satimeen, niin turhaan saatte siinä potkia pitkät ajat. Päinvastoin on teidän nyt puheenne jälkeen paettava täältä. Teillä on vielä paljon, jota ette ymmärrä, ja meidän työhömme -- ei teillä vielä ole aikaa. Teidät on vallannut ja teitä viehättää tämän työn kauneus ja suuruus, mutta -- se onkin nyt kaikessa suuruudessaan teidän edessänne, -- te olette nyt kuin torilla ja näette keskellä toria kaikkea luovan temppelin kaikessa äärettömässä kauneudessaan, vaan sitä rakennetaan hiljaisella, salaperäisellä ja tavallisella arkipäiväisellä työllä, ja jos te nyt, kun tunnette vielä hyvin huonosti yleisen rakennussuunnitelman, ryhdytte työhön, niin temppelin pääpiirteet katoavat, se näky, joka ei vielä ole sielussanne valmistunut, katoaa, ja työ näyttää teistä omia voimianne suuremmalta.

-- Minkätähden te sammutatte minussa kaiken elämän halun? -- sanon minä tuskallisena. -- Minä löysin itselleni paikan ja olin iloinen -- että minunkin voimaani tarvitaan...

Mutta hän vastasi rauhallisesti ja surullisesti:

-- Minä en pidä teitä sopivana elämään sellaisen ohjelman mukaan, jota ette vielä tunnekaan. Minä näen, että teidän sielussanne ei vielä ole kehittynyt tunne, joka yhdistäisi teidät työväkeen. Te olette ollut ja olette vieläkin minun mielestäni mies, jota elämä on ottanut haukatakseen, jota se työntää edellään, te olette kansan ajatus, mutta itse ette te pidä itseänne sellaisena. Omasta mielestänne olette te sankari, joka on valmis armeliaisuudessaan antamaan voimainsa yltäkylläisyydestä apua voimattomallekin. Te olette erityinen omituinen olento, joka elää vaan itseään varten; te olette -- alku ja loppu, vaan ette ihanan ja suuren ijankaikkisuuden jatko!

Minä alan ymmärtää, mistä syystä hän koettaa taivuttaa minua maahan asti, ja minä tunnen epäselvästi, että hän on oikeassa.

-- Teidän täytyy uudestaan lähteä matkalle, -- jatkoi hän, -- ja katsella nuorilla silmillä kansan elämää. Kirjoja elkää ottako mukaanne, sillä lukemisesta ei teille ole nyt hyötyä. Te ette nimittäin usko vielä, että kirjoissa _ei ole_ ihmisjärki täydellisenä, vaan ilmaisevat kirjat lakkaamattoman yhtenäisesti kansan hengen pyrkimistä vapauteen. Kirjalla ei ole valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa se teille aseen itsepuolustusta varten, mutta te ette -- vielä ymmärrä ottaa tuota asetta edes käteenne!

Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras siihen aikaan. Olin tottunut lukemaan yksinomaan hengellisiä kirjoja, ja siitä syystä ymmärsin ainoastaan suurella vaivalla maallisia, -- puhuttu sana oli minulle siis parempi kuin kirjoitettu. Ne kirjain ajatukset jotka minä ymmärsin, -- jäivät sieluni pinnalle ja katosivat pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät vastanneet minun pääkysymykseeni: minkä lain alle on Jumala alistettu, minkätähden hän, luotuaan ensin ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, alentaa häntä varten minun tahtoani, jonka pitäisi myös olla Hänen tahtonsa?

Ja tämän rinnalla on mielessäni toinen kysymys: onko Herramme tullut taivaasta maan päälle, vai onko ihmisten voima nostanut hänet maan päältä taivaasen? Tämä kysymys saa ajatukseni askartelemaan Jumalan luomisessa, kansan ikuisessa työssä.

Minun sieluni jakaantuu kahteen osaan. Minä tahdon jäädä näitten ihmisten luokse, ja samalla vetää joku näkymätön voima minua pois julistamaan uusia ajatuksiani ja etsimään sitä tuntematonta, joka on ryöstänyt rauhani ja saanut sieluni levottomaksi.

Ukko Pjotrkin lausui kehoittavasti:

-- Kyllä sinun, Matvei, täytyy joksikin aikaa poistua, sillä sinun puheissasi on ollut vaarallista...

Ja pian se asia päätettiin, aivan kuin vasten minun tahtoani. Toisesta tehtaasta tuli ratsumies, joka ilmoitti, että siellä heillä santarmit pitivät yöllä tarkastuksia ja aikoivat sitten tulla tänne.

-- Varhainpa ne tulivatkin! -- sanoi Mihaila tulistuneena.

Syntyi pieni hämminki, ja ukko Pjotr huusi minulle:

-- Jää nyt, Matvei, jää nyt! Ei sinulle täällä mitään tehdä, sillä ethän sinä ole soppaa keittänyt etkä myös tarvitse sitä syödä.

Mutta Mihaila neuvoo vakavasti ja katsoo minua suoraan kasvoihin:

-- Kyllä teidän on parasta mennä. Teidän läsnä olostanne on kovin vähän hyötyä, mutta vahinkoa ehkä sitä enemmän.

Minä ymmärrän, että he tahtovat työntää minut ulos, ja se -- loukkaa minua. Mutta samassa tunnen minä, että pelkään santarmeja. Minä en vielä näe heitä, mutta pelkään jo! Ja minä tiedän myös sen, että ei ole hyvä jättää ihmisiä yksikseen hädän hetkenä, mutta alistun kuitenkin heidän tahtoonsa.

He ajoivat ulos minut. Minä lähden kulkemaan vuorelle metsään päin, kompastun risuihin, ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi kiinni niskaani. Mutta minun jälessäni tulee vähäpuheinen nuorukainen Ivan Bikoff kantaen suurta taakkaa selässään. Hän on lähetetty kätkemään kirjoja.

Me tulimme pensastoon, Bikoff löysi kätköpaikkansa ja pani taakkansa sinne. Nyt oli hän rauhallinen. Vaan minä vapisin. Minä kysyin siitä syystä häneltä:

-- Eiväthän he tänne tulle?

-- Kuka heidät tietää! -- vastaa hän! -- Ehkä tulevat he tännekin. Täytyy -- olla nopea toimissa!

Tämä poika oli kömpelö kuin pölkystä veistetty, hänen päänsä oli suuri, toinen olkapää toista korkeammalla, kädet liian pitkät ja ääni ärtyisä.

-- Pelkäätkö -- sinä? -- kysyn...

-- Ketä?

-- Että tulevat ja ottavat?

-- Tuskin löytävät he kätkettyä, vaan jos löytävät, niin -- löytäkööt!

Hän pani kaikki huolellisesti kuoppaan, peitti sen ja tasoitti, heitti sitten varpuja päälle ja nähtyään minun aikovan lähteä sanoi:

-- Sinulle pitäisi pian tuotaman kirje, odotahan sitä!...

-- Mikä kirje?

-- En minä tiedä.

Puitten takaa katselen tuonne laaksoon -- ja siellä suhisee tehdas aivan kuin joku vahva mies olisi hengittänyt. Ihmiset näkyivät pimeässä tyrkkivän toisiaan kylän kaduilla, tappelevan, kuorskavan kiukusta, ja tahtovat he viedä silmät toistensa päästä. Mutta kiirehtimättä lähti Ivan taas takaisin.

-- Minne sinä menet?

-- Kotiin!

-- Vaan jos sinut vangitaan?

-- Minä en ole ollut pitkää aikaa toimessa, minua he tuskin tuntevat, vaan -- jos vangitsevat, niin kenelle siitä olisi vahinkoa. Viisaammat ihmiset pääsevät aina pois vankilasta.

Äkkiä kysyi joku minulta kovalla ja selvällä äänellä:

-- No, mitenkä sinun laitasi oikeastaan on, Matvei? Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja pelkäät.

Minä katson Ivaniin -- hän seisoo paikallaan ja katselee ajatuksissaan kylään päin.

-- Sanoitko sinä jotakin?

-- Vankilassa luetaan paljon...

-- Eikö muuta?

-- Onko siinä mielestäsi vähän?

Minusta tuntuu kuin olisin valehdellut, ja kysymykset, joita minun täytyy hävetä, polttivat sieluani. Yö oli kylmä, mutta minulla oli kuuma.

-- Minä lähden sinun kanssasi!

-- Ei sinua ole kukaan käskenyt, -- sanoi Ivan ankarasti. -- Ja sinä vangittaisiin etupäässä, sillä sinun puheittesi tähdenhän nyt on tämä meteli.

-- Kuinka?

-- Pappi on tehnyt ilmiannon Verhoturiin.

Minä istahdin maahan ja sanoin:

-- No, sittenhän minun täytyykin lähteä.

Mutta pelko pidätti minua.

-- Joku juoksee tänne, -- sanoi Ivan hiljaa.

Minä katson alas -- ja näen jonkun ryömivän vuorta ylös. Taivas oli pilvessä, kuu oli pimenemässä ja katosi silloin tällöin tykkönään pilviin, jolloin koko maa ympärilläni näytti liikkuvan, ja tämä äänetön liikkuminen se lisäsi yhä enemmän pelkoani ja kauhuani. Minä alan olla alas, kuin varjojen purot, jotka virtaavat maata pitkin, ja matkalla peittyvät rikkaruohot ja minun sieluni mustilla käärinliinoilla. Jonkun pää näkyy liikkuvan pensaitten takana, se liikkuu kuin pallo siellä oksain välissä.

Ivan viheltää hiljaa ja sanoo:

-- Se on -- Kostja.

Minä tunnen Kostjan, -- hän on viidentoista vuotias poikanen, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja heikkorakenteinen. Kaksi vuotta sitten lopetti hän koulunkäynnin, ja nyt valmistaa Mihaila häntä apulaisekseen, siis myöskin opettajaksi.

Minä ymmärrän, mitä nyt alan ajatella, minä koetan nimittäin asiaan kuulumattomilla ajatuksilla peittää häpeätäni ja pelkoani.

Kostja hyppää luokseni, hengittää raskaasti ja sanoo:

-- He ovat tulleet. Ja sinua he heti kysyivät, munkki! No... Ukko Pjotr kirjoitti tämän kirjeen ja käski minun johtaa sinua Lobanovskin erakkojen luokse. Mennään nyt!

Minä nousin seisomaan ja sanon Ivanille:

-- Jää hyvästi, veliseni, tervehdi kaikkia ja pyydä heiltä minun puolestani anteeksi!

Mutta Kostja tyrkkää minua ja komentaa ankaralla äänellä:

-- Lähde menemään! Ketä hän sitten tervehtisi? Kaikki pannaan varmasti koppiin kuin kanat kauppapaikoissa!

Ja me lähdimme. Kostja kulki edellä ja kertoili hiljaan, mitä hän siellä alhaalla oli nähnyt, minä astelin hänen jälissään ja joka puolelta vedetään minua vaatteen liepeestä ja hihasta ja tuntuu siltä kuin joku kysyisi:

-- Minne te menette? Sinä olet eksyttänyt ihmiset, ja nyt menet itse pois!

Minä ajattelen ääneen, aivan kuin olisin yksinäni:

-- Tämä merkitsee siis sitä, että ihmiset saavat kärsiä minun tähteni...

Mutta poika vastaa:

-- Ei sinun tähtesi, vaan totuuden tähden. Vai olisitko sinä totuus? Oi, miten itserakas olet!

Hänen puheensa ovat huvittavia, mutta itse on hän nuori ja tuntuu ikäänkuin ärsyttävän minua. Minua haluttaa ruveta koettamaan pestä itseäni puhtaaksi hänen edessään, ja siitä syystä minä nyt otan esiin ajatuksiani kuin kerjäläinen leivänpaloja repustaan.

-- Niin, kyllä minä sen itsekin näen, että minussa asuu suuri vääryys...

Mutta hän murisi minulle leikaten kuin omatunto jokaista minun sanaani:

-- Tokkohan se niin suuri on. Kaikki sinussa on muka suurempaa kuin muissa!

-- Ne ovat vaan sanoja, -- ajattelen minä.

-- Ei sinua, Kostin, suotta sanottu kellotapuliksi, -- puhuu hän sitten. -- Sinä et ole sellainen kellotapuli, josta oikeaan aikaan soitetaan päiväjumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka soi itsekseen siitä syystä että se on rakennettu kallelleen ja kellot ovat huonosti kiinnitetyt...

Hän vaikeni sitten ja ilmoitti:

-- Minä en rakasta sinua, munkki, sinä olet niin vieras...

-- Mitenkä?

-- En tiedä... Mutta sinä et ole venäläinen, vai kuinka? Sinä olet paha...

Toisellaisessa tilaisuudessa olisin minä suuttunut häneen, mutta nyt -- olen ääneti. Ja äkkiä tunnen voimaini vähenevän, ja minä väsyn aivan loppuun asti.

Ympärilläni on metsäinen yö. Puitten oksilta tippuu kosteaa pimeyttä, enkä voi eroittaa, mikä on metsää, mikä yötä. Silloin tällöin tulevat kuun säteet ylhäältä esiin, tunkeutuvat pimeyden sydänjuuriin -- ja katoavat sitten taas... On hiljaista. Varvut vaan taittuvat jalkaini alla ja kuivat neulaset kahisevat.

Poika ei pelännyt sanoa totuutta. Kaikki tämän suunnan ihmiset Ionaasta asti eivät kuleta pelkoa mukanaan. Toisilla on paljon kiukkua, -- toisilla taas paljon iloa; mutta useimmat ovat tuollaisia hiljaisia ja rauhallisia ihmisiä jotka ikäänkuin häpeävät näyttää hyvyyttään.

Mutta Kostja astelee edelläni polkua pitkin ja hänen valkea päänsä viittaa minulle tietä. Minä muistan Varfolomei-pojan elämän, Aleksein ja muut... Ja minun ajatukseni hyppivät kuin kurppa suolla mättäältä mättäälle.

Sitten kysyn minä pojalta:

-- Oletko sinä lukenut pyhimysten elämäkertoja?

-- Pienenä -- luin. Äiti pakoitti. Entä sitten?

-- Miellyttävätkö ne Jumalan miehet sinua?

-- En tiedä... Panteleimon -- miellyttää, Jegor myöskin. Hän tappeli käärmeen kanssa. Minä en tiedä, -- mitä iloa siitä on ihmisille, että heillä on kymmenittäin noita pyhimyksiä?

Kostja kasvaa minun silmissäni.

-- Jos, -- jatkaa hän, -- tsaarin tai rikkaan miehen tytär uskoisi Kristukseen, niin saisi hän siitä vaan kärsimistä, sillä ei tsaari eikä rikas mies tulisi siitä vähääkään paremmaksi ihmisiä kohtaan. Mutta näissä elämäkerroissa ei sanotakaan, että tsaarit, nuo kiduttajat, olisivat parantaneet tapojaan.

Ja oltuaan hetken vaiti alkoi hän taas:

-- Minä en myöskään ymmärrä, mihin Kristuksen kärsimykset olivat tarpeellisia. Hän tuli voittamaan surua, mutta kävi...

Hän ajatteli ja jatkoi:

-- Ei käynyt mitenkään!

Minun halutti syleillä häntä; minä säälin Kostjaa, säälin Kristusta ja säälin kaikkia ihmisiä, jotka jäivät sinne kylään, koko ihmiskuntaa. Ja itseänikin! Missä on minun paikkani? Minne minä menisin?

Lyhyen kesäyön pimeys haihtuu, hiljainen valkeus virtaa puroina männyn oksien läpitse...

-- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?

-- Minäkö? -- kysyy poika reippaasti. -- En. Minä kävelen mielelläni yöllä, sillä silloin on kuin kulkisi ennen näkemättömässä seudussa. Minä -- rakastan satuja.

Päivän koittaessa panimme me maata.

Kostja hääräsi ja puuhasi unissaan ja minä taas olin kulkevinani ajatuksissani kuin tattarilaiskerjäläinen kulkee talvella kirkon ympärillä. Ulkona on -- kylmä ja kolea, vaan kirkossa lämmin, mutta Muhammed ei salli hänen sittenkään mennä kirkkoon.

Aamuksi olin minä saanut asiani valmiiksi mietityksi, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:

-- Anna anteeksi, että olen näin kauvan pitänyt sinua luonani. En minä lähdekään erakkojen asunnolle, en tahdo piiloutua.

Hän katsoi vakavasti minuun ja sanoi:

-- Sinä olet jo piiloutunut.

Ja sitten heilutti hän oksaa ja sanoi minuun katsomatta:

-- No, jää hyvästi sitten, kultaseni!

Minäkin nyökäytin päätäni:

-- Jää hyvästi!

Minä lähdin. Kun vielä katsoin taakseni, näin hänen seisovan puitten keskessä ja seuraavan minua silmillään.

-- Hei! -- huutaa hän vielä. -- Jää hyvästi!

Ja minun tuli niin hyvä olla siitä syystä, että hän lausui jäähyväisensä lempeämmällä äänellä.

Minä kulin monta päivää sairaana ikävästä. Minun sielussani oli kuin hiljainen tulipalo, ja minun ajatukseni olivat milloin varjona etupuolellani milloin taas laahustivat myrkyllisenä savuna jälessäni. Häpesinkö minä, vai oliko minulla joku muu samanlainen tunne, sitä en voi nyt sanoa. Mutta ajatus vaan syntyi ja kääriytyi minun ympärilleni kuin yölepakko.

-- Heillä ei ole Jumalaa eivätkä he Jumalaa rakennakaan...

Mutta raskaampi ja ajatuksia hankalampi oli minusta, mikäli muistan, jonkunlainen jylhä hiljaisuus, laiska ja syvä rauha, ja tämän rauhan sokeassa syvyydessä ui raskaasti ja vaikeasti sanattomat ajatukseni, jotka olivat kuin pelokkaat kalat, jotka lekuttivat vaan eivät jaksaneet tulla sielun syvyydestä valoon ja pinnalle.

Omasta itsestäni sain kovin vähän ravintoa, ja kuin unen näköä muistan minä niitä ihmisiä, joita kohtasin.

Olin joutunut jonnekin lähelle Omskia, kylän markkinoille, ja siellä vasta heräsin.

Sokea mies istuu pölyn seassa tien vieressä ja vetelee laulua, ja hänen saattajansa on polvillaan hänen vieressään ja rytkyttää harmonikkaa. Sokea ukko katsoo tyhjillä silmäkuopillaan kohden taivasta ja laulaa kauvaksi kuuluvalla värähtelevällä äänellään vanhaa kansanlaulua:

-- Luona tsaarin Ivanin Vasiljevitshenko...

Ja harmonikka säestää kovalla äänellä:

-- U--u--u...

Minä laskeuduin maahan sokean viereen, hän ojentaa kätensä minua kohden, pitää sitä koholla jonkun aikaa, vetää sitten pois, mutta ei keskeytä lauluaan, vaan jatkaa:

-- Ja muinoin eli Jermak täällä, Timofein poika...

-- A--a--a... -- säestää harmonikka, ja laulajan ympärille kokoontuu vähitellen vakavaa väkeä, joka tarkasti ja pää alaspäin kuuntelee vanhaa laulua.

Kuiva ja lämmin tuuli puhalteli minun päälleni, minä näen väkijoukon uteliaat silmäykset, ja joku jo kysyikin:

-- Eikö tämä mies laulakaan?

-- Kyllä hän sitten; -- odottakaa!

Minä olin usein kuullut rosvolauluja, vaan en ole tiennyt, kenenkä sanoista ne ovat liitetyt yhteen, kenen henki niissä on, vaan nyt sen ymmärsin: laulu kertoi minulle muinaiskansan elämästä:

-- Pienen palveluksesi tähden annan minä sinulle, ihminen, suuren synnin anteeksi.

Kansa katseli minua yhä uteliaammin ja poltti siten sieluani.

Vihdoin lopetti ukko laulunsa, ja minä aloin pitää puhetta:

-- Oikeauskoiset! Laulusta te kuulitte, että on elänyt rosvo, joka on loukannut kansaa ja ryöstänyt sitä... Vaan vihdoin alkoi omatunto soimata häntä, ja hän lähti pelastamaan sieluaan. Hän tahtoi nyt palvella kansaa rajuilla voimillaan ja -- hän palveli...

Ihmiset kokoontuivat minun ympärilleni ilmaisten sillä, että puheeni oli herättänyt heidän huomiotaan ja tämä lisää puheeni voimaa, antaa sille sointua ja kauneutta, ja minä unohdin tykkönään, millä tavalla minun olisi pitänyt puhua. Minä tunnen ainoastaan, että kiinnyn yhä enemmän maahan ja ihmisiin; he kohottavat minua ylöspäin ja ikäänkuin sanoivat äänettömästi:

-- Puhu! Puhu koko totuus sellaisena kuin sinä sen näet.