Part 13

Minun väsyneessä päässäni taistelee väsymys ylivallasta, minä ymmärrän, että tuon ukon tapaaminen on -- käännekohta minun elämässäni. Ukon sanat Jumalasta, kansan hengen synnyttämästä pojasta, tekevät minut rauhattomaksi, enkä minä voi niitä sulattaa, sillä en tunne muuta henkeä kuin sen, joka minussa itsessä asuu. Mutta minä muistelen nyt kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, jotka olen tuntenut ja koetan johtaa mieleeni kaikki heidän puheensa. Niitä on paljon, mutta ajatuksia on niissä vähän. Mutta toiselta puolen näen elämän ainaisen pakkotyön -- leipä pakoittaa työntekoon -- nälkäiset talvet, tyhjäin päiväin loppumattoman tuskan ja kaikellaisen muun ihmisen alennustilan, jota hänen sielunsa halveksii.

-- Missä on tämän elämän Jumala, missä on Hänen paikkansa elämässä?

Ukko nukkuu. Minua haluttaa ravistella häntä ja huutaa:

-- Puhu!

Mutta pian herää hän itsestään, aurinko huikasee hänen silmänsä ja hän hymyilee.

-- Vai niin, -- sanoo hän, -- aurinko tulee jo keskitaivaalle! Täytynee tästä lähteä!

-- Minne sinä tällaisessa kuumuudessa? Meillä on leipää, teetä ja sokuria. Enkä minä voi päästääkään sinua menemään -- täytä ensin lupauksesi!

Hän nauraa.

-- Minähän se olen itse, joka en luovu sinusta, paholainen!

Sitten sanoo hän miettivästi:

-- Jätä sinä, Matvei, tämä kulkurielämä. Se on sinulle myöhäistä ja samalla varhaista! Täytyy oppia! Se aika on nyt tullut!

-- Vaan eikö se ole myöhäistä?

-- Katso minua, -- sanoo hän, -- minä olen viidenkymmenen kolmen vuotias, ja vielä tänä päivänä opettavat lapset minua!

-- Millaiset lapset, -- kysyn minä.

-- Kyllä sellaisia on! Elä sinäkin heidän kanssaan vuosi tai pari. Mene tehtaaseen yksinäsi, se ei ole täältä kaukana, noin sadan virstan päässä, ja siellä on minulla hyviä ystäviä!

-- Kerro sinä ensin, mitä ajattelit kertoa, ja sitten minä vasta päätän, minne lähden.

Me astelemme yhdessä maantien vieressä kulkevaa polkua pitkin ja minä saan taas kuulla hänen sointuvan äänensä ja ihmeelliset sanansa:

-- Kristus on ensimäinen todellinen kansan Jumala, joka on syntynyt kansan hengestä, kuten Phoenix-lintu liekeistä.

Ja sitten hän taas innostui, viittaili pienillä käsillään aivan kuin olisi ilmasta tahtonut pyytää uusia sanoja, ja puhui laulavalla äänellään:

-- Pitkät ajat kohotteli kansa erityisiä miehiä olkapäälleen, teki näitten puolesta työtä ja uskoi heille tahtonsa täyttämisen, se kohotti nämät miehet yläpuolelle itseään ja odotti nöyrästi, että he korkeudessaan näkisivät oikeuden tien. Mutta kansan valitut, jotka olivat kohonneet niin korkealle kuin mahdollista, juopuivat ja valtansa huumaamina jäivät asemaansa, unohtivat sen, joka heidät oli kohottanut, eivätkä antaneet kansalle iloisia helpotuksia, vaan panivat raskaita rasituksia sen kannettavaksi. Kun kansa näki, että lapset, jotka olivat sen omaa verta, -- olivat muuttuneet kansan vihollisiksi, kadotti se uskonsa niihin, se on kansa ei koetellut heitä omalla tahdollaan, vaan jätti päälliköt itsekseen ja silloin he kukistuivat, heidän valtakuntainsa suuruus ja voima hävisi. Kansa nimittäin ymmärsi, että elämän laki ei ole siinä, että yksi perhe kohotetaan ja sen tahtoa koetellaan, haluaako se elää kansan ajatusten mukaan, mutta se on todellinen laki, kun kaikkein sallitaan kohota korkeuteen, jokaisen annetaan omilla silmillä nähdä elämän tiet, -- ja se päivä, jona kansa tunnustaa yhdenvertaisuuden ihmisten kesken välttämättömäksi, on Kristuksen syntymäpäivä. Monet kansat ovat koettaneet antaa elävän muodon unelmilleen oikeudesta, ne ovat koettaneet luoda Jumalan kaikille eikä vaan erityisille ihmisille, ovat alistaneet sen kansan mielipiteitten alle, ja ovat koettaneet vahvistaa tämän luomansa vahvoilla sanoilla, jotta se eläisi ijankaikkisesti. Ja kun kaikki kansan ajatukset yhdistyivät, -- niin syntyi tästä elävä Jumala, kansan rakastama lapsi -- Jeesus Kristus.

Sen, että hän puheli Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, sen minä kyllä käsitin, mutta kansaa, joka olisi synnyttänyt Kristuksen, -- sitä en voi ymmärtää.

Minä sanon sen hänelle, ja hän vastaa:

-- Jos tahdot tietää -- niin saat tietää, jos tahdot uskoa, niin saat uskon!

Kolme vuorokautta kuljin minä hänen kanssaan hiljalleen ja koko ajan opetti hän minua perustaen opetuksensa muinaisuuteen.

Hän kertoi kansan historian meidän päiviimme asti, kertoi sen rauhattomista ajoista, ja miten kirkko pani toimeen vainoja ilveilijöitä vastaan, noita iloisia ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kokkapuheillaan istuttivat siihen totuuden rakkautta.

-- Ymmärrätkö nyt, -- kysyi hän, -- millainen mies oli Savelkasi?

-- Ymmärrän.

-- Niin, niin. Muista aina, että pieni on osa suuresta ja suuri on taas pantu kokoon pienistä osista!

Me olimme jo tulleet Stefan Verhoturskiin, kun hän sanoi minulle:

-- Tästä minä poikkean, etkä sinä voi enään kulkea minun kanssani.

Minun ei haluta erota hänestä, mutta minun -- täytyy, sillä hänen ajatuksensa voittavat minut, hän on herättänyt minussa salaisimmankin sopukan ja kyntänyt kuin auralla sieluani.

-- Mitä mietit? -- kysyi hän. -- Lähde nyt tehtaasen, tee siellä työtä ja puhele minun ystäväini kanssa. Et kadu sitä, usko se! Kansa on -- teräväjärkistä, minäkin olen siltä oppinut ja kuten näet, en minä ole aivan tyhmä.

Hän kirjoitti sitten paperilapulle jotakin ja lykkäsi sen minulle.

-- Kas niin -- lähde nyt tuonne! Sinä näet, ett'en minä toivo sinulle pahaa. Kansa on kuin uudesti syntynyt ja elävä. Etkö usko?

-- Pienetkin silmät näkevät paljon, kun on mitä katsoa.

-- Katso sinä koko olemuksellasi, -- huutaa hän. -- Sydämelläsi ja sielullasi. Ja usein olen jo sinulle sanonut, että usko! Nyt sanon vielä -- opi ja tunne!

Me suutelimme, ja hän läksi. Keveästi hän kulkee aivan kuin hän olisi kahdenkymmenen vuotias ja iloinen elämä odottamassa. Mutta minun oli ikävä katsella tuon linnun jälkeen, joka nyt lensi pois luotani tietämättä minne, ja laulaakseen soman laulunsa taas toisille. Pääni oli sekaisin -- siellä oli ajatuksia yhtä paljon kuin vähävenäläisiä aamulla markkinoilla, minua nukutti, oli paha olla enkä kyennyt pääsemään entiselleen. Kaikki tuntui niin omituiselta, ajatuksillani oli vieras alku ja -- vieras loppu. Minua suututti ja nauratti -- olin kuin särkynyt sisällisesti.

Ja kun minä läksin Verhoturista ja kysyin, minne tämä tie vie, niin vastattiin:

-- Isetskin tehtaalle.

Sinnehän ukko tahtoi lähettää minut, mutta minäpä käännyin heti pois siltä tieltä. En tahtonut mennä sinne.

Käyn kylästä kylään ja katselen. Kansa on juroa ja kylmäkiskoista, sen kanssa ei haluta puhella. Kaikki ihmiset katselevat minua epäluuloisesti aivan kuin pelkäisivät, että minä olen varas.

-- Jumalan rakentajia, -- ajattelen minä ja katselen rokonarpisia talonpoikia. Sitten kysyn:

-- Minne tämä tie vie?

-- Isetskin tehtaalle.

-- No, onpas se kummaa, kun kaikki tiet sinne johtavat, -- ajattelen minä ja kierrän yhä kyliä ja metsiä, matelen kuin koppiainen ruohostossa ja näen etäältä nuo tehtaat. Siellä ne savuavat, vaan eivät kutsu minua luokseen. Tuntuu siltä kuin minä olisin kadottanut puolet itsestäni enkä itsekään voi ymmärtää, mitä oikeastaan tahdon. Paha minun on ollakseni! Harmaa ja laiska viha värähtelee sydämessäni, sen kipunista syntyy ilkeämielinen pilkka, ja minua haluttaa loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.

Ja äkkiä ja tiedottomasti päätin minä: piru vie, minä lähden sittenkin tuonne tehtaalle.

Ja nyt saavun minä jonkinlaiseen likaiseen helvettiin. Vuorien välisessä kuopassa oli rakennuksia. Läheisiltä vuorilta oli metsä tykkänään turmeltu ja hakattu pois. Kattojen yläpuolelle kohosivat liekit, ja pitkät savupiiput nousivat taivasta kohden. Kaikkialla oli höyryä ja sauhua, maa oli mustana noesta, moukarin iskut kajahtelivat kumeasti, jyminä, vikinä ja villi kitinä saivat savuisen ilman tärähtelemään. Ja kaikkialla oli rautaa, halkoja, tiiliä, savua, höyryä ja hajua, ja tässä kuopassa, joka oli täynnä kaikellaista törkyä, näkyi siellä täällä ihmisiä mustia kuin kekäleet.

-- Kiitos vaan, ukkoseni, -- ajattelen minä. -- Hyvään paikkaan sinä johditkin minut.

Ensi kerran eläissäni näin tehtaan läheltä, se sai minut kuuroksi, ja minun oli raskasta hengittää.

Kulen pitkin katuja ja etsin lukkoseppä Pjotr Jagihia. Jos kysyn häntä joltakin, -- niin saan vaan hävyttömyyksiä vastaukseksi, aivankuin kaikki ihmiset olisivat aamulla tapella rytyyttäneet keskenään eivätkä vielä ehtineet rauhoittua.

Ja minä huudahdan itsekseni:

-- Kauniita Jumalan rakentajia!

Minua vastaan tulee mies, oikea karhu näöltään ja likainen kiireestä kantapäihin asti. Hänen vaatteensa kiiltävät auringon paisteessa rasvaselta lialta, -- ja minä kysyn häneltä, tunteeko hän lukkoseppä Pjotr Jagihia.

-- Ketä!

-- Pjotr Jagihia.

-- Mitä sinä hänellä?

-- Tarvitsisin.

-- No, minähän se olen.

-- Hyvää päivää!

-- Hyvää päivää! Mutta onko muuta asiaa?

-- On kirje teille.

Tuo mies oli minua pitempi, leveäpartainen, harteakas ja raskas liikkeissään. Hänen kasvonsa olivat -- noessa, pienet, harmaat silmät tuskin näkyivät tuuheitten silmäripsien takaa, lakki oli takaraivolla ja hiukset sileiksi leikatut. Hän oli talonpojan kaltainen, mutta, samalla hän ei näyttänyt talonpojalta.

Hän lukee nähtävästi huonosti, hänen kasvonsa menivät tykkönään ryppyihin ja viiksensä vavahtelivat. Mutta äkkiä alkoivat hänen kasvonsa loistaa, hänen valkeat hampaansa välkkyivät, hänen hyvät, lapselliset silmänsä avautuivat ja nahka hänen poskillaan alkoi kiiltää.

-- Ahaa! -- huusi hän, -- hän siis elää vielä tuo Jumalan kukko! Hyvä on! Mene nyt, nuori mies, tämän kadun päähän ja käänny sitten vasemmalle metsään; siellä on vuoren juurella talo, jossa ovat vihreät ikkunaluukut, ja kysy siellä opettajaa, -- Mihailaa, veljenpoikaani. Näytä hänelle tämä kirje; minä tulen pian itse kotiin.

Hän puhui kuin sotamies, joka soittaa torvella signaalia, ja sanansa sanottuaan viittasi hän kädellään ja läksi pois.

-- Ensi kerran, -- ajattelen minä, -- jo tämä tuntuu huvittavaltakin.

Siellä oli kotona jäykkä nuori mies, jolla oli yllä karttuunipaita ja esiliina edessä, hihat käärityt ylös, ja kädet -- valkeat ja hienot. Luettuaan kirjelapun kysyy hän:

-- Mitä, onko isä Iona terve?

-- On, Jumalan kiitos.

-- Eikö hän luvannut käydä meitä tervehtimässä.

-- Ei hän puhunut siitä mitään. Mutta tokko hänen nimensä on Iona?

Mies katsahti epäillen minuun ja luki vielä kerran kirjeen.

-- Mikä sitten? -- kysyy hän.

-- Hän sanoi itseään Iegudiliksi.

Mies naurahti.

-- Se olen minä, joka olen antanut hänelle sen nimen.

-- Äh, sinä, -- ajattelin minä.

Hänen hiuksensa ovat suorat ja pitkät kuin diakoonilla, kasvonsa kalpeat, silmänsä vedensiniset ja koko olemukseltaan ei hän näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, eikä ollut palonen tästä likaisesta maasta. Hän käy lattialla ja mittailee minua silmillään kuin olisi verkaa mitannut. Minua ei se miellytä.

-- Oletteko te kauvan tuntenut Ionaan, -- kysyy hän.

-- Neljä vuorokautta.

-- Neljäkö vuorokautta, -- sanoo hän. -- Se on -- hyvä.

-- Minkätähden se hyvä on? -- kysyn minä.

-- Onpa vaan! -- vastaa hän kohauttaen olkapäitään.

-- Mutta minkätähden teillä on esiliina edessä?

-- Sidoin tässä kirjoja! -- vastaa hän. -- Ukko saapuu pian ja sitten syömme illallista. Ehkä te haluatte pestä itsenne matkanne jälkeen?

Minun haluttaa kiusata häntä. Hän on vankkarakenteinen, vaikka ei ole vanha.

-- Mutta onkohan täällä tapanakaan pestä?

Hän nostaa silmänsä.

-- Miten niin?

-- Kun minä en näe pestyjä kasvoja! -- vastaan minä.

Hän rypisti silmiään, katseli minua ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:

-- Täällä eivät ihmiset ole joutilaina, vaan tekevät työtä, eikä heillä ole aikaa usein pestä itseään.

Minä halusin vastata hänelle, mutta hänpä kääntyi pois ja meni ulos. Minä siinä tolvanana ja katselen ympärilleni. Huone on -- suuri ja siisti, nurkassa on katettu pöytä, seinällä -- kirjahylly ja hyllyllä maallisia kirjoja mutta on siellä bibliakin, evankeliumit ja vanha slaavilainen psalttari. Minä läksin pihalle ja pesen itseni. Ukko tulee siellä, lakki on vielä enemmän takaraivolla, hän heiluttaa käsiään ja pitää päänsä eteenpäin käännettynä kuin härkä.

-- No niin, minäkin pesisin, -- sanoo hän, -- tuokaapas minullekin vettä!

Hän pesi pois noen -- ja sen alta tuli näkyviin hänen ulkonevat poskipäänsä ja vaskenruskeat kasvonsa.

Sitten istuttiin illallispöytään, syötiin, jokainen puheli omista asioistaan, eikä kukaan kysynyt minulta, kuka olin ja minkätähden olin heidän luokseen tullut. Vaan he kestitsevät minua hyvästi ja katselevat hyväilevästi minua. Paljon oli heissä vakavuutta, maa näytti pysyvän lujana heidän allaan. Mutta minä halusin, että se liikahtelisi, -- sillä mistä syystä nuo tuossa olivat minua paremmat?

-- Te olette roskolnikoita, mitä? -- kysyn minä.

-- Mekö? -- vastaa vanha ukko. -- Emme ole.

-- Siis -- oikeauskoisia?

Veljenpojan otsa meni ryppyyn, mutta ukko kohotti olkapäitään ja hymyili.

-- Ehkä meidän täytyy Mihaila näyttää passimme hänelle.

Minä ymmärsin, että käytökseni oli tyhmää, mutta minun ei -- haluta menetellä toisinkaan.

-- Minä en tullut katsomaan teidän passejanne, vaan ajatuksianne!

Ukko puhuu:

-- Ajatuksiammeko? Heti, teidän ylhäisyytenne. Ajatukset -- riviin!

Ja sitten hän nauraa ja hirnuu kuin kolme hyvää oritta.

Mutta Mihaila, joka lämmitti teetä, sanoi rauhallisesti:

-- Siten minäkin ymmärrän teidän tulonne. Te ette ole ensimäinen, jonka Iona on meille lähettänyt. Hän tuntee ihmiset eikä lähetä tyhjää ihmistä milloinkaan.

Mutta ukko sysäsi kämmenellään otsaani ja sanoi:

-- Näytä iloisemmalta! Eläkä milloinkaan lyö valttiasi pöytään -- sillä silloin voit hävitä!

He nähtävästi pitivät itseään sielunsa suhteen varallisina ja minä olin heihin verrattuna kuin kerjäläinen. Ja nyt he verkalleen valmistautuivat laulamaan viisauksiaan minun janoovalle sielulleni. Mutta minä tahdon riidellä heidän kanssaan, vaan -- en tiedä, mistä alkaisin, ja tämä se ärsyttää minua vielä enemmän. Minä kysynkin jotenkin kiivaasti:

-- Mikähän se tyhjä ihminen sitten on?

Ukko vastaa:

-- Sellainen, jonka voi täyttää melkein millä tahansa.

Mutta Mihaila läheni hiljalleen minua ja kysyy pehmeällä äänellä:

-- Uskotteko te Jumalaan?

-- Uskon.

Mutta samalla minä itsekin hämmästyin tuota vastaustani, sillä tokkohan minä todellakin uskoin.

Mihaila kysyy taas:

-- Ja ihmisiä -- te ehkä kunnioitatte?

-- En, -- vastaan minä.

-- No, -- sanoo hän, -- eivätkö he ole teidän mielestänne luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen.

Ukko -- piru hänet periköön -- hymyilee kuin vaskinen pesuvati auringon paisteessa.

-- Ei, -- ajattelen minä, -- näitten kanssa täytyy oikein täydellä todella ruveta väittelemään. Minä panen kaikki palasiksi, kootkoot he sitten palaset yhteen.

Ja sitten minä sanon:

-- Katsellessani ihmisiä, olenko minä epäillyt Jumalan voimaa...

Oikeastaan olisi minun pitänyt sanoa: olenko minä epäillyt Jumalan voimaa, ennenkuin näin ihmisiä. Mihaila katselee minua silmät pyöreinä ja miettiväisenä, ja ukko kävelee raskain askelin lattialla, katselee partaansa ja mutisee hiljaan. Minun oli tukala olla heidän kanssaan, ja nyt olin minä vielä valehdellut heille, että uskon Jumalaan. Omituinen kuulakkuus vallitsi sielussani, selittämätön ja pelottava. Ajatuksia kierteli päässäni kuin pelästynyt mehiläisparvi, ja minä aloin ajaa niitä pois, tahdon -- puhdistautua niistä: Minä puhuin kauvan, en välittänyt puheeni johdonmukaisuudesta, vieläpä tahallanikin sotkin sanojani. Jos he kerran ovat viisaita, niin täytyy heidän ymmärtää. Ja sitten kysyn minä väsyneenä mutta terävästi:

-- Millä te nyt tahdotte lääkitä sairasta sieluani?

Mihaila sanoi hiljaan katsomatta minuun:

-- Minä en pidä teitä sairaana...

Ukko taaskin nauraa rähähtelee aivankuin olisi nähnyt pirun putoavan sängystä.

-- Sairas on ihminen silloin, -- jatkoi Mihaila, -- kun hän tuntee ainoastaan oman tautinsa ja elää siitä. Mutta te ette ole, kuten näkyy, vielä kadottanut itseänne, vaan te etsitte elämän iloja, -- ja sitä tekee ainoastaan terve.

-- Mutta mistä syystä sitten sieluani särkee?

-- Siitä syystä, -- vastaa hän, -- että te nautitte siitä.

Minä kiristelin hampaitani, -- enkä voinut sietää hänen rauhallisuuttaan.

-- Tiedättekö varmasti, että minä nautin siitä.

Hän katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa hitaasti lyödä nauloja minun rintaani.

-- Mitenkä vilpitön te olette, -- puhui hän, -- teidän täytyy itsekin tunnustaa, että tuo sairaus on välttämätön teidän sielullenne, -- sillä se asettaa teidät yläpuolelle kaikkia muita ihmisiä. Ja te suojelettekin tuota sairautta kuin jotakin erikoista teille kuuluvaa omaisuutta. Eikö niin ole?

Hänen paastomaiset kasvonsa näyttivät kuivuvan ja venyvän pitkiksi, silmänsä tummenivat, kädellään siveli hän poskeaan ja puhdisteli minua kuin vaskikattilaa.

-- Minä näen, että te pelkäätte yhtyä ihmisten kanssa ja siitä syystä -- aivan edesvastuuttomasti -- ajattelette: yhdyn vaikka kuinka rupisen ihmisen kanssa, kun hänellä vaan on samallaiset mielipiteet kuin minulla! Mutta niin rupista kuin minä -- löytyy tuskin toista!

Minä tahdon vastata, mutta en keksi sanoja. Hän on nuorempi kuin minä ja heikompi, enkä minä tahdo uskoa olevani häntä tyhmempi.

Ja ukko nauraa kuin pappi saunan lauteilla.

-- Mutta sen ei pitäsi eroittaa teitä ihmisistä, te erehdytte tykkänään, -- puhuu Mihaila, -- kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ja siitä syystä on elämä voimatonta ja nurjaa. Jokainen koettaa vetäytyä pois elämästä, kaivaa itselleen kolon maahan ja katsella sitten yksin täältä maailmaa. Mutta maakuopasta näyttää elämä myös alhaiselta ja mitättömältä, ja yksistään erakko voi sillä silmällä katsella elämää! Tämän sanon minä niistä ihmisistä, jotka eivät jostakin syystä voi istua lähimäisensä selkään ja ratsastaa sinne, mistä parhaimman ruuan saa.

Hänen puheensa suututtaa ja loukkaa minua.

-- Tämä viheliäinen ja arvoton ihmiselämä alkoi, -- jatkaa hän, -- sinä päivänä, jolloin ensimäinen inhimillinen olento erkani luonnon ihmeellisestä massasta, omasta äidistään, ja alkaen pelätä voimattomuuttaan ja yksinäisyyttään muodostui mitättömyydessään pahojen halujen pahaksi kokoelmaksi, kokoelmaksi, jota sanotaan -- "minuksi". Ja juuri tämä sama "minä" on ihmisen pahin vihollinen! Puolustaessaan itseään ja vahvistaessaan valtaansa tuhoaa se arvelematta kaikki hengen voimat, kaikki suuret taipumukset, jotka voisivat tuottaa henkisen autuuden.

Minusta tuntuu kun kuuntelisin tuttua puhetta ja sanoja, joita kauvan olin salaisesti odottanut.

-- Henkisesti köyhä on luovaksi kyvyksi voimaton. Hän on elämälle kuuro, sokea ja mykkä, hänen päämääränsä on -- itsensä puolustaminen, rauha ja lepo. Kaikki uusi, todellisesti inhimillinen, syntyy heille välttämättömyyden pakoituksesta, monien sisällisten taistelujen jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" kuitenkaan pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat. Ja he vihaavat siitä syystä, että muistavat olevansa syntyisin kokonaisuudesta ja tuo irti temmattu "minä" koettaa nyt yhdistää uudestaan yhdeksi kokonaisuudeksi särettyä ja erotettua.

Minä kuuntelen ja ihmettelen. Kaikki minä ymmärrän enkä ainoastaan ymmärrä, vaan tuntuu kaikki minusta läheiseltä ja uskottavalta. Noin olin minäkin kauan ajatellut, mutta -- sanattomasti, vaan nyt oli löydetty sanat ja ne tuodaan eteeni ja muodostuvat pitkiksi portaiksi. Minä muistan Ionan puheet, ja ne elähyttävät nyt minua selvyydellään ja kauneudellaan. Mutta samassa tunnen minä itseni rauhattomaksi ja levottomaksi, aivankuin seisoisin keväällä joen huonolla jäällä. Ukko oli huomaamattani poistunut, me istuimme kahdenkesken, huoneessa ei ole tulta, kuu paistaa ulkona ja minun sielussanikin paistaa öinen kuu.

Puolen yön aikaan lopetti Mihaila kertomuksensa ja vei minut vajaan nukkumaan; siellä me panimme heinille maata, ja Mihaila nukkui pian. Mutta minä läksin ulos portista, istuin siellä hirtten päällä ja katselen...

Kuu ja kaksi suurta tähteä kulkevat taivaalla taivaan vartioina. Vuoren alapuolella näkyi taivasta vastaan selvästi metsän hampainen laita, mutta itse vuoren päällä oli se pahasti hakattu ja turmeltu, ja maa oli täynnä mustia kuoppia. Alhaalla taas -- tehdas näytteli punaisia hampaitaan, se jymisi ja savusi, sen kattojen yläpuolelle kohosi tuli, joka ärjyen koetti tempailla itseään irti, mutta ei voinut, ja suli vihdoin savuksi. Kaikkialla haisi käry, joka oli tukahduttaa minut.

Minä ajattelen ihmisen surullista yksinäisyyttä. Hauskasti puhuu Mihaila, sillä hän uskoo ajatuksiinsa ja niitten totuuteen, mutta -- minkätähden minä olen niin kylmä? Ei sula minun sieluni yhteen tuon ihmisen sielun kanssa, vaan se on yksinään, kuin erämaassa...

Mutta äkkiä minä huomaan ajattelevani Ionan ja Mihailan sanoilla ja että heidän ajatuksensa vallitsevat täydellisesti minua, vaikka niitten yläpuolella, vaikka sydämeni sisimmässä sopukassa tunnenkin vihaavani heitä ja pitäväni heitä tarkasti silmällä.

Missä -- minä olen, ja kuka -- olen? Olen aivan neuvoton, ja pääni kiertää ympäri kuin hyrrä, -- yhä nopeammin, niin että korvissani vihdoin humisee ja tuntuu kuin pieni myrsky.

Tehdas viheltää, ensin hiljaa ja surullisesti vaan pian repesi vihellys kovaksi ja käskeväksi. Vuorilta katselee aurinkoinen aamu; yö väistyy syrjään ja korjaa pois puitten päältä hienon huntunsa, käärii sen kokoon ja kätkee rotkoihin ja kuoppiin. Ja näkyviin tulee raiskattu maa -- joka kaikkialta on kaivettu ja nakerrettu aivankuin joku vihainen jättiläinen olisi täällä juoksennellut, repinyt metsää ja tallannut haavoja maahan. Ja tässä umpilaaksossa oli tehdaskin -- likainen, rasvanen ja savun peittämä laitos. Tummia ihmisiä vaeltaa joka taholta sitä kohden, ja se nielee heidät kaikki toisen toisensa jälkeen.

-- Jumalan rakentajia! -- ajattelen minä. -- Jokohan ovat saaneet työnsä valmiiksi?

Ukko tulee ulos pörröisenä ja haukottelee, että leukaluut ovat menemäisillään sijoiltaan, sekä hymyilee minulle.

-- Ahaa! -- huutaa hän, -- sinä olet jo noussut ylös?

Mutta samassa kysyy hän hellällä äänellä:

-- Vai etkö ole nukkunutkaan? No, ei se mitään tee, saat nukkua päivällä. Pian saamme teetä.

Ja teetä juodessa hän puhuu:

-- En minäkään, veliseni, ole nukkunut öisin; on ollut sellainenkin aika, että olisin tahtonut piestä kaikki vereslihalle! Kun olin sotamiehenä, niin silloin oli minussa hyvin kapinallinen henki, ja siellä tehtiin minut kuuroksikin -- komppanian päällikkö antoi korvapuustin -- etten kuullut oikealla korvallani. Eräs välskäri sitten paransi minut...

Hän halusi nähtävästi muistuttaa minulle Jumalan nimeä, mutta pysähtyikin, tarttui partaansa ja hymyili. Minusta näytti tuossa liikkeessä olevan jonkinlaista lapsellisuutta ja lapsellisesti hymyilivät hänen silmänsäkin, lapsellisesti ja luottavasti.

-- Erittäin hyvä mies! Näkeehän hän minussa jotakin? Minä sanon hänelle: onko ihmisen elämä nyt tällaista? On varmasti, vastaa hän, kaikki täytyy tehdä uudesti! Mutta annahan olla, Pjotr Vasiljevitsh, minä alan opettaa sinulle valtiollista taloustiedettä! Ja -- hän alkoi. Aluksi en minä ymmärtänyt mitään, mutta äkkiä sitten selvisi minulle kaikki tämä muodoton ajallisuus ja ijankaikkisuus. Olin vähällä menettää ilosta järkeni -- ja kuuntelen riemussani. Ja tämän teen siitä syystä, että yht'äkkiä on tiede selvinnyt minulle. Alussa kuulet ainoastaan muutamia outoja sanoja, sitten tulee hetki, -- jolloin kaikki muuttuu ja tulee valoisaksi! Ja tämä hetki on -- ihmisen todellinen synnyinhetki, -- ihmeellinen hetki!

Hänen kasvonsa olivat iloiset, silmänsä hymyilivät hempeästi ja nyökäytellen kerittyä päätään sanoo hän:

-- Samallainen hetki odottaa sinuakin!

Häntä on hauska katsella, ja tuo lapsellisuus hänessä näyttää yhä kasvavan. Minä jo kadehdinkin häntä.

-- Kaksi kolmannesta elämästä elin minä kuin hevonen, -- se on surkeata. Mutta ei sillä väliä, nyt koetan oppia minkä ennätän. Järkeni juoksu ei kuitenkaan ole kovin nopea. Sillä järki samoin kuin käsikin, tarvitsee harjoitusta. Ja kyllä minulla kädet ovatkin viisaammat kuin pää.

Minä katselen häntä ja ajattelen: