Part 47

Raskolnikov istuutui, mutta käänsi silmänsä pois Ilja Petrovitshista, joka alkoi tulla huonolle tuulelle. Siten katselivat he toisiaan minuutin ajan, molemmat jännitetyn odottavina. Nyt toi talonmies vettä.

-- Minä se olin .. koetti Raskolnikov sanoa.

-- Juokaa hieman!

Raskolnikov työnsi lasin luotaan ja sanoi matalalla, mutta selvällä äänellä:

-- _Minä surmasin silloin tuon vanhan virkamiehen lesken ja hänen sisarensa kirveellä, jonka jälkeen ryöväsin heidät_.

Ilja Petrovitsh avasi suunsa. Joka taholla alettiin juosta.

Raskolnikov toisti itsesyytöksensä...

EPILOGI.

Olemme Siperiassa.

Suuren virran aukealla rannalla on kaupunki, joka on Venäjän hallinnon keskuskohtia. Kaupungilla on linnotus ja linnotuksessa sijaitsee vankila. Raskolnikov, joka oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, on jo viettänyt yhdeksän kuukautta tässä vankilassa. Rikoksensa toimeenpanosta on jo kulunut puolitoista vuotta.

Tuomioistuimen toimeenpanema tutkimus hänen rikoksestaan tapahtui ilman mitään omituisia seikkoja. Rikollinen teki laajasti ja selvästi selvää rikoksestaan; hän ei unohtanut yhtä ainoata yksityiskohtaa, eikä koettanut lieventää pienintäkään seikkaa omaksi edukseen. Selitti panttiin liittyvän salaisuuden. Pienen puupalan ja metallikappaleen, jotka oli tavattu kuolleen kädestä. Kertoi, miten oli ottanut avaimen murhatulta, kuvasi tämän avaimen, matka-arkun ja sen sisällön, ratkasi Lisavjetan murhaa koskevan arvotuksen, kertoi, miten Koch ja ylioppilas olivat saapuneet ja kolkuttaneet ovea, toisti kaikki mitä he olivat sanoneet toisilleen ja puhui siitä, miten hän itse oli juossut portaita alas samalla kuunnellen Mikolkan ja Mitkan huutoja. Ja vihdoin osotti hän kiven Vasnesenskin prospektin varrella, jonka alle varastettu tavara oli kätketty. Tuomarit ja kuulijat ihmettelivät kaikkein enin sitä, että hän oli kätkenyt koristeet ja rahat käyttämättä niitä vähääkään edukseen; mutta etenkin tuntui se heistä omituiselta, ettei hänellä ollut yhtään selvillä se, mitä ja miten paljon hän oli ottanut. Se seikka, ettei hän ollut avannut kukkaroa laskeakseen rahoja, tuntui heistä vallan epäuskottavalta. Kukkarossa oli kolmesataa seitsemäntoista ruplaa ja kolme kolmatta kopekkaa. Päällimäiset, arvokkaimmat, olivat kärsineet paljon kiven alla olevasta kosteudesta. He uskoivat hänen valehtelevan, ja koettivat kauvan etsiä perusteita sille, miksi hän sen teki, koska hän vapaaehtoisesti tunnusti kaikki.

Vihdoin tunnustivat jokuset (etenkin psykologit) sen mahdollisuuden, että hän oli pannut rahat kiven alle tietämättä niitten määrää. Mutta he uskoivat myöskin, että itse rikos oli tehty jonkinlaisessa mielenhäiriössä, sairaloisessa monomaniassa, sekä ettei hän kai aikonut saada siitä mitään aineellista hyötyä. Näihin aikoihin oli syntynyt uusi teoria ajottaisista mielenhäiriöistä, jota nyt niin usein käytetään rikollisten suhteen. Sitä paitsi olivat useat todistajat, myös tohtori Sosimov, entiset yliopistotoverit, emäntä ja hänen palvelijansa panneet merkille, että Raskolnikov oli jo pitemmän aikaa ollut luulosairaan tilassa. Kaikella tällä oli suuri vaikutus lopulliseen ratkasuun, joka määräsi, ettei Raskolnikovia asetettaisi tavallisen murhaajan ja varkaan tasalle. Niitten suureksi suuttumukseksi, jotka puolustivat tätä mielipidettä, ei rikollinen edes koettanut puolustautua. Kun häneltä kysyttiin mikä oli saattanut hänet murhaamaan ja ryöväämään, vastasi hän selvästi ja avonaisesti, että hänen köyhyytensä ja avuttomuutensa olivat ensimäisenä syynä siihen sekä samalla toivo, että ne rahat, jotka hän toivoi löytävänsä murhatulta, riittäisivät hankkimaan hänelle turvatun aseman. Murhaamispäätöksensä oli hän tehnyt kevytmielisen ja aran luonteensa vaikutuksesta, jonka hätä ja vastoinkäymiset olivat katkeroittaneet.

Kun häneltä kysyttiin, mikä oli saanut hänet ilmasemaan itsensä, vastasi hän aivan yksinkertasesti, että sen oli tehnyt vilpitön katumus.

Tuomio oli lempeämpi kuin oli odotettukaan, kun otti tehdyn rikoksen huomioon. Mutta syynä oli ehkä juuri se, että murhaajan onnistui pestä itsensä täysin puhtaaksi ja että hän tahtoi sovittaa rikoksensa. Kaikki omituiset asianhaarat otettiin huomioon. Rikollisen kurjaa ja sairaloista tilaa aivan murhan edellä ei voitu epäillä. Sitä, ettei hän ollut käyttänyt ryövättyjä esineitä, pidettiin todistuksena heränneestä katumuksesta ja rikoksenteon ajattelemattomuutena, Lisavjetan murhaa pidettiin todistuksena viimemainitulle edellytykselle; joku tekee kaksi murhaa ja unohtaa samalla, että ovi on auki! Vihdoin tapahtui itsesyytös samaan aikaan, jolloin muuan yltiöpäinen kiihkoilija oli ottanut syyn päälleen, kun taas todellista murhaajaa vastaan ei ollut mitään todisteita (Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi pitänyt sanansa). Kaikki tämä auttoi onnettoman kohtalon lieventämistä.

Sitä paitsi ilmeni muita seikkoja, jotka olivat sangen suotuisia syytetylle. Ylioppilas Rasumihin oli todistanut, että rikollisen Raskolnikovin käydessä yliopistoa, oli hän pienine varoineen auttanut köyhää, sairasta toveria ja melkeinpä kokonaisen vuoden ajan elättänyt häntä. Hänen kuoltuaan otti Raskolnikov huolehtiakseen hänen vanhasta isästään, joka oli raajarikko, hankki hänelle paikan sairashuoneessa ja kustansi lopuksi hänen hautajaisensa. Nämä tiedot vaikuttivat Raskolnikovin eduksi. Hänen entinen emäntänsä, leski Sarnitsin kertoi, että hänen asuessaan toisessa talossa, "viidessä nurkkauksessa", oli Raskolnikov eräänä yönä tulipalon sattuessa pelastanut kaksi pientä lasta palavasta talosta, jossa tilaisuudessa hän itse sai useita palohaavoja. Tätä tapausta tutkittiin tarkoin ja useat todistajat vakuuttivat sen todeksi. Lyhyesti sanottuna, oikeusjuttu päättyi sillä, että rikollinen, vapaaehtosen tunnustuksensa perusteella, ottaen huomioon jotkin lieventävät asianhaarat, tuomittiin toisen luokan pakkotyöhön _kahdeksaksi vuodeksi_.

Heti oikeusjutun alettua oli Raskolnikovin äiti sairastunut. Dunja ja Rasumihin toimittivat hänet oikeudenkäynnin ajaksi pois Pietarista. Rasumihin valitsi hänen asuinsijakseen pienen kaupungin, joka oli rautatien varrella, aivan lähellä pääkaupunkia jotta tarkasti voisi seurata oikeudenkäymistä ja olla mahdollisimman usein Avdotja Romanovnan kanssa. Pulcheria Alexandrovnan sairaus oli sangen omituista laatua. Hermot olivat joutuneet epäkuntoon ja toisinaan näytti hänen järkensä olevan sekasin. Dunjan palatessa viime kohtauksesta veljensä kanssa oli äiti jo sairas, oli kuumeessa ja houraili. Kun hän parani, kertoivat Rasumihin ja Dunja hänelle, että Raskolnikov oli matkustanut kauvas Venäjän rajalle salasta tointa varten, joka oli uskottu hänelle ja joka tuottaisi hänelle sekä rahaa että kunniaa. Mutta se heistä tuntui omituiselta, ettei äiti aikasemmin, eikä myöhemmin tehnyt heille mitään kysymyksiä. Päinvastoin osottausi, että hän itse oli keksinyt historian poikansa matkan syyksi.

Hän kertoi kyyneleet silmissä, miten Raskolnikov oli tullut hänen luokseen sanomaan hyvästiä ja antoi heidän ymmärtää, että hän tunsi joitakin sangen tärkeitä, salaperäisiä asianhaaroja ja että Rodjalla oli mahtavia vihollisia niin että hän oli pakotettu olemaan piilosilla. Mutta mitä Rodjan tulevaisuuden uraan tuli, oli hän varma siitä, että se oli oleva loistava, ensin oli kuitenkin raivattava tieltä joitakin vihamielisiä esteitä. Hän vakuutti Rasumihinille, että Rodjasta tulisi valtiomies ja esitti todistuksekseen tämän väitöskirjan ja hänen suuren kirjailijakykynsä. Poikansa tutkielmaa luki hän alati. Mutta hän ei koskaan kysynyt missä Rodja oli, ja tytär alkoi vihdoin käydä surulliseksi hänen tätä seikkaa koskevan vaiteliaisuutensa vuoksi. Hän ei edes valittanut sen johdosta, ettei saanut mitään kirjettä häneltä, vaikka Rodjan kirjeet olivat hänen maalla asuessaan olleet hänen suurin ilonsa. Dunjassa syntyi se ajatus, että äiti ehkä aavisti jotakin kauheata ja pelkäsi saavansa tietää jotakin vielä kamalampaa. Joka tapauksessa huomasi Dunja, ettei Pulcheria Alexandrovna enää ollut täysin järjissään.

Muutamia kertoja kääntyi keskustelu siihen suuntaan, että oli mahdotonta välttää mainitsemasta, missä Rodja nyt oleskeli. Mutta saatuaan välttelevän ja epätyydyttävän vastauksen, muuttui hän heti sangen surulliseksi ja vaiteliaaksi, Ja tätä kesti sangen kauvan. Pian huomasi Dunja, että näitten valeitten syöttäminen oli vaikeata ja päätti täysin vaijeta tämän asian suhteen. Mutta yhä selvemmältä näytti, että äiti parka aavisti jotakin kauheaa. Dunja muisteli myös veljen puhuneen, että äiti oli kuunnellut hänen puheitaan yöllä ennen sitä synkkää kohtauspäivää Svidrigailovin luona. Ehkä hän silloin jo sai tietoonsa osan salaisuudesta. Pitkien, päiviä ja viikkoja kestäneen surullisen vaitiolon jälkeen saattoi sairaan vallata hysterinen vilkkaus. Sellasissa tapauksissa puhui hän lakkaamatta pojastaan ja tulevaisuustoiveistaan. Toisinaan olivat hänen mielikuvansa sangen omituiset. He olivat samaa mieltä, myönsivät aina kaikkeen ... ehkä hän huomasi, etteivät he tahtoneet sanoa häntä vastaan ... hän puhui, puhui...

Viisi kuukautta rikollisen tunnustuksen jälkeen langetettiin tuomio. Rasumihin kävi usein vankilassa ystävänsä luona. Sonja kävi myös siellä. Vihdoin oli heidän erottava. Dunja ei uskonut, että ero tapahtuisi ainaseksi, ja Rasumihin oli samaa mieltä hänen kanssaan. Viimemainitun nuorekas ja vilkas pää oli tehnyt suunnitelman, minkä avulla hänen olisi mahdollista kolmen, neljän vuoden kuluessa saada alku varallisuudelle, säästää joku määrä rahoja ja muuttaa Siperiaan, jossa oli antelias maaperä ja työntekijäin, intelligensin ja pääoman puute. Sinne, samassa kaupungissa, missä Raskolnikov asusti, aikoi hän asettua ja alkaa Rodjan kera uusi elämä. Erotessa itkivät he kaikki. Raskolnikov oli viime päivinä ollut sangen miettiväinen ja levoton äidin vuoksi. Se saattoi taas Dunjan huolestuneeksi. Sonjan seurassa oli Rodja aina vaitelias ja sulkeutunut. Sonja oli jo kauvan sitten varustautunut matkalle niillä rahoilla, jotka hän oli saanut Svidrigailovilta, ja oli valmis seuraamaan sen osaston vankeja, johon Raskolnikov kuului. He eivät koskaan olleet puhuneet siitä, mutta molemmat tiesivät, että asian niin tuli olla. Erotessa hymyili Raskolnikov heikosti, kun sisar ja Rasumihin latelivat kiihkeitä vakuutuksia heidän yhteisen onnellisen tulevaisuutensa suhteen, kun hän olisi kärsinyt rangaistuksensa, ja hän sanoi, että äidin sairaloinen tila pian loppuisi surullisesti. Vihdoin hän läksi ja Sonja seurasi mukana.

Kaksi kuukautta myöhemmin nai Rasumihin Dunetshkan. Kutsuttujen joukossa olivat Porfyrius Petrovitsh ja Sametov. Rasumihin näytti tehneen vallan järkähtämättömän päätöksen, ja Dunja oli vallan varma siitä, että suunnitelma onnistuisi. Mahdotonta oli myös epäillä sitä, sillä mikään ei voinut vastustaa sitä rautaista tahtoa, mikä Rasumihinissa oli. Muun muassa alkoi hän taas käydä yliopistoa täydentääkseen opintojaan. Molemmat puuhailivat innokkaasti suunnitelmien tekemisessä tulevaisuutta varten ja toivoivat voivansa viiden vuoden päästä muuttaa Siperiaan. Siihen saakka kiinnittivät he toivonsa Sonjan vaikutukseen.

Pulcheria Alexandrovna siunasi ilolla tyttärensä yhtymistä Rasumihiniin; mutta häitten jälkeen kävi hän huomattavasti surullisemmaksi kuin ennen. Rasumihin koetti tuottaa hänelle iloa kertomalla jutun ylioppilaasta ja hänen sairaasta isästään ja miten Raskolnikov edellisenä vuonna oli palanut pelastaessaan kahta pientä lasta. Molemmat nämä kertomukset saivat äidin kiihtyneeseen tilaan: Hän kertoi lakkaamatta poikansa sankaritöistä. Kaduilla, puodeissa, missä hän sai jonkun kuuntelemaan itseään, puhui hän pojastaan ja hänen tutkielmastaan.

Dunetshka ei vihdoin tiennyt, miten hän menettelisi. Ottamatta lukuun kiihtynyttä tilaa, uhkasi pelkkä Raskolnikovin nimen lausuminen, jonka jokainen saattoi muistaa oikeudenkäynnistä, tuottaa onnettomuutta. Pulcheria Alexandrovna oli hankkinut pelastettujen lasten äidin osotteen ja tahtoi välttämättä käydä hänen luonaan. Vihdoin saavutti hänen levottomuutensa huippukohtansa. Hän alkoi itkeä, tuli usein sairaaksi ja sai ankaran kuumeen houreineen. Eräänä aamuna hän kertoi, että hänen tekemänsä laskelma, joka koski Rodjan tuloa, oli pian käyvä toteen. Hän saattoi muistaa, että Rodja oli erotessa sanonut palaavansa yhdeksän kuukauden kuluttua. Äiti alkoi puhdistaa heidän pientä huoneustoaan, voidakseen ottaa vastaan hänet. Äidin oma huone järjestettiin häntä varten, huonekalut puhdistettiin, ikkunaverhot pestiin ja asetettiin paikoilleen j.n.e. Dunja oli sangen levoton, mutta hän auttoi äitiään järjestämään veljen huonetta. Erään moisen päivän kuluttua, joka oli vietetty levottomana, kyynelin, unin ja kuumehourein, sairastui hän yöllä ja oli aamulla sangen arveluttavassa tilassa. Hänellä oli hermokuume. Houraillessaan häneltä pääsi sanoja, joista saattoi päättää, että hän aavisti paljon enemmän kamalasta kohtalosta kuin ennen oli otaksuttukaan. Jokunen viikko sen jälkeen hän kuoli.

Sangen pitkään aikaan ei Raskolnikovilla ollut tietoa äitinsä kuolemasta, vaikka Pietarista käsin oli alettu kirjeenvaihto heti hänen Siperiaan muuttonsa jälkeen. Kirjevaihto toimitettiin Sonjan välityksellä, joka täsmälleen joka kuukausi sai vastauksen Pietarista. Alussa molemmista puolisoista tuntui siltä, etteivät Sonjan kirjeet olleet kyllin tyydyttävät, mutta sitten he huomasivat, ettei hän voinut kirjoittaa paremmin, sillä näissä kirjeissä oli mitä tarkimpia kuvauksia heidän veljestään. Ne olivat täynnä kuvauksia hänen jokapäiväsestä elämästään. Ne eivät sisältäneet mitään esityksiä hänen omista toiveistaan eikä mitään hänen omia tunteitaan kuvaavaa. Sen sijaan, että oli koettanut kuvata Rodjan sieluelämää, kirjotti Sonja hänen omia sanojaan ja esitti sen ohessa laajoja kuvauksia hänen terveydestään ja toivomuksistaan. Kaiken tämän hän ilmotti mitä tarkimmin. Onnettoman kuva esiintyi sen vuoksi sitä selvemmin ja havaittavammin. Tällä lailla ei siis voinut syntyä mitään väärää käsitystä, sillä Sonja ilmotti vain tosiasioita.

Alussa oli Dunjalla ja hänen miehellään vähän lohdutusta näistä tiedonannoista. Sonja kirjotti, että Raskolnikov yhä edelleen oli vaitelias ja synkkä, ettei hänen mieltään kiinnittäneet ne tiedonannot, jotka Sonja toi hänelle kodista, mutta että hän usein kysyi äitiään. Kun Sonja arvasi Raskolnikovin jo aavistavan asiain oikean laidan, kertoi hän äidin kuolemasta.

Sonja kirjotti myös, että vaikka Raskolnikov oli niin itseensä syventynyt arvosteli hän kuitenkin levollisesti tilaansa, ei odottanut mitään lähimmältä tulevaisuudelta, ei toivonut mitään kevytmielisyyksiä eikä ihmetellyt mitään tässä uudessa maailmassa, joka kuitenkin oli niin erilainen kuin se, missä hän ennen oli oleskellut. Sonja sanoi heille, että hänen terveydentilansa oli tyydyttävä. Raskolnikov teki määrätyn työnsä mitenkään koittamatta päästä eroon siitä, mutta myöskin ponnistelematta liikoja. Ravintonsa oli hänestä vallan saman tekevää; mutta tämä ravinto oli yleensä niin kurja, pyhäpäiviä lukuunottamatta, että hän vihdoin oli ottanut Sonjalta hieman rahaa voidakseen päivisin ostaa itselleen teetä. Muuten oli hän pyytänyt Sonjaa olemaan surematta hänen tähtensä, sillä kaikki suru oli hänelle taakkana.

Sitä paitsi ilmotti Sonja, että Raskolnikov vankeudessa eli yhdessä muiden vankien kanssa. Kasarmien sisustaa ei Sonja ollut nähnyt, mutta hän oli vakuutettu siitä, että siellä oli ahdasta, likasta ja epäterveellistä. Raskolnikov nukkui lavitsalla viltti allaan, eikä halunnut muita mukavuuksia.

Sonja kirjotti myös vallan avosydämisesti, että Raskolnikov alussa oli ollut vihanen hänen käyntiensä johdosta, että hän vastenmielisesti puhui hänen kanssaan ja että hän toisinaan oli kohdellut häntä kovuudella; mutta että heidän yhtymänsä vihdoin muuttuivat tavaksi Raskolnikoville, niin, jopa välttämättömyydeksikin, niin että tämä hänen sairaana ollessaan oli ikävöinytkin häntä.

Joka sunnuntai näki Sonja hänet linnotuksen portilla tai vartiotuvassa, jossa hän sai luvan oleskella joitakin minuutteja. Arkipäivinä kävi Sonja hänen luonaan työpajoissa, Irtysh-virran rannalla olevassa puuvajassa sijaitsevassa tiilitehtaassa.

Itsestään kirjotti Sonja, että hänen oli onnistunut tehdä joitakin tuttavuuksia kaupungissa ja hankkia itselleen suosituksia, että hän teki käsitöitä, joita hän alkoikin saada koko paljon, syystä ettei kaupungissa ollut ketään muotiompelijaa.

Hän ei kertonut siitä, että Raskolnikovia alkoi hänen väliintulonsa vuoksi puolustaa muuan vartija ja ettei hän saanut niin ankaraa työtä. Myöhemmin sai Dunja tiedon, että Raskolnikov pysytteli erossa kaikista, että vangit näyttivät vihaavan häntä ja että hän oli muuttunut kärsivän näköseksi. Vihdoin kirjotti Sonja viime kirjeessään että Rodja oli vaarallisesti sairaana vankien salin sairashuoneessa.

II.

Raskolnikov oli ollut kauvan sairaana.

Mutta häntä ei ollut tautivuoteelle saanut kuristushuone-elämän kauhut, ei työ, ei kurja ravinto, leikattu tukka tai kolmivärinen puku. Työ oli hänelle tervetullutta ja ruumiillisten ponnistusten jälkeen saattoi hän nauttia jonkun tunnin unesta. Ja mikä merkitys saattoi ravinnolla olla häneen? Hänen vaatteensa olivat lämpimät, eivätkä kahleet häntä rasittaneet. Mutta häpeäisikö hän ehkä lyhyttä tukkaansa ja kolmiväristä nuttuaan? Kenen vuoksi? Ehkä Sonjan? Tämä pelkäsi häntä ja tätä ei hänen siis tarvinnut hävetä.

No miksikä sitten? Hän tosiaan häpesi Sonjaa, jota hän kiusasi hänelle osottamallaan ylenkatseella. Hän ei hävennyt leikattua tukkaa eikä kahleita mutta hänen ylpeytensä oli loukkaantunut ja syynä hänen sairauteensa oli loukattu itserakkaus. Miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos hän olisi voinut tuomita itseään. Hän olisi silloin kärsivällisesti kestänyt kaikki. Mutta vaikka hän kuinka ankarasti arvosteli itseään, ei hänen hämmentynyt omatuntonsa keksinyt mitään suurta syntiä hänen entisessä elämässään, vaan ainoastaan tavallisen harha-askeleen, joka olisi saattanut tapahtua kenelle tahansa. Hän häpesi etenkin sitä, että hän, Raskolnikov, oli syöksynyt niin sokeasti, toivottomasti ja tyhmästi kadotukseen ja että hänen nöyrästi oli alistuttava seurauksien alle päästäkseen vapaaksi.

Lakkaamaton levottomuus oli ainoa, mikä oli jälellä maailmasta. Ja mitä merkitsi se, että hän kahdeksan vuoden kuluttua oli kaksineljättä vuotias? Ketä varten oli hänen elettävä? Mitä toiveita hänellä oli? Eläisikö näin vain ollakseen olemassa. Mutta hänhän oli ollut valmis tuhatkertasesti uhraamaan elämänsä aatteen hyväksi, jopa toiveenkin, mielikuvan puolesta olemassa olo oli aina näyttänyt hänestä riittämättömältä ja hän oli aina pyrkinyt jotakin korkeampaa kohti. Ehkä oli hänen toiveittensa tulisuus saanut hänet uskomaan, että hän oli yksi niitä ihmisiä, joille oli enemmän sallittua kuin useimmille muille.

Jospa kohtalo edes olisi antanut hänen tuntea katumusta ... sitä katumusta, joka vaivaa sydäntä ja karkottaa unen, olisi hänen ollut parempi olla. Kyynelet ja kärsimyksethän ovat myös elonilmauksia. Mutta hän ei voinut katua rikostaan. Jospa hän edes olisi osannut olla raivoissaan tyhmyytensä vuoksi kuten hän ennen oli ollut raivoissaan inhottavan menettelytapansa vuoksi, joka oli hänet saattanut kuritushuoneeseen! Mutta nyt tultuaan kuritushuoneeseen ja siten siis vapauduttuaan kaikista huolista, arvosteli ja tuomitsi hän menettelytapaansa, eikä huomannut sitä niinkään kehnoksi, kuin minä sitä oli pitänyt viime synkkinä aikoina.

"Miksi, miksi," ajatteli hän, "olisi minun aatteeni ollut tyhmempi kuin muut aatteet ja teoriat, joita on liikkeellä maailmassa ja työntävät toiset tieltään tämän tästä aina siitä asti kuin maa alkoi pyöriä akselinsa ympäri? Jos minun aatettani tarkastettaisiin ennakkoluulottomasti, näkisi, ettei se ole niinkään omituinen. Voi teitä epäilijöitä, te maailman viisaat, miksi pysähdytte aina puolitiehen! Miksi pidetään minun tekoani niin inhottavana?... Ehkä sen tähden, että se on konnantyö? Mutta mitä merkitsee sana 'konnantyö'? Minun omatuntoni on levollinen. Totta on kuitenkin, että minä tein kriminalirikoksen, minä olen loitonnut lain sanasta ja vuodattanut verta. Kernaasti, ottakoot minun pääni sijaan... Mutta siinä tapauksessahan olisivat useat ihmiskunnan hyväntekijöistä, jotka eivät olleet perineet valtaansa, vaan ottaneet sen, heti ensi askeleen otettuaan tulleet mestatuiksi. Mutta he ovat sovittaneet päämääränsä ja siksi -- _he ovat oikeassa_. Minä sen sijaan kompastuin ensi askeleellani, sen vuoksi ei minulla siis ole ollut oikeutta ottaa sitä."

Tämä vain saattoi hänet pitämään tekoaan rikoksena. Hänen käsityksensä mukaan oli siinä vääryys ainoastaan, ettei hän ollut kyennyt toteuttamaan suunnitelmaansa ja itse oli heittäytynyt tuomariensa käsiin. Hän kärsi myös siitä ajatuksesta, että olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi surmannut itsensä. Miksi seisoi hän silloin Nevan partaalla pitäen kuitenkin ilmiantamistaan parempana. Olisiko elämällä tosiaan sellanen voima? Onko niin vaikeata voittaa elämisenrakkautta? Svidrigailov, joka kuitenkin pelkäsi kuolemaa, oli saattanut tehdä sen. Hän ei voinut käsittää, miksi ei hän jo seisoessaan joen partaalla, ollut aavistanut sitä valetta, mihin hän oli tehnyt itsensä syypääksi itsensä ja vakaumuksensa suhteen. Hän ei ymmärtänyt, että tämä aavistus oli hänen mielenlaatunsa tulevan muutoksen, tulevan ylösnousemuksen, uuden katsontatavan edelläkävijä.

Hän pikemmin tunnusti, että se oli vain vaiston tylsää arkuutta, jota hän ei voinut voittaa. Hän katseli tovereitaan, kuritushuonevankeja, ja kummasteli sitä, että he kaikki riippuivat elämässä ja että se heistä tuntuisi niin kallisarvoselta. Mitä kauheita kärsimyksiä olivatkaan ja useat näistä konnista kokeneet! Oliko tosiaan mahdollista, että auringonsäteellä, läpitunkemattomalla metsällä, läikkyvällä lähteellä tuntemattomassa pensaikossa saattoi olla niin suuri merkitys näille miehille, että he katselivat niitä samoin katsein kuin olisivat nähneet kauvan kaivatun ystävän, ja että he uneksivat niistä öisin!

Alussa kiinnitti hän vähän huomiota ympäristöönsä. Hän eli niin sanoaksemme silmät ummessa ja hänestä tuntui inhottavalta ja vastenmieliseltä katsella ympärilleen. Mutta vihdoin oli yhtä ja toista, joka sai hänet vavahtamaan ja ehdottomasti aukenivat hänen silmänsä näkemään paljon, josta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Eniten kummasteli hän sitä pelottavaa, ylipääsemätöntä juopaa, joka oli hänen ja kaikkien näitten ihmisten välillä. Tuntui vallan siltä kuin he olisivat kuuluneet aivan eri kansallisuuksiin. He katselivat toisiaan molemminpuolisella epäluottamuksella. Vankilassa oli myös valtiollisia rikoksia Puolasta. He pitivät muita vankeja orjina ja villeinä ja katselivat heitä yleiskatseella. Mutta Raskolnikov ei voinut asettua tälle näkökannalle. Hän näki, että nämä villit monessa suhteessa olivat viisaampia kuin itse herrat puolalaiset. Oli myös venäläisiä, jotka halveksivat näitä ... entinen upseeri ja kaksi seminarilaista. Raskolnikov huomasi heidän erehdyksensä.

Kukaan ei pitänyt hänestä ja kaikki välttivät häntä ... miksi? Siihen ei hän löytänyt mitään syytä. He halveksivat häntä ja nauroivat hänelle.

-- Sinä olet hieno herra, sanoi eräs heistä hänelle. Miksikä sinä rupesit kirvestä käyttämään? Se ei ollut sopivaa työtä sinulle.

Toisena viikkona paastosta oli hänen vuoronsa valmistautua nauttimaan alttarinsakramenttiä yhdessä toveriensa kanssa, jotka olivat hänen osastossaan. Hän kävi säännöllisesti kirkossa muitten kanssa. Kerran syntyi syystä tai toisesta, hän ei tiennyt sitä, riita ja kaikki hyökkäsivät suuttuneina hänen kimppuunsa.

-- Sinä olet jumalankieltäjä! huusivat he. Sinä et usko Jumalaan! Sinä olisit iskettävä hengiltä!

Hän ei ollut koskaan puhunut heidän kanssaan Jumalasta ja kuitenkin tahtoivat he tappaa hänet jumalankieltäjänä. Hän vaikeni vastaan sanomatta. Muuan kuritushuonevanki aikoi raivoissaan heittäytyä häntä ahdistamaan, hän odotti levollisesti ja vaijeten, lihaksenkaan värähtämättä hänen kasvoissaan. Vanginvartija tuli juuri sopivaan aikaan ... muuten olisi verta vuotanut.