Part 11

Minä tunnen, että olen kyllästynyt maailman valitushuutoihin ja suruun ja ne ovat tylsistyttäneet sieluni rohkeuden. Minä olen tullut itsepäiseksi, äänettömäksi ja minussa on kasvanut jonkinlainen viha kaikkia ja kaikkea vastaan. Väliin sai pimeä uneliaisuus minut valtaansa, minä elin useita viikkoja kuin sokea tai päivää pelkäävä, -- mikään ei tyydytä, mitään elähdyttävää en näe. Minä alan nyt ajatella: mutta eiköhän tämä kulkurielämä käskekin minua elämään kuin kaikki muutkin, ei koettamaan arvailla arvoituksia, vaan alistumaan nöyrästi säädettyjen lakien alle? Päivä on minusta pimeä kuin yö; ja minä olen yksin maailmassa aivan kuin kuu taivaalla, mutta en voi valaista. Toisella kertaa taas erkanen minä itsestäni, asetun syrjään, katselen ja näen: tienhaarassa seisoo terve nuorukainen, jota kukaan ei tunne. Eikä kukaan miellytä nuorukaistakaan eikä hän mihinkään usko. Minkätähden hän elää, tuo nuorukainen? Minkätähden maailma on sysännyt hänet pois luotaan?

Ja sieluni kylmeni yhä enemmän...

Minä poikkesin myöskin -- viikoksi tai pariksi -- naisluostareihin, -- ja eräässä tuolla Volgan varrella löin minä kirveellä jalkaani, kun hakkasin puita. Äiti Feoktista alkoi lääkitä minua, ja hän oli tuollainen hyväntahtoinen eukko. Luostari oli pieni, mutta rikas, ja sisaret olivat kaikki kylläisiä ja tärkeän näköisiä. Mutta kaikki he suututtivat minua imelyydellään, siirappimaisella hymyllään ja rasvamahoillaan.

Minä olen kerran iltakirkossa ja kuulen -- erään köörilaulajattaren laulavan ihmeellisen kauniisti. Tyttö oli pitkä, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä olivat mustat ja ankarat, huulensa punaset ja äänensä suuri ja rohkea. Hän laulaa kuin tekisi minulle kysymyksiä ja minä ihmettelen tuossa äänessä ilmenevää ikäänkuin ilkeyden pusertamaa kyyneltä.

Jalkani parani yhä, hankkiuduin jo lähtemään pois ja olin jo työssäkin. Ja niinpä kerran kun minä puhdistin tietä luoden lunta pois, tulee sama köörilaulajatar, kulkee hiljaan kuin olisi hän kohmettunut. Oikeassa kädessä, jolla hän painoi rintaansa, oli rukousnauha, ja vasen käsi riippui velttona pitkin ruumista. Hänen huulensa olivat tiukasti suletut, silmäkarvat rypyssä ja kasvonsa kalpeat. Minä kumarsin hänelle, mutta hän vaan piti päätään ylhäällä ja katsahti minuun aivan kuin minä olisin joskus tehnyt hänelle jonkun suuren rikoksen.

Hän ärsytti minua tuolla katseellaan, enkä minä siihen aikaan juuri kunnioittanutkaan nuoria nunnia.

-- Mitä, -- sanon minä, -- neitseenä eläminen ei näytä olevan aivan helppoa?

Hän pysähtyi ja näytti kuohahtavan.

-- Mitä sinä sanoit? -- kysyi hän.

-- Tuntuuko vaikealta itseänsä vastaan taisteleminen?

Mutta hän antoi minulle siihen nopeasti vastauksen, hiljaan ja samalla ilkeyttä ilmaisevalla tavalla:

-- Oo, -- perkele!

Ja sitten poistui hän nopeasti mustana kuin synkkä pilvi myrskyisenä päivänä.

Minä en voi itsekään selittää, minkätähden minä noin sanoin, mutta siihen aikaan tulivat sellaiset ajatukset yhä useammin mieleeni, ne syttyivät ja lensivät kipunoina jonkun kasvoille. Minusta nimittäin näytti, että kaikki ihmiset valhettelevat ja teeskentelevät.

Jonkun ajan kuluttua näin minä hänet uudelleen toisella tiellä. Ja nyt olin minä vieläkin ilkeämpi: minkätähden hän tuolla tavalla peittäytyy mustiin ja kenen tähden hän koettaa kätkeytyä? Kun hän saapui minun kohdalleni, niin sanoin minä:

-- Tahdotko lähteä karkuun täältä?

Tyttö hätkähti, hänen päänsä vaipui alas, sitten ojensi hän itsensä suoraksi kuin nuoli, ja minä vaan odotin, että hän huutaisi.

Mutta hän kulkee ohitseni, ja minä kuulen häneltä odottamattoman vastauksen:

-- Illalla sanon.

Minä hämmästyin. Luulin ensin, että olin kuullut väärin, mutta hän oli kuitenkin lausunut sanansa selvään kuin kellon lyönnit, vaikkakin hiljaisella äänellä. Ja vaikka tuo tuntuikin naurettavalta, sai se kuitenkin minut hämilleni, mutta sitten lohdutin minä itseäni sillä, että tuo tytön heilakka vaan oli tahtonut kiusata minua.

Kun minä loukkasin jalkani, vietiin minä vierasten osastoon, jossa minulle annettiin portaitten alla oleva pieni huone, ja tässä huoneessa asuin minä yhä.

Saman päivän iltana makaan minä sängyssäni ja ajattelen, että minun pitäisi lopettaa kulkurielämäni, -- mennä johonkin kaupunkiin ja ruveta siellä jonkun leipurin töihin. Tyttöä en tahtonutkaan ajatella.

Mutta äkkiä naputtaa joku hiljaan ovelleni... Minä hypähdän ylös, aukasen -- ja siinä seisoo vanha nunna, joka kumartaa ja sanoo:

-- Olkaa hyvä!

Minä ymmärsin heti, minne piti lähteä. En kysy mitään, vaan menen ja uhkailen itsekseni:

-- Kas niin! Kyllä minä, rakkaani, väännän vielä niskasi nurin!

Portaitten ja korridoorein kautta tulimme vihdoinkin perille, akka aukasi oven, sysäsi minut sisään ja kuiskasi:

-- Minä tulen sitten noutamaan.

Tulitikku ratisi, valo valaisi tuttuja kasvoja ja minä kuulen äänen sanovan:

-- Lukitkaa ovi!

Minä lukitsin. Tulin sitten uunin luokse, nojasin siihen ja kysyin:

-- Eikö tänne saa -- tulta?

Tyttö nauraa hihitti hiljaan.

-- Mitä tulta? -- kysyy hän.

-- Äh sinä senkin vetkale, -- ajattelen minä.

Ja olen ääneti. Tyttöä minä tuskin näen, -- pimeässä näytti hän yön mustalta hattaralta pilvisellä taivaalla.

-- Miksi te olette ääneti? -- kysyy hän.

Hänen äänensä kuuluu nyt äidilliseltä.

Minä otaksun, että hän on rikas ja sanon:

-- Teidän asianne on puhua.

-- Kysyittekö te aivan täyttä totta, että aijonko minä paeta täältä?

Minä ajattelin, mitenkä voisin myrkyllisimmän vastauksen antaa hänelle, ja sitten minä, konna, vastasin aivan tyyneesti:

-- En, vaan minä halusin ainoastaan koetella teidän lujuuttanne kiusausta vastaan.

Hän raapasi taas tulta tulitikulla, hänen kasvonsa hehkuivat ja mustat silmänsä katselivat uhkarohkeasti minuun. Minun tuli paha olla. Katselin pimeyteen ja näin tytön seisovan siinä pitkänä ja mustana keskellä huonetta -- ja ihmeellisen suorana.

-- Koetella lujuuttaniko, -- kuiskaa hän tulisesti, -- siitä ei ole mitään hyötyä, eikä teitä nytkään ole sentähden kutsuttu tänne, mutta ellette itse ymmärrä, mistä syystä olen kutsunut teidät, niin -- lähtekää heti ulos täältä...

Hänen kuiskailunsa tuntuu melkein raa'alta, enkä minä huomannut siinä nyt mitään hempeyttä, vaan ankaraa vakavuutta. Edessäni seinässä on ikkuna, siitä näyttää tie murretun yön pimeyteen, -- eikä sitä ollut hauska katsella. Minun on paha olla, tunsin, että olin jossakin suhteessa erehtynyt, ja siitä tuli minun yhä pahempi olla, -- että jalkani vapisivat. Mutta tyttö jatkaa:

-- Minä en voi lähteä täältä karkuun, ja enoni on pannut väkivallalla minut tänne ... mutta minä en jaksa elää täällä, minä hirtän itseni...

Ja sitten hän vaikeni äkkiä, aivan kuin olisi pudonnut kuoppaan.

Minä olin tykkänään unohtanut itseni, mutta hän tulee yhä lähemmäksi minua ja henkii raskaasti.

-- Mitä te tahdotte? -- kysyn minä.

Hän tuli aivan viereeni, hänen kätensä on minun olkapäälläni, -- se vapisee tuo käsi, ja minäkin vavahtelen, polveni koukistuvat ja pimeys takertuu kurkkuuni, tukahduttaa minut.

-- Ehkä hän on pirun riivaama? -- ajattelen minä.

Mutta hän alkaa nyyhkiä ja puhua minulle kuiskaillen ja hengittäen samalla tulista hengitystä kasvoilleni:

-- Minä olen synnyttänyt pojan -- mutta hän otettiin minulta, ja minä itse sulettiin tänne, jossa en voi elää. He sanovat, -- että lapseni on kuollut, enoni ja tätini sitä sanovat, minun holhoojani. Ehkä he ovat tappaneet hänet, tai heittäneet jonnekin, ajattele sitä, lemmikkini! Minun täytyy vielä olla kaksi vuotta heidän vallassaan, ja vasta sitten tulen lailliseen ikään, mutta täällä en voi elää!

Kaikki näkyi olevan häntä vastaan. Minä tunsin itseni rikokselliseksi hänen edessään, hän säälitti minua, mutta samalla minä pelkäsin, sillä hän näytti kuin mielipuolelta; uskoako häntä vai ei.

Mutta hän kuiskailee värähtelevällä äänellä:

-- Minä tahdon lapsen... Kun tulen raskaaksi, ajetaan minä täältä pois! Minä tarvitsen lapsen; jos ensimäinen kuolikin, -- niin tahdon synnyttää toisen enkä salli, että hän, sieluni, otetaan pois minulta! Minä pyydän sinulta, hyvä mies, armoa ja apua. Auta minua voimallasi, anna minulle lapsi, joka minulta otettiin pois. Usko minua Kristuksen tähden, -- minä olen äiti enkä kevytmielinen nainen, en tahdo tehdä syntiä, vaan tahdon pojan, en tahdo tätä huvin vuoksi, vaan -- synnyttääkseni!

Minä olin kuin unessa. Uskonko häntä, -- mutta en voi olla uskomattakaan, koska hänessä nainen puolustaa oikeuttaan, kutsuu aivan oudon miehen luokseen ja sanoo hänelle suoraan:

-- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, -- mutta auta sinä minua!

Ja nyt minä myöskin muistin oman tuntemattoman äitini. Ehkä on oma äitinikin naisellisella voimallaan heittäytynyt isäni valtaan? Minä syleilin häntä ja sanoin:

-- Anna minulle anteeksi, minä ajattelin pahaa sinusta... Jumalan Äidin tähden -- anna anteeksi!

Ja kun me molemmat tiedottomina harjoitimme hääyön salaisuutta, niin valtasi minut taas viekas ajatus:

-- Onhan hän pettänyt minut, enkä minä ole ensimäinen, joka hänen kanssaan luon lasta.

Sitten kertoi hän minulle elämästään. Hän on lukkosepän tytär, ja enonsa on koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja jörö mies. Kesät on hän höyrylaivassa ja talvet ankkuripaikoissa eikä tytöllä ollut mitään asuinpaikkaa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat hukkuneet höyrylaivan palossa, ja kolmentoista vuotiaana jäi hän orvoksi. Seitsentoista vuotiaana synnytti hän eräälle herralle ensimäisen lapsensa. Hänen hiljainen äänensä syöpyy minun sieluuni, hänen lämmin kätensä on minun kaulallani ja hänen päänsä lepää minun olkapäälläni. Minä kuuntelen, mutta sydäntäni jäytää paha mato, epäilys.

Me olemme unohtaneet, että nainen synnytti Kristuksenkin ja saattoi häntä nöyrästi Golgatalle, olemme unohtaneet, että hän on muinaisajan kaikkein pyhäin ja hyväin ihmisten äiti, -- ja halpamaisessa ahneudessamme olemme me alentaneet hänen arvoansa, muuttaneet hänet huvitusvälikappaleeksemme ja työtä tekeväksi kotieläimeksemme. Ja siitä syystä ei hän enään synnytäkään elämän vapahtajia, vaan raajarikkoisia olentoja tehden siten meidän heikkoutemme yhä suuremmaksi.

Vielä kertoo hän luostarista, ja minä saan kuulla, että häntä ei yksin ole väkivallalla tuotu sinne. Ja pian alkaa hän puhella hyväilevällä äänellä:

-- Minulla on täällä ystävätär -- hyvä tyttö, puhdas ja rikkaasta kodista ... oi, jos tietäsit, miten vaikeata hänen elämänsä on! Ja hänenkin pitäisi päästä raskaaksi. Kun hän sitten karkoitetaan täältä, lähtee hän kumminsa luokse.

-- Herra Jumala! -- ajattelen minä. -- Kuinka paljon täällä on onnettomia...

Ja taaskin järkkyi minun uskoni kaikkinäkevään Jumalaan ja hänen lakiensa oikeuteen, -- sillä mitenkä voi hän asettaa ihmisiä tuollaiseen asemaan, jotta laki tulisi täytetyksi?

Mutta Kristina kuiskaa hiljaan minun korvaani:

-- Ehkä sinä voisit tehdä hänetkin raskaaksi...

Noilla sanoillaan tappoi hän kerrassaan epäilykseni ja minä olin valmis suutelemaan vaikka hänen jalkojaan! Sillä -- nyt minä ymmärsin, että noin voi sanoa ainoastaan puhdas nainen, joka tuntee äiteyden arvon. Minä kerroin nyt hänelle epäluuloni, hän sysäsi minua ja itki hiljaa pimeydessä, enkä minä rohjennut häntä lohduttaakaan.

-- Etkö sinä luule, että minä häpesin kutsua sinua? -- puhui hän nuhtelevalla äänellä. -- Minä olen tällainen kaunis ja terve -- ja luuletko sinä, että minusta tuntuu helpolta pyytää miehen syleilyä kuin almua? Minkäkötähden minä lähestyin sinua? Minä näin, että sinä olet ankara mies, silmäsi ovat vakavat, puhut vähän etkä nuoria nunnia näekään. Ohimoiltasi ovat hiuksesi harmaantuneet. Mutta en itsekään tiedä, minkätähden sinä näytit minusta hyvänluontoiselta. Ja kun sinä ensi kerran sanoit minulle pahan sanan, -- niin minä itkin. Minä erehdyin, ajattelin. Mutta sitten päätin kuitenkin, -- Jumala sinua siunatkoon -- kutsua sinut.

-- Anna minulle anteeksi, -- sanon minä.

Ja suutelen.

-- Jumala antaa sinulle anteeksi!

Silloin naputti vanha akka oveen ja kuiskasi:

-- Erotkaa; heti soitetaan aamukirkkoon.

Ja kun hän sitten saattoi minut käytäväin kautta omaan huoneeseni, virkkoi hän:

-- Teidän pitäisi antaa minulle rupla.

Minä olin vähällä lyödä häntä.

Viisi päivää elin minä Kristiinan kanssa, mutta sitten se kävi mahdottomaksi. Köörilaulajattaret ja palvelijattaret alkoivat liiaksi ahdistella minua, ja minun halutti päästä rauhaan ajattelemaan tätä tapahtumaa. Mitenkä voidaan kieltää nainen synnyttämästä lapsia, jos hänellä itsellä on sellainen halu ja jos lapset aina ovat olleet, ovat nyt ja tulevat olemaan uuden elämän alkuina, uusien voimain kantajina?

Oli vielä yksi asia, jota minun täytyi välttää. Kristiina näytti minulle ystävättärensä, joka oli hentorakenteinen tyttö, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen sekä hyvin Olgani näköinen. Hänen kasvonsa todistivat puhtautta, ja suurella surulla näytti hän katselevan maailmaa. Minä tunsin vetovoimaa häneen, ja Kristiinakin yhä puhui hänen puolestaan. Mutta asia ei ollut sittenkään sama kuin Kristiinan kanssa, sillä Kristiina ei ollut enään neitsyt, mutta Julia oli aivan viaton ja hänellä piti minun mielestäni siis olla myöskin samallainen mies. Enkä minä uskonut itseenikään, en tiennyt, kuka olin. Kristiinan kanssa ei tämä minua häirinnyt, mutta Julian kanssa se voi häiritä; minkätähden -- sitä en tiedä, mutta se häiritsi.

Minä otin Kristiinalta jäähyväiset. Hän itki vähän, pyysi minun kirjoittamaan hänelle, tahtoi itse ilmoittaa, milloin hän tulee raskaaksi ja antoi minulle salaisen osoitteensa. Pienen aikaa eron jälkeen kirjoitin minä hänelle -- ja hän vastasi hauskalla kirjeellä; kirjoitin toistamiseen, -- mutta hän vaikeni. Ja vasta noin vuoden tai puolentoista perästä ollessani Sadonjessa sain minä häneltä kirjeen -- se oli kauvan maannut postikonttoorissa. Kirjeessään ilmoittaa hän, että hän on synnyttänyt pojan, jonka nimi on Matvei ja joka on iloinen ja terve, ja että hän nyt asuu tätinsä luona, kun eno on kuollut; hän joi itsensä kuoliaaksi. Nyt olen minä -- kirjoittaa hän -- itse oma emäntäni, ja jos sinä tulet -- otetaan sinä ilomielellä vastaan. Minua kyllä halutti nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, mutta siihen aikaan kuljin minä kaitaa tietä -- ja kieltäydyin. En voi, tulen myöhemmin.

Mutta myöhemmin oli hän mennyt kirja- ja korttikauppiaan vaimoksi ja asui Ribinskissä.

Minä näin Kristiinassa ensi kerran ihmisen, jonka sielussa ei asunut pelkoa ja joka oli valmis kaikin voimin taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Mutta siihen aikaan en vielä voinut pitää tätä piirrettä kylliksi arvossa.

Seikkailuni jälkeen Kristiinan kanssa yritin minä työskennellä kaupungissa, mutta työ tuntui minusta vastenmieliseltä, rasittavalta ja tukahduttavalta. Käsityöläiset eivät miellyttäneet minua sielunsa alastomuuden ja julkisen antautumisensa tähden isännän valtaan. Jokainen heistä näytti ikäänkuin sanovan käytöksellään:

-- No, nylkekää minua, pieskää minut verille, minä en voi päästä pakoon!

Heidän kanssaan oli tuskallista olla. He joivat, riitelivät keskenään, lauloivat ruokottomia lauluja ja paistuivat yöt päivät työnteossa, mutta isännät vaan lämmittelivät ihrojaan heidän työstään. Leipomahuoneessa oli ahdasta, likaista, siellä nukkuvat ihmiset kuin koirat. Viina ja haureus -- oli kaikkena heidän ilonaan. Minä puhun heille, miten huonosti heidän elämänsä on järjestetty -- ja he kuuntelevat, ovat suruissaan ja myöntävät sanani tosiksi. Minä sanon heille: Jumalaa teidän täytyy etsiä! -- he huokaavat, mutta minun sanani eivät sittenkään pysty heihin. Joskus he aivan äkkiä alkavat tehdä pilkkaa minusta enkä minä tiedä, mistä syystä. Mutta he tekevät kuitenkin häijyä pilkkaa.

Kaupunkeja minä en rakastanut. Niitten ahnas melu ja tuo pyhäpäivätkin käypä kaupanteko -- oli minulle aivan sietämätöntä; kaupunkien ihmiset ovat nääntyä huoliinsa. Ja kapakoita on siellä -- runsaasti, mutta kirkot ovat tarpeettomia; vuoren suuruisia taloja on sinne rakennettu, mutta sittenkin eletään ahtaalla. Ihmisiä on paljon, eikä heistä yksikään elä itseään varten. Jokainen on työnsä orja ja juoksee nähtävästi koko ikänsä samaa linjaa kuin kahlehdittu koira.

Minä kuulen kaikki -- väsymyksen huoahdukset; kellon äänikin kaikuu toivottomalta, ja koko sielussani tunnen minä, että -- kaikki ei ole niinkuin olla pitäisi.

Vaan toisella kertaa nauran minä jo itseänikin. Oi, mikä opettaja minä olen! Mutta vaikka minua naurattaa, en silti ole iloinen. Sillä minä näen virheellisyyksiä kaikkialla, ja puutteellisuudet ovat viedä minulta järjen. Tuntuu kuin vaipuisin pohjaan.

Öisin muistelen tätä riippumatonta elämääni ja -- yösijojani ulkona kentällä.

Siellä ulkona on maa pyöreä, sitä voi ymmärtää ja sydän sitä rakastaa. Siellä on hyvä maata kuin kämmenellä pienenä ja yksinkertaisena kuin lapsi verhottuna lämpimään utuun, peitteenä tähtinen taivas, jonka kanssa sielu sulaa yhdeksi tähdeksi.

Väsynyt ruumis saa siellä täysin siemauksin hengittää heinien ja kukkien väkevää tuoksua, ja sinusta tuntuu kuin makaisit kehdossa, näkymätön käsi tuudittaisi sinua hiljaan sekä saisi sinut nukkumaan...

Varjot kulkevat, satuttavat heinän korsia; kahinaa ja kuiskailua kaikkialla; jossakin peltohiiri tulee esiin kolostaan ja vikisee hiljaan. Etäällä nousee joku musta esine, -- ehkä on se hevonen, joka yöllä siellä nousi ja kasvaa suureksi lämpimässä usvameressä. Ja tuo uudistuu taas pian toisessa paikassa ja toisessa muodossa... Ja sillä tavalla koko yön kulkee kentillä maan unen sanattomat vartijat, kesäisten öitten hyväilevät varjot. Sinä tunnet, että ympärilläsi maassa on kätkettynä elämää, joka nyt lepää herkässä puoliunessa, ja omaantuntoosi koskee kipeästi se, että sinä ruumiillasi painat heinää.

Yön lintu lentää äänettömästi, noukkaa palasen maata ja menee täyttämään toivettaan.

Hiiret vikisevät... Tai vierii käteesi äkkiä pieni, pehmeä pallo, -- sinä hätkähdät ja tunnet vieläkin paremmin elämän runsauden, itse maa allasi elää, se on mehukas, sinun läheisimpäsi, oma äitisi.

Ja sinä kuulet, miten se huokuu, koetat arvailla, mitä se uneksuu ja mitkä voimat vähitellen sen povessa kypsyvät, mitenkä se huomenna katselee aurinkoa ja mitenkä aurinko ilahuttaa häntä, kaunotarta, lemmikkiään.

Sinä itse kuin sulaut nojatessasi sen rintaa vasten, sinun ruumiisi kasvaa ja ravitsee itseään armaan äitisi lämpimällä ja tuoksuavalla mehulla. Sinä näet ikuisesti kuuluvasi maahan ja kiitollisena tästä ajattelet:

-- Armas äitini!

Maasta virtaa hyvien voimien näkymätön lähde, hedelmälliset tuoksut juoksevat puroina ilmassa --maa on kuin taivaan suitsutusastia, ja sinä olet tuon kattilan hiili ja pyhä suitsutus.

Tähdet tuikkivat nopeasti voidakseen ennen auringon nousua näyttää kaiken kauneutensa. Rakkaus ja uni juovuttavat ja hyväilevät sinua, ja kuumana kulkee läpi sielusi toivon kirkas säde: jossakin täytyy ihanan Jumalan olla!

-- "Etsikää ja te löydätte" -- on hyvin sanottu, eikä ole ollenkaan syytä unohtaa näitä sanoja, sillä ne ansaitsevat todellakin miettimistä.

Heti kun kevät pisti itsensä kaupunkiin, lähdin minä ja päätin mennä Siperiaan -- jota maata minulle oli kiitetty, -- mutta tiellä sinne pysähdytti minut mies, joka vapautti sieluni koko elinajakseni näyttäen minulle oikean tien Jumalan luokse.

Minä kohtasin hänet tiellä Permin ja Verhoturin välillä.

Minä makaan metsän reunassa ja keitän teevettä. On puolipäivän aika, kuuma, ilma on kuin tervattu, öljymäinen ja sakea, -- jotta on raskas hengittää. Linnuillakin on kuuma -- ne ovat kätkeytyneet metsän syvyyteen ja laulelevat siellä sekä viettävät iloista elämäänsä. Mutta metsän laidassa on hiljaista. Näyttää siltä kuin aurinko pian sulattaisi kaiken, mitä maan päällä on ja kuin puut, kivet ja minun väsynyt ruumiini pian virtaisivat sakeina ja monivärisinä puroina pitkin maata.

Mutta äkkiä tulee Permin puolelta mies, joka lauloi korkealla värähtelevällä äänellä. Minä nostin vähän päätäni, kuuntelen ja näen, että sieltä tulee pyhiinvaeltaja, pieni mies valkeassa pappisviitassa, teekannu vyössä ja selässä vasikannahasta tehty laukku ja kattila. Hän astuu reippaasti ja nyökäyttää jo kaukaa päätään minulle sekä hymyilee. Kaikkein tavallisin pyhiinvaeltaja, tuollaisia on paljon ja he ovat kaikki vaarallista väkeä. Pyhiinvaellus on heillä tuottavana ammattina, he ovat kaikki moukkia, valehtelevat äärettömästi, juopottelevat, varastavat j.n.e. Minä en heitä rakastanut kaikesta sydämestäni.

Hän lähestyi, otti kalotin päästään, ravisti päätään, pieni palmikko hyppeli iloisesti -- ja lörpötteli kuin kottarainen.

-- Rauha sinulle, mies! Oi, kuinka nyt on kuuma -- kaksikymmentä kaksi astetta kuumempi kuin helvetissä.

-- Oletko sinä siellä kauvankin ollut? -- kysyn minä.

-- Kuusisataa vuotta vietin siellä!

Hänen äänensä on reipas ja iloinen, päänsä pieni ja otsansa suuri. Kasvot ovat kuin hämähäkki, peitetyt pienillä rypyillä, parta puhdas ja harmahtava, ja hänen ruskeat silmänsä loistivat kullalta kuin nuorukaisen silmät.

-- No, onpahan hän huvittava otus, -- ajattelin minä.

Mutta hän puhuu yhä:

-- Niin, Ural!... Voi miten kaunista siellä on! Herra Jumala on suuri mestari, kun on kysymyksessä maan kaunistaminen. Metsät, joet, vuoret on hän sijoittanut hyvästi paikoilleen!

Hän ottaa matkakapineet selästään ja kääntyy nopeasti aivankuin pukki. Nähtyään, että minun teeveteni kiehui, tarttui hän heti kattilaan ja kysyy kuin vanha toveri:

-- Panenko tänne omaa teetäni vai juommeko sinun teetäsi?

Minä en ennättänyt vastatakaan, kun hän jo teki päätöksensä:

-- Juodaan minun teetäni, -- minulla on hyvää teetä, eräs kaupustelijatar lahjoitti sitä minulle, kallista teetä!

Minä hymyilin.

-- Mitä! -- sanoo hän. -- Kuumuus on väsyttänyt minua, mutta odotahan, kun minä lepään vähän, niin saan sinutkin hyvälle päälle.

Hänessä on jotakin, joka muistuttaa Savelkaa, ja minun haluttaa jo laskea leikkiä hänen kanssaan.

Ja noin viiden minuutin kuluttua minä jo kuuntelen suu auki hänen puhettaan, joka oli ihmeellisen tuttua, vaan jollaista en ennen ollut kuullut, ja minusta tuntuu kuunnellessani kuin hän ei puhuisikaan, vaan minun oma sydämeni iloitsisi päivän säteistä ja laulaisi niitten ylistystä.

-- Katsohan... Eikö nyt ole juhlapäivä ja etkö tunne olevasi paratiisissa? Juhlallisina kohoavat vuoret aurinkoa kohden, ja metsät kasvavat vuorten huipuilla, jalkaisi juuresta kohoaa pieni heinänkorsi ja nostaa päänsä elämän valoa kohden, ja kaikki laulaa ilon psalmia, vaan sinä, ihminen, -- maan herra, minkätähden sinä et iloitse.

-- Mikä merkillinen lintu? -- ajattelen minä vaan sanon hänelle koetellakseni häntä:

-- Mutta jos ajatukset eivät ole iloisia?

Hän osoittaa maahan.

-- Mikä tämä on?

-- Maa.

-- Ei. Katso ylemmäksi!

-- Ruohoko, mitä?

-- Vielä ylemmäksi.

-- No, minun varjoni.

-- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoo hän, -- ja ajatukset ovat -- sielusi varjoja! Mitä sinä pelkäät?

-- Enhän minä mitään pelkää.

-- Valehtelet! Ell'et pelkäisi, olisivat ajatuksesi reippaita. Kauhu synnyttää surun, ja kauhu itse taas on kotoisin vähäuskoisuudesta. Niin se on! Juo teetä!

Hän kaataa teetä kuppeihin puhuen lakkaamatta:

-- Olenhan minä nähnyt sinut ennenkin? Etkö sinä ole ollut Valamossakin?

-- Olin.

-- Milloin? Tai mitä sillä väliä on! Mutta minusta tuntuu kuin olisin siellä nähnyt sinun kaltaisesi. Sinulla on huomiota herättävät kasvot. Niin! Mutta enköhän olekin nähnyt sinua Solovkissa?

-- Enhän minä ole käynyt milloinkaan Solovkissa.

-- Etkö ole? Turhaan! Se on vanha luostari ja hyvin kaunis. Käypäs siellä!

-- Tämä merkitsee siis, että sinä et ole nähnyt minua, -- sanon minä, ja minusta tuntui melkein kuin loukkaukselta, että se oli niin.

-- No mitä sillä on väliä! -- huudahtaa hän. -- En ole nähnyt sinua -- nyt näen! Mutta minä olen sitten nähnyt toisen, joka on sinun näköisesi. Eiköhän se olekin samantekevä.

Minua nauratti.

-- Mitenkä, -- samantekeväkö?

-- Miksikä ei?

-- No, olenhan minä -- minä, ja toinen on -- toinen!

-- No, oletko sinä sitten parempi kuin se toinen?

-- En tiedä.

-- En minäkään tiedä.

Minä katselen häntä ja kärsimättömyys sai minut valtaansa. Minä nimittäin tahtoisin, että hän puhuisi, puhuisi lakkaamatta. Ja särpiessään teetä muistelee hän sitä toista: