Part 2

Hän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja, jotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin edellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin kanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan ensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, -- ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä täällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton toverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista, joita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten. Siksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen ympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot näyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan kuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului hetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi kuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta, millä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat aamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen, että hänen toverinsa oli jo kuollut.

"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa hänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä pihassa on myöskin ruumis -- en tiedä miehen vai naisenko -- vesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette tehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea Rotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. -- Tiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?"

"Kuten kaikkialla, Daniello!" vastasi toinen naamioiduista soutajista. "Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien vain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella on hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa."

Kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi vielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat, huolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin, jonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän asetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin tiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui yhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.

Daniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli päivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva, heleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet auenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä vartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden toimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia läjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin vilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä. Pari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat keränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen kanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja, liukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai pelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät, joihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo Cornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi keskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean perintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja soutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka hän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.

Mutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa huomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä kuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi tuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen olisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat tyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden läpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat selkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä ajattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina Chiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua eikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin rutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain siksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se pelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli nähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja, ohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin rantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä kammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja aivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Nopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja tyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina. Vain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti suljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako ovelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa, jotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa, ja sisästä kuului ääni: "Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?"

"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!" huusi Daniello, joka vasta nyt ensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin aikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen palvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli, hän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä kiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta löysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen valkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy, tuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen: "Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?"

"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!" vastasi Daniello, joka sattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. "Hän on kuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja että gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä gondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne nuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä."

Tarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus astui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen silmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.

"Mikä se veli Paolo on miehiään?" sanoi hän aluksi empien, mutta puhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. "Mitä satuja hän teille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa joutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle selkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando oli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista on tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut. Vartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut ruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin -- Fabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että kyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä maata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa talossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan astunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat gondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme jo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!"

"Koska siis Fabiano -- Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen -- on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän gondolinsoutajan!" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. "Viekää minut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä ilmoittautumaan!"

"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää tarvinneeko koskaan!" sanoi vanhus kiivaasti. "Lapsi parka eli totta kyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän oli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt häntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle aikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa rutolta kuin sielläkin -- niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!"

Daniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut vanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: "Eikö signorina Chiara ole enää tässä talossa? Missä hän sitten on -- ja kuka on antanut hänelle huonon neuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin suojasta?"

Vanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen terävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän levottomuuden, jota hän ei osannut selittää. "Kun veli Paolonne on teille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta, että madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä paremmassa turvassa taudilta kuin täällä?"

Daniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään, että tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta gondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski kätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä äänellä: "Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n luonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai puhukaa koko totuus!"

"Te tiedätte totuuden!" huudahti nainen. -- "Jos tuo jalo lapsi on teille niin suurenarvoinen -- vaikka en muista teitä koskaan nähneeni tässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon katoaminen saattoi meidät suureen hätään -- niin menkää itse katsomaan Palazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä, joista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole milloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä vieraita nähtiin -- hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja meidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille, niin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet muulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei ole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen dogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän talon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin, hän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala della Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin _me_ olisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden."

"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?" kysyi Daniello väkinäisesti.

"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme vielä joka hetki herramme palaamista!" vastasi vanhus ja katseli yhä enenevällä vastenmielisyydellä vierasta. "Signor Alvise ei ennen paljoa välittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä, jotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän yhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä kodista."

"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?" kysyi Daniello jälleen rajusti.

"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!" vastasi Gemma rouva närkästyneenä. "Signor Orlando -- Jumala hänelle anteeksi antakoon -- on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin rutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka hänelle ojentaisi auttavan kätensä."

Daniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä yksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä tuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: "Sitten menen tarjoamaan palvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo tulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä. Jääkää hyvästi, Gemma rouva!"

"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!" huusi vanhus menijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä oli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena hän sanoi itsekseen: "Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa hyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla kolmekymmentä."

Daniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei enää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise Morosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean taudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon viattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori hänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain olevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka oli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando Cornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut mitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä sovitetuksi.

Epätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan ylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan ja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan päättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise Morosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän sanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen tie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli pakotettava antamaan suostumuksensa.

Astuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin kuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli tehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka askelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä elämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että hän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka hän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että suojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä, oli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan, missä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja pitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi myönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä olisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa, johon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa sekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen sijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin uhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi hänen katumuksensa avuksi?

Kun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti hänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä oli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi uhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa Andrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön jälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana kultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut. Silloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka saattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei muuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella vaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti Daniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja tahtoa ollutkaan.

Synkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi tuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja iloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan säästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana kultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka kerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi -- mutta toisenlaistapa pakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli. Huolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän varusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai joita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata peitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen hän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan hihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli monta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä, kuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin ikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt lähti.

Tarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä päästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat keskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli yksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa slavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut kaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja julkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla ja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten savun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva huuto: "Varokaa -- varokaa!" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat kamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä laskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut häntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi huolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen, vaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli rukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan nöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin sovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.

Hämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana Daniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen mikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin vieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema antoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise Morosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori Chiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti olivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren rakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen tuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät taloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä tavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni. Ei epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon värettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa, ellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella pakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää kuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että signor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka tahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun gondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku hänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä palatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän malttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä aikaa riittämään asti.

Kun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi palatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n palvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui muutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa auringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi Venezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten näinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui hänen rinnalleen. "Älkää pelätkö, Agostino", sanoi hän äänekkäästi, "minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on joltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä hänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille -- ja tokko taloonne uskaltaa tulla."

"Mistä minä tiedän?" vastasi palvelija äreästi. "Me elämme kummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen ylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan maatiloille Bellunoon -- hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien takia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin korvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto hevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei hän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt..."

"Ja nyt?" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas oli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori oli sairastunut ruttoon.

"Nyt hän itse ei ole viiteen päivään astunut kynnyksemme yli muuten kuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii rukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa kanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon vallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta Rio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären -- sen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan täyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi -- niin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa hänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme tehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita, tahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale ja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja kukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä? Mutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen menettely on!"

"Taivas sen tietäköön!" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä. Agostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän lisäsi ripeästi: "Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä, eikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?"

"Mitä me hänestä?" pauhasi palvelija edelleen. "Kuka tässä tietää edes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai ei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja pöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen -- luulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi näiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. -- Mutta tehän, Daniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?"

"En, en vielä", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. "Minusta tuntuu, ettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla häiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin kuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen senvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä."

"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?" kysyi Agostino ärtyisesti. "No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle, kun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa vaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan."