Part 14

-- Miksikä nämät ihmiset eivät pelkää, vaan puhuvat vapaasti kaikista asioista?

-- Sen sijaan, -- jatkaa ukko, -- on Mishkalla järkeä kahdenkin edestä. Hän on lukenut paljon! Odota vaan -- kyllä hän sinutkin kääntää. Tehtaan pappi kutsuu häntä kerettiläisten papiksi. Hänen päänsä onkin tykkänään sekaisin hengellisestä mietiskelystä! Ja se on -- äidin perintöä. Minun sisareni oli nimittäin kuuluisa hengellisten asiain seuraaja, ja oikeauskoisuudesta kääntyi hän roskolnikkein oppiin, tämän opin tähden hän taas karkoitettiin.

Puhuessaan hankkiutuu hän samalla lähtemään työhönsä. Hän juoksee nurkasta nurkkaan, ja kaikki hänen ympärillään liikkuu, tuolit kaatuvat ja lattia kohoaa ja laskee kuin palkeet. Häntä oli tuollaisena hauska katsella.

-- Mitähän ihmisiä nämät ovat?

-- Saanko minä olla kolme päivää teidän luonanne?

-- Ole vaikka kolme kuukautta, -- vastaa hän. -- Sinä olet merkillinen mies! Emme me Jumalan kiitos sinua tulee ahdistelemaan pois!

Hän raapi päätään, hymyili ja sanoi:

-- Emme, emme me aja pois, mutta muistelekin aina Jumalaa! Se tulee tavaksi.

Tehdas vihelsi taas, ja ukko läksi. Minä palasin takaisin vajaan. Mihaila makasi siellä silmäkulmat rypyssä, kädet rinnalla ja kasvot punaisina. Hän oli parraton, viiksetön, hänellä olivat ulkonevat poskipäät ja kokonaan näytti hän olevan -- pelkkää lujaa luuta.

-- Mitähän ihmisiä nämät lienevät?

Näin ajatellen nukuin minä.

Heräsin -- meluun, vihellyksiin, melskeesen, ja minusta tuntui siltä kuin olisin tullut pirujen kirkkoon. Katson ulos ovesta -- piha on täynnä poikia, ja Mihaila on heidän keskessään valkea paita päällä ja näyttää purjelaivalta pienten veneitten rinnalla. Hän seisoo ja nauraa. Hänen päänsä on taaksepäin kallellaan, suunsa auki, silmänsä leikitsevät eikä hän ollenkaan näytä eiliseltä paastoihmiseltä. Ja pojat sinisissä, punasissa ja kirjavissa mekoissaan paistattavat itseään auringossa, hyppivät ja telmivät. Aloin tuntea vetovoimaa heihin, läksin vajasta, eräs pojista näki minut ja huusi:

-- Katsokaa, veljet, munkkia!

Ja kuin tuli kuivissa tappuroissa -- leimahtivat nyt lapsetkin liekkiin, he kääntyivät toistensa puoleen, katselivat minua ja huudahtivat:

-- Mikä tuo on?

-- Tuo hiuksiniekka!

-- Entäpä jos hän antaisi tupakkaa!

-- Ei, onko hänessä mätähaavoja, vai onko hän terve?

-- Eihän hän mikään munkki ole, vaan kellotapuli!

-- Mihail Ivanitsh -- kuka tuo on?

Opettaja oli vähän hämillään, vaan pojat nauroivat kuin pirut. Minä en ymmärrä, mikä minussa heitä nauratti, mutta pian tarttui ilo minuunkin, minäkin nauramaan ja huudan:

-- Äh, te hiiret!

Ja siellä oli päivänpaistetta ja kukkain tuoksua ilmassa -- ja kaikki ympärilläni tuntuu ilosta ja riemusta sykähdellen kirjavana vihurina rientävän eteenpäin ja vievän minut mukanaan häikäisten minut samalla valollaan ja verhoten lämpimällä. Mihaila tervehtii minua ja likistää kättäni.

-- Me lähdemme metsään, -- sanoo hän, -- ettekö te lähde mukaan?

Kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräs noista, isomahainen piru, otti äkkiä minun patalakkini, pani sen päähänsä ja lensi kuin perhonen pitkin pihaa.

Minä lähdin noitten mielettömäin kanssa metsään, mutta se päivä ei milloinkaan unohdu muististani.

Lapset hajaantuivat kadulle ja alkoivat sitten keveästi kuin höyhenet tuulessa kohota vuorelle päin, ja minä olen heidän paimenensa vieressä ja minusta tuntuu kuin näkisin ensi kertaa noin iloisia lapsia. Me kuljemme Mihailan kanssa heidän takanaan, hän komentaa ja huutaa, mutta lapset eivät kuule häntä, vaan keskustelevat, painiskelevat, heittelevät toisiaan männyn kävyillä ja väittelevät. Ja kun he väsyivät, niin piirittivät meidät, istuivat jalat allaan, pitivät opettajaansa kädestä ja kysyvät häneltä ruohoista ja kukista. Kaikkien kanssa puheli hän ystävällisesti, kuin vertaistensa kanssa ja kohoaa siten toisten yläpuolelle kuin valkea purje. Kaikki lapset näyttivät reippailta, vaan toiset heistä olivat lyhytkasvuisia, miettiviä ja pysyivät äänettöminä opettajansa lähettyvillä.

Kun lapset sitten taas olivat hajaantuneet, sanoi Mihaila hiljaa minulle:

-- Luuletteko, että nuo ovat luodut ainoastaan työntekoa ja juoppoutta vasten. Jokaisessa heissä -- on elävän hengen paikka ja he voisivat edistää ajattelemisen kasvamista, joka yksin vapauttaa meidät kahleista. Mutta kaikki he joutuvat siihen pimeään ja ahtaaseen rotkoon, jossa heidän isäinsäkin elämä hitaasti juoksee. Heidät käsketään tekemään työtä ja estetään ajattelemasta. Monet heistä -- ehkä kaikkikin -- alistuvat kuolleen voiman alle ja tottelevat sitä. Ja siinä on maailman kurjuuden lähde, eikä täällä ole ihmishengellä vapautta kehittyä! Hän puhuu, ja hänen vieressään on muutamia poikia, jotka kuuntelevat häntä. Tuo poikain kuunteleminen on hyvin huvittavaa. Mitä ymmärtävät elämän nuoret taimet hänen puheestaan? Ja minun mieleeni johtuu oma opettajani, -- hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein humalassa.

-- Elämä on pelkoa täynnä, -- puhuu Mihaila, -- ja keskinäinen kateus syö ihmishengen voimat. Elämä on inhoittavaa! Mutta -- antakaapas lapsille aikaa kasvaa vapaasti elkääkä tehkö heistä työjuhtia, ja he -- vapaina ja reippaina -- valaisevat henkensä nuoren joustavuuden kauniilla tulella koko elämämme sisältä ja ulkoa sekä myöskin alituisen työskentelyn suurella kauneudella.

Ympärillämme on kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punaisia kasvoja kuin eläviä kukkia tummanvihreällä pohjalla. Noitten iloisten lintujen nauru ja sointuvat äänet ennustavat uutta elämää.

Ja ahneus tulee polkemaan koko tuon elävän kauneuden. Mitä ajatusta siinä on? Vauva poloinen syntyy, kasvaa iloiten kauniiksi lapseksi, ja pian hän sitten -- miehenä kiroilee kauheasti, huokailee katkerasti, pieksee vaimoaan ja sammuttaa tuskansa viinalla.

Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun ajatuksiini puhuu Mihaila:

-- Kansa särkee todellisen Jumalan temppelin, ja särkijät itse hukkuvat temppelin raunioitten alle. Mutta nähtyään kamalan työnsä sanovat he: kauheata! Sitten he valittavat ja voivottavat: missä on Jumala? Itsepä he tappoivat Jumalan.

Minä muistan Ionan puheet säretystä Venäjän kansasta, ja minun ajatukseni sopivat hyvin yhteen Mihailan sanain kanssa. Mutta minä en ymmärrä, minkä tähden hän puhuu hiljaa, ilman vihaa, aivan kuin koko tämä raskas elämä jo olisi hänen takanaan.

Lämpimästi ja hyväilevästi henkii maa pihkaa ja kukkain juovuttavaa tuoksua. Ja laulaen lentelevät linnut.

Lapset kirkuvat, nuo metsän hiljaisuuden voittajat, ja minulle käy yhä selvemmäksi, että minä ennen tätä päivää en ole ymmärtänyt heidän voimaansa enkä nähnyt heidän kauneuttaan.

Hyvä on tuo Mihaila heidän keskessään, rauhallinen hymy kasvoillaan.

Minäkin sanon hymyillen hänelle:

-- Minä menen teistä vähän syrjään. Minun täytyy ajatella.

Hän katselee minua, hänen silmänsä sädehtivät, silmäkarvansa värähtelevät, ja minun sydämeni vastasi kiihkeämmästi sykkien.

Harvoin olin saanut nähdä hyvää ihmistä, vaan osaan pitää sitä arvossa, ja siitä syystä sanon hänelle:

-- Te olette hyvä ihminen!

Hän tuli hämilleen, hänen katseensa painui alas, ja sillä hän taas sai minut levottomaksi. Me seisoimme äänettöminä hetken ja sitten erkanimme. Mutta vielä huutaa hän minulle:

-- Elkää menkö kauvaksi, eksytte vielä!

-- Kiitoksia!

Minä menin metsään, valitsin paikan ja istuin. Lasten äänet kuuluvat etäältä, metsän rehevään vihannuuteen hautaantuu heidän naurunsa, ja metsä itse huokailee. Oravat narisevat ylhäällä puissa, ja taviokuurna laulaa. Hengessäni tahtoisin minä syleillä kaikkea, jota tunnen ja jota viime päivinä olen kuullut, mutta kaikki tuo muuttuu sateenkaareksi, syleilee minua, saattaa sieluni hiljalleen aaltoilemaan ja täyttää sen. Ja se kasvaa rajattoman suureksi, minä unohdan itseni, ja hukun sanattomain ajatusten keveään pilveen.

Yöksi saavun minä kotiin ja sanon Mihailalle, että minun täytyy elää yhdessä heidän kanssaan, kunnes opin tuntemaan heidän uskonsa, ja siitä syystä pitäisi ukko Pjotrin hankkia minulle työtä tehtaassa.

-- Elkää pitäkö kiirettä, -- sanoo hän. -- Levätkää nyt ja teidän täytyy kirjojakin lukea.

Hän on jo saanut luottamukseni.

-- Antakaa minulle kirjoja!

-- Ottakaa itse.

-- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa te itse, mitä luulette minun tarvitsevan, esimerkiksi -- Venäjän historian.

-- Ihmisen on hyvä -- tietää kaikki, -- puhuu hän, ja katselee kirjojaan yhtä hyväilevästi kuin lapsiakin.

Ja nyt -- syvennyin minä lukemiseen, luin kokonaiset päivät. Se oli kuitenkin raskasta ja kiusoittavaa, sillä kirjat eivät riidelleet minun kanssani, vaan eivät hyvin yksinkertaisesti halunneet ymmärtääkään minua. Eräs kirja -- kiusasi suuresti minua. Siinä puhuttiin maailman ja ihmiselämän kehityksestä, ja oli se kirjoitettu vasten raamatun henkeä. Kaikki oli siinä kovin yksinkertaista, ymmärrettävää ja välttämätöntä, mutta minulle ei tuossa yksinkertaisuudessa ollut sijaa, minun ympärilläni syntyy uusia voimia, joitten keskessä minä olen kuin hiiri satimessa. Pari kertaa luin minä tuon kirjan, luin ja olin ääneti, sekä toivoin itse löytäväni reijän, josta pääsisin vapauteen. Mutta en löydä.

Minä kysyn opettajaltani:

-- Mitenkä tämä näin on? Missä sitten on -- ihminen?

-- Minustakin tuntuu, -- vastaa hän, -- että kaikki siinä ei ole totta, mutta missä on virhe -- sitä en voi sanoa! Kuitenkin on se arveluksi hyvin kaunis kertomus maailman luomisesta!

Minua miellytti se, että hän sanoi "en voi", "en voi sanoa", ja nämät sanat lähensivät minua häneen suuresti, sillä minä näin noissa sanoissa hänen rehellisyytensä. Jos opettaja kerran tunnustaa tietämättömyytensä, -- niin merkitsee se sitä, että hän todellakin tietää muita asioita! Ja paljon hän tiesikin sellaista, jota minä en tuntenut, ja kaikesta kertoi hän ihmeellisen yksinkertaisesti. Hän puheli siitä, miten luotiin aurinko, tähdet ja maa -- ja hän puhui aivan kuin itse olisi nähnyt tuon näkymättömän, viisaan käden tulisen työn!

Jumalaa en minä hänen luonaan ymmärtänyt, mutta ei se saattanut minua levottomaksikaan. Jonkinlaista ainetta kutsui hän maailman päävoimaksi, minä asetin ajatuksissani Jumalan tuon aineen sijalle -- ja kaikki kävi hyvin.

-- Jumalaa ei ole vielä luotu! -- sanoi hän hymyillen.

Jumala-kysymys oli ainaisena väitöksen aiheena Mihailan ja hänen enonsa välillä. Niin pian kuin Mihaila sanoi sanan "Jumala", -- niin ukko Pjotr suuttui.

-- No, nyt se alkaa! Elä sinä, Matvei, usko häntä! Tuo on tarttunut häneen äidistään!

-- Elä valehtele, Mishka! Anna hittoa hänen puheilleen, Matvei! Mitään jumalia ei ole! Ainoastaan -- pimeä metsä, joka on uskontonamme, kirkkonamme ja muuna sellaisena. Pimeä metsä, -- ja siinä meidän rosvomme! Petosta!

Mutta Mihaila vakuuttaa itsepäisesti:

-- Jumala, josta minä puhun, -- oli silloin, kun ihmiset yksimielisesti synnyttivät hänet ajatuksistaan, ja tämä jumala valaisi heidän elämäänsä. Vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, särkyi palasiksi ja osiksi, niin silloin särkyivät myöskin kansan ajatukset ja tahto, -- ja Jumala hävisi, Jumalakin -- särkyi.

-- Kuuletko, Matvei? -- huutaa Pjotr ukko iloisesti. -- Hän ansaitsee muistopatsaan!

Mutta sisaren poika katsoo suoraan hänen kasvoihinsa ja jatkaa matalalla äänellä:

-- Herrojen suurin rikos on se, että he mursivat kansan luovan voiman. Mutta vielä tulee sekin aika, -- jolloin koko kansan tahto sulaa yhteen ihmeelliseksi voittamattomaksi voimaksi, -- ja synnyttää Jumalan! Ja tämä Jumala on se, jota te, Matvei, etsitte!

Ukko Pjotr heilutti käsiään kuin halonhakkaaja.

-- Elä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!

Ja kääntyen sukulaisensa puoleen puhuu hän:

-- Sinä, Mishka, olet varastanut kirkollisia mielipiteitä kuin kurkkuja naapurin puutarhasta ja pelotat nyt niillä ihmisiä! Jos sinä puhuisit siitä, että työkansa on kutsuttu elämää uudistamaan, niin olisi se hyvä, vaan elä lavertele sellaista, jota papit ovat laverrelleet, vaan joka nyt on hylätty!

Minun on hupaista kuulla näitä ihmisiä ja he saattavat minut ihmettelemään sitä tasapuolisuutta, jota he käyttävät toisiaan kohtaan. He voivat väitellä vaikka kuinka tulisesti, mutta eivät loukanneet toisiaan ilkeyksillä eikä rähinällä. Ukko Pjotr on aivan tulipunainen kasvoiltaan ja vapisee, vaan Mihaila alentaa äänensä ja painaa tuon suuren miehen ikäänkuin maahan. Minun edessäni on kaksi miestä, ja kumpikin heistä on Jumalaan nähden eri kannalla, mutta täynnä totista uskoa.

-- Mutta millainenhan minun uskoni sitten on? -- kysyn minä itseltäni, vaan en voi siihen vastata.

Niin kauvan kuin olin yhdessä Mihailan kanssa, askartelivat ajatukseni -- ei Jumalassa, vaan ihmisissä, ne kadottivat entisen voimansa, lankesivat entiseen itsepintaisuuteen ja joutuivat ahdistukseen muitten ajatusten keskuudessa. Ja sen sijaan, että ennen olin kysynyt: missä on Jumala? -- oli nyt mielessäni toinen kysymys: kuka minä olen ja minkätähden olen olemassa? Jumalaa etsimässäkö?

Minä ymmärrän, että tuollaiset ajatukset ovat järjettömiä.

Iltasin tulivat työmiehet Mihailan luokse ja silloin syntyi heidän keskensä hauska keskustelu. Opettaja puheli heille elämästä, paljasti elämän huonot lait, -- ja hän tunsikin ne ihmeellisen tarkasti ja osasi myös niitä selittää. Työmiehet olivat -- kaikki nuorta väkeä, joitten kasvot tuli oli kuivannut, joitten ihoon noki oli syöpynyt, joilla oli vakavat kasvot ja -- vaariin ottavat silmät. Kaikki he kuuntelivat ahnaasti, ääneti ja synkän näköisinä. Alussa näyttivät nuo miehet minusta nöyriltä ja ilottomilta, mutta myöhemmin sain nähdä, että he laulavat, tanssivat ja laskevat mielellään leikkiä neitosten kanssa.

Mihailan ja hänen enonsa keskustelut koskivat aina samoja asioita: rahan valtaa, työväen alennustilaa, isäntien ahneutta, ja välttämättömyyttä hävittää luokkarajat ja säätyeroitus. Mutta minä en ollut työmies, en isäntä, ei minulla ole rahaa enkä siitä välitäkään, -- ja siitä syystä eivät nuo tuollaiset keskustelut minua ilahuttaneetkaan. Minusta nimittäin tuntui siltä, että ihmiset panevat liian suuren arvon kapitaalille ja alentavat sen kautta itseään. Ja nyt minä aloin väitellä Mihailan kanssa, -- osoitin hänelle, että ihmisen täytyy ensin löytää henkinen isänmaa, ja sitten löytää hän kyllä itselleen paikan maan päällä ja vapauden. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työmiehet kuuntelivat minun puhettani hyväntahtoisesti ja tarkasti kuin rehelliset tuomarit, ja vanhemmat heistä yhtyivätkin minun mielipiteeseni.

Mutta kun minä olin lopettanut, -- niin silloin alkaa Mihaila puhua rauhallinen hymy huulillaan, ja hävittää minun puheeni merkityksen.

-- Olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää sellaisessa salaperäisyydessä, että hän ei tiedä, onko Jumala hänen ystävänsä vaiko vihollisensa, mutta siinä sinä et ole oikeassa, kun sanot, että ne, jotka ovat kiinnitetyt raskailla kahleilla alituiseen työntekoon, että niitä ei voida vapauttaa ahneuden kourista särkemättä ajallista vankihuonetta... Ennen kaikkea täytyy meidän oppia tuntemaan lähimmän vihollisemme voima ja hänen viekkautensa, -- ja tätä tarkoitusta varten täytyy meidän välttämättömästi löytää toisemme, opettaa jokaiselle, että hän on yhteydessä kaikkein muitten kanssa, ja tämä yhteys -- on meidän voittamaton, voinpa sanoa -- ihmeellinen voimamme. Orjilla ei ole milloinkaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloinneet ainoastaan ihmisten laatimia lakeja, jotka ovat heidän ulkopuoleltaan laaditut heille, eikä orjilla tulekaan milloinkaan olemaan Jumalaa, sillä Hän syntyy henkisen itsetunnon suloisesta liekistä. Ei sorasta ja sirpaleista rakenneta temppeleitä, vaan vahvoista ja eheistä kivistä. Yksilöllisyys -- on syntyperäisesti kokonaisen ihmisen heikko kohta, sielun voimattomuuden ja sokeuden merkki; kokonaisuudessa sitävastoin löydät sinä kuolemattomuuden, mutta yksityisessä ihmisessä -- orjuutta, pimeyttä, lohduttamatonta tuskaa ja kuolemaa.

Ja kun hän puhuu siten, niin minusta näyttää, että hänen silmänsä näkevät kauvaksi suureen valoon, hän vetää minut mukaansa, kaikki unohtavat minut ja katselevat iloissaan häntä.

Ensin tuo loukkasi minua. Minä ajattelin, että he ottavat välinpitämättömästi vastaan minun ajatukseni, eikä kukaan tahdo syventyä niihin yhtä mieluisasti kuin Mihailan ajatuksiin.

Alussa minä kenenkään huomaamatta läksin pois heidän luotaan, istuin johonkin nurkkaan ja olin yksikseni hiljaisen katkeruuteni kanssa.

Pian tulin minä toveriksi koulupoikien kanssa. Pyhäpäivinä ympäröivät he minut ja ukko Pjotrin kuin varpuset leivänpalasen, ukko teki heille jonkun leikkikalun, ja minulta kyselivät he Kiewistä, Moskovasta ja muista paikoista, joita olin nähnyt. Mutta äkkiä tekee joku heistä sellaisen kysymyksen, että minun silmäni menevät pystyyn ihmettelystä.

Heidän joukossaan oli eräs hiljainen ja vakava poika nimeltä Feda Satshkoff. Kun minä kerran kävelen metsässä hänen kanssaan ja puhelen Kristuksesta, niin lausuu hän äkkiä seuraavan järkevän mielipiteen:

-- Miksikä ei Kristus jäänyt koko ijäkseen pieneksi, esimerkiksi minun kokoisekseni! Jos hän olisi niin tehnyt, niin eläisi hän, syyttäisi rikkaita, auttaisi köyhiä -- eikä häntä olisi ristiin naulittu, koska hän olisi -- pieni! Häntä olisi säälitty! Mutta hän on nyt tehnyt siten, aivankuin häntä -- ei olisi ollutkaan...

Feda oli yhdentoista vuotias, hänen kasvonsa olivat laihat ja läpikuultavat, vaan silmänsä epäluuloiset.

Toinen poika -- Mark Loboff, korkeimman luokan oppilas, oli laiha, pörrötukkainen mutta terävä nuorukainen, joka riiteli kaikkein kanssa ja oli tunnettu yleiseksi kiusantekijäksi. Hän vihelteli hiljalleen, nipisteli, tyrkki ja tuuppi toisia lapsia aivan kuin nuori pukki lampaita. Kerran näin minä hänen ajavan takaa erästä siivoa poikaa, ja pian sen jälkeen itki tämä poika.

-- Mark, -- sanon minä, -- mitä luulet, jos hän antaisi sinulle takaisin?

Mark katsahtaa minuun, hymähtää ja vastaa:

-- Ei anna! Hän on siivo ja hyvä poika.

-- No, minkätähden sinä sitten häntä loukkaat?

-- Muuten vaan.

Ja sitten hän vihelsi ja lisäsi:

-- Hän on siivo poika.

-- No, entä sitten? -- kysyn minä.

-- Niin, mutta minkätähden siivoja ihmisiä on ollenkaan olemassa?

Hän sanoi tuon ihmeellisen rauhallisesti, -- kahdentoista vuotiaana näytti hän jo päässeen sellaiseen vakuutukseen, että siivot ihmiset ovat kaikkein loukattavina.

Jokainen lapsi oli tavallaan viisas, yhä enemmän alan minä pitää huolta heistä ja yhä useammin ajattelen heidän kohtaloaan. Millä ovat nuo lapset ansainneet sen raskaan ja raatelevan elämän, joka heitä odottaa?

Minä muistan Kristusta ja muistan omaa poikaanikin, ja se tuo sieluuni pahan ajatuksen:

-- Etteköhän te kielläkin naisia siitä syystä vapaasti synnyttämästä lapsia, että pelkäätte heidän synnyttävän sellaisen, joka tulee teille vaaralliseksi ja teidän viholliseksenne? Etteköhän te siitä syystä teekin väkivaltaa naisen tahdolle, kun pelkäätte hänen vapaata poikaansa, joka ei ole millään kahleilla teihin yhdistetty? Kasvattamalla ja opettamalla omia lapsianne on teillä aikaa ja oikeus sokaista heidät, mutta samalla pelkäätte, että joku isätön ja äiditön poika, joka ei ole kasvanut teidän tarkastuksenne alla, -- tulee teidän leppymättömäksi viholliseksenne.

Tehtaassa olikin sellainen orpo poika -- hänen nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin pata, rokonarpinen, ketterä liikkeissään ja aina iloinen nuorukainen. Kulmakarvoja ei hänellä ollut ja toinen silmä tirkisteli aina aivankuin hän olisi tähdännyt.

Meidän tuttavuutemme alkoi siten, että hän tuli kerran juhlapäivänä minun luokseni ja kysyi:

-- Munkki! Sinä olet, kuulemma, äpärälapsi? No niin, minä olen myöskin!

Ja sitten alkoi hän kävellä minun rinnallani. Hän oli noin kolmentoista vuotias, oli jo lopettanut koulunsa ja työskenteli nyt tehtaassa. Hän kulkee, tirkistelee ja kysyy äkkiä:

-- Onko maa suurikin?

Minä koetin parhaani mukaan selittää hänelle sen suuruutta.

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet?

-- Minä tarvitsen. Minkätähden minä rupeaisin yhdessä paikassa mätänemään? Enpä vainenkaan! Kun opin lukkosepän ammatin, -- niin lähden kiertämään Venäjää, menen Moskovaan ja -- muuallekin -- kaikki paikat käyn.

Hän sanoo tuon sellaisella äänellä kuin uhkaisi jotakin:

-- Minä -- lähden!

Tämän kohtauksen jälkeen aloin pitää häntä silmällä. Minä näen, että pojalla on vetovoima vakaviin asioihin. Missä Mihailan toverit vaan puhelevat keskenään, siellä on hänkin, kuuntelee ja tirkistelee toisella silmällään kuin katselisi, minnepäin pyssynsä laukaseisi.

Ja sitten teki hän ilkeyksiänsä. Niille henkilöille, jotka olivat hänen lähimpiä päälliköitään, koetti hän tehdä kaikellaista pahaa, -- kätki heidän instrumenttejaan, särki niitä ja sirotti hiekkaa sorveihin.

Kerran päivällisen aikaan sanoo hän minulle:

-- Eikö täällä, munkki, ole ikävä?

-- Minkätähden?

-- En tiedä. Ihmiset elävät kovin vetelästi! Työtä on vaan ja huolta! Jos oppisin nopeammin, -- että pääsisin erkanemaan täältä pois!

Ja kun hän kertoili tulevasta retkestään, niin aukenivat hänen silmänsä, katselivat rohkeasti eteenpäin, ja hän näytti valloittajalta, joka ei luota mihinkään muuhun kuin omiin voimiinsa. Minua miellytti tuo poikanen, ja hänen puheissaan löysin minä kypsyyttä.

-- Tuo poika ei joudu hukkaan! -- ajattelen minä ja katselen häntä. Mutta sieluani polttaa ikävä omaa poikaani. Millainen hän lienee ja mikä hänestäkin tulee?

Minä aloin huomata itsessäni uusien tunteitten hiljaista väreilyä, ja joka ihmisestä tuntui tulevan minuun ohut ja terävä säde, joka näkymättömänä koski minuun, liikutti huomaamatta sydäntäni, ja yhä herkemmäksi tulen minä noitten salaisten säteitten vaikutukselle. Väliin kokoontuu työmiehiä Mihailan luokse, ja he ikäänkuin hengittävät sisästään ajatusten polttavan pilven, joka kääriytyy minun ympärilleni ja kohottaa ihmeellisellä voimalla minua ylöspäin. Kaikki alkavat äkkiä ymmärtää puolesta sanasta minua, minä seison miesten keskessä, ja he ovat ikäänkuin minun ruumiini, ja minä olen sinä hetkenä heidän sielunaan ja tahtonaan. Ja minun puheeni -- on heidän ääntään. Minusta tuntuu kuin itse eläisin osana jonkun ruumiista, kuulisin sieluni huudot toisten suista, ja niinkauvan kuin kuulen sen -- on hyvä olla. Mutta aika kuluu, äänet vaikenevat, ja -- taas olet yksin, omaa itseäsi varten.

Muistan, kuinka ennen olin rukouksessa yhdistynyt Jumalaan, ja silloin tuntui niin hyvältä, kun omat muistot katosivat ja minä ikäänkuin lakkasin olemasta. Mutta sulautuessani ihmisiin en minä poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin itseni yläpuolelle, ja minun sieluni voimat suurenivat moninkertaisesti. Ja sijaan tuli itseni unohdus, mutta se ei hävittänyt minua, vaan sammutti katkerat ajatukseni ja yksinäisyyteni huolet.

Mutta tämä tila tuntui minusta epäselvältä ja hyödyttömältä. Minä kyllä tunnen, että uusi taimi kasvaa sielussani, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Sen vaan huomaan, että se vetää minua yhä enemmän ja kiinteämmin ihmisten luokse.

Siihen aikaan työskentelin minä tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivältä, kannoin olkapäilläni ja vedin raskaita taakkoja -- malmia, kuonaa, tiiliä ja vihasin tätä helvetillistä paikkaa, jossa oli likaa, ähkinää, jyrinää ja ruumista kiusaavaa kuumuutta.

Tehdas oli kiinnitetty maahan, se lepäsi raskaana sen päällä, raskaana ja tyydyttämättömän ahneena, se imi sitä päivät ja yöt, huohotti intohimossaan, ärjyi ja sylki hehkuvasta kidastaan maan tulista verta. Ja sitten tuo veri hyytyy, muuttuu mustaksi, -- mutta se sulattaa uutta, jyrisee, jymisee, likistää punaista rautaa, tuiskuaa kipunia, nytkähtelee ja syöksee maan kidasta ulos pitkiä eläviä juovia aivan kuin verisuonia.

Tuossa villissä työnteossa näen minä jotakin kauheata, joka lähentelee mielenvikaisuutta. Ärjyvä kummitus, joka on puhtaaksi työstänyt maan sylin, kaivaa kuoppaa allensa ja tietää joskus itse putoavansa siihen, ja siitä syystä huutaa se nyt tuhansin äänin:

-- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!