Part 39

-- Juuri nyt. Ja sinä, sinä et ole tavannut heitä pitkään aikaan. Missä sinä asuskelet ... sano se minulle, minä pyydän; kolme kertaa olen jo ollut täällä. Äitisi on vakavasti sairaana eilisestä asti. Hän tahtoi etsiä sinua. Avdotja Romanovna pidätti häntä siitä, mutta hän ei tahtonut kuunnella häntä, vaan sanoi: "Jos hän on sairas, jos hänen järkensä on sammunut, kuka häntä silloin tukisi, ellei äitinsä?" Me tulimme silloin kaikin kolmin tänne, sillä me emme voineet antaa hänen tulla yksinään. Aina ovelle saakka puhuimme hänen kanssaan ja koetimme rauhoittaa häntä. Me olimme perillä, mutta sinä et ollut kotona. Tässä hän istui. Siten istui hän kymmenisen minuttia, ja me seisoimme vaijeten hänen vieressään. Sitten hän nousi sanoen: "Koska hän voi käydä ulkona, on hän kai terve. Hän on siis unohtanut äitinsä. Minun ei sovi kerjätä rakkautta lapseni ovella." Hän palasi taas kotiin ja laskeutui vuoteelle. Nyt hänellä on kuume. "Minä sen kyllä näen", sanoi hän, "tuota tyttöä varten on hänellä aikaa viljalti". Hänen käsityksensä mukaan on "tuo tyttö" Sofia Semjonovna, sinun morsiamesi eli rakastajattaresi, mistä minä tiedän. Minä menin heti Sofia Semjonovnan luo, sillä, veli hyvä, minä halusin ottaa täysin selville, miten sinun laitasi on ... minä menen sinne ja mitä minä tapaan ... ruumisarkun ja itkeviä lapsia. Sofia Semjonovna koetteli paraillaan heidän surupukujaan. Sinä et ollut siellä. Minä katselin ympärilleni, pyysin anteeksi ja läksin antamaan selontekoa Avdotja Romanovnalle. Kaikki oli silloin vain lorua. Se oli siis ilmeisesti vain -- mielettömyyttä. Nyt istut tuossa syömässä häränpaistia ikäänkuin et olisi ruokaa nähnytkään kolmeen päivään. Tosin tapaavat mielipuoletkin syödä, mutta vaikket vielä ole puhunut sanaakaan kanssani, näen kuitenkin, ettet ole hullu; siitä voin vaikka tehdä valan. Se on siis selvää, ettet sinä ole hullu. Piru teidät kaikki vieköön, tässä on salaisuus, jonka suhteen minulla ei enää ole halua vaivata itseäni. Minä olen vain tullut pitämään sinulle saarnaa kunnes väsyn siihen ... keventääkseni sydäntäni. Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.

-- Mitä aijot tehdä?

-- Mitä se sinulle kuuluu?

-- Sinä ehkä aijot ruveta pulloa kallistelemaan?

-- Miten sen tiedät?

-- Se on helppo arvata.

Rasumihin vaikeni hetkeksi.

-- Sinä olet aina ollut järkevä mies, sanoi hän vihdoin. -- Sinä olet oikeassa, minä tahdon ruveta pulloja kallistelemaan. Hyvästi!

Ja hän aikoi poistua.

-- Minä puhuin ... toissa päivänä sisareni kanssa sinusta.

-- Minusta? Missä näit hänet toissapäivänä?

Rasumihin seisoi paikallaan kasvot kalpeina. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti.

-- Hän oli täällä aivan yksin. Täällä hän istui kanssani juttelemassa.

-- Hänkö...?

-- Niin, hän.

-- Mitä sanoit sinä ... minä tarkotan -- minusta?

-- Minä sanoin hänelle, että sinä olet sangen kunniallinen ja työteliäs ihminen. Sitä en sentään suonut hänelle, että sinä rakastat häntä, sillä sen hän tietää sanomattakin.

-- Tietääkö hän sen?

-- Kyllä, luonnollisesti. Minä sanoin hänelle, että miten tahansa minun käyneekin, tulisit sinä sentään aina olemaan hänen suojelijansa. Nyt jätän hänet sinun huostaasi. Minä sanon sen sinulle, koska olen täysin vakuutettu, että sinä rakastat häntä ja että sinulla on täysin puhdas sydän. Minä tiedän myöskin, että hän saattaa rakastaa sinuakin ja että hän ehkä jo rakastaa. Päätä nyt itseksesi, kallisteletko pulloja vai etkö.

-- Rodja ... näetkö ... mitä sinä tarkotat? Jos kaikki tämä on salaisuus ... olkoon niin. Mutta minä olen varma siitä, että se on joutava asia ja että sinä olet sangen oivallinen, kunnon mies.

-- Minä vain aijoin lisätä, silloin kuin sinä keskeytit minut, ettei koskaan tule urkkia toisten salaisuuksia. Kaikki aika on tullut, saat kuulla kaikki, jos se on välttämätöntä. Eilen lausui muuan henkilö minulle, että ihminen tarvitsee ilmaa. Nyt tahdon mennä hänen luokseen ja kysyä, mitä hän sillä tarkotti.

Rasumihin vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielensä oli liikutettu ja hän kummasteli, mitä kaikki tämä merkitsisi.

"Hän on osallisena valtiollisessa salaliitossa! Se on vallan varmaa. Ja hän on juuri tekemäisillään ratkasevan päätöksen. Mitään muuta se ei saata olla ... ja Dunja oli selvillä kaikesta", ajatteli hän itsekseen.

-- Avdotja Romanovna käy siis luonasi, sanoi hän, -- ja sinä aijot etsiä miestä, joka on sanonut, että ihminen tarvitsee enemmän ilmaa ja ... ja tällä kirjeellä on myös jotakin tekemistä siinä asiassa, päätti hän ikäänkuin itsekseen puhuen.

-- Millä kirjeellä?

-- Hän sai tänään kirjeen, joka saattoi hänet sangen liikutetuksi. Minä aloin puhua sinusta -- mutta hän pyysi minun olemaan vaiti. Sitten hän lausui, että me ehkä eroomme ennen pitkää. Sitten hän kiitti minua kiihkeästi, mutta minä en tiedä miksi -- ja meni sitten huoneeseensa ja sulki oven huolellisesti.

-- Onko hän saanut kirjeen? kysyi Raskolnikov vielä kerran.

-- On. Etkö sinä sitä tiennyt? Hm!

Molemmat vaikenivat.

-- Hyvästi, Rodion! Veliseni, minä aijoin ... minun ajatukseni oli ... ei, hyvästi, minun on nyt lähdettävä. Sen verran voin sanoa sinulle, että pullosta en välitä.

Hän kiiruhti pois, mutta kun hän oli jo melkein sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä takasin ja katsomatta Raskolnikoviin hän sanoi:

-- Muistatko tuota murhaa, josta puhuit Porfyriuksen kanssa. Nyt murhaaja tavattu ja hän on tunnustanut kaikki. Hän on muuan maalari. Muistatko, miten hän puolusti molempia käsityöläisiä? Koko hänen ja toverinsa käytös oli toimeenpantu epäluulojen karkottamiseksi. Mitä sanot sinä sellasesta viekkaudesta, sellasesta sieluntilasta? Sitä on vaikea uskoa. Minun mielipiteeni mukaan on hän oikea näyttelytaidon mestari. Aatteles, miten minä petyin! Minähän saatoin itselleni kaikellaista vaivaa häntä puolustaakseni!

-- Mutta sano minulle, mistä olet saanut tietää kaiken tämän ja miksi tämä asia niin kiinnittää mieltäsi?

-- Miksikä ei se kiinnittäisi mieltäni? Porfyrius on minulle ilmottanut kaikki.

-- Porfyrius?

-- Niin.

-- Ja ... mitä hän uskoo? kysyi Raskolnikov suruisesti.

-- Hän on selittänyt tämän tavallaan, sielullisesti.

-- Onko hän itse selittänyt sen sinulle?

-- On, hän itse. Hyvästi! Toiste kerron sinulle siitä enemmän. Nyt minulla on jotakin toimitettavaa. Pitkän aikaa uskoin ... niin, siitä puhun toiste. Minä olen juovuksissa, Rodja, aivan juovuksissa. Hyvästi! Minä palaan taas pian, Rodja!

Vihdoin hän läksi.

"Hän on osallisena jossakin valtiollisessa salaliitossa..." arveli Rasumihin, mennessään portaita alas. "Ja sisarensa on hän houkutellut osalliseksi. Heillä on kokouksensa. Miten muuten voisi selittää tätä sekaannusta. Jumalani, mitä kaikkea olen mielessäni kuvitellutkaan! Niin, se oli suuri erehdys ja minä olen tehnyt häntä kohtaan väärin. Silloin kun seisoimme käytävässä lampun alla. Hyi, mikä inhottava ja katala ajatus minussa silloin oli! Mikolka teki kunnollisesti siinä, että hän tunnusti. Kaikki muu kyllä selvii nyt. Hänen sairautensa ja hänen omituiset tapansa. Yliopistossakin hän oli niin synkkä ja sulkeutunut... Mutta mitä se kirja merkinnee? Kuka sen on kirjottanut?"

Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt Dunjaan ja hänen sydämensä alkoi pamppailla kiivaasti. Vihdoin hän heräsi ajatuksistaan ja kiiruhti eteenpäin nopein askelin.

Tuskin oli Rasumihin poistunut ennenkuin Raskolnikov alkoi vilkkaasti kulkea edestakasin huoneessaan. Uusi elämä näytti heränneen hänessä.

"Niin, vihdoinkin olen keksinyt keinon!"

Viime aikoina oli kaikki tuntunut hänestä niin ahtaalta ja painostava taakka oli rasittanut häntä, hän oli tuntenut olevansa loihdittu. Mikolkan esiintyessä Porfyriuksen luona oli tämä toivoton tila alkanut, hän ei ollut voinut keksiä mitään keinoa suoriutuakseen. Samana päivänä oli hän keskustellut Sonjan kanssa. Se ei ollut päättynyt niinkuin hän oli edeltäpäin päättänyt ... hän oli siis äkkiä sukeltanut pakoon jonkun heikkouden johdosta. Hänhän oli ollut yhtä mieltä Sonjan kanssa, oli vallan itsestään tunnustanut, ettei hän voinut elää yksin moisen omantunnontaakan alla. Ja Svidrigailov ... Svidrigailov on arvotus... Svidrigailov saattaa hänet myös rauhattomaksi, se on totta, mutta vallan toisella tavalla. Svidrigailovin kanssa syntyy ehkä vielä taistelukin... Svidrigailov on ehkä keino; mutta Porfyrius -- Siinä toinen asia.

"Porfyrius oli siis itse kuitenkin selittänyt Rasumihinille kaiken tämän, oli psykologisesti selittänyt. Hän on taasen esiintynyt kirotun psykologiansa kera! Porfyrius? Olisiko hän hetkeksikään uskonut, että Mikolka oli syyllinen ... kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään tapahtui tuolla kerralla ... kahdenkesken ... ennen Mikolkan tuloa ... joka ei voinut olla muuta syytä kuin juuri tämä ainoa? (Raskolnikov oli viime päivinä antanut hänen ja Porfyriuksen välisen kohtauksen tarkasti kertaantua mielessään.) _Sellasia_ sanoja oli lausuttu, _sellasia_ seikkoja esiintynyt, _sellasia_ silmäyksiä vaihdettu, joitakin seikkoja esitetty _sellasella_ äänellä -- että sellanen kuin Mikolka (jonka Porfyrius oli ymmärtänyt ensi sanoissaan ja liikkeissään) ei kyennyt murtamaan sitä perustusta, jolle Porfyrius oli rakentanut todisteensa."

"Kas, kas!... Rasumihinkin oli epäillyt häntä! Lampun alla käytävässä tapahtunut tapaus oli vaikuttanut häneen. Ja sitten juoksi hän nopeasti Porfyriuksen luo ... miksi oli hän johtanut hänet harhapoluille ja kääntänyt hänen huomionsa Mikolkaan? Varmaankin oli hänellä siinä jokin salainen syy ... mutta mikä? Tuosta aamusta oli kulunut pitkä aika ... liian pitkä aika ja hän ei ollut siitä aamusta saakka kuullut eikä nähnyt Porfyriusta. No, sitä pahempi!..." Raskolnikov tarttui lakkiinsa ja aikoi lähteä. Tänään tunsi hän itsensä pitkistä ajoista täysin terveeksi. "Svidrigailovin kanssa on minun selvitettävä juttu", ajatteli hän, "ja se niin pian kuin mahdollista ja mihin hintaan tahansa; hän muuten odottaa, näyttää siltä, minun on tultava hänen luokseen. Tänä hetkenä hän tunsi sydämessään syttyvän sellasen vihan, että hän olisi saattanut tappaa molemmat: Svidrigailovin ja Porfyriuksen. Ainakin hän tunsi, että ellei hän nyt kykene sitä tekemään, voisi hän sen kuitenkin tehdä tulevaisuudessa. Saammepa nähdä, saammepa nähdä!" huudahti hän.

Tuskin oli hän avannut ovea kun hän jo samassa syöksähti itse Porfyriusta vastaan, joka oli aikeissa käydä hänen luonaan. Raskolnikov tunsi ensi hetkenä kivettyvänsä, mutta omituista kyllä, kun ensimäinen yllätys oli ohitse, ei hän tuntenut mitään pelkoa Porfyriusta kohtaan. Hän oli varoillaan ja valmistautui vastaanottamaan. "Tämä ehkä on ratkasu! Miksi tulee hän tänne hiipien kuin kissa, niin hiljaa, etten minä kuullut sitä? Ehkä hän on kuunnellut?"

-- Tällasta vierasta ette kai odottanut? huudahti Porfyrius naurahtaen. -- Minä olen jo pitemmän aikaa tuuminut käydä luonanne. Nyt kuljin sattumalta ohi ja ajattelin: miksikä en kävisi sisään kuulemaan, miten hänen laitansa on? Tehän olitte uloslähtemässä? Minä en tahdo pidättää teitä. Mutta ensin saan pyytää teiltä paperossia.

-- Istukaa, Porfyrius Petrovitsh, sanoi Raskolnikov niin ilosella ja suruttomalla äänellä, että hän itsekin kummasteli sitä.

Ihminen voi kärsiä kuolontuskia ryövärin läheisyydessä, mutta samana hetkenä kun hän tuntee veitsen kurkullaan, katoo usein kaikki tuska. Raskolnikov siis istuutui Porfyriusta vastapäätä ja katseli häntä avomielisin silmäyksin.

Porfyrius vilkutti silmiään ja sytytti paperossinsa. "No, puhu, puhu", arveli Raskolnikov, "no, mitä odottelet, miksi et puhu?"

II.

-- Tässä meillä on esimerkiksi nämä paperossit! alkoi Porfyrius vihdoin sytytettyään paperossin ja vedettyään siitä joitakin syviä vetoja, --onnettomuus, todellinen turmio, mutta voinko luopua niistä? En! Minä tunnen, että ne repivät kurkkuani, toisinaan on minun myös vaikeata hengittää. Tiedättekö, minä olen tosiaan suruissani. Aivan äskettäin olin minä B:n luona, joka tutkii joka sairasta puoli tuntia. Nähtyään minut naurahti hän, naputti rintaani ja kuunteli. -- "Tupakka ei kelpaa Teille," sanoi hän, "teillä on keuhkotukkeutuma." Miten minä voisin luopua polttamisesta? Minkä korvauksen voisin saada siitä? Minä en juo, aito onnettomuus tosiaan, ha, ha, ha, onnettomuus, etten juo! Kaikki on relativista, Rodion Romanovitsh, kaikki on relativista!

"Mitähän tämä merkinnee, alkaneekohan hän taas vanhan kuulustamistapansa?" ajatteli Raskolnikov inholla. Koko heidän edellinen kohtauksensa oli taas selvänä hänen edessään, ja sama tunne, joka häntä silloin vaivasi, valtasi hänet uudelleen.

-- Minä olin teidän luonanne jo eilen, mutta siitä ette te luonnollisesti tiedä mitään, jatkoi Porfyrius katsellen ympärilleen huoneessa, -- täällä, juuri tässä huoneessa minä olin. Minä menin ohi vallan kuin tänään; minäpä käyn hänen luonaan, ajattelin. Minä tulin ylös, tapasin oven avoinna, katselin ympärilleni ... odotin, en sanonut mitään tytölle, vaan menin taas tieheni. Te ette tapaa sulkea ovea, vai miten?

Raskolnikovin kasvot mustenivat mustenemistaan. Porfyrius arvasi hänen ajatuksensa.

-- Minä olen tullut antamaan teille selityksen, rakas Rodion Romanovitschini. Minä olen teille sellasen velassa, jatkoi hän hymyillen ja taputtaen Raskolnikovia polvelle. Mutta samalla saivat hänen kasvonsa vakavan ja surumielisen ilmeen. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellasta ilmettä Porfyriuksessa, ei ollut koskaan uskonut, että hänen kasvoilleen voisi nousta moinen ilme.

-- Meidän välinen viimenen kohtauksemme oli tosiaan omituinen, Rodion Romanovitsh. Ensimäinen kohtauksemme tuntui tosin samallaiselta; mutta silloin ... no, sehän on samantekevää! Asia on siis seuraava: Minä tunnen rikkoneeni sangen paljon teitä vastaan. Erotessamme olivat teidän hermonne mitä kiihottuneimmat, ja teidän polvenne vapisivat; myös minun hermoni olivat kiihottuneet ja minun polveni vapisivat. Nähkääs se, mitä silloin tapahtui meidän välillämme, oli tosiaan sopimatonta eikä aivan _gentlemannimaista_. Mehän olemme _gentlemanneja_, eikö totta? sitä emme saa unohtaa! Te muistatte kyllä, miten pitkälle menimme silloin ... se oli tosiaan sangen sopimatonta.

-- Niin, miksikä te tosiaan minua luulette? kysyi Raskolnikov kummastuneena ja tuijottaen Porfyriusta suoraan silmiin.

-- Minä olen tullut siihen vakaumukseen, että meidän on parempi puhua avosydämisesti keskenämme, jatkoi Porfyrius Petrovitsh päätään kumartaen ikäänkuin luopuen edelleen hämmentämästä entistä uhriaan katseineen, hän näytti tahtovansa osottaa halveksivansa tavallisia juoniansa ja temppujansa. -- Niin, sellaisia epäilyksiä ja sellaisia kohtauksia ei enää saa esiintyä välillämme. Sillä kerralla Mikolka meidät erotti; en tiedä, miten pitkälle se muuten olisi saattanut mennä. Tuo kirottu käsityöläinen oli silloin tuon lautaseinän takana ... voitteko kuvitella mielessänne? Te luonnollisesti tiedätte sen jo, minä sain heti tietää, että hän oli ollut luonanne, mutta teidän sillonen edellytyksenne ei ollut oikea. Minä en ollut lähettänyt noutamaan ketään enkä ollut mitään järjestänyt edeltäpäin. Te kysytty: miksi miksi? Mitä vastaan teille tähän? Kaikki yllätti minut niin äkkiä, minulla tuskin sen verran mielenmalttia, että muistin lähettää noutamaan noita molempia talonmiehiä (te kai huomasitte heidät ohimennen)... Silloin välähti mieleeni ajatus, nopea kuin salama. Näettekö, Rodion Romanovitsh, minä olin silloin niin varma vakaumuksessani. Siksi ajattelin ... jos toisen jätänkin rauhaan joksikin aikaa, tartun ainakin toista häntään ... ainakin teen voitavani. Te olette liian äkkipikanen, teillä on aivan liian äkkipikanen luonne, Rodion Romanovitsh, tavattoman ärtynen lukuunottamatta kaikkia muita ominaisuuksia luonteen ja sydämen alalla, joista tunnen ainakin osan, hauskaa kyllä. No, myönnettäköön, sillä kerralla ymmärsin yhtä hyvin kuin nytkin, että ihminen vain poikkeustapauksissa heti tunnustaa ja kertoo koko jutun sen pienempiä yksityiskohtia myöten. Toisinaan saattaa tapahtua, etenkin jos edeltäpäin on oivaltanut suunnitella asian niin että epäilty menettää viimeisenkin malttinsa siekaleen. Ei, ajattelin minä, jospa minulla olisi edes vähäpätöisin pieni todiste tukikohtana . .. jotakin kouriintuntuvaa, eikä vain yksistään psykologiaa. Sillä, ajattelin, jos ihminen on syyllinen, voi toivoa jollakin lailla voivansa houkutella häneltä joitakin seikkoja. Tällasissa tapauksissa on myös oikeus usein odottaa sangen arveluttavaa ratkasua. Muuten luotin teidän luonteeseenne, Rodion Romanovitsh, teidän sangen kiehuvaan luonteeseenne! Toivoin siltä paljoa.

-- Mistä te tosiaan puhutte?... Mitä te sanotte?... mutisi Raskolnikov itsekseen oikein tietämättä, mitä sanoi. "Mistä hän tosiaan puhuu, pitäneeköhän hän minua tosiaan syyllisenä?"

-- Mistä minä puhun? Minä olen tullut antamaan teille selitystä, se on, niin sanoakseni, pyhin velvollisuuteni. Minä koetan selittää alusta loppuun koko jutun tuosta ... mielenvikaisuudesta. Minä olen aiheuttanut teille useita kärsimyksiä, Rodion Romanovitsh, enkä kuitenkaan ole mikään petoeläin. Minä voin sangen hyvin käsittää, millaseksi huolten ahdistama, mutta samalla kertaa ylpeä, voimakas ja kärsimätön, etenkin kärsimätön ihminen tuntee mielensä, kun hänen on siedettävä kaikkea tätä. Ennen kaikkea selitän täten, että pidän teitä mitä jaloimpana ihmisenä, jota kaunistaa suuri, ylevämielinen sydän, vaikken minä voi omata teidän mielipiteitänne. Minä pidän velvollisuutenani tunnustaa tämä vapaasti ja suoraan, sillä tarkotukseni ei ole pimittää teitä. Heti tutustuessani teihin, tunsin samalla vetoa teihin. Ehkä te nauratte sille. Vaikka niinkin! Minä tiedän, ettette te ensimäisestä kohtauksestamme saakka ole voinut sietää minua, sillä jos saan sen sanoa itse, ei minussa tosiaan ole mitään puoleensa vetävää. Siitä saatte ajatella, mitä haluatte. Toivoni on kuitenkin koettaa hävittää tuo epämielunen vaikutus ja todistaa, että minäkin olen ihminen, jolla on sydän ja omatunto. Tämä on, suoraan sanoen, ainoa tarkotukseni.

Porfyrius Petrovitsh noudatti nyt jokusen sekunnin arvokasta hiljaisuutta. Raskolnikovin valtasi uusi tuska. Ajatus, että Porfyrius piti häntä syyttömänä, vaivasi häntä.