Part 1

RIKOSTOVERIT Y.M. NOVELLEJA

Kirj.

Adolf Stern

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Adolf Stern. Rikostoverit. Veit lasinpuhaltaja. Alppijoen partaalla.

Adolf Stern.

Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta -- hänen isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa -- hänen täytyi jo aikaisin tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä, etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin, myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana. Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta, kuolemaansa asti v. 1907.

Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen etenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart" ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan. Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät "Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljeli mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium" ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut "venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m. rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.

Rikostoverit.

Venezialainen novelli.

Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia, nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla pienillä holvisilloilla loimotti -- omituista kyllä näin kesäisessä yössä -- riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.

Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä, korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa, leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla, vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit; se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella seisovaa soutajaa.

Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä, mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo luonasi?"

Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta, ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella olevasta seinästä: "Elän, Daniello -- mutta olen yksin. Teatiini läksi kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v. 1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä- ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]

"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma, ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."

Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin. Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen: "Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa, mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."

"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä", vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin, jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset; heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina. Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko vielä mitään, Andrea?"

"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista -- pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"

"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa, joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt -- hyvä että tulin! Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani? Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä mitään!"

Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä, jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä. Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni. Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme, että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.

"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut, että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa, Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan virvoitukseksi."

Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi. "Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"

Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää, että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."

"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."

"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla, tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä; minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin! Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"

"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!" vakuutti Daniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille takaisin, vastasi ähkien: "Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa saada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki rahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle aikaa sellaiseen katumustyöhön."

Daniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen puoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat ummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin voimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin vain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin suunnattoman painon alla: "Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme käskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita useimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja sille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa häntä -- olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät kaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean munkin uskon ja kielen."

Daniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän katseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean vuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti huokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen kavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin uudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin, kunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä työnsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen karkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat ilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä:

"He ovat ympärilläni, Daniello -- kaikki, kaikki! He vetävät minua alas -- tuossa on Orlando Cornaro -- hän ei enää rukoile henkensä puolesta -- hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra -- armoa!"

Daniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean silmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen huoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät, mutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla Cornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin silmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli tekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet silmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä kysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.

Daniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta itsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen luota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea enää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni pylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti syrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle Andrea oli kätkenyt säästönsä.

Mitä näillä sitten toimitettaisiinkin -- ruumiinkorjaajien käsiin, jotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet joutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja oli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle paikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven, lehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo ennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä vedossa.

Daniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona loisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan rovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti, tyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien takaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi lopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli tueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen hänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä karkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli hänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri oli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän nyt lepäsi. --

Painostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi miettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se epätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa kovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet kymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän kuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko ne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä vai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan vielä kerran uhmaten intti: "Mitä me olemme, että meidän pitäisi vastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko kaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?" Kaameasti kajahti hänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla autioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu sai hänet kohta vaikenemaan.

Mutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut kumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän pian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi palasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan hän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden kiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana aukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen edustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat varroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen miehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai nuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä irti, hypähti pystyyn ja heittäytyi -- ei säpsähtäneen arvohenkilön, vaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu pistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San Erasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät nuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat tunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut iloisten kumppaniensa joukosta. "Lapseni tähden, armahtakaa!" huusi hän Andrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon. "Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti tuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!" Molemmat jäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina; kymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen silmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa hartioista alas, samalla huudahtaen: "Jos kukaan niin juuri te, signor Orlando, olette ollut lapsellenne armoton!" Daniello ja Andrea, havahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen valitushuutonsa: "Chiara -- oma Chiarani!" kajahti vielä kerran yli hiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni ainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen joutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin paikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja. Se, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi lausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti, tietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat menneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies -- kertoi hän -- oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja tulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt jalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen kymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään, ja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa, oli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan tahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen lapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan ja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.

Andrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet sen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat palanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat entiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa rukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa laskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei ollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet yhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat tähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet -- he olivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä retkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka oli ollut Orlando Cornaron. --

Ja nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella mitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen tuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa, helteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa gondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas tuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän jäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka hänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen, kävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat muuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä, mitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi kuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja vaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen ystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: "Kuinka tuo narri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?" Sielunsa silmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi voinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja oikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron puolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa. Valtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään olisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi yrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa päivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä hurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: "Hän oli viaton, hengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä minua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto meidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin kolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua, että ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään meitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään tienneet!'"

Niin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa veneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja keinutteli gondolia voimakkaammin -- hän ei sitä huomannut enemmän kuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan sammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka nousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä viheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua rinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa, jolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää milloinkaan tullut seisomaan.

Kun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari pöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi pesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että samea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi hänelle päätös ennen päivänkoittoa: "Andrea osui ainoaan, mikä vielä on jäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti jälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana, talon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta Cornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni jäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!"