Part 12

-- Se toinen, sehän oli yksisilmäinen, joka häntä suuresti harmitti. Kaikki nuo yksisilmäiset ja ontuvat ovat -- ulkoa ja sisältä -- itserakkaita ja luonnottomia! Jos minä olisin silmäpuoli tai ontuva, niin te, ihmiset, ette rohkenisi huomauttaa siitä minulle. Niin se on. Hän sanoi usein minulle: "Kaikki ihmiset ovat nautoja. Kun he näkevät, että minulla on vaan yksi silmä, niin sanovat he minulle: sinä olet silmäpuoli. Ja siitä syystä ne ovat -- raatoja!" Mutta minä vastaan hänelle: sinä olet itse, rakkaani, nauta ja raato ellet tahdo ruveta konnaksi -- valitse niistä sanoista, mikä makeammalta maistaa! Sillä ymmärrä, että se ei ole tärkeintä, miten ihmiset sinuun katsovat, vaan miten sinä itse katselet heitä. Siitä syystä me olemmekin, ystäväni, silmäpuolia ja sokeita, kun aina katselemme ihmisiä ja koetamme etsiä heistä pelkkää mustaa ja pimeyttä, ja siten me toisen pimeydellä sammutamme omankin valomme. Mutta valaise sinä omalla valollasi toisten pimeyttä -- ja kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Kun ihminen ei näe hyvää muussa kuin itsessään, niin tuntuu maailma hänestä surulliselta erämaalta.

Hän hymyilee ja katselee minua, ja minä kuuntelin aivankuin metsään eksynyt kuuntelee yöllä etäistä ääntä, ja pelkää loittonevansa siitä, ellei se pian kuulu uudestaan. Minä ymmärrän, että paljon on hän nähnyt, paljon rauhoittanut ihmisiä, mutta minun mielestäni tekee hän minulle väärin laskiessaan leikkiä minusta, vaikka ei hän minua tunnekaan, ja hänen nuoret silmänsäkin näyttivät hymyilevän. Opittuani tuntemaan Antonin oli minun nimittäin enään vaikea uskoa ihmisten hymyilyyn.

Minä kysyin, kuka hän on.

-- Minun nimeni on Jegudil, -- sanoo hän, -- ihmisille iloinen ilveilijä, vaan itselleni -- hyvä ystävä.

-- Hengellisestä säädystäkö?

-- Olin pienen aikaa pappina, mutta sitten leikattiin hiukseni ja minä lähetettiin kuudeksi vuodeksi Susdalin luostariin istumaan! Mistä syystä, kysynet sinä? Minä saarnasin kirkossa kansalle ja pimeäjärkinen kansa ymmärsi minut väärin. Tästä syystä piestiin kansaa ja minä tuomittiin. Juttu loppui siihen. Mitäkö minä saarnasin? Sitä en enään muista. Siitä on niin pitkä aika, kahdeksantoista vuotta sitten, -- sillä aikaa ennättävät asiat jo unohtua. Niin, minulla oli kaikellaisia sellaisia ajatuksia, jotka eivät kelvanneet hallitukselle.

Hän nauraa, -- ja nauru leikkii kaikissa hänen kasvojensa rypyissä. Ja sitten katsoo hän ympärilleen aivan kuin hän itse olisi asettanut vuoret ja metsät paikoilleen.

Kun tuli vähän viileämpi lähdimme me yhdessä matkaan, ja tiellä kysyy hän minulta:

-- No, -- mitä säätyä sinä sitten olet?

Uudestaan, kuten silloin Antonin luona, halutti minun asettaa kaikki eletyt päivät silmäini eteen ja katsella vielä kerran niitten kirjavuutta. Ja niin puhun minä lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, -- mutta ukko vaan nauraa ja huutaa:

-- Ah, hauskoja ihmisiä! Ai, Jumalan leikkikaluja! Mutta he olivat lempeitä ja todellisia, he olivat Venäjän maan kukkia. Ja vielä päälliseksi Jumalaa rakastavia!

Minä en ymmärrä tuota ylistystä ja ihmettelen hänen iloaan, mutta hän ei naurulta saa edes kuletuksi. Hän pysähtyy, hirnuu ja nauraa pää pystyssä, huutaa aivan kohden taivasta, aivan kuin hänellä olisi siellä hyvä ystävä, jonka kanssa tahtoo jakaa ilonsa.

Minä sanon hänelle hyväilevällä äänellä:

-- Sinä olet hyvin Savelkan kaltainen.

-- Hänenkö kaltaisensa? -- huutaa hän. -- Se on sangen hyvä, veliseni, jos olen hänen kaltaisensa! Kumpahan vaan ei oikeauskoinen kirkko veisi veljeämme, elävää ihmistä takaisin muinaisaikaan -- ja kunpahan se ei vaan tapahtuisi venäläisellä maaperällä!

Hänen puheensa tuntuu epäselvältä.

Sitten puhun minä Titowista, ja hän tuntuu ikäänkuin näkevän appeni ja laskee leikkiä hänestä.

-- Äh sinua! Kyllä minä olen sellaisiakin nähnyt. Ahnas lude, tyhmä ja pelkuri samalla...

Ja kun hän kuuli kertomukseni Antonista, mietti hän hetken ja sanoi sitten:

-- Nii-iin! Tuomas! No, ei jokaisella Tuomaalla ole paljon järkeä, toiset Tuomaat ovat pelkkiä tyhmeliinejä.

Ja sitten koetti hän ajaa pois mehiläistä puhuen samalla sille:

-- Mene, mene pois! Mikä riivattu sinä olet -- tulee suoraan silmään... No...

Minä kuulustelen tarkasti hänen sanojaan enkä jätä ainoatakaan huomioon ottamatta, ja minusta tuntuu kuin kaikki hänen sanansa olisivat hyvin järkeviä. Ja itse puolestani puhun hänelle kuin olisin ripillä. Ainoastaan väliin, kun tulin kosketelleeksi Jumalaa, takerrun puheessani, sillä minä pelkäsin ja säälin jotakin. Jumalan kasvot himmentyivät silloin sielussani siksi ajaksi, minä tahdon siistiä niitä päivän liasta, mutta näen, että hankaan tyhjää, ja silloin värähteli sydämeni pahasti.

Mutta ukko nyökyttää minulle päätään ja yllyttää:

-- Elä pelkää! Jos vaikenet -- niin itsellesi valehtelet etkä minulle. Puhu, puhu! Elä sääli itseäsi. Jos jotakin särkyy, -- niin saat tehdä uuden sijaan!

Kaikkiin minun puheisiini vastasi hän kuin tarkka kaiku, ja minun tuli yhä helpompi olla hänen kanssaan.

Yö yllätti meidät.

-- Seis! -- huusi hän. -- Hakekaamme itsellemme paikka, jossa voimme levätä.

Me löysimme majapaikan suuren kiven alta, joka oli irtaantunut vuoresta. Me heitimme pensaita sinne, saimme niistä tehdyksi pimeän verhon ja makasimme sitten sen lämpimässä varjossa. Vieressä paloi tuli, ja teevesi kiehui.

Minä kysyn:

-- Mitä sinä nyt kerrot minulle, isä?

Hän hymyilee.

-- Kerron kaikki -- mitä tiedän! Mutta elä sinä etsi minun sanoistani mitään vahvistusta mielipiteillesi, sillä minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne etsivät aina vahvistusta, joitten elämän kulku on vaarallista ja joille oikeuden kasvaminen on vahingollista. He näkevät, että oikeus hohtaa yhä kirkkaampana -- koska sen liekki syttyy yhä useampain ihmisten sydämissä -- he näkevät tämän ja pelkäävät! Pian tarttuvat he kiinni oikeuteen, jos se nimittäin on heille hyödyllistä, puristavat sen pieneksi leiväksi ja huutavat koko maailmalle: katsokaa, tämä on totuus, puhdas hengellinen lintu, niin tässä se on, ijankaikkinen ja järkähtämätön. Ja sitten istuvat nuo viheliäiset totuuden kasvoille, tarttuvat sen kurkkuun ja kuristavat sen estäen täten ikipäiviksi sen voimien kasvamisen. Niin tekevät meidän ja kaikkein elävien olentojen viholliset. Mutta yhden asian voin minä sanoa: tänään -- on näin, mutta millaista on huomenna -- sitä en tiedä! Sillä katsohan, elämällä ei ole varsinaista, laillista isäntää. Hän ei vielä ole tullut, enkä minä tiedä, miten hän asiat järjestää, kun tulee, mitä aikeita hänellä on ja millaisia temppeleitä hän haluaa rakennettaviksi. Apostoli Paavali sanoi kerran: "kaikki kääntyy hyväksi kerran" -- ja monet uskoivat noihin sanoihin, ja kaikki, jotka uskoivat, tulivat voimattomiksi, sillä he seisoivat paikallaan. Tämä kivi on voimaton, minkätähden? -- siitä syystä, että se ei voi liikkua, veliseni! Eikä saa milloinkaan sanoa ihmiselle: seiso tässä! vaan -- tänne tai tuonne!

Minä kuulen ensi kerran tuollaista puhetta, ja se tuntuu minusta oudolta, -- sillä ihminen kieltää sillä itse itsensä, vaan minä etsin sisällistä vakaumusta.

-- Kukahan sitten on tuo isäntä -- Herrammeko?

Ukko hymyilee.

-- Ei, -- vastaa hän, -- kyllä se on meitä lähempänä! Mutta etkö tahtoisi lausua minulle hänen nimeään -- sillä luulisin sinun hyvin arvaavan sen. Sillä Kristukseen uskoivat ensin ja vakavammin kaikki ne, jotka ennen Hänen tuloaan tunsivat Hänet sydämessään ja joitten uskon voimalla Hän on kohotettu jumaluuteen.

Hän pitää minua kuin suletun oven edessä eikä sano minulle, mitä sen takana on. Minussa syttyy kärsimättömyys ja jonkinlainen viha. Ukon puheet tuntuvat nimittäin pimeiltä, ja vaikka niistä silloin tällöin leimahtaa kirkkaita kipunia, niin sokaisevat nuo kipunat vaan minut eivätkä valaise pimeää sieluani. Kuu paistaa, mustat varjot ympäröivät meitä, metsä meidän yläpuolellamme ulottuu vuorelle asti, ja vuoren huipun yläpuolella -- puitten oksien välistä -- kimaltelevat tähdet kuin tuliset linnut. Jossakin lähellä lorisee lähde, huuhkain huutelee silloin tällöin metsässä, ja yli kaiken elää tässä hiljaisessa yössä ukon puhe. Ihmeellinen ukko! Ja nyt otti hän jostakin poskensa alta koppiaisen, pani sen kämmenelleen ja sanoo sille:

-- Mistä sinä olet, lemmikki? Ai, ai! Lähde nyt juoksemaan heinikkoon!

Tuo miellytti minua, sillä minäkin rakastin kaikellaisia koppiaisia ja seurasin usein niitten salaperäistä elämää ruohojen ja kukkien seassa.

Minä teen ukolle useita erillaisia kysymyksiä. Minä toivoisin, että hän puhuisi yksinkertaisemmin ja lyhemmin, mutta huomaan, että hän kiertää minun toivomukseni ja aivankuin hyppii minun toiveitteni ohitse. Vaan hänen kasvonsa ovat hauskat -- hyväilevästi heijastaa punainen tuli hänen silmistään, ja hän vapisee tuollaisesta rauhallisesta ilosta, jota minäkin toivoisin. Minä kadehdin häntä. Tuo ukko oli elänyt vähintäin kaksi kertaa kauvemmin kuin minä, mutta hänen sielunsa oli nähtävästi vieläkin kirkas.

Minä sanon:

-- Eräs ihminen sanoi minulle, että usko on -- ajatusta, vaan mitä sinä sanot.

-- Minä sanon, -- vastaa hän, -- että se ihminen ei tiennyt, mitä hän puhuu, sillä usko on -- suuri tunne. Se syntyy ihmisen runsaista elämän voimista. Tämä voima on -- äärettömän suuri ja kiihdyttää aina ihmisen nuorta järkeä toimintaan. Mutta ihminen on sidottu ja kahlehdittu toimissaan, sillä häntä koetetaan estellä kaikella tavalla, -- kaikki tahtovat hänen kokoomaan leipää ja rautaa, vaan ei etsimään eläviä aarteita sielunsa syvyyksistä. Eikä hän ole vielä tottunut eikä ymmärrä käyttää hyväkseen kaikkia voimiaan, hän luo mielikuvituksissaan kummituksia ja pelkää epäsointuisen sielunsa heijastuksia -- ymmärtämättä sen olemusta; hän kumartaa uskonsa ulkomuotoja -- uskonsa varjoja, sanon minä!

En voi väittää, että minä sinä hetkenä ymmärsin häntä, mutta kovasti minua suututti ja minä ajattelen:

-- Mutta minäpä en päästäkään sinua tästä paikasta minnekään, ennenkuin olet vastannut pääkysymykseeni.

Ja minä kysyn häneltä ankarasti:

-- Mutta minkätähden sinä koetat kiertää Jumalasta puhumista?

Hän katselee minua silmät pystyssä ja vastaa sitten:

-- Mutta olenhan minä, rakkaani, koko ajan puhunut Hänestä. Etkö sinä ole sitä tuntenut?

Hän lankesi polvilleen, tuli valaisi häntä ja kätensä ojensi hän minulle puhuen samalla hiljaan ja miettivästi:

-- Kuka on Jumala, ihmeitten luoja? Onko hän meidän Isämme vaiko -- sielumme poika?

Minä hätkähdin ja katsahdan taakseni, sillä minun tuli raskas olla. Ukossa olin minä näkevinäni mielettömyyttä. Ja nuo mustat varjot ovat ympärillämme ja kuuntelevat. Metsän suhinaa kuuluu kaikkialta, se tukahuttaa nuotiotulen hiilten heikot äänet ja puron hiljaisen lorinan. Minäkin tunsin halua langeta polvilleni. Mutta hän puhui jo kovalla äänellä aivankuin olisi ollut väittelyssä.

-- Jumala ei ole syntynyt ihmisten voimattomuudesta vaan voimien runsaudesta. Eikä Hän, veliseni, elä meidän ulkopuolellamme, vaan meidän sisässämme. Pelossa sielun kysymysten johdosta olemme kehittäneet Häntä ja asettaneet yläpuolellemme, ja nyt haluamme usein mitata omaa ylpeyttämme, joka aina on rajoittamaton, omaan tahtoomme. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi siten, että sen kasvu on väkivallalla tukahdutettu! Täydellisyyden kuvia -- tehdään nopeasti, mutta se on meille vahingoksi ja suruksi. Sillä ihmiset luodaan kahdenlaisiksi: toiset ikuisiksi jumalan rakentajiksi, toiset taas sen kiihkon orjiksi, joka pakoittaa heitä koettamaan saada valta edellisten ja koko maan ylitse. Ja he ovatkin anastaneet tuon vallan ja koettavat sen voimalla asettaa Jumalan ihmisten ulkopuolelle, tehdä hänet ihmisten viholliseksi, maan herraksi ja tuomariksi. Kristuksen sielun ovat he tehneet aivan tuntemattomaksi, ovat hylänneet Hänen käskynsä, vaan Kristus onkin elävä -- heidän rinnallaan ja ihmisvallan rinnalla lähimmäisensä ylitse.

Hän puhuu ja minusta tuntuu kuin olisi minulla kipeä hammas, joka olisi vedettävä pois. Tuskalliselta tuntuu elämäni ja minua haluttaisi huutaa:

-- Ei niin!

Mutta hänen kasvoillaan asuu juhlallisuus, ja hän näkyy olevan kokonaan juovuksissa ja hurjana ilosta. Minä näen, missä suhteessa hänen puheensa ovat järjettömät, mutta tuskastani ja henkisestä sairaudestanikin huolimatta rakastan häntä ja kuuntelen ahneesti hänen puheitaan:

-- Mutta jumalan rakentajat ovat eläviä ja kuolemattomia; nyt he taas luovat salaisuudessa ahkerasti uutta Jumalaa, sitä, jota sinäkin ajattelet, -- kauneuden, järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa.

Hän järistyttää minua puheellaan, nousee sitten seisoalleen ja antaa ikäänkuin aseen käteeni, ja minun ympärilläni vapisee keveä varjo, sen siivet koskettavat minun kasvojani -- minä kauhistun, maa tuntuu pakenevan jalkaini alta, ja minä ajattelen:

-- Jos on totta, että perkele kiusaa ihmisiä kauniilla puheilla, niin on hän tuon ukonkin saanut verkkoonsa, ja koettaa hänen kauttaan vietellä minua suureen syntiin.

-- Kuulehan, -- sanon minä, -- kuka -- on jumalan rakentaja? Ja kuka isäntä, jota sinä odotat?

Hän naurahtaa hyväilevästi kuin nainen ja vastaa:

-- Jumalan rakentajia ovat -- kansa! Tuo lukematon, rauhallinen kansa. Kansa on kuolematon, sen henkeen uskon minä, sen voimaa julistan kaikille; se on elämän alku, ainoa ja epäämätön, se on kaikkein jumalien isä, menneitten ja tulevaisten!

-- Ukko on mieletön, -- ajattelen minä.

Tästä hetkestä alkaen tuntui minusta kuitenkin kuin kulkisin hiljalleen mutta varmasti vuoren huippua kohden. Hänen sanansa tuntuivat minun sielulleni tuliselta sormelta ja minä tunsin, miten se poltti, mutta paransi samalla. Ja silloin tuntui sydämessäni äkkiä hyvin raskaalta, mutta minä jäin kuitenkin surunsekaisen ihmettelyn valtaamana tielleni. Monet erillaiset tulet paloivat rinnassani, -- minun on tuskallista olla ja samalla olen sanomattoman iloinen, mutta pelkään vaan pettyneeni ja erehtyneeni.

-- Etköhän sinä puhu talonpojista ja heidän puolestaan, -- sanon minä.

Hän vastaa kovalla äänellä ja juhlallisen näköisenä:

-- Puhun, puhun kaikista maailman työmiehistä ja heidän voimastaan, joka on jumalan luomisen ainoa ikuinen lähde! Kansan tahto herää ja yhdistyy suureksi. Monet jo etsivät keinoa, jolla yhdistäisivät maailman kaikki voimat yhdeksi ainoaksi voimaksi ja tästä suuresta voimasta syntyisi sitten valo ja kaunis, kaikki käsittävä maailman Jumala.

Hän puhuu niin kovasti kuin minä en olisi yksin ollut kuulemassa, -- vaan vuoret, metsät ja kaikki eläimet, jotka yöllä valvoivat, olisivat myöskin halunneet kuulla; niin hän puhuu ja vapisee samalla kuin lintu, joka on valmis lentämään pesästään, ja minusta tuntuu kuin kaikki tämä olisi -- unta ja tuo uni olisi masentanut minua.

Minä loihdin muistostani esiin oman Jumalani kuvan, asetan hänen eteensä mustia rivejä arkoja ja hunningolle joutuneita ihmisiä -- nuotko nyt luovat Jumalan? Minä muistan noitten ihmisten pikkumaisen kuiskuttelun, heidän arkamaisen ahneutensa, heidän ruumiinsa, jotka työ ja vaiva ovat koukistaneet, heidän suruista himmeät silmänsä, heidän hengellisen epävarmuutensa, heidän ajatustensa mitättömyyden ja kaikenlaiset taikauskot -- ja nämätkö ihmiset, nuo hyönteiset, voisivat luoda uuden Jumalan?

Viha ja surullinen iva saa vallan sydämessäni. Minä ymmärrän, että tuo ukko on riistänyt minulta jotakin, ja sanon siis hänelle:

-- No, ukkoseni! Sinä olet nyt mellastellut noilla puheillasi minun sielussani kuin pukki kaalimaassa. Mutta puhutko sinä kaikille ihmisille samalla tavalla? Jos niin on, niin on se minun mielestäni suuri synti, etkä sinä näy ollenkaan säälivän ihmisiä! Kaikki ihmiset etsivät nimittäin lohdutusta eikä epäilyksiä, mutta sinä kylvät juuri epäilyksiä ympärillesi!

Hän -- hymyilee.

-- Olethan sinäkin, -- vastaa hän, -- samalla tiellä kuin minäkin.

-- Valehtelet! Minä en milloinkaan aseta Jumalaa edes ihmisen rinnalle.

-- Ei ole tarviskaan, -- sanoo hän, -- elä asetakaan, vaan aseta Hän sitten yläpuolellesi herraksesi! Minä en sinulle puhukaan ihmisestä, vaan kaikesta maailman sielujen voimasta, kansasta!

Minä suutuin, sillä minusta tuntui aivan vastenmieliseltä tallukkajalkainen jumalanluoja, joka aina on yltänään täissä, aina juovuksissa, jota piestään ja tyrkitään.

-- No, pidä nyt jo suusi kiinni! -- sanon minä. -- Sinä olet vanha Jumalan pilkkaaja ja mieletön mies! Mikä -- kansa? Sekö, jonka ajatukset ja ruumis on likainen, jolla ei ole leipää eikä järkeä ja joka kopeekasta myy vaikka sielunsa?...

Mutta silloin tapahtui ihmeellistä. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi:

-- Hiljaa!

Ja sitten heiluttaa hän käsiään, polkee jalkaa, katsoo minua silmiin ja potkii minua. Äsken oli hänessä jotakin profeetallista -- hän oli minusta etäämpänä ja näytti naurettavalta -- mutta nyt lähestyi ihminen taas minua.

-- Hiljaa, sinä makasiinirotta! -- huusi hän! -- Jo päältäkin näkee, että sinussa on tuota mädäntynyttä herrashenkeä. Sinä olet kansasi hylkäämä lapsi. Tiedätkö, -- mistä puhut? Te olette kaikki pöyhkeitä, laiskureita, maan ryöstäjiä, ettekä tiedä ketä haukutte, te rupiset koirat! Te olette ryöstäneet ja rosvonneet ihmisiä, käyttäneet heitä ratsunanne ja nyt vielä haukutte. Kyllä minä teidät!...

Hän hyppii, hänen varjonsa lankee minun päälleni, kasvoni tuntuvat kylmiltä, ihmeissäni vetäydyn hieman taaksepäin, sillä pelkään, että hän lyö minua. Minä olen kaksi kertaa pitempi häntä, voimani ovat kymmenkertaiset, mutta tuon miehen hillitsemiseen -- minulla ei ole halua. Hän on nähtävästi unohtanut, että yö on ympärillämme ja kaikkialla hiljaista, ja jos minä surmaan hänet, niin jää hän siihen maata, kunnes kätketään hautaan. Minä muistan, miten viheriäviittainen pelästynyt ylipappi kerran haukkui minua ja mitenkä minua ovat haukkuneet villi Mihaila ja muut vanhaan uskoon kuuluvat. Ja tämäkin haukkuu nyt, mutta hänen vihansa tuli on toisellaista. Niitten muitten puheissa sain minä aina kuulla samat sanat, mutta tämän puhe on vaikka heikkoa kuitenkin pelotonta. Ja hän huutaa minulle kuin lapsi, ja hänen vihansa on ihmeellisen herttaista, kuin kevään ensimäinen ukkosilma. Ukon käsittämätön urhoollisuus hämmästyttää minua, minä unohdin hänen vihansa ja suren vaan sitä, että olen suututtanut hänet. Hän haukkuu oikein navakasti -- minua ei miellytä se, että hän kutsuu minua hylätyksi lapseksi -- mutta hänen vihansa tuntuu minusta suloiselta, sillä minä ymmärrän, -- että joka todellisesti suuttuu, hän myöskin uskoo sanoihinsa, ja sellainen viha sopii hyvästi sielulle, -- sillä siinä on paljon rakkautta ja paljon myös suloista ravintoa sydämelle.

Minä kääntelen ja vääntelen hänen jalkainsa juuressa, mutta hän huutaa minulle ylhäältä:

-- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, -- sokea koira, tunnetko sinä historiaa? Lueppas noita, aikakirjoja, -- jotka ovat kaikkia muita kirjoja paremmat, -- ja jotka meidän paljon kärsineen kansamme isät ovat laatineet. Silloin sinä ehkä onneksesi käsität, kuka on edessäsi ja millainen voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinun, joka itse olet koditon kulkija vieraalla maalla! Tiedätkö sinä, mitä Venäjä on? Mitä on Kreikka, Hellas tai -- Rooma? Tiedätkö, kenen tahto ja henki on rakentanut nämät valtakunnat? Kenen luitten päällä temppelit seisovat? Mitä kieltä kaikki viisaat puhuvat? Kaikki, mitä on maan päällä tai sinun muistissasi, kaikki on kansa tehnyt, ja aatelissääty on vaan tämän valkeana kuorena...

Minä olen ääneti, ja minun on hauska katsella ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa oikeuttaan.

Hän istui, huohotti, oli hiessä ja pölyssä, ja minä näen -- kyyneleitä hänen silmissään. Tämä saa minut hämmästymään, sillä kun minä ennen olin loukannut opettajiani, niin eivät he itkeneet. Mutta nyt hän sanoo:

-- Kuuntele, minä puhun sinulle Venäjän kansasta!

-- Mutta sinunhan pitäisi ensin hieman levätä...

-- Suusi kiinni! -- huutaa hän uhaten minua kädellään. -- Suusi kiinni, taikka minä lyön sinua!

Minä nauramaan, sillä en voinut pidättäytyä.

-- Hyvä ukkoni! Sinä olet kieltämättä ihmeellinen ukko. Mutta anna Kristuksen tähden minulle anteeksi, jos olen sinua loukannut!

-- Tyhmä, millä sinä olisit voinut minua loukata! Mutta sinä puhuit pahasti suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herroille on kansan herjaaminen sallittua, heidän täytyy saada omatuntonsa kuoletetuksi, he ovat vieraita tässä maassa, vaan sinä -- kuka sinä olet?

Häntä oli hauska katsella sinä hetkenä, -- hän nousi ylös juhlallisena ja ankarana, puhui matalalla äänellä, syventyi aineesensa, sanoi sanansa sujuvasti ja laulavalla äänellä, aivan kuin olisi lukenut apostoleja, katseli samalla kohden taivasta ja pyöritteli silmiään. Hän oli nyt tuskin pitempi kuin silloinkaan, jolloin hän oli polvillaan. Minä aloin kuunnella hänen puhettaan epäluuloisesti hymyillen, mutta muistinkin äkkiä Antonin kirjan -- Venäjän historian -- ja se ikäänkuin aukesi nyt minun eteeni. Hän laulaa minulle ihmeellistä satua, ja minä seuraan samalla sitä kirjasta -- kaikki on todenperäistä, ainoastaan ajatus oli toinen.

Hän tuli kieviläisen Venäjän kukistumiseen ja kysyy:

-- Oletko kuullut?

-- Olen, kiitos, -- vastaan minä.

-- No, tiedä sitten, että sellaisia sankareita ei ole ollut, vaan kansa itse on pukenut urotyönsä noissa henkilöissä lihalliseen muotoon, sillä tavalla muistelee se suurtyötään, venäläisen maailman luomista!

Ja sitten jatkaa hän kertomustaan Susdalin maasta.

Minä muistan, että aurinko nousi vuorten takaa, yö pakeni metsistä ja herätti linnut, pilvet leijailivat ruusunvärisinä meidän päittemme päällä, vaan me olimme yhä kiven luona kosteisella ruoholla, toinen kertoilee muinaiskansan töistä ja toinen kuuntelee ihmetellen kertomusta ihmisten lukemattomista hommista eikä usko kertomusta tämän metsäsen maan valloittamisesta.

Mutta ukko tuntui näkevänkin kaikki. Kirveet heiluivat ihmisten vahvoissa käsissä, he kuivaavat soita, rakentavat kaupunkeja ja luostareita, kulkevat yhä etäämmäksi pitkin kylmiä jokivarsia sakeitten metsäin syvyyteen, voittavat villin maan ja tekevät sen hedelmää tuottavaksi. Mutta ruhtinaat ja kansan valtiaat taistelevat, paloittelevat kansan pieniin osiin, pieksävät toisiaan kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja nyt tulevat aroilta mongoolit, mutta ruhtinaina ei ollutkaan kansan vapauden puoltajia, ei heillä ollut kunniantuntoa, ei voimaa eikä järkeä. He antoivat kansan paimentolaisten valtaan, myivät sitä khaaneille kuin karjaa ostaen miesten verellä ruhtinaallisen vallan samain miesten ylitse. Ja kun olivat oppineet mongooleilta hallitsemisen taitoa, niin sitten alkoivat lähettää toisiaan khaaneille teuraaksi.

Ja ympärillämme on hellä yö kuin järkevä vanhempi siskomme.

Ukon ääni vaipuu väsymyksestä, aurinko jo näkee hänet, vaan hän on yhä vanhoissa kertomuksissaan ja valaisee minulle totuuden tulisilla sanoillaan.

-- Näetkö, -- kysyy hän, -- mitä kansa on tehnyt ja miten sitä pidettiin arvossa, ennenkuin sinä synnyit moittimaan sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen kertonut tästä sinulle, jotta näkisit, että kansa ei ole tehnyt mitään toisten tahdosta, ja levähdettyäni kerron sinulle, mistä se sai sielun ravintoa ja miten se Jumalaa etsi.

Ja sitten pani hän nyytin päänsä alle ja nukkui kuin pieni lapsi.

Vaan -- minä en jaksa nukkua, minä istun kuin hiilillä. On jo aamu, aurinko on korkealla, lintu laulaa, metsästä häviää kaste ja nyt se hyväilevästi ja viheriänä humisee tervehdykseksi päivälle.

Tiellä kulkee ihmisiä -- aivan jokapäiväisiä ihmisiä, he kulkevat katse alas luotuna, enkä minä näe heissä mitään uutta, ei yksikään heistä ollut kasvanut minun silmissäni.

Opettajani nukkuu ja kuorsaa, -- minä istun hänen vieressään ajatuksiin vaipuneena. Ihmisiä kulkee tuontuostakin ohitsemme, he vilkasevat meihin, mutta -- eivät nyökäytä päätäänkään vastaukseksi tervehdykseen.

-- Ovatkohan nuotkin niitten hurskasten lapsia, jotka ovat tämän maan rakentaneet ja joista minä äsken kuulin kerrottavan? -- ajattelin minä.