Part 37

-- Miten ... olisiko ihminen mato?

-- Minä tiedän kyllä, ettei ihminen ole mato, vastasi Raskolnikov katsellen Sonjaa omituisen ilmekkäästi. -- Minä olen valehdellut, Sonja, jatkoi hän. -- Se on valetta kaikki... Asianlaita ei ole sellainen. Sinä olet vallan oikeassa. Vallan toiset seikat olivat myötävaikuttamassa ... vallan toiset. Minä en ole pitkiin aikoihin puhunut kenenkään kanssa ja päätäni särkee niin tuskastuttavasti.

Kuume kiilsi hänen silmistään. Hän alkoi melkein hourailla ja nopea hymy väikkyi hänen huulillaan. Järkytetyn sieluntilansa vuoksi oli hänestä tullut heikko ja väsynyt. Sonja ymmärsi, miten syvästi Raskolnikov kärsi, ja hänkin tunsi päässään pyörrytystä. Raskolnikovin puhe oli niin helppoa käsittää, mutta samalla niin omituista.

-- Miten se on tapahtunut? Miten se on voinut tapahtua, armollinen Jumalani!

Ja Sonja väänteli käsiään epätoivoissaan.

-- Ei, Sonja, ei asianlaita ole sellainenkaan, alkoi Raskolnikov äkkiä päätään kohottaen, aivan kuin vallan uusi ajatussuunta olisi elähyttänyt häntä. -- Parempi on, että ajattelet ... niin, se on tosiaan parempi ... ajattele siis, että minä olen egoisti, mustasukkainen, paha, inhottava, kostonhimonen ... niin, melkeinpä on minussa hulluudentulotaipumuksia. Minä sanoin, etten voinut opintoaikanani ansaita elantoani. Mutta tiedät ... sangen uskottavaa, että olisin voinut tehdä sen. Äitini suoritti kaikki menot yliopistossa ja saappaat, vaatteet ja leivän olisin ehkä itse voinut hankkia itselleni. Saihan Rasumihin työtä! Mutta minä olin sieluni sisimmässä katkeroitunut, enkä halunnut tehdä työtä. Sinähän olet ollut hökkelissäni, Sonja?... Etkö tiedä, että sielu ja henki kuihtuvat moisissa pienissä hökkeleissä?... Oi, miten vihaan tuota kurjaa pesää! Ja kuitenkin jäin siihen. Monet pitkät päivät pysyin siellä sisällä, enkä halunnut syödä enkä juoda, vaan makasin siellä käpristyneenä sohvalla. Nastasjan tuodessa ruokaa söin sen ... ellei hän tullut ... meni päivä ilman että ajattelin nauttia mitään ravintoa. Illan tullen en sytyttänyt mitään kynttilää, vaan makasin pimeässä. Minä en tehnyt edes sen vertaa, työtä, että olisin voinut ostaa kynttilän. Kirjani ovat pöydällä paksun tomun peitossa. Minä pidin parempana makaamista ja uneksimista ... en mitään muuta kuin uneksimista. Silloin oli minulla omituiset unet, joiden sisällön kertomisestakaan en välitä. Tänä ajanjaksona alkoi se ajatus vähitellen herätä henkiin minussa ... ei, niin ei se ollut, minä puhun pötyä. Minä, näetkö, kysyin lakkaamatta itseltäni, miksi minun piti olla tyhmä, kun kaikki muut olivat tyhmiä, ja miksi en minä olisi viisaampi kuin toiset. Ja minä ajattelin kauvan, että jos minä odottaisin siksi kunnes kaikista muista tulisi viisaita, voisi se kestää liian kauvan. Sitten kuvittelin mielessäni, ettei sitä ajankohtaa koskaan tulisikaan, etteivät ihmiset koskaan muutukaan --eikä sekään maksa vaivaa. Se on laki, Sonja. Mutta nyt minä tiedän, että se, jolla on luja ja voimakas tahto, on hallitsija. Joka uskaltaa, se voittaa. Joka välittää vähät siitä, mikä on suurta, on lainlaatija ... joka uskaltaa eniten, sillä on myös suurimmat oikeudet. Siten on ollut tähän asti, siten on vastakin... Vain se, joka on sokea, ei voi nähdä.

Raskolnikov katseli Sonjaa, näyttämättä välittävän siitä, miten tämä ymmärsi häntä. Kuume oli nyt täydellisesti palauttanut täydellisen herruutensa häneen. Hän oli puhunut synkällä ihastuksella.

Sonja käsitti, että Raskolnikovin uskon periaate oli tässä sonatisessa uskontunnustuksessa ... se oli hänen lakinsa.

-- Silloin arvasin minä, Sonja, jatkoi Raskolnikov jäykästi, -- että valtaa annetaan vain sille, joka kumartuu sitä ottamaan. Tässä on vain kysymyksessä rohkeus. Silloin sain sen ajatuksen ... ensi kerran elämässäni sain sen ajatuksen, jota ei kellään ole ollut ennen minua, ei, ei kellään! Se syntyi äkkiä minussa ... niin selvänä kuin aurinko. Mistä se johtuu, ettei kukaan ole vielä uskaltanut, ettei kukaan, joka huomaa mielettömyytenne, uskalla ottaa kohtaloa niskasta ja heittää sitä päin hornaa? Minulla ... minulla oli halu uskaltaa se ... ja minä murhasin!... Tahdoin vain nähdä, uskaltaisinko, Sonja ... siinä oli koko syy...

-- Ah, vaikene, vaikene! huudahti Sonja käsiään väännellen. -- Te olette ylenkatsonut Jumalaa ja Jumala on kurittanut teitä!... Hän on saattanut teidät paholaisen haltuun.

-- Niin, Sonja, maatessani siellä pimeässä ja näitten kaikkien mielikuvien kiitäessä sieluni ohi, oli tämän laatijana varmasti saatana. Etkö usko minun olevan oikeassa?

-- Vaietkaa toki, älkääkä herjatko, te jumalankieltäjä! Te ette ymmärrä mitään, mitään. Oi, Jumalani ... hän ei tiedä, mitä hän tekee?

-- Vaiti, Sonja, minä tiedän, että paholainen on minut vietellyt. Minä olen jo kauvan tuuminut tätä ja kuiskaillut sitä itsekseni maatessani pimeässä... Olen taistellut taisteluni alusta loppuun. Minä tiedän kaikki, kaikki. Luuletko, että minä aloin kuin narri? Ei, minä aloin järkevänä ihmisenä ja se juuri minut sekotti. Etkä usko minun tietäneen, että jos tahdoin kysyä, oliko minulla oikeutta omata valtaa, todistus oli edellytetty, ettei minulla ollut tätä oikeutta! Tai kun tahdoin kysyä, onko ihminen mato, oli todistus jo sillä edellytetty ... että _minuun nähden_ ei ihminen ole mikään mato, vain sille, joka ei ajattele tehdä moista kysymystä. Kiusatessani itseäni silloin niin useita päiviä arvaamalla, olisiko Napoleon tehnyt sitä vai ei ... silloin tunsin jo selvästi, etten ollut mikään Napoleon. Kaikki nämä kärsimykset olen kokenut ennenkuin vihdoin päätin puistaa pois kaikki päältäni kerralla. Tahdoin murhata ilman omantunnon tietämistä, vain itseni vuoksi. Tässäkään en tahdo valehdella itselleni. Minusta ei siis tullut murhaaja äitiäni auttaakseni, ei myöskään sitä varten, että olisin rahain avulla päässyt hyväntekijäksi... Ei suinkaan! Minä olen vallan yksinkertasesti murhannut ... ilman mitään sivutarkotusta, itseni vuoksi. Minusta oli vallan samantekevää, olisiko minusta voinut tulla mitään hyväntekijää tai olisiko kaiken elämän ajan vanginnut hämähäkin lailla kaikki verkkooni surmatakseni heidät... Ei tullut minusta myöskään rahain tähden murhaajaa... Nyt tiedän, mistä se johtuu! Ymmärrä minua oikein, kun sanon, että jos sittemmin olisin voinut kulkea samaa tietä, olisi minusta tuskin koskaan tullut murhaajaa. Jotakin toista siis halusin tietää, jokin toinen siis kiihotti minua eteenpäin. Minä halusin tietää ja minä halusin tietää heti ... olinko mato kuten kaikki muut, vai olinko ihminen; kykeninkö menemään yli rajan, vai enkö, olinko vain heikko, vapiseva olento, vai oliko minulla oikeus...

-- Surmata?... Oliko teillä oikeus surmata? huudahti Sonja käsiään väännellen.

-- Älä keskeytä minua, Sonja, minä vain halusin todistaa sinulle erään asian, että saatana oli viekotellut minut, ettei hän näyttänyt minulle ennen kuin jälestä päin, ettei minulla ollut oikeutta siihen, koska olin aivan samallainen mato kuin kaikki muutkin. Hän teki vain pilaa minusta ja se on syynä siihen, miksi tulin luoksesi. Ota vastaan vieraasi! Ellen olisi ollut mato, olisinko silloin tullut tänne? Kuulehan, mennessäni akan luo tahdoin vain koettaa, voisinko tehdä sitä.

-- Ja kuitenkin murhasit hänet ... murhasit!

-- Mutta miten? ... sillälaillako murhataan? Annetaanko ihmiselle kuolinisku sillä lailla kuin minä tein sen? Minä kerron sinulle toisen kerran, miten menettelin. Olenko _minä_ surmannut akan... Itseni olen surmannut, vaan en häntä. Siitä ajasta saakka olen kuollut kuin kivi ... kuollut ijäiseksi! Mutta minä en surmannut akkaa, vaan teki sen saatana. Nyt riittää, Sonja!... Päästä minut, päästä minut!

Hän nojasi kyynärvarsiaan polviinsa ja kumarsi pään käsiinsä.

-- Oi, mitä tuskia! huudahti Sonja.

-- Mitä on nyt tehtävä, sano se minulle! sanoi Raskolnikov päätään kohottaen ja katsellen Sonjaa epätoivon vääristämine kasvoineen.

-- Mitäkö tehtävä! huudahti tämä hypähtäen seisomaan, kyynelten kimallellessa hänen silmissään. Nouskaa!

Sonja tarttui Raskolnikovin olkapäähän.

Raskolnikov kohottausi katsellen tyttöä ihmetellen tämän jatkaessa:

-- Mene heti täältä! Asetu tienristeykseen ja suutele sitä maata jota olet tahrannut? Kumarra sitten kaikille kansalle kohti kaikkia ilmansuuntia ja sano: "Minä olen murhannut." Jos sen teet, antaa Jumala sinulle uuden elämän... Tahdotko mennä? Tahdotko tehdä sen? kysyi hän värisevin äänin.

-- Sinä siis ajattelet Siperiaa, Sonja? Sinä tahdot, että minä ilmasen itseni? kysyi Raskolnikov synkästi.

-- Sinun täytyy tunnustaa rikoksesi ja siten pelastaa sielusi ... se sinun on tehtävä!

-- Ei, Sonja ... minä en mene heidän luokseen.

-- Mutta miten aijot menetellä tulevaisuudessa? Miten voit sinä elää? Onko mahdollista elää sellaista elämää? Ja miten voit sinä puhua äitisi kanssa?... Mitä hänestä tulee? Mutta sehän on jo totta ... sinähän oletkin jo hyljännyt äitisi ja siskosi!... Sinä tunsit, että sinun täytyi hyljätä heidät! Miten voit jatkaa elämääsi ilman ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen kääntyä? Mitä sinusta vielä tulee!

-- Älä ole lapsellinen, Sonja, sanoi hän matalalla äänellä. -- Minkä rikoksen minä olen noita ihmisiä vastaan tehnyt? Miksi minun tulisi tunnustaa syntini heille? Hehän tuhoovat miljoonia ihmisiä ja pitävät sitä sitten vielä oikeana urotyönä. Roistoja ja heittiöitä ovat he kaikki. Ja mitä minä sanon heille? Että minä olen murhannut ... mutta en ole uskaltanut käyttää rahoja, vaan kätkenyt ne kiven alle, jatkoi hän nauraen ivallisesti. -- Sitten nauravat he vielä päällepäätteeksi minulle ja sanovat: -- Sinä olet narri, joka et ottanut mitään ... narri ja pelkuri! He eivät ymmärrä mitään, eivätkä he myöskään ole ymmärtämisen arvoisia. Miksi minä siis menisin heidän luokseen?... Minä en tee sitä! Näytä nyt, Sonja, ettet ole lapsi.

-- Sinä kidutat itsesi kuoliaaksi! huudahti Sonja ojentaen kätensä rukoilevasti hänen puoleensa.

-- Ehkäpä olen hairahtunut. Ehkäpä olen ihminen, enkä mikään mato ja olen vain malttamattomuudessani itseäni tuominnut. Vielä tahdon taistella.

Ylpeä hymyily väreili hänen huulillaan.

-- Ja sinä tahdot koko elämäsi ajan kantaa sellaista tuskaa? Ajattele ... koko elämäsi ajan?

-- Tahdon totuttaa itseni siihen, sanoi hän synkästi... -- Lakkaa jo itkemästä. Nyt on puhuttava jostain muusta. Olen tullut tänne sanoakseni sinulle, että minua etsitään, että minut tahdotaan vangita.

Sonja päästi peljästyneen huudahduksen.

-- No, miksi huudat? Jokunen hetki sitten tahdoit itse, että ilmiantaisin itseni ja nyt sinä pelkäät! Mutta en anna itseäni vangita. Tahdon taistella heitä vastaan ja he eivät voita minua. Heillä ei ole mitään todistuksia. Eilen olin suuressa vaarassa ja luulin jo olevani menetetty; mutta tänään on lehti kääntynyt minulle eduksi. Kaikilla heidän todistuksillaan on kaksi puolta. Se tahtoo sanoa, että minä voin käyttää kaikkia heidän syytteitään itselleni eduksi, ymmärrätkö?... Sen tahdon myöskin tehdä... Mutta se on epäilemätöntä, että he vangitsevat minut. On mahdollista, että minut vangitaan jo tänään. Mutta heidän täytyy kuitenkin lopuksi päästää minut pois, sillä heillä ei ole mitään todistuksia, eivätkä he niitä tule saamaankaan, sen lupaan minä. Äitini ja sisareni kanssa tahdon saattaa asiat sille tolalle, että he uskovat minusta kaikkea muuta kuin tätä... Siskoni asema näyttää nyt olevan turvattua ... ja siinä tapauksessa myöskin äitini. Tahdotko käydä luonani vankilassa, kun minut vangitaan?

-- Kyllä, sen tahdon tehdä. Tulen varmasti.

He istuivat molemmat surullisina vierekkäin, ikäänkuin myrsky olisi viskannut heidät autiolle rannalle.

Raskolnikov tarkasteli Sonjaa uudelleen ja tunsi, millainen pohjaton rakkaus piili tuossa naisessa häneen. Mutta kumma kyllä, tuotti tämä hänelle tuskaa, että hän oli näin rakastettu. Mennessään Sonjan luo, tunsi hän, että tämä oli hänen ainoa neuvojansa. Hän oli uskonut, että tämä jossain määrin vapauttaisi hänet niistä kalvavista tuskista, ja nyt, kun koko hänen sydämensä oli häneen turvautunut, tunsi ja tunnusti hän tulleensa vielä onnettomammaksi.

-- Sonja, on ehkä parasta, ettet käy minua vankilassa tervehtimässä, sanoi hän.

Sonja ei vastannut, sillä hän itki. Muutamia minuutteja kului hiljaisuuden vallitessa.

-- Onko sinulla mitään ristiä kannettavana? kysyi Sonja odottamatta. Tämä ajatus näkyi nyt vasta johtuneen hänen mieleensä.

Raskolnikov ei heti ymmärtänyt kysymystä.

-- Jollei sinulla vielä ole, niin ota tämä, joka on sypressistä. Minulla on sitäpaitsi toinen, messinkinen, joka on ollut ... Lisavjetan. Vaihdoin kerran ristiä hänen kanssaan. Hän antoi omansa minulle ja minä annoin hänelle sen sijaan pienen pyhimyksenkuvan. Nyt tahdon minä kantaa Lisavjetan antamaa, ja sinun pitää ottaa tämä. Oi, ota tämä, sillä onhan se omani! pyysi hän. -- Vaeltakaamme yhdessä tuota kärsimysten tietä ja auttakaamme toinen toisiamme ristiämme kantamaan.

-- Anna se minulle, sanoi Raskolnikov, sillä hän ei tahtonut saattaa Sonjaa pahoilleen. Mutta hän vetäsi yhtäkkiä ojennetun kätensä takaisin.

-- Ei nyt, Sonja! Tahdon mieluummin saada sen vastedes, lisäsi hän tyttöä tyynnyttääkseen.

-- Niin, niin ... se on parempi, paljon parempi, sanoi Sonja. -- Kun sinä otat syntisi kantaaksesi, täytyy sinun se kantaa. Silloin tulet minun luokseni ja minä ripustan sen kaulaasi. Me rukoilemme yhdessä ja sitten seuraamme toisiamme.

Tällä hetkellä kuului koputusta ovelta.

-- Sofia Semjonovna, saanko astua sisään? kysyi tuttu ääni. Täynnänsä tuskaa avasi Sonja oven ja vaalea Lebesjatnikov pisti päänsä huoneeseen.

V.

Lebesjatnikov näkyi olevan kiihtynyt.

Tulin tänne Teidän luoksenne, Sofia Semjonovna ... suokaa anteeksi ... luulin myöskin löytäväni teidät täältä, sanoi hän Raskolnikoville. --Luulen, että ... Katerina Ivanovna on tullut mielipuoleksi.

Sonja päästi huudahduksen.

-- Se merkitsee, minä arvelen niin. Emme tiedä, mitä meidän tulisi hänen kanssaan tehdä. Hän meni Semjon Saharitshin päällikön luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Tämä oli erään kenraalin luona päivällisillä. Ajatelkaa ... sitten lähti hän kenraalin luo ja vaati ... että päällikön tuli nousta pois pöydästä hänen kanssaan puhuakseen. Voitte kuvailla mielessänne tulosta... Hänet ajettiin luonnollisesti pois. Mutta hän sanoo päällikön haukkuneen häntä sopimattomin sanoin... En vain ymmärrä, miten hän on voinut välttää joutumasta arestiin. Nyt kertoo hän kaikille urotyöstään, mutta on vaikeata ymmärtää häntä ... hän huutaa ja huiskii käsineen ympäriinsä... Hän sanoo, että koska kaikki ovat hänet hyljänneet, tahtoo hän ottaa lapset mukaansa ja kulkea pitkin katua posetiivin soittajana. Lapset laulavat ja tanssivat ja hän kerää rahat ja joka päivä seisoo hän kenraalin akkunan edessä... --Nähköön koko maailma, miten ylhäissyntyisen virkamiehen lapset täytyy juoksennella kaduilla kerjäläisen tavoin, sanoo hän. Lydia saa laulaa "kutorakia" ja poika ja Poletshka saavat tanssia. Hän ei tahdo kuulla, mitä hänelle sanotaan. Mitähän siitä tulee! Sehän on kauheata!

Sonja otti hattunsa ja takkinsa ja juoksi ulos. Raskolnikov ja Lebesjatnikov seurasivat häntä.

-- Hän on varmasti mielenvikainen, sanoi hän Raskolnikoville kun he olivat tulleet kadulle. -- En tahdo saattaa Sofia Semjonovnaa levottomaksi, siksi sanoin vain, että minä arvelin sitä, mutta siitä ei enää ole epäilystäkään. Aivoihin sanotaan syntyvän keuhkotaudista pieniä solmuja... Vahinko, etten ymmärrä lääketiedettä. Koetin puhua hänen kanssaan järkevästi, mutta sitä hän ei ottanut kuunnellakseen.

-- Puhuitteko te myöskin hänelle niistä pienistä solmuista?

-- En ... se tahtoo sanoa, en niin avonaisesti. Mutta tarkoitan, että kun loogillisesti todistaa henkilölle, ettei tällä ole mitään itkemisen syytä, täytyisi tämän lopettaa itkunsa.

-- Se tekisi aina elämän kevyemmäksi, vastasi Raskolnikov.

-- Anteeksi... Katerina Ivanovnan kanssa siitä ei tullut mitään ... mutta te tiedätte aivan varmasti, että Pariisissa on tehty todenmukaisia yrityksiä parantaa mielisairautta ainoastaan loogillisten todistelujen kautta. Eräs sikäläinen professori, joka äskettäin kuoli ... kuuluisa mies ... että sitä tietä voitiin tulla onnellisempiin tuloksiin. Hänen perusajatuksensa on se, että mielenvikaisilla ei ole elimistössä mitään vikaa, vaan että syynä asiaan on aivan yksinkertaisesti ... niin sanoakseni, loogillinen erehdys, se on vika arvostelukyvyssä, väärä käsitys esineistä. Hän todistaa niinmuodoin sairaille niin vähitellen, niin vähitellen, heidän olevan väärässä ... ja voitteko uskoa? Hänen sanotaan saavuttaneen erinomaisesti onnistuneita tuloksia. Mutta koska hän samalla kertaa käyttää ryöppykylpyä, ovat nämä tämän metoodin tulokset vielä epävarmoja ... ainakin...

Raskolnikov ei ollut pitkään aikaan häntä kuunnellut. Tultuaan sen talon kohdalle, missä hän asui, viittasi hän Lebesjatnikoville ja katosi porttikäytävään. Lebesjatnikov katseli kummastuneena ympärilleen ja jatkoi matkaansa.

Raskolnikov meni ylös huoneeseen. Hän tarkasteli likasia, läpeensä vaalenneita tapetteja, tomuisia huonekaluja ja sohvaa. Sitten meni hän akkunan luo ja katseli alas pihalle. Talon vasemmassa kylkirakennuksessa oli muutamia akkunoita auki, ja akkunalaudoilla oli kukkaruukkuja puolikuivunneine kurjenpolvineen. Akkunan ulkopuolelle oli ripustettu paita kuivamaan ... tämän kaiken tunsi hän niin hyvin taasen. Hän kääntyi poispäin ja istuutui sohvalle.

Ei milloinkaan, ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin yksin.

Niin, hän uskoi vielä kerran vihaavansa Sonjaa, tehtyään hänet vielä onnettomammaksi. Miksi oli hän mennyt hänen luokseen? ... ehkä kerjätäkseen hänen kyyneleitään? Miksi tahtoi hän katkeroittaa hänenkin elämäänsä? Oi, sellaista halpamaisuutta!

-- Tahdon olla yksin. Hän ei saa tulla luokseni vankilaan, sanoi hän varmalla äänellä.

Viisi minuttia myöhemmin kohotteli hän päänsä ja hänen kasvonsa kirkastuivat omituisesta hymyilystä.

-- Ehkä lienee Siperiassa parempi!

Hän ei voinut muistaa, miten kauvan hän oli istunut näin, levottomien ajatusten tavoitellessa toinen toistaan hänen sielussaan, kun ovi äkkiä avautui ja Avdotja Romanovna astui sisään. Hän seisoi hiljaa katsellen veljeään samalla katseella kuin Sonja oli häntä tarkastanut. Sitten istuutui hän vastapäätä häntä sille tuolille, jossa Sonja oli päivä sitten istunut. Dunja katseli häntä hiljaisuuden vallitessa.

-- Älä ole minulle suutuksissasi, veliseni. Viivyn ainoastaan lyhyen ajan, sanoi Dunja.

Hänen kasvonsa ilmeet olivat miettivät, vaan eivät synkät. Hänen katseensa oli kirkas ja tyyni.

Raskolnikov näki, että myöskin hän oli tullut hänen luokseen rakkaus sydämessään.

-- Veliseni, minä tiedän nyt kaikki, kaikki. Dmitri Prokofjitsh on kertonut ja selittänyt minulle kaikki. Sinua solvaistaan ja vainotaan erään inhoittavan ja yksinkertaisen epäluulon vuoksi... Dmitri Prokofjitsh sanoi, ettei mitään vaaraa ole tarjolla ja että sinä suret ja huolehdit turhan tähden. Mutta mitä minuun tulee, niin ei minua ihmetytä, että koko sieluni on joutunut kiihkoon; mutta minä pelkään tämän katkeruuden jättävän pysyväiset jäljet sinuun. Siksi en sinua soimaakaan siitä, että olet meidät hyljännyt. Tunnen, että jos minulla itselläni olisi niin suuri tuska kannettavanani, niin poistuisin minäkin kaikkien näkyvistä. En tahdo puhua tästä äitilleni, mutta minä jatkan hänelle puhelmani sinusta ja lupaan hänelle sinun nimessäsi, että sinä aivan pian tulet hänen luokseen. Älä sentähden ole huolissasi hänen vuokseen. Minä kyllä rauhoitan häntä. Mutta silloin tällöin saat käydä häntä tervehtimässä. Muista, että hän on äitisi. Minä tulin tänne vain sanoakseni sinulle ... että jos tarvitset minua ... tai jos koko elämäni olisi sinulle tarpeellinen ... niin kutsu minut luoksesi ... ja minä tulen. Hyvästi!

Hän kääntyi ja meni ovea kohti.

-- Dunja, sanoi Raskolnikov, samalla kun hän nousi seisaalleen ja meni hänen luokseen, -- Rasumihin Dmitri Prokofjitsh on erinomaisen hyvä ihminen.

Dunja punastui.

-- Mitä tuumiskelet? änkytti Raskolnikov, kun tyttö oli odottanut minuutin verran.

-- Hän on kunnollinen, työteliäs ja kunnollinen ihminen ja hänellä on kykyä voida rakastaa koko sydämestään... Hyvästi, Dunja!

Dunja säpsähti ja näkyi tulevan levottomaksi.

-- Mitä tarkoitat, veliseni? Täytyykö meidän todellakin erota ainaisesti, koska sinä ... annat minulle sellaisen testamentin.

-- Hyvästi.

Dunja läheni akkunaa, katseli Raskolnikovia surullisesti ja poistui sitten.

Ei, Raskolnikov ei ollut kylmä häntä kohtaan. Viimeisessä silmänräpäyksessä oli hänellä suuri halu syleillä sydämellisesti häntä. Mutta hän päätti sentään, olla edes ojentamatta hänelle kättäkään.

-- Jälestäpäin Dunja ehkä kauhistuisi ajatellessaan, että minä olen häntä syleillyt. Hän sanoi ... että minä olen ryöstänyt häneltä suudelman.

-- Voikohan hän kantaa tätä? ajatteli hän muutamien minuuttien kuluttua. -- Ei, hän ei voi sitä kestää. Sellaiset ihmiset eivät voi mitään tämänkaltaista kestää. Ei koskaan!

Sitten ajatteli hän Sonjaa.

Akkunasta syöksyi raitis tuulahdus. Ulkona ei enään niin kirkasta ja päivänpaisteista kuin ennen. Hän otti lakkinsa ja läksi.

Hän ei voinut, eikä edes tahtonutkaan huolehtia sairaaloisen tilansa vuoksi. Mutta tuo alituinen, keskeytymätön sielun kiihoitus ja kaikki nuo tuskat eivät luonnollisestikaan voineet jäädä seurauksitta.

Hän harhaili ympäri ilman päämäärää. Aurinko laski. Omituinen tuska valtasi hänet. Tuo tunne ei tosin ollut aivan niin valtava, mutta se ei ollut silti vähemmän kalvava ja tuskastuttava eikä se milloinkaan lakannut häntä kiusaamasta; erityisesti kiusaava oli se illan joutuessa.

-- Tällaisessa yksinkertaisessa, täydellisesti fyysillisessä heikkoudentilassa, joka mahdollisesti johtuu vain auringon laskusta, täytyy varoa tekemästä tyhmyyksiä. Tällaisessa mielentilassa ollessaan olisi mahdollista mennä ei ainoastaan Sonjan, -- vaan myöskin Dunjan luo, mutisi hän halveksivasti.

Hän kuuli nimeänsä mainittavan ja kääntyi. Lebesjatnikov tuli juosten hänen jäljessään.

-- Olen ollut teitä hakemassa, sanoi hän. -- Voitteko kuvitella sitä mielessänne, että Katerina Ivanovna todellakin on pannut tuumansa täytäntöön, mennä lasten kanssa pois! Meillä, Sofia Semjonovnalla ja minulla on ollut mitä suurin vaiva löytää häntä. Hän lyö kattilaa ja antaa lasten tanssia. He itkevät katkerasti. Hän pysähtyy poikkikatujen varsilla ja puotien edustalla. Kansa on kylliksi tyhmää juoksemaan hänen perässään. Seuratkaa minua!

-- Entä Sonja? kysyi Raskolnikov levottomasti käyntiänsä kiiruhtaessansa.

-- Hän on aivan raivoissaan. Se tahtoo sanoa, ei Sofia Semjonovna, vaan Katerina Ivanovna ... myöskin Sofia Semjonovna. Mutta Katerina Ivanovna on aivan hullu, sen vakuutan minä teille, hän on aivan hullu. Poliisi tahtoo vangita hänet. Ette voi kuvitella mielessänne, millaisen vaikutuksen se tekee, kun häntä katselee. Nyt on hän kanavan luona lähellä Sofia Semjonovnan asuntoa.

Kanavan luo, aivan lähelle siltaa oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko. Voi selvästi kuulla Katerina Ivanovnan käheän äänen. Niin, se oli todellakin näytelmä, joka voi katuyleisöä huvittaa.

Katerina Ivanovna oli kauhean näköinen vanhassa, mustassa leningissään, "drap de dame"-saalissaan ja mutkallisessa olkihatussaan, joka oli kallellaan hänen päässään. Hän oli läpeensä väsynyt ja hänen rintansa läähätti kiihkeästi. Hänen riutuneet kasvonsa näkyivät olevan entistään enemmän kärsivät.

Mutta joka hetki kiihtyi hän yhä enemmän. Hän heittäytyi lasten päälle, torui heitä, näytti heille, miten heidän tuli tanssia, ja opetti heille, miten heidän tuli laulaa, selitti heille, miksi heidän niin tuli tehdä ja joutui epätoivoon, kun he eivät häntä ymmärtäneet.

Sitten juoksi hän niiden katsojain luokse, jotka olivat paraiten pujettuja ja sanoi:

-- Katsokaa, niin pitkälle on menty jalon, aristokraattisen perheen lasten kanssa!

Useat nauroivat hänelle, toiset pudistelivat päätänsä, mutta kaikki olivat uteliaita näkemään mielipuolista vaimoa ja noita vapisevia lapsia.

Katerina Ivanovna löi tahtia luisevilla käsillään, kun hän antoi Poletshkan laulaa ja Lydian ja Koljan tanssia. Hän koetti myös itsekin laulaa, mutta kiusallinen yskä keskeytti hänet heti.