Part 4

"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen hieman. "Mutta, Barbara -- minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi katsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos voitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden; teille minä uskon huoleni!"

Palatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi jokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi vaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta Daniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana soivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen sielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon tapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti tytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: "Älkää työntäkö luotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte -- gondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne -- sallikaa minun vain palvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!"

Syvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä rikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja San Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon kookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja. Mutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Jättäkää minut -- jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!"

Näissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei kestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa tukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise Morosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi muutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana miehiä ja sanoi senaattorille:

"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo herra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja selvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä kykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!"

Katse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä etuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta signor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen hieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin Daniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea ja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli raskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven viereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää vapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa -- ne eivät ilmaisseet vihaa, vaan katkeraa mielipahaa.

"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut hänen epäluottamuksensa häviämään!" puuskahti ylimys viimein. "Sinun hirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset uudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja pelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi, senkin hullu!"

"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä ottanut vastaan vähäiset palvelukseni!" murahti Daniello vastaukseksi. "Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä enemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me alhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle armollinen -- olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi."

Ja jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja katseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän nyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin herra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti hetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat kasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.

"Jos hän työntää minun käteni luotansa -- niin olenpa tehnyt voitavani. En aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan katumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä -- tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä olet, Daniello!"

"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen kuolinhetki, signor Alvise!" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi katkera iva. "Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa -- hyvä teille! Mutta minua -- vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut syyllisyydestä tähän murhaan -- minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon lapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen -- mutta sitä sanaa en tule kuulemaan!"

Alvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin vääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen omassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin pitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja jäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli jäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta ja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin terävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta vaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin surullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä Morosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona vallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija raskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka kuljettivat päivän uhreja San Micheleen. --

Niin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran makuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli sisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän laski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen pitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla leikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka kaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi ja kääntyi sitten senaattoriin päin.

"Signor Alvise", sanoi hän hiljaa, "Barbara Gradi on kertonut minulle kaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja mitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä ymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä, -- olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä tällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies vapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi, olet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs, niinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän tulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija ja kunnoton tuhlari -- mutta kuitenkin hänen isänsä -- ja Chiara on rakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando Cornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen lopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa korviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että hän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa, tietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä, että sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi synniksi -- mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja iloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä sitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän väärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette syytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja vanno sinä samoin, Daniello!"

Alvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen, vastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa, joka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä kohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei löytänyt, -- Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä, jotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi miehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui hitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen edessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon herra lausui:

"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä -- en tiedä miksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian valtio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta -- tahdon kantaa mitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken, hiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä. Jollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, -- valaa, jota vaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!"

Daniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja sanoja, voihkasi ainoastaan: "En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto olimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden tähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!"

"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!" vastasi isä Francesco. "Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen, emme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä oleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne, mielellään luottavansa teihin -- minä taas olen hänelle luvannut viedä hänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi vannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun minä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa, että hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, -- niin signorina Chiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle suojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen palvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista. Gasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa Chiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä parempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen asti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa."

"Passin saatte", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi katsoi häneen odottaen. "Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni kymmenen-neuvoston jäsenenä, -- jo huomenna eroan tasavallan senaatista ja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän katumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!"

"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle asti?" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa kohden.

"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän et tahdo, Daniello!" vastasi pappi. "Veneziassa ei tätä nykyä ole puutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena uhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin ilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan hädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!"

Isä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän myötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan pää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä toisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti ristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi paikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen, samalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.

Tuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi sanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello Barozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi häntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia. Morosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja odottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua lähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän lausui tyynesti:

"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään hengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen veljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien hoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando Cornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän veljeskuntansa jäseneksi."

Daniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston jäsenen eteen ja sammalsi:

"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne pahuuden teitä, herra -- jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata teitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi veljeksi -- sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle -- jotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!"

Veit lasinpuhaltaja.

Kolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla, jota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi nuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa vaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän. Kattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat nuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja istuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan myöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli juuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina soineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat asettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen yli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä keiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä. He kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla ja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja heittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita vaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty punertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: "Hei, Veit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on puolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin pääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten -- kuolevat ne verkossakin -- ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun on niinkuin meidänkin!"

"Onpa niinkin", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä. "Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa luontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan ansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä en mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle hetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön taas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin minä."

Hän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle ja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli käyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi puunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän lyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet, silmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten punaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden, rohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista vallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: "Miksi ripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman valoakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin kreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa." Siihen Veit vain sanoi kujeillen: "Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni -- ja mielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en vielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme."

Kesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin kuin tavallisesti ja huudahti: "Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan kirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme kiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista tietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten keittosi on luonnistunut."

"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen nurmikolle. "Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla, jotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa vihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen metsänvartioillaan -- ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan monen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää, etten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän antaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn, mitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa itse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä lasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa."

Veit oli nostanut kattilan tulelta ja pannut sen toverusten eteen. Kaikki nämä olivat häntä nuorempia, ja niinkuin hän oli heitä päätänsä pitempi, niin hän myös istui käskijänä pienessä piirissä. Yölliset kalakekkerit, missä palanpaineena oli pari pullollista böhmiläistä viiniä, jotka Sebald Riedhofer oli jäähdyttänyt rantavedessä, näyttivät saavan hänestä, isännästä, valoa, eloa ja rattoisuutta. Muut nuorukaiset olisivat hänettä painautuneet kalavarkaina arasti yhteen, mutta hän istui heidän keskellään varmana ja mielissään kuin tämän suuren lammen ja ympäröivän metsän omistaja ikään. Kalakeitto maistui ilmeisesti kaikille, täysi kattila tyhjeni tuotapikaa puolilleen, ruotojen varominen ehkäisi pakinaa, mutta pitoveikot osoittivat tyytyväisyyttään katsein, sanattomin hymyin ja ryypätessä nyökäten toisilleen. Kun Musta Andreas, harteva mies, kuitenkin erehtyi ja sai ruodon kurkkuunsa, löi Veit häntä avuliaasti selkään ja sanoi: "Et sinä Antti viisastu ikinä! Aina liian hätäisesti, aina liian ahnaasti käyt kiinni; turmelet itseltäsi koko ilot!"

"Kun harvoin saa, niin ottaa lusikkansa liian täyteen", vastasi Andreas jatkaen halukkaasti syöntiään. "Ja jos tässä läkähtyisikin -- niin eipä olisi suurikaan vahinko meidänlaisen orjan meno."

Veitin kasvoille välähti salaman nopeudella suuttumuksen ilme. "Orjan? Miksi niin halvaksi arvostelette itsenne? Semmoinen ei kenenkään tarvitse olla. -- Olenko minä orja?"

"No, kun työssä raadat tai seisot lasinjäähdytysuunin edessä, niin olethan semmoinen sinäkin, Veit -- vaikka näytätkin siltä, kuin vain huviksesi puhaltelisit lasipikareita!" puuttui punatukkainen Sebald puheeseen. "Itse asiassa sinä hikoilet aivan kuten me kaikki muutkin ja olet paremmassa asemassa vain siksi, että sinulla on enemmän taitoa, niin ettei sinulla lasi koskaan säry ja että työnjohtaja antaa sinun olla rauhassa."

"Sinäpä sen sanoit, Sebald!" huudahti Veit. "Työnjohtaja tietää saavansa etsiä kauan, ennenkuin löytää minua paremman työntekijän. Ja tietää myöskin, että jos hän tänään hankkii riitaa kanssani, niin on huomenna viisi lasitehdasta täällä ja Böhmerwaldin puolella, jotka heti ottavat minut työhön. Hän tietää, että liivini alla on vitjat, jotka ovat tehdyt kultakolikoista. Paljon niitä ei ole, mutta on toki kaksikymmentä kappaletta. Niinpä en ole riippuvainen työnjohtajasta ja tiedän aina, kun haluan säästää keuhkojani ja silmiäni kuukauden päivät, että sekin käy laatuun. Siksi pidän pääni pystyssä ja niin aion edelleenkin jonkun aikaa pitää sen."

"Niin sinä!" huoahti kolmas, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Sinulla onkin parempi onni kuin meillä toisilla. Ehkä se on sinulla nahassa tai siinä vauhdissa, millä olet kasvanut. Jos me pitäisimmekin itsemme niinkuin sinä, ei se meitä auttaisi mitään, ja ennenkuin saamme säästetyksi yhden kruunun, olemme kahdesta velassa. Jos meikäläinen saa hiukan kokoon, niin kohta hänet kietoo jokin tyttö pauloihinsa, ja sitten on hänelläkin vitjat, vaikka toisenlaiset kuin sinulla."

"Miksi annatte kietoa itsenne?" nauroi Veit ja heitti päänsä taaksepäin, ikäänkuin sitä joku tyttö juuri tavoittelisi. "Minä katselen neitosia yhtä paljon kuin tekin, vaikka en heti paikalla pidä jokaista kauniina kuten te! Mutta kun sellaisen löydän, kiedon minä hänet -- ja pakotan jokaisen taipumaan! Tahtoisinpa nähdä sen tytön, joka vielä vastustaa, kun minä annan hänen huomata, että menehdyn ilman häntä. Yksi tosin on -- mutta se ei kuulu teihin. Joskus sattuu olemaan taitamatonkin!"

"Veit -- Veit, älä ole liian ylpeä ja ylimielinen", varoitti Musta Andreas.

"En tiedä, onko se ylimielisyyttä. Tunnen niin, ja teen niinkuin tunnen. Olen Katariinantehtaan paras lasinpuhaltaja -- parempaa saavat hakea. Mutta kun illalla lähden työpajasta ulos ja vain oikaisen käsivarteni, vedän vertoja kelle tahansa metsästäjälle. Tahdon hengittää yhtä syvään, nähdä ja kuulla yhtä tarkasti kuin metsänkävijät ja olla vapaa kuin mustalainen."

"Entä kuinka kauan sitä kestää?" kysäisi Sebald, jonka punatukkainen pää juuri kohosi kattilasta, mistä hän oli ongiskellut viimeistä kalanpalasta. "Saadaan nähdä -- kukistua ihmisen aina lopuksi täytyy -- eikä lie sinun vapautesi kohtalo toinen. Mitä sinua auttavat vankat lihaksesi ja työuhmasi, jahka satut sairastumaan?"

Veit karkasi pystyyn ja suoristihe. "Minä en tule sairaaksi! Minunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri tulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!" Hänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua, silmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi katseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun Veit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen kätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos kumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat he nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen neuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa, sitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten kekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski vieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja mennä tiehensä. "Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle yöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin."

"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!" tokaisi Musta Andreas. "Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua enemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät tänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme ansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat -- olemme väsyksissä, ja hän on väsynyt meihin."

"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää yötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää, ettemme nukkuneet tehtaalla yötämme." --

Toverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan; ottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan Veitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon punan. "Viini nousee pintaasi, Veit", huusi hän mennessään, -- "viini tai rakkaus!"