Part 10

Mitä minä sanoisin hänelle selitykseksi? Minä en ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa, eikä minulla nytkään ollut siihen aikaa.

Mutta hän hyppii, katselee minua kasvoihin vaalenneilla silmillään, hänen partansa vapisee, vasemman kätensä kätkee hän poveensa, ja katselee yhä aivan kuin odottaisi, että kuolema hyökkäisi äkkiä esille pensaan takaa, tarttuisi hänen käteensä ja veisi helvettiin. Ja minäkin aloin ihmetellen katsella häntä.

Meidän ympärillämme -- kuohuu elämä: maa on peitetty smaragdin värisellä ruoholla, leivoset laulavat ja kaikki kasvaa aurinkoa kohden erivärisillä kukitetuilla ilohuudoilla.

-- Mitenkä sinä, ukkoseni, olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kysyn minä matkakumppaniltani. -- Oletko ollut kovin kipeänä?

-- En, -- vastaa hän, -- olen elänyt rauhallisesti ja tyytyväisenä neljänkymmenen seitsemän vuotiaaksi! Mutta sitten kuoli vaimoni, ja miniäni hirtti itsensä, -- molemmat he menivät pois samana vuonna.

-- Mutta etköhän sinä itse ajanut miniääsi hirteen?

-- En, -- vastaa hän, -- sen teki hän irstaisuutensa tähden. Minä en koskenut häneen, en! Mutta jos elin yhdessä hänen kanssaan -- niin onhan se leskimiehelle anteeksi annettavaa: en minä ole mikään pappi, eikä hän -- ollut minulle vieras! Ja jo vaimoni eläessä sain minä olla kuin leskimies. Hän oli sairaana neljä vuotta, eikä päässyt uunilta alaskaan. Kun hän sitten kuoli -- tein minä ristinmerkin ... ja olin -- Jumalan kiitos -- taas vapaa! Vielä kerran aijoin minä mennä naimisiin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, -- että elänhän hyvästi, olen tyytyväinen kaikkeen ja pian pitänee kuolla. Mutta minkätähden? Minä hämmästyin! Annoin kaikki pojalleni -- jos lähdin kulkemaan! Ja nyt minä kulkiessani ajattelen itsekseni, että olen matkalla hautaani kohden, -- kirjavana välähtelee elämä ja koettaa se ikäänkuin sivultapäin viekotella minua pois hautausmaalta. Kuitenkin -- no, saman tekevää!

Minä kysyn häneltä:

-- Onko sinun raskas olla, ukkoseni?

-- Oi, rakkaani, niin kauhea -- etten voi sitä kertoakaan! Päivisin koetan oleskella ihmisten seurassa, -- annan ihmisten ympäri piirittää itseni, sillä kuolema on -- sokea, ehkä se ei sitten näekään minua tai erehtyy ja ottaa jonkun toisen! Mutta öisin, kun en voi olla suuressa ihmisjoukossa, on kauheata maata unettomana! Silloin tuntuu siltä -- kuin ilmassa liikkuisi musta käsi, joka tavoittelee minun rintaani, etsii -- missä minä olen. Se leikkii minun sydämelläni kuin kissa hiiren kanssa, ja sydämeni pelkää ja vapisee ... oi! Jos nostan päätäni ja katson ympärilleni, näen ihmisten lepäävän kaikkialla, mutta nousevatko he enään milloinkaan, se on -- tietämätöntä. Ja väliin vie kuolema ihan tukkukaupalla. Meidän kylässä kokonainen perhe -- mies, vaimo ja kaksi tytärtä -- kuolivat saunassa häkään!

Hänen huulensa vavahtelevat, hän on hymyilevinään, mutta silmistä tippuvatkin kyynelet.

-- Ja jos sitten kuolisikin yht'äkkiä kuin -- unessa, -- mutta kun ensin tulee sairaus ja sitten alkaa ruumis vähitellen riutua!

Hänen otsansa meni ryppyihin ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin, niin että hän tuli homeen näköiseksi. Sitten hän juoksi ja hyppeli, tuli sammui hänen silmistään ja hiljalleen sopersi hän -- ei minulle eikä itselleenkään -- seuraavat sanat:

-- Herra Jumala! Anna minun elää vaikka sääskenä täällä maan päällä! Elä tapa minua, Herra! Anna minun olla vaikka luteena tai pienenä hämähäkkinä!

-- Sääli sinua, -- ajattelen minä.

Ja levähdyspaikoissa hän taas lähestyi ihmisiä, -- vaikeni ja alkoi uudestaan puhella isännästään -- kuolemasta. Hän sanoo hyvin vakuuttavasti ihmisille: te kuolette, katoatte pois päivänä, jota ette edeltäpäin tiedä, tuntina, jota ette myöskään tunne, -- ehkä jo kolmen virstan päässä täältä ukkonen tappaa teidät.

Toisille tuottaa hän tuskan, -- toiset suuttuvat, haukkuvat häntä, mutta eräs nuori nainen huomautti:

-- Niinpä se on, kyllä kuolema on varma!

Ja hän lausui tuon niin ilkeällä äänellä, että se herätti minunkin huomiotani, ja kuolemaa ennustava ukko jäi aivan äänettömäksi.

Koko tien Lubniin oli hän puhellut minulle kuolemasta ja totta puhuen olin minä jo alkanut kyllästyä siihen! Minä näin paljon sellaisia, jotka pakenivat kuolemaa ja olivat sokkosilla sen kanssa. Nuortenkin joukossa on sellaisia, jotka pelko on masentanut -- ja nämät ovat inhottavampia kuin ukot -- ja kaikki nämät ovat luonnollisesti Jumalan kieltäjiä. Heidän sielunsa on sisältä musta kuin uunin piippu, ja pelko viheltelee aina siellä -- vieläpä kauniillakin ilmalla. Heillä on samanlaiset mielipiteet kuin vanhoilla pyhiinvaeltajillakin, he kulkevat täällä maan päällä tietämättä, minne menevät, halveksivat kaikkea eloisaa, muistavat Jumalan nimen, mutta heissä ei ole rakkautta Häneen eivätkä he jaksa tahtoa mitään. Ainoastaan yhden tempun he tuntevat: he koettavat istuttaa pelkonsa ihmisiin, jotta ihmiset ottaisivat heidät vastaan, hellisivät heitä köyhiä.

Ja he lähestyvät ihmisiä ei siitä syystä, että haluaisivat maistaa hunajaa, vaan voidakseen tartuttaa toisenkin sieluun oman mädännäisyytensä haisevaa myrkkyä. He ovat itserakkaita ja hävyttömyyteen asti ylpeitä köyhyydessään. He ovat niitten köyhäin vetelyksien kaltaisia, jotka istuvat kirkkosaattueitten aikana teitten varsilla, paljastavat ihmisten nähtäväksi haavansa ja mätähaavansa sekä muut vikansa, jotta ihmisissä heräisi sääli ja he saisivat vaskikopeekan.

He kulkevat, koettavat kylvää kaikkialle hämmästystä, huokailevat ja haluavat kuulla vastahuokauksia, mutta heidän ympärillään kohoaa mahtava valli, jonka muodostavat nöyrät Jumalan etsijät, ja inhimillinen suru leimuaa monessa eri värissä.

Ja kas tässäkin oli nuori nainen, joka muistutti ukolle hänen hupsuuttaan. Mutta nyt on hän ääneti, kiristelee hampaitaan; hänen kasvonsa ovat päivän paahtamat ja hänen silmistään säihkyy vihan terävä tuli. Jos kysyt häneltä jotakin, vastaa hän röyhkeästi aivan kuin tunkisi puukkoa ihmisen sisään.

-- Elä sinä, rakkaani, huuda, vaan kerro minulle surusi, -- sanon minä. -- Ehkä sinun tulee sitten keveämpi olla!

-- Mitä te tahdotte minusta?

-- En minä mitään tahdo. Elä pelkää!

Mutta hän tulistui taas:

-- En minä pelkääkään, vaan minusta tuntuu niin vastenmieliseltä!

-- Minkätähden minä tunnun sinusta vastenmieliseltä?

-- Minkätähden sitten lähentelette. Minä tapan kaikki ihmiset.

Ja sitten alkoi hän sättiä kaikkia, -- vanhoja, nuoria ja naisiakin.

-- En minä sinua tarvitse, -- vaan sinun suruasi. Minä tahdon tuntea kaikki surut, joita ihmisillä on.

Hän katseli minua syrjäsilmin ja vastasi:

-- Menkää muitten luokse. Kaikki he ovat köyhiä, ja olkoot myös kirotut.

-- Minkätähden kirotut?

-- Minä tahdon niin.

Hän näytti minusta aivan riivatulta.

-- Kenenkä puolesta sinäkin rukoilet? -- sanon minä hänelle.

Hymy levisi äkkiä hänen koko kasvoilleen, hän muuttui hiljaisemmaksi ja alkoi sitten puhella -- tarkoittamatta kuitenkaan, että puhuisi minulle.

-- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille puita uittamaan ja hävisi sinne. Ehkä hän hukkui, ehkä -- löysi toisen naisen, kuka sen tietää. Appeni ja anoppini ovat köyhiä ja häijyjä ihmisiä. Minulla on kaksi lasta -- poika ja tyttö, -- ja millä minä heitä ruokkisin? Minä olisin tehnyt työtä, olisin musertanut vaikka pääkalloni, mutta sellaista työtä ei ollut, jota nainen olisi voinut tehdä. Appeni haukkuu, "sinä olet lapsinesi tässä kuin kivi meidän kaulassamme, sinä syöt meidät putipuhtaiksi, kelvoton!" Ja anoppini puhelee: "sinähän olet vielä nuori, lähde luostareihin, munkit ovat ahneita naisille, ja ansaitset paljon rahaa." Minä en jaksanut katsella lapsiani nälkää näkevinä, -- ja lähdin! Vai olisiko minun pitänyt hukuttaa heidät, mitä? No, minä siis lähdin!

Hän puhuu kuin unissa, hampaittensa välistä, melkein kuulumattomasti, mutta hänen silmistään näkyy suuri suru.

-- Poikani on jo neljän vuotias. Hänen nimensä on Osip, ja tyttäreni on Ganka. Minä löin heitä, kun he pyysivät leipää, -- niin minä löin! Ja kun olin kokonaisen kuukauden kulkenut luostarista luostariin, niin olin ansainnut neljä ruplaa. Munkit ovat -- ahnaita. Mutta kunniallisella työllä -- olisin enemmän ansainnut! Oi niitä perkeleitä, perkeleitä! Millaisella vedellä nyt pesen itseni puhtaaksi taas?

Minun täytyi jotain puhua hänelle ja minä sanoin:

-- Lastesi tähden -- antaa Jumala sinulle anteeksi!

Mutta silloin hän tulistui.

-- Mitä minä siitä? En minä ole mitään pahaa tehnyt Jumalalle! Ellei hän tahdo antaa anteeksi -- olkoon ilman. Annan silloin itse itselleni anteeksi! Jos joudun helvettiin, -- niin ei siellä sen pahempi ole kuin täälläkään! Eikä sinne ainakaan lapsia päästetä minun kanssani!

-- Äh, -- ajattelen minä, -- turhaan minä olen repinyt hänen haavojaan.

Mutta hän ei voi enää olla puhumattakaan.

-- Ei Häntä ole, Jumalaa nimittäin, ollenkaan köyhille ihmisille! Kun me olimme Seljoni Klinin tuolla puolen, Amur-joen varrella, -- niin kuulustelimme rukouksia, rukoilimme itsekin apua ja itkimme, -- mutta auttoiko Hän meitä! Siellä olimme kolme vuotta, ja ne, jotka eivät kuolleet kuumeesen, palasivat tyhjinä takaisin. Ja isäni kuoli siellä, äitini jalka joutui paluumatkalla pyörän alle ja taittui, ja molemmat veljeni katosivat Siperiaan...

Ja hänen kasvonsa muuttuivat kovaksi kuin kivi. Vaikka hän olikin yrmeä, oli hän kuitenkin vakava, kaunis, tummasilmäinen ja tuuheahiuksinen. Koko yön aamuun asti puhelin minä hänen kanssaan istuen pienessä metsässä rautatien vahtikopin takana, ja minä näen, että -- koko hänen sydämensä oli tulessa, eikä hän voinut edes itkeä. Ainoastaan silloin, kun hän muisti lapsuutensa aikoja, tuli hymy vasten hänen tahtoaan pari kertaa hänen huulilleen, ja hänen katseensa muuttui lempeämmäksi.

Hänen puhuessaan ajattelen minä:

-- Kylläpä tuo nainen vielä iskee jotakin puukolla tai tappaa jonkun! Tai tulee hänestä ankaran haureellinen nainen, -- joka ei enään voi palata takaisin tieltään!

-- Minä en näe Jumalaa enkä rakasta ihmisiä! -- puhuu hän. -- Millaisia sellaiset ihmiset ovat, jotka eivät voi auttaa toisiaan. Ihmiset! Väkevälle ovat he -- lampaita, heikolle taas -- susia! Mutta sudetkin elävät laumoissa, vaan ihmiset -- ovat kaikki toinen toisensa vihamiehiä! Oi, paljon olen minä nähnyt ja näen yhä, mutta minua haluttaisi hukkua yhdessä kaikkein kanssa! Tänne maailmaan synnytetään lapsia, mutta ei voida kasvattaa heitä hyvin -- onko se oikein? Ja minä kun pieksinkin omia lapsiani, kun he pyysivät leipää, niin minä pieksin heitä!

Mutta aamulla vetäytyi hän pois minun luotani, -- lähti myymään ruumistaan munkeille, -- ja lausui lähtiessään:

-- Entä sinä sitten, -- yhdessä me olemme maanneet tämän yön ja sinä olet vahvempi minua, niin miksikä et käyttänyt hyväksesi lihaa, jota olisit ilmaiseksi saanut? Voi sinua!

Se oli kuin korvapuusti minulle.

Minä sanonkin hänelle:

-- Suotta sinä nyt minua loukkasit.

Hän katsoi maahan ja sanoi sitten:

-- Minua haluttaa loukata ihmisiä, syyttömiäkin! Mutta sinähän olet vielä nuori, vaan kokonaan kuivettunut, ja sinulla näkyy jo olevan harmaitakin hiuksia. -- Minä ymmärrän, että sinullakin on ollut suruja... Mutta mitä välitän minä siitä! En sääli ketään! Jää hyvästi!

Hän lähti.

Niinä kuutena vuotena, joina minä olin pyhiinvaeltajana, näin minä paljon ihmisiä, jotka suru oli tehnyt ilkeiksi. Heissä asui sammumaton viha kaikkeen eivätkä he voineet nähdä mitään muuta kuin pahaa. He näkevät pahaa ja lämmittelevät itseään sen höyryssä kuin saunassa; he juovat sappea kuin juopot viiniä, nauravat ja riemuitsevat.

-- Meidän sääntönämme on: kaikkialla pahaa, kaikkialla onnettomuutta, eikä ihmisellä ole paikkaa onnettomuuksien ulkopuolella!

He lankeavat villiin epätoivoon ja sen vimmassa he haukkuvat ja moittivat maata aivan kuin haluten kostoa siitä, että ovat syntyneet maasta ja että heidän, heikkoutensa orjain täytyy viimeiseen päiväänsä asti voimattomina madella maailman teitä.

He kohottavat surunsa Jumalan vertaiseksi, palvelevat sitten sitä, eivätkä tahdo nähdä mitään muuta kuin mätähaavoja, eivätkä kuulla muuta kuin epätoivon huokauksia.

Heitä tulee sääli, sillä he ovat kuin mielettömät, mutta he herättävät myös vastenmielisyyttä, kun näkee, että he ovat valmiit sylkemään sappeaan kaikkein kasvoille, ja saastuttaisivatpa syljellään vielä auringonkin, -- jos voisivat.

Toiset taas, jotka suru on saanut valtaansa, alistuvat nöyrästi, ovat ääneti, pieniä ja mukautuvia, mutta he eivät voi suojella itseään ja ovat väkevän kädessä kuin savi, jolla tämä peittää halkeimia vanhan linnoituksensa seinällä.

Monet kasvot ja puheet ovat jääneet muistiini, monet kyyneleet on minun edessäni itketty ja useat kerrat olen minä jäänyt kuuroksi epätoivon kauhealle naurulle; kaikki myrskyt olen koetellut ja sadoista joista olen vettä juonut. Ja useat kerrat minä itsekin vuodatin katkeria kyyneleitä.

Elämä esiintyi minulle hirveänä hourailuna ja unena, peloittavain puheitten lumimyrskynä, palavain kyynelten sateena, epätoivon väsymättöminä huutoina, koko maan sairaalloisina suonenvetoina, maan, joka sairastaa siitä syystä, että minun järkeni ja sydämeni ei voi sitä käsittää.

Ja sieluni huokailee:

-- Ei niin!

Sameina virtaavat surun lähteet pitkin kaikkia maailman teitä, ja suureksi kauhukseni näen minä että tässä kaaoksessa ei ole paikkaa Jumalalle; Hänen voimansa ei esiinny missään eikä missään voi jalkojaan lepuuttaa. Surun ja pelon, pahuuden ja epätoivon, ahneuden ja hävyttömyyden madot kalvavat elämää, joka vihdoin muuttuu tomuksi, ja ihmiset murskautuvat ollessaan erillään voimattomassa yksinäisyydessään.

Ja minä kysyn:

-- Etköhän sinä, Jumala, olekin -- ainoastaan ihmissielun uni ja toivo, jonka ovat luoneet epätoivo ja voimattomuuden synkkä hetki?

Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa eikä kukaan pidä Jumalaansa korkeampana tai kauniimpana palvelijaansa. Tuo on musertaa minut. Sillä ihminen ei näykään etsivän Jumalaa, vaan omain surujensa unhoitusta. Kaikkialta ahdistaa suru ihmistä, ja hän tahtoo paeta itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää osuuttaan elämään ja etsii aina hiljaista nurkkaa, johonka voisi kätkeytyä. Ja ihmisissä näkyykin elämän pelko eikä pyhä ahdistus, joka seuraa Jumalan etsinnästä, heissä ei huomaa iloa Herrassa, vaan huolen siitä, mitenkä voisivat välttää oman surunsa.

Ja minun sieluni huutaa:

-- Ei niin!

Kun näet ihmisen, niin näyttää hän olevan vakavissa ajatuksissa, ja hänen silmistään loistaa hyväsydämisyys ja puhtaus... Kun olet kohdannut hänet pari kolme kertaa -- niin vakaantuu mielipiteesi yhä hänestä, mutta kun näet hänet neljännen kerran, -- niin on hän kiukkuinen tai juovuksissa, ei ole enään nöyrä, vaan hävytön, raaka ja Jumalanpilkkaaja.

Etkä sinä ymmärrä, minkätähden tuo ihminen on langennut, miksi hän on noin muuttunut. Kaikki ovat kuin sokeita ja kompastuvat helposti tiellä; harvoin kuulet elävää ja innostavaa sanaa, vaan liiankin usein puhelevat ihmiset tavan mukaan heille outoja sanoja ymmärtämättä ajatuksen hyötyä tai vahinkoa, joka on kätkettynä noihin sanoihin.

Autuaitten munkkien puheita kootaan, samoin erakkojen ja päämunkkien lausunnoita, niitä jaetaan toisilleen kuin lapset leikeissään jakelevat särkyneen astian palasia. Ja lopulta en minä enään näe ihmisiä, vaan särkyneen elämän kappaleita, -- ihmisjäännösten likaista pölyä, jota on maan päällä ja jota tuulet ajelevat kohden kirkkoja.

Lukemattoman suurena joukkona piirittää kansa pyhäinjäännöksiä, ihmeitä tekeviä pyhäinkuvia, kylpee lähteissä -- ja etsii kaikkialta unhoitusta.

Mutta minua rasittavat kirkolliset juhlakulut, -- ihmeitä tekeviä kuvia lakkasin jo lapsena uskomasta ja luostarissa viettämäni elämä musersi lopullisesti minut. Ja nyt minä näen, mitenkä ihmiset äärettömän pitkänä harmaana matona matelevat teitten pölyssä, mitenkä tuntematon voima ajaa heitä yhä eteenpäin ja mitenkä he pelästyneinä kehoittavat toisiaan:

-- Kiirehdi eteenpäin! Eteenpäin!

Mutta heidän yläpuolellaan on pyhimyksen kuva kuin keltanen lintu, se painaa alas heidän päänsä, ja näyttää siltä, että se on liian raskas heidän kannettavakseen.

Ja likaan ja pölyyn, väkijoukon jalkoihin lankeavat vimmastuneet naiset ja vääntelevät itseään kuin kalat. Vaan sitten kuuluu villi kiljahdus -- kansanjoukko kulkee heidän vapisevain ruumiittensa ylitse, polkee heitä, potkii ja huutaa Jumalan Äidin kuvalle:

-- Iloitse sinä kaikkein autuain!

Heidän kaikkein kasvot ovat vääntyneet, jännitys on tehnyt heidän piirteensä terävämmiksi, heidän otsansa on märkänä hiestä ja mustana liasta, -- ja koko tuollainen kulku, heidän ilottomat laulunsa, heidän väsyneet päänsä ja askelten kaiuton töminä -- on loukkausta maa-äidille ja taivas tuntee sen kiroukseksi.

Mutta teitten vieressä, puitten alla on kerjäläisiä kuin kirjavia nauhoja, siellä istuu ja makaa sairaita ja raajarikkoja, jotka ovat täynnä mätähaavoja, joilla ei ole käsiä eikä jalkoja tai ovat he sokeita... Heidän kuihtuneet ruumiinsa viruvat maassa, murskaantunut käsi tai jalka värähtelee ilmassa, ja ojentuu kohden ihmisiä herättääkseen heidän myötätuntoisuuttaan ja sääliään. Ja nuo köyhät ihmiset huokailevat ja voivottelevat, kun aurinko polttaa heidän haavojaan, ja pyytävät itselleen Jumalan tähden kopeekkaa. Monien kasvoissa ei ole silmiäkään, toisten silmät taas palavat kuin kekäleet, koska loppumaton tauti järsii heidän luitaan ja ytimiään ja piirtelee hirveitä ruusuja heidän ruumiilleen.

Mutta noissa, jotka tomussa ja liassa makaavat, näkyy ikäänkuin ihmisten vainoomishalua ja jokaista kohtaan vihamielinen ilme, ja tämäpä se lienee saattanutkin heidät maantien tomuun.

-- Niinpä niin.

Minä olin Kiewin ihmeellisessä kaupungissa, ja tämän venäläisyyden pesäpaikan kauneus ja majesteetillisuus hämmästytti minua.

Siellä koetin minä päästä erään munkin seuraan, -- jota pidettiin oppineena.

Minä sanon hänelle:

-- Asia on nyt niin ja niin, mutta minä en voi ymmärtää niitä lakeja, joista ihmisen elämä kuitenkin riippuu.

-- Kuka olet?

-- Talonpoika.

-- Osaatko lukea?

-- Vähän.

-- Lukutaito sopii teille yhtä vähän kuin -- satula sian selkään! -- vastaa hän ankarasti.

Minä näen nyt, että hän todellakin on kirjanoppinut.

-- Oletko shtundisti? -- kysyy hän sitten.

-- En.

-- Ahaa! Duhoboori?

-- Minkätähden?

-- Ajatustesi tähden.

Hänen kasvonsa ovat ruusun väriset kuin sian liikkiö ja silmänsä pienet.

-- Jos sinä etsit Jumalaa, -- sanoi hän sitten, -- niin etsit sinä Häntä luonnollisesti siitä syystä, että saisit kukistaa Hänet!

Ja sitten uhkaa hän minua sormellaan:

-- Kyllä minä tunnen teidät! Mutta eiköhän olisi parasta, että lukisit uskontunnustuksen sata kertaa. Niin, lueppas! Ja kaikki tyhmät ajatuksesi katoavat kuin savu. Mutta yleensä pitäisi teidät kerettiläiset lähettää Abessiniaan ja Afrikan erämaihin. Aurinko kyllä pian teidät siellä tappaisi.

Minä kysyn häneltä:

-- No oletteko te sitten olleet siellä Abessiniassa?

-- Olen, -- vastaa hän.

-- Mutta ettepä kuolleet?

Nyt munkki suuttui.

Dnjeprin rannalla minä taas tapasin miehen, joka istui vastapäätä luostaria sekä heitteli kiviä veteen. Hän oli noin viidenkymmenen vuotias, parrakas, kaljupäinen, kasvot rypyssä ja suuripäinen. Ensi silmäykseltä minä jo siihen aikaan osasin erottaa vakavat ihmiset, -- lähestyin häntä ja istahdin hänen viereensä.

Oli ilta. Dnjepr vyörytteli tummia aaltojaan, ja sen takana oli koko vuori täynnä temppeleitä. Kirkkojen kupoolit välkkyivät ylpeinä ja kultaisina auringon valossa, ristit loistivat, ikkunain lasit sädehtivät kuin jalokivet, -- ja näytti siltä kuin maa olisi avannut sylinsä ja ylpeän jalomielisenä näytteli nyt aarteitaan auringolle.

Mutta vierelläni istuva mies avaa nyt suunsa ja sanoo surullisesti:

-- Koko luostarin pitäisi peittää lasilla, munkit pitäisi ajaa sieltä pois eikä ketään saisi laskea sisälle, -- sillä ei ole sellaisia ihmisiä, jotka olisivat kyllin arvokkaita käymään keskelle tuota kauneutta!

Luostari oli tuossa joen takana kuin jonkun suuren ja viisaan miehen kertoma satu; etäältä tulevat Dnjeprin aallot ja loiskivat iloisesti, ne näkevät tuon kauniin sadun, mutta joen ihmeellisen laulunkin keskestä kuuluu ihmisen hiljainen ääni:

-- Kuinka mahtavasti se on alettu ja kuinka lujasti rakennettu!

Ja minä muistan nyt kuin vanhan unen ruhtinas Vladimirin, Antonin, Feodosian, nuo venäläiset sankarit, -- ja minä tunsin sääliä jostakin syystä.

Kovalla äänellä ja iloisesti soivat monilukuiset kellot tuolla rannalla, mutta täältä minun sydämestäni kuuluvat vielä kovemmin surulliset ajatukset elämästä.

-- Ei kukaan meistä muista syntymäänsä. Minäkin läksin hakemaan oikeata uskoa, vaan nyt ajattelen yksin ihmistä. Sillä minä en näe ihmistä missään. Kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja, kauppiaita, -- vaan tavallista yksinkertaista ihmistä -- et missään näe ottavan osaa jokapäiväisiin töihin. Jokaisella on, ketä hän palvelee, jokainen tottelee toisen käskyjä. Päällikölläkin on päällikkö, ja tätä jatkuu silmin näkemättömään korkeuteen asti. Ja siellä vasta on Jumala jossain piilossa.

Tulee yö. Joen vesi muuttui tummemmaksi, ja kirkkojen risteistä hävisivät säteet. Mies heittelee vaan kiviä jokeen, mutta minä en näe enään niitten aikaan saamia renkaita vedessä.

-- Kolme vuotta sitten, -- puhuu hän, -- syntyi meillä Makopissa kapina karjaruton tähden. Rakuunat kutsuttiin meitä vastaan, ja kristityt tappoivat kristityitä. Karjan tähden! Paljon kansaa tuhottiin. Minä ajattelinkin, että millainenhan usko meillä venäläisillä oikeastaan on, kun me härkäimme kuoleman tähden tuhoamme toisiamme, vaikka Jumala on meille sanonut: elä tapa!

Luostari sulaa pimeyteen, se näkyy ikäänkuin kohoavan vuorelle kuin kummitus. Mutta kasakka etsii käsillään kiviä maasta, ja kun hän löytää kiven, heittää hän sen heti jokeen. Ja vesi molskahtaa.

-- Niin on ihmisten laita, -- puhuu kasakka pää alas painuneena. -- Herran laki määrää papistolle maidon, ja meille jää ainoastaan hera. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Herran", -- mutta voiko hän, sinun sydämesi, olla puhdas, jos sinä elät oman halusi mukaan? Tai eikö sinulla olekaan vapaata tahtoa eikä edes totista uskoa, vaan ainoastaan ajatuksia.

Hän nousi ylös, katseli ympärilleen ja näytti hyvin tanakalta.

-- Me emme ole vapaita Jumalan edessä, ajattelen minä!

Sitten nosti hän vähän lakkiaan ja lähti, mutta minä jäin kuin naulattuna seisomaan paikalleni. Olin tahtonut sanoillani valloittaa tuon kasakan -- mutta nyt en ymmärrä, vaan tunnen, että -- hänessä olikin totuus.

Etelän lämmin pimeä yö hyväilee minua, ja minä vaan ajattelen.

-- Eiköhän ihmissielun kauneus olekin ainoastaan tuskissa? Ja missä on se tervaskanto, jonka ympärillä ihmisyyden myrsky saa riehua? Mitä merkitystä sitten on tuolla tyhjyydellä?

Talveksi yritin minä aina etelään, jossa on lämpimämpi, mutta jos lumi ja pakkanen saavuttivat minut pohjassa, niin silloin aloin minä kulkea luostarista luostariin. Aluksi -- luonnollisesti -- katselevat munkit kieroon, mutta kun saa näyttää itsensä työnteossa, -- niin tulee heidän hauska olla, kun näkevät miehen tekevän hyvää työtä, eivätkä he silloin säästä rahojaan. Jalat saavat levätä, vaan pää ja kädet olla työssä. Ja nyt muistuu mieleen kaikki, mitä viime vuonna olen nähnyt. Tuosta kaikesta tahtoisin mielelläni kerätä puhdasta ravintoa sielulleni, -- ja minä leikkaan, sären, koetan ymmärtää miksi ja minkätähden, mutta hämmästynkin ja puhkean lopulta kyyneliin.