Part 36

Hän tunkeutui joukon lomitse ovelle saakka. Mutta se oli postikirjurista ilkeätä, että hän pääsisi poistumaan huoneesta saamatta mitään muita kuin haukkumasanoja. Siksi otti hän pöydältä lasin heittääkseen Lushinia kohti, mutta se lensi sen sijaan suoraan Amalia Lippewechseliä päähän. Hän huudahti, ja postikirjuri, joka oli menettänyt tasapainonsa, putosi raskaasti pöydän alle.

Pietari Petrovitsh meni huoneeseensa ja puoli tuntia myöhemmin oli hän jättänyt talon.

Sonja, joka luonnostaan oli pelokas, oli kauvan ajatellut, että häntä voitiin paremmin kuin muita rankasematta loukata. Mutta tähän asti oli hän luullut välttävänsä onnettomuuden osottamalla suosiota ja ystävyyttä kaikkia kohtaan. Hän tuli siis nyt tuskallisen liikutetuksi. Hänen tapansa oli voida kantaa kaikki kärsivällisyydellä ja nurkumatta, mutta ensi hetkenä oli se hänestä kuitenkin liian vaikeata. Saavutetusta voitosta huolimatta oli hänen avuttomuuden tunteensa kuitenkin niin voimakas, että hänen rintansa uhkasi haljeta, ja hän sai hysterisen kohtauksen.

Vihdoin ei hän voinut enää kauvemmin kestää siellä oloa, vaan hän hiipi pois ja juoksi kotiinsa hetkisen Lushinin poistuttua.

Amalia Ivanovnan saatua läsnäolevien äänekkäästi nauraessa lasin naamaansa, tahtoi hän korjata vahinkonsa ja hyökkäsi kuin raivotar Katerina Ivanovnaa vastaan, joka sai kantaa syyn kaikesta tapahtuneesta.

-- Pois talostani ja paikalla!

Ja näin sanoen tarttui hän toiseen Katerina Ivanovnan esineeseen toisensa jälkeen ja heitti ne lattialle.

Leski raukka, joka oli kalpeana ja uupuneena vaipunut vuoteelle, hypähti sieltä ja syöksyi Amalia Lippewechselin kimppuun. Mutta tämä työnsi hänet helposti syrjään.

-- Ei siinä kylliksi, että meitä soimataan mitä häpeällisimmin ... nyt tahtoo tuo olento vielä ajaa meidät pois talosta! Mieheni hautajaispäivänä minun ensin kestittyäni Teitä kaikkia ... ajaa hän minut kadulle isättömien lasteni kanssa. Niin, minnekkä menen? nyyhkytti tuo parka... Hyvä Jumala, eikö enää ole mitään oikeutta? Kuka tarvitsee paremmin suojelusta kun me, hyljätyt olento parat? Mutta kyllä vielä nähdään, eikö maailmassa vielä ole oikeutta ... minä etsin sitä ... ja heti! Odottakaa vain, sinä kunnoton olento! Poletshka, jää lasten luo, minä palaan pian. Kyllähän nähdään, eikö onnettomillakin ole oikeutta!

Katerina Ivanovna heitti liinan päähänsä, tunkeutui taajojen joukkojen lomitse, jotka vielä täyttivät huoneen ja juoksi itkien kadulle. Poletshka oli paennut nurkkaan arkun ääreen, ja syleillen pienokaisia odotti hän kaiholla äidin paluuta.

Amalia Ivanovna juoksi edes ja takasin huoneessa heittäen kaikki lesken kapineet lattialle. Vieraat riitelivät ja jokuset heistä alkoivat laulaakin.

"Nyt on minunkin aikani poistua," ajatteli Raskolnikov. "Sofia Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot?"

Ja hän läksi Sonjan asuntoon.

IV.

Raskolnikov oli puolustanut Sonjaa lämpimästi ja kiihkeästi, vaikka hänellä itsellään oli suuri suuri suru kannettavanaan. Mutta juuri siitä syystä että hän oli tänä aamuna kokenut niin paljon, oli hän ilonen voidessaan huolehtia muistakin asioistaan kuin omistaan, jotka olivat käyneet hänelle vallan sietämättömiksi.

Ja sitä paitsi oli hänellä kohtaus Sonjan kanssa. Se tuotti hänelle kauheaa tuskaa. Hänen _täytyi_ ilmottaa Sonjalle kuka oli murhannut Lisavjetan, ja hän aavisti jo sen kauhean kärsimisen, jonka tämä ilmoittaminen tulisi tuottamaan hänelle.

Kun hän siis lähtiessään Katerina Ivanovnan asunnosta lausui: "Sofia Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot", oli hän vielä kiihottuneessa mielentilassa, valmiina taisteluun ja ylpeänä äsken saavutetusta voitosta. Mutta mitä lähemmä hän lähestyi Kapernaumovin asuntoa, sitä enemmän pettivät voimat. Miettiväisenä pysähtyi hän portin edustalle kysyen: "Sanonko tosiaan hänelle, kuka on surmannut Lisavjetan?"

Tämä kysymys oli omituinen, sillä hän tunsi, että hänen oli mahdotonta kauvemmin vaijeta asian oikean laidan suhteen, ja tämä voimattomuuden kiusallinen tunne väsytti häntä. Tehdäkseen lopun kaikesta horjuvaisuudesta, avasi hän nopeasti oven ja katsoi Sonjaan. Tämä istui pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta huomatessaan Raskolnikovin nousi hän heti mennen häntä vastaan, ikäänkuin olisi jo kauvan odottanut hänen tuloaan.

-- Miten minun olisikaan käynyt, ellei Teitä olisi ollut! lausui hän... Näkyi selvästi että hän oli odottanut saavansa lausua tämän.

Raskolnikov istui sille tuolille, jolta Sonja juuri nousi.

-- No, Sonja, sanoi hän tuntien äänensä värisevän, -- tämähän oli vain luonnollinen seuraus Teidän "yhteiskunnallisesta asemastanne ja siitä johtuvista tavoistanne..." Oletteko ymmärtänyt tämän?

Sonjan kasvot ilmaisivat syvää tuskaa.

-- Älkää puhuko kuten eilen, minä pyydän sitä Teiltä! Minä kärsin tarpeeksi ilmankin...

Hän yritti hymyillä, sillä hän pelkäsi, että tämä moite ei miellyttäisi Raskolnikovia.

-- Minä tein tyhmästi, kun läksin sieltä. Miten heidän laitansa nyt mahtaa olla? Aijoin juuri juosta takasin, mutta ajattelin ... että Te ehkä tulisitte minun poissa ollessani.

Raskolnikov kertoi, että Amalia Lippewechsel oli ajanut perheen kodistaan ja että Katerina Ivanovna oli lähtenyt "hakemaan oikeutta".

-- Etsikäämme hänet Jumalan tähden! huudahti Sonja tarttuen viittaansa.

-- Te ette koskaan ajattele ketään muuta kuin häntä, lausui Raskolnikov harmistuneena. -- Jääkää nyt tänne luokseni!

-- Mutta Katerina Ivanovna...

-- Katerina Ivanovna ei varmastikaan karkaa Teiltä. Hän tulee luultavasti itse tänne Teitä noutamaan.

Sonja istuutui, vaikka häntä vaivasi levottomuus. Raskolnikov vaikeni vaipuen syviin mietteisiin.

Katsomatta Sonjaan alkoi hän:

-- Voimmehan otaksua, ettei Lushinin aikomus ollut saattaa Teitä vankeuteen, mutta jos hänen mielensä olisi tehnyt, olisitte nyt ollut vankeudessa, ellemme minä tai Lebesjatnikov olisi sattumalta olleet saapuvilla.

-- Niin, sanoi Sonja hiljaa... -- Niin, lausui hän uudelleen hajamielisenä ja levottomana.

-- Minä olisin voinut olla poissa ja Lebesjatnikov oli siellä vain sattuman kaupalla.

Sonja vaikeni.

-- Jos Te nyt olisitte joutunut vankeuteen, miten silloin olisi käynyt? Muistatteko, mitä sanoin eilen?

Sonja vaikeni, ja Raskolnikov odotti hänen vastaustaan.

-- Minä luulin todellakin, että Te, samoinkuin eilen, pyytäisitte minua olemaan vaiti, jatkoi Raskolnikov. -- -- Täytyyhän puhua jostakin, ja minua todella huvittaisi saada tietää, miten ratkaisisitte erään kysymyksen, kuten Lebesjatnikov tapaa sanoa ... niin, minä puhun vakavasti. Kuvitelkaa siis mielessänne, että Te jo edeltäkäsin olitte selvillä Lushinin suunnitelmista ja tiesitte, että nämä suunnitelmat johtaisivat Katerina Ivanovnan ja lasten häviöön, omastanne puhumattakaan ... ettehän Te laske itseänne miksikään ja sentähden mainitsen sen vain ohimennen... Entä Poletshka, häntä varten on sama tie avoinna, jonka Te olette valinnut. Jos siis Teistä riippuisi, saisiko hän tai he elää, se on, saisiko Lushin elää ja tehdä kataluuksiaan ja Katerina Ivanovna kuolla, minkä päätöksen silloin tekisitte, kumpi heistä kuolisi? Minä vain kysyn.

Sonja katseli häntä murhemielin. Tästä epävarmasta ja hapuilevasta hän päätti, että jotakin tavatonta olisi tulossa.

-- Minä aavistin Teidän tekevän moisen kysymyksen, sanoi hän katsellen tutkivasti Raskolnikovia.

-- Mitenkä silloin valitsisitte?

-- Miksi kysytte mahdottomia? sanoi Sonja harmistuneena.

-- Se siis olisi parempi että Lushin eläisi ja tekisi pahaa. Te ette edes uskalla valita!

-- Enhän minä tunne Jumalan teitä... Miksi kysytte sellaista, johon ei voi vastata? Miten se voisi riippua minun päätöksestäni? Ja kuka voi julistaa minut tuomitsemaan, kuka saa elää ja kuka kuolla?

-- Ei, luonnollisestikaan! Kun Te otatte Jumalan tahdon lukuun, ei minulla ole mitään sanomista, mutisi Raskolnikov.

-- Sanokaa mieluummin suoraan, mitä aijotte... Te tarkotatte jotakin toista. Oletteko tullut tänne vain kiusataksenne minua?

Hän ei voinut kauvemmin hillitä itseään, vaan alkoi itkeä katkerasti. Raskolnikov katseli häntä synkästi ja vaijeten ja tällä lailla kului viisi minuttia.

-- Sinä olet tosiaan oikeassa, Sonja, sanoi Raskolnikov ja näytti aivan äkkiä muuttuneelta. Pilkallinen uhma oli poissa ja äänellä oli vienompi väritys. -- Minä sanoin sinulle eilen, etten tulisi pyytämään sinulta anteeksi ... ja kuitenkin täytyy minun alkaa sillä... Sen, minkä sanoin Lushinista ja Jumalan tahdosta, lausuin vain omaan laskuuni... Tahdoin tällä lailla pyytää sinulta anteeksi.

Hänen kalpeat huulensa tekivät onnistumattoman yrityksen hymyillä. Hän painoi päänsä alas ja kätki kasvot käsiinsä.

Äkkiä tunsi hän vihan tunnetta Sonjaa kohtaan. Hän kauhistui, vavahti, nosti päänsä ja katseli häntä terävästi. Mutta kohdattuaan hänen huolestuneet katseensa, joista hän vain luki sisällistä rakkautta, katosi viha tykkänään. Hän oli pettänyt itseään, hän oli vaihtanut tunteen toiseen. Se merkitsi vain sitä, että hetki oli lyönyt.

Hän pani uudelleen kädet kasvoilleen, mutta äkkiä hän kalpeni, nousi ja istuutui Sonjan vuoteeseen sanaakaan lausumatta.

Hän tunsi, että tämä muistutti kamalasti sitä, jolloin hän seisoi vanhuksen takana kirves koholla. Hän tunsi, ettei hänellä enää ollut hetkeäkään kadotettavissa.

-- Mikä Teidän on? kysyi Sonja suruisasti.

Hän ei voinut puhua. Hän ei ollut kuvitellut mielessään, että tämä tunnustus kävisi näin vaikeaksi. Sonja istuutui hänen viereensä vuoteelle ja odotti kääntämättä silmiään hänestä. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti.

Raskolnikov käänsi kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohti, ja hänen vääristyneet huulensa olivat voimattomat lausumaan sanaakaan. Kamala tuska kouristi hänen sydäntään.

-- Mikä Teidän on? toisti Sonja siirtyen hieman matkan päähän hänestä.

-- Ei mitään, Sonja, älä pelkää... Mielettömyyttä! Tietysti, miksikä ei, kun oikein tarkastaa asiaa... Mielettömyyttä! mutisi hän hajamielisenä. Miksi olen tullut tänne kiusaamaan sinua? Niin, miksi? Minä teen itselleni lakkaamatta tämän kysymyksen, Sonja...

Hetkeä aikasemmin olisi hän tuskin esittänyt tätä kysymystä, mutta nyt oli hän niin väsynyt, että hän sen teki vallan koneellisesti. Hänen ruumistaan puistattivat kuumepuuskat.

-- Miten te mahdatte kärsiä paljon! lausui Sonja katsellen häntä myötätuntonen ilme kasvoillaan.

-- Ei se merkitse mitään... Sonja, tiedätkö mitä minä aijoin sanoa sinulle eilen?

Hän yritti hymyillä, mutta hän epäonnistui. Sonja odotti levottomasti, että hän jatkaisi.

-- Lähtiessäni sanoin minä että ehkä sanoin hyvästit ikuisesti, mutta että minä sanoisin sinulle, jos palaisin tänään, kuka on surmannut Lisavjetan.

Sonja alkoi ankarasti väristä.

-- Nyt olen palannut ja siksi minun täytyy sanoa se sinulle.

-- Te siis puhuitte vakavissanne eilen? kuiskasi Sonja tuskin kuuluvasti. -- Miten Te voitte tietää sen?

Hän hengitti syvään ja hänen poskensa kalpenivat yhä.

-- Minä tiedän sen.

Sonja vaikeni kokonaisen minutin.

-- Onko murhaaja tavattu?

-- Ei, häntä ei ole tavattu.

-- Mutta miten Te voitte siinä tapauksessa tietää sen? kysyi Sonja taas kuiskaavalla äänellä.

Raskolnikov kääntyi häntä kohti ja katseli häntä tarkasti.

-- Arvaa! sanoi hän hymyillen yhtä kierosti kuin aikasemminkin.

Halvauksen tapanen väristys puistatti Sonjaa.

-- Miksi ... pelotatte ... minua? sanoi hän lapsellisesti hymyillen.

-- Minä olen luonnollisesti hänen hyvä ystävänsä, koska sen tiedän, jatkoi Raskolnikov katsellen lakkaamatta Sonjaa, aivan kuin olisi menettänyt silmiensä määräämisvallan. -- Hänen tarkotuksenaan ei ollut surmata Lisavjetaa. Hän tahtoi vain tappaa vanhuksen ... hänen ollessaan yksinään. Mutta samassa tuli Lisavjeta kotiin ... ja silloin surmasi hän hänetkin.

Taas kului minutti. Molemmat katselivat toisiaan.

-- Etkö voi arvata sitä? kysyi Raskolnikov äkkiä tuntien sellaista tunnetta kuin olisi kirkontorni kaatunut hänen päälleen.

-- E ... en, kuiskasi Sonja tuskin kuuluvasti.

-- Katsele minua tarkasti!

Tuskin oli hän lausunut tätä, ennenkuin hänet valtasi tuo jäätävä tunne, jonka hän niin hyvin tunsi. Hän katseli Sonjaa ja huomasi hänen kasvoillaan saman ilmeen, mikä Lisavjetalla oli ollut, kun hän lähestyi häntä kirves kädessä ja hän peräytyi seinää kohti ja hylkivästi ojensi kätensä kasvoillaan lapsellisen pelästynyt ilme.

Sama oli nyt Sonjan laita. Yhtä voimattomana ja yhtä pelästyneenä ojensi hän vasemman kätensä, kosketti sormenpäillään Raskolnikovin rintaa, nousi vuoteelta ja vetäytyi yhä pitemmälle hänestä. Sonjan kauhu tarttui myös häneen. Hän katseli Sonjaa ja teki samat lapselliset liikkeet.

-- Oletteko arvannut sen? kuiskasi hän vihdoinkin.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti Sonja tuskissaan.

Hän vaipui voimattomana vuoteelle ja kätki kasvonsa patjoihin. Mutta seuraavana hetkenä hän nousi taas, tarttui Raskolnikovin molempiin käsiin, puristi niitä kovasti pienine laihoine sormineen ja katseli häntä päättäväisin katsein.

Tällä viimeisellä epätoivoisella katseella tahtoi hän vielä kerran etsiä toivon välähdystä, mutta hän ei sitä tavannut. Ei ollut vähintäkään epäilystä.

Myöhemmin ajatellessaan tätä hetkeä tuntui Sonjasta omituiselta, että kaikki silmänräpäyksessä oli niin selvänä hänen edessään.

-- Kestä, Sonja!... Riittää jo! Älä kiusaa minua, pyyteli Raskolnikov syvän tuskan ilme kasvoillaan.

Hän ei ollut kuvitellut mielessään ilmasevansa syntiänsä tällä lailla.

Sonja hypähti vallan suunniltaan vuoteeltaan, väänteli käsiään, poistui, mutta palasi heti ja istuutui niin lähelle häntä, että heidän ohimonsa melkein koskettivat toisiaan. Mutta äkkiä hän taas hypähti paikaltaan kuin tikarinpiston saaneena, päästi hurjan huudahduksen --ja heittäysi polvilleen Raskolnikovin eteen, tietämättä mitä hän teki.

-- Mitä olette tehnyt itsellenne? huudahti Sonja epätoivoisena, jonka jälkeen hän kiersi kätensä Raskolnikovin kaulaan.

Raskolnikov vetäysi eroon hänestä ja katseli häntä surullisesti hymyillen.

-- Miten sinä olet omituinen, Sonja! Sinä syleilet ja suutelet minua, vaikka olen sanonut sinulle _tämän_... Kyllä et sinä tiedä, mitä teet.

-- Eihän ole _ketään, ketään koko maailmassa_, joka olisi sinua onnettomampi! huudahti Sonja suunniltaan ja puhjeten äkkiä itkuun.

Jo kauvan oli uusi tunne heräillyt Raskolnikovissa ja tehnyt hänen sydämensä heränneeksi. Vihdoin ei hän enää voinut hillitä itseään. Kaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään, jääden riippumaan silmäkarvoihin.

-- Ethän sinä hylkää minua, Sonja? kysyi hän katsellen tyttöä melkein toivottomasti.

-- En, en ... koskaan, koskaan! huudahti Sonja. Minä tahdon seurata sinua, seurata kaikkialle! Oi, hyvä Jumala!... Oi, minua onnetonta ... miksi en ole tuntenut sinua aikasemmin! Miksi et ennen tullut luokseni? Oi, Jumalani!

-- Nythän olen tullut.

-- Nyt, niin nyt!... Mitä on nyt tehtävä? Me emme eroa toisistamme. Minä seuraan sinua Siperiaan!

Raskolnikovin valtasi äkkinäinen vastenmielisyyden tunne. Tavallinen, halveksiva hymy leikki hänen huulillaan.

-- Siperia ... sinne en mene koskaan, sanoi hän.

Sonja katsoi häneen kysyvästi. Ensimäisen sääliväisyyspuuskan jälkeen onnetonta kohtaan palasi kamala ajatus murhasta. Siitä muuttuneesta äänestä, millä Raskolnikov lausui nuo sanat, kuuli hän heti murhaajan puhuvan.

Sonja katseli häntä kauhuissaan. Vielä ei hän tiennyt paljoakaan. Hän ei tiennyt miksi, miten tai missä tarkotuksessa murha oli tehty. Vasta nyt teki hän itselleen nämä kysymykset. Mutta uudelleen epäili hän sitä, oliko Raskolnikov ... oliko hän murhaaja. Voiko se olla mahdollista?

-- Mutta mistä se johtui? sanoi hän hämillään. -- Miten olette Te ... sellanen ihminen kuin Te ... voinut päättää tehdä jotakin sellaista? Miten se on mahdollista?

-- Minä tein sen saadakseni ... rahaa. Ole järkevä ja rauhoitu, Sonja, sanoi hän väsyneenä ja melkein suuttuneena.

Sonja oli kuin halvauksen saanut. Vihdoin lausui hän:

-- Sinä olit nälkäinen! Tahdoit ... auttaa äitiäsi? Enkö ole oikeassa?

-- Et, Sonja, et, mutisi Raskolnikov kääntyen pois ja kumartaen päätään. -- En minä niinkään nälkänen ollut. Tosin tahdoin auttaa äitiä ... mutta ei se kuitenkaan siitä johtunut... Älä kiusaa minua, Sonja!

Sonja löi kätensä yhteen.

-- Onko se tosiaan, tosiaan mahdollista! Hyvä Jumala, miten se voi olla mahdollista! Kuka voi käsittää sitä? Miten voitte Te, joka itse lahjotatte pois viimeisen roponne, murhata ... ryöstääksenne! Ah ... ne rahat, jotka annoitte Katerina Ivanovnalle, olivat myös ... Jumalan tähden . .. olivatko nekin...

-- Ei, Sonja, keskeytti Raskolnikov hänet nopeasti, -- voit olla levollinen, sillä ne eivät olleet niitä. Minä sain ne samana päivänä, jolloin toivuin ... samana päivänä, jolloin annoin ne pois... Rasumihin oli läsnä... Hän se otti vastaan ne ... otti minun sijastani... Ne rahat kuuluivat minulle, olivat minun omaisuuttani...

Sonja kuunteli häntä oikein käsittämättä, mitä hän lausui. Hän koetti kaikin tavoin ymmärtää häntä.

-- Mutta ne toiset rahat ... muuten en tiedäkään, oliko siellä mitään rahoja, jatkoi Raskolnikov matalalla ja miettiväisellä äänellä. --Minä otin erään nahkakukkaron, joka oli hänen kaulassaan; se oli vallan täynnä ... minä en tarkastanut sisältöä. Minulla ei ollut aikaa sellaseen. Muut kapineet, napit ja ketjut ... kaikki olen kätkenyt erääseen vieraaseen pihaan V----n prospektin varrella kiven alle... Siellä on kaikki vielä.

Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana.

-- Mutta miksi ... mitä tarkotatte sillä, että tarvitsitte rahaa, vaikkette kuitenkaan ole ottanut? kysyi hän nopeasti, ikäänkuin tahtoen pitää kiinni oljenkorresta.

-- Sitä en tiedä... Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä, pidänkö nämä rahat vai enkö, sanoi hän miettivästi. Sitten nauroi hän ikäänkuin järkiinsä tullakseen ja lisäsi: Minä lausuin äsken tyhmyyden... Etkö ole samaa mieltä?

Sonja alkoi luulla, että hän oli menettänyt järkensä, mutta hän karkotti heti tämän ajatuksen.

-- Tiedätkö, Sonja, huudahti Raskolnikov ihastuneena, tiedätkö, mitä aijon sanoa sinulle? Jos olisin murhannut sentähden, että olin nälkäinen, olisin nyt ... onnellinen.

Hetken vaitiolon jälkeen lausui hän epätoivoisena:

-- Mutta mitä se hyödyttäisi, mitä lohdutusta tuottaisi se minulle, jospa minä tunnustaisinkin rikokseni? Sano minulle, miksi hyödyksi sinun riemusi minun tähteni olisi sinulle! Oi, Sonja, sen vuoksi tulin sinun luoksesi?

Sonjan teki taas mieli vastata, mutta hän ei voinut.

-- Siksipä sanoinkin sinulle eilen, että meidän olisi seurattava toisiamme, koska sinä enää olet jälellä minulla.

-- Minnekä menisimme?

-- Me emme lähtisi varastamaan tai murhaamaan... Älä pelkää! sanoi hän pilkallisesti hymyillen. -- Tiedätkö, Sonja, vasta tällä hetkellä käsitän täydelleen, miksi eilen kehotin sinun seuraamaan minua. Mutta eilen en sitä itsekään tiennyt. Silloin vain pelkäsin, että sinä ehkä hylkäisit minut ... tahdotko hyljätä minut, Sonja?

Sonja puristi tulisesti hänen kättään.

-- Miksi, miksi olen sanonut sitä sinulle, miksi olen uskonut sen sinulle? sanoi hän katsellen Sonjaa syvän tuskan ahdistamana. -- Sonja, sinä odotat minulta selitystä. Sinä odotat sitä; näen sen kasvoistasi. Mutta mitä sanoisin sinulle? Sinä et ymmärrä minua, vaan tunnet ainoastaan tavatonta kärsimystä minun tähteni. Nyt sinä jo itket ja syleilet minua! Miksi syleilet minua? Tapahtuuko se ehkä sen tähden, etten minä enää voinut sietää kauvemmin taakan kantamista, vaan tahdoin laskea sen toisille harteille ajatellen: "Kun _sinäkin_ kärsit, on minun kevyempi ollakseni!" Sano minulle, voitko rakastaa sellaista lurjusta?

-- Etkö sinä kiduta itseäsikin? kysyi Sonja.

Sama tunne, joka oli vallannut hänet, teki hänen sydämen uudelleen taipusaksi.

-- Sonja, minun sydämeni on kova, muista se, olen tullut tänne luoksesi syystä, että olen samalla kertaa sekä kova että pelkuri. Nyt minun pitää puhua, mutta minä en tiedä, millä alkaisin.

Hän vaipui ajatuksiinsa.

-- Ah, niin -- meidän luontommehan ovat erilaiset; me emme sovi yhteen, alkoi hän uudelleen. -- Miksi, miksi olen tullut luoksesi? Minä en koskaan anna itselleni anteeksi sitä, että olen ottanut tämän askeleen.

-- Ei, ei, hyvä oli että tulit, sanoi Sonja. -- Paljon parempi on, että minä sen tiedän.

Raskolnikov katseli häntä surullisesti.

-- Niin, niinhän se oli ... niinhän se oli! sanoi hän. -- Halusin päästä Napoleoniksi ... siksi tuli minusta murhaaja ... no, ymmärrätkö sitä nyt?

-- E-en, kuiskasi Sonja naivisti. -- Mutta puhukaa vain, kyllä minä sen ymmärrän, ymmärrän omalla tavallani.

-- Tosiaanko? Hyvä, Saammepa nähdä! Hän oli taas hetken ajatuksiinsa syventyneenä.

-- Asianlaita on seuraava: Minä tein kerran itselleni kysymyksen, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi ollut minun sijassani ja ellei hänellä elinuraansa alkaakseen olisi ollut Toulonia tai Egyptiä tai Mont Blancin yli vievää tietä, vaan olisi hänen sensijaan ollut tapettava joku vanha akka ottaakseen rahoja hänen arkustaan (sinä ymmärrät kyllä ... elinuraansa alkaakseen) ... no ... siis ... olisiko hän ryhtynyt jälkimäiseen, ellei olisi ollut mitään muuta keinoa? Olisiko hän ehkä nyrpistänyt nenäänsä ja arvellut, että se on vähemmän kunniakasta ... ja että se on syntistä? No niin, sanonpa sinulle, että olen tällä kysymyksellä kiusannut itseäni niin kauvan, että vihdoin vallan häpesin, kun lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, ettei hän olisi nyrpistänyt nenäänsä eikä pitänyt sitä kunniattomana ... hän ei edes olisi käsittänyt, että moiselle voi nyrpistää nenäänsä. Ellei hänellä olisi ollut mitään muuta keinoa, olisi hän vallan yksinkertaisesti surmannut tuon akan, ennenkuin hän olisi ennättänyt päästää mitään ääntä -- ja antamatta aikaa itselleen arveluun. No ... en minäkään miettinyt ... vaan murhasin ... seuratessani auktoriteetin esimerkkiä... Aivan niin se tapahtui!... Sinä ehkä pidät sitä naurettavana? Niin, Sonja, naurettavinta on se, että se ehkä tosiaan oli naurettavaa.

Sonja ei ollenkaan pitänyt sitä naurettavana.

-- Sano mieluummin suoraan ilman mitään esimerkkejä, pyyteli hän vielä alakuloisempana.

Raskolnikov kääntyi Sonjaan päin, katseli häntä surusasti ja tarttui hänen käteensä.

-- Sinä olet oikeassa, Sonja. Kaikki tämä on lorua. Sinä kai olet kuullut, että äitini on köyhä? Sisareni on sattumalta saanut hyvän kasvatuksen, ollen nyt pakotettu kuleksimaan maailmassa opettajattarena. Minä lueskelin, mutta en voinut ansaita elantoani, ollen tällöin pakotettu jättämään yliopiston joksikin aikaa. Jospa olosuhteeni olisivat olleet suotuisemmatkin, olisi minulla onnellisimmassa tapauksessa ollut toivo päästä kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluttua opettajaksi tai virkamieheksi tuhannen ruplan vuotuisella palkalla. Sillä välin olisi äitini voinut kuolla suruun ja hätään ja minun olisi ollut mahdotonta hankkia hänelle surutonta toimeentuloa. Ja sisareni sitten -- niin, hänen olisi ehkä voinut käydä vielä huonommin. Ja mitä ilahuttaa minua elämä, kun minun koko elämäni ajan on sivuutettava kaikki, käännyttävä poies kaikesta, kun minun on unohdettava, että minulla on äiti ja kun minun on levollisesti ja arvokkaasti siedettävä sisareni häpäsyä? Miksi? Sen tähdenkö ehkä, että heidän hautaan jouduttuaan saisin alkaa alusta toisten kera -- vaimon ja lasten, sittemmin kuollakseni heiltä jättämättä jälkeeni heille kopekkaakaan tai leipäpalasta? Niin, näetkö ... silloin päätin anastaa vanhuksen rahat ja käyttää niitä ensimäisiin ja välttämättömimpiin tarpeisiin päästäkseni olemasta äitini taakkana. Aijoin käyttää niitä elannokseni yliopistoajalla ja lähimpänä sitä seuraavana aikana yliopistoluvut päätettyäni ja alkaa sitten uuden uran päästäkseni riippumattomaksi. No, luonnollisesti tein katalasti murhatessani tuon akan ... mutta älkäämme puhuko siitä.

Hän vaikeni väsyneenä ja painoi päänsä alas.

-- Oi, Jumalani!... Ei, niin ei se ollut, niin ei se ole voinut olla! lausui Sonja tuskasena. -- Onko mahdollista menetellä sillä lailla?... Ei, niin ei se ole voinut tapahtua ... ei niin!

-- Minä olen puhunut avoimesti, sanonut sinulle koko totuuden, etkä sinä sentään usko minua.

-- Mikä se totuus olisi?

-- Minähän olen vain surmannut madon, Sonja, hyödyttömän, inhottavan, vahingollisen madon.