Part 3

Palvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen huolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja palasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen gondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi oli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat, joita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin kuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän oli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain siitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut sanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut ja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman järjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen rikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta, jota hän tunsi.

Keskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän heittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä ja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli Agostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen mustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko tuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut katsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä toimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen kuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä. Alvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen verensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon kymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä rauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä vaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen työssä.

Daniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel oli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka pysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti sattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan. Mutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui todellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin vavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin, mikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei vakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon loiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun Daniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä, kuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron kanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita aaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt nosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla ruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.

Hän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen täydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa. Kylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa varustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan taitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti oli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti erikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka ei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja otti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja sanoi vain: "Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle tärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä." Sitten hän astui peremmälle käytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko valaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi äreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: "Mene tuonne ja peseydy ensin." Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja piti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja kätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen sytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki ryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: "No riittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta."

"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani", murahti Daniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen kerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös. Nelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen vahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran huoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin Daniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren jyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt poveensa.

Huone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti valaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen "Tunnustukset" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti talon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli samoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa tuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat kulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin pehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät silmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka Daniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä, että tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa syvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, -- hän peräytyi tahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti. Sointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: "Daniello Barozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?"

"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea Rotto on kuollut hirveään ruttoon."

"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?" kysyi kymmenen-neuvoston päämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava suuttumuksen sointu.

"Anteeksi -- siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne niinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin senvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan kuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen esittämisen teille, herra!"

"Vaatimuksen?" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka korvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen silmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin gondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin -- Daniello, joka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen paljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa koko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä puristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä tikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä suustaan sanat: "Konna! Hullu!" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä ristinmerkkiä.

"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää meille molemmille!" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. "Vain yhtä teiltä tahdon -- mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden, Andrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori Chiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!"

Daniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja hän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin selvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: "Teidän täytyy jättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin hänen isänsä murhattiin!"

"Jumalan sormi! Jumalan käsi!" voihki Alvise Morosini tehden uuden epätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka hellittämättä painoi hänen niskaansa. "Mieletön -- mitä sinä oikeastaan tahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?"

"Gondolini on valmiina alhaalla!" vastasi Daniello. "Te viette minut Cornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin kaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä meidän mukaamme, saatatte meidät ulos -- sitä tietä, jonka liiankin hyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme ja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!"

"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi julkeista kynsistäsi!" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä kertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi päältään. "Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä minua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet ruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!"

"Nimittäkää minua miksi tahdotte!" vastasi Daniello, säkenöivin silmin valvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. "Henkeni ei ole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä huokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo kuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron murha -- ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet hengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy, herra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi, jonka tahdoitte murhata kuten isänkin?"

Korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä Daniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas huokaus. Mutta hän sanoi:

"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on oikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen! Tahdotko olla herrojasi viisaampi?"

"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut", puhui Daniello. "Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt parempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te kuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, -- minä en ole mikään ylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma oli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että tahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut Cornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut teille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan viedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten mielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin päässyt parempien käskettäväksi!"

"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät olisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!" huudahti Alvise Morosini kiihkeästi. "Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi! Luuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä huoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin alla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua samoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta kumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron haamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö olisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä."

"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla rukoili henkensä puolesta", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä hän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi kouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor Alvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna kätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera vastaus:

"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen ainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!"

"Heretkäämme tästä, jalo herra!" huudahti gondolinsoutaja, ja se alamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi osittain takaisin. "Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille, ovat todet ja hyvin ansaitut -- mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala on sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy katumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando Cornaron surma -- miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin suojasta?"

"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan paremmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella. Siksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja siksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa ajan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando oli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä nyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi minulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen onnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!"

Alvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta gondolinsoutaja kuuli joka sanan. "Olette harkinnut hyvin", huoahti hän. "Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun sitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin olette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor Alvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda minulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?"

Siitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja uhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa jäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa valtioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin soturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin vaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen luotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi tointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä keksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.

Nuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello kätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli kumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja voittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan käheästi: "Sisään!" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi siinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota tulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n äänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän alkoi: "Armollinen herra -- toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta meidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään koko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä ja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet vuoteeseen."

Epäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan gondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen näki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n molempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla onnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin vallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: "Menkäämme heti paikalla hänen luoksensa, Barbara!" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle, mutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen ja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa talonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren tytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle pelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt odottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä. Nuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa seuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen, vapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: "Onko lähetetty hakemaan lääkäriä?" ja Barbara vastasi ainoastaan nyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin, heikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat kolkosti.

Kolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli peitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode, jossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä -- mutta vuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi noin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan vääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät ja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat, surumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä, tuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen yli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus, lisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.

Chiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti hymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa käsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen ruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin että kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut Daniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen yli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: "Olen sanonut sinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita heidät pois, -- en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos minun täytyy nähdä heidät!" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise Morosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän koetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä hän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen Chiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: "Kaikki ruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot jotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi, mutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin palaat, sitä enemmän sinua kiitän."

Daniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo, että hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen mielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen ilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa osoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään palatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat äskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja portaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt, kun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin, tuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä ja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean lapsen tähden.

Hetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin lääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta osanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli ylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo Morosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei lääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen nimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.

Kun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle kätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä tuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä hän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön sairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n palatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon täytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor Gasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten lääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten, miten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen pitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä nuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla nähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin tulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla kasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin varsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä ollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen talon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi ihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin seurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa, mutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei tavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan kalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen kapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille huulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:

"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin vahakynttilä, minkä löydätte, -- minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa lapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen vieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan hieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien sairasvuoteiden ääressä!"

Barbara, Chiaran hoitaja, huudahti ilosta ja syleili kalpeata lasta kuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat kiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor Alvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja sanoi: "Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta näettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö teillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään keinoa, millä häntä vahvistaa?"

Signor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä kerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli painanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.

"Minua ei tarvita, ei lainkaan!" sanoi hän sitten kääntyen vakavana talon herran puoleen. "Kenties ilman muutos tekisi nuorelle signorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne Bellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. -- Ehkä hänen sydämensä keventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon tytär ei tarvitse minua -- mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon pappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin minä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä voittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä minkä voin."

Vakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle asti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut etuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja mielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä sairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat jalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan noissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama viikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen paljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä hän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne kohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui signor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.

"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän Chiaran korvaan. "Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta, lohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et ole -- pyhä Rocco olkoon kiitetty -- ja Jumala varjelkoon rakkaan pääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi kunnianarvoisaa herraa."