Part 29

-- Pitääkö tämän olennon, joka tähän asti on säilyttänyt sielunsa puhtaana ja tahraamattomana, täydellisesti itsetietoisena laskeutua tähän inhottavaan, haisevaan hautaan? Onko tämä laskeutuminen ehkä jo alkanut ja vetää häntä yhä ainoastaan siksi, kunnes kunnia hänestä ei enään näytä niin arvokkaalta? Ei, ei, se ei saa tapahtua! huusi hän niinkuin Sonja ennen; -- ei, vedestä suojelee häntä sellaisen kuoleman syntisyys ja huoli toisista ... ja jollei hän vielä ole yhtynyt, niin ... mutta kuka on varma, että hän todellakin on aivan viisas? Onko hänellä järkensä käyttö jälellä? Voiko puhua ja laverrella kuten hän ollessaan normaalitilassa? Voidaanko istua halkeaman reunalla, löyhkäävän haudan partaalla, valmiina minä silmänräpäyksenä hyvänsä syöksymään siihen ja kuitenkin lykätä syrjään varottava käsi, huomaamatta vaaraa, jota hänelle osoitetaan? Odottaako hän jotakin ihmettä? Aivan varmasti! Eikö tämä kaikki ole merkkinä hulluuteen?

Hän viipyi mielellään tässä ajatuksessa. Se miellytti häntä enemmän kuin kaikki muut. Hän piti Sonjaa tarkasti silmällä.

-- Rukoiletko sinä joka päivä Jumalaa Sonja? kysyi hän.

Sonja vaikeni; Rodja seisoi hänen edessään ja odotti vastausta.

-- Mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi ollut Jumalaa? kuiskasi hän reippaasti ja varmasti, kiinnitti säteilevät silmäyksensä häneen, painaen tulisesti häneen kättänsä.

-- Siinä se nyt on! ajatteli hän.

-- Ja mitä Jumala sinulle siitä antaa? kysyi hän edelleen.

Sonja vaikeni pitkäksi aikaa, ikäänkuin ei voisi antaa vastausta. Hänen laiha rintansa nousi ja laski liikkeestä.

-- Vaietkaa! Älkää kysykö! Te ette ole sen arvoinen! huudahti hän, katsoen samalla ankarasti ja vihaisesti häneen.

-- Se on totta, aivan totta, mumisi hän jäykästi itseksensä.

-- Hän tekee kaikki minun tähteni! kuiskasi tyttö luoden katseensa maahan.

-- Tämä on siis hänen keinonsa! Siinä on aneille selitys, sanoi hän itseksensä ja tarkasteli häntä innokkaasti, uteliaasti.

Uudella, omituisella, melkein pelonalaisella tunteella silmäili hän noita kalpeita, kapeita, säännöttömiä kasvoja, niiden helliä, sinisiä silmiä, jotka voivat säteillä niin tulisesti, sellaisella syvällisellä, tarmokkaalla loistolla, katseli tuota pientä vartaloa, joka vielä vapisi vihasta ja vastenmielisyydestä, ja kaikki näytti hänestä vielä ihmeellisemmältä ja mahdottomammalta. -- Hän on höperö, kärsii uskonnollista hulluutta! uudisti hän itseksensä.

Piirongin päällä oli kirja. Joka kerta kuin hän oli mennyt siitä ohitse oli hän huomannut sen. Nyt otti hän sen katsoen sitä lähemmin. Se oli uudentestamentin venäjänkielinen käännös. Kirja oli vanha ja kulunut.

-- Mistä sinä olet sen täällä saanut? huudahti hän.

-- -. Minä olen sen saanut lahjaksi, vastasi Sonja katsomatta häneen.

-- Keneltä?

-- Lisavjetalta! Minä pyysin sen häneltä.

-- Lisavjetalta? Ihmeellistä! ajatteli Raskolnikov.

Vähitellen alkoi kaikki Sonjan luona tuntua hänestä niin ihmeelliseltä ja kummalliselta. Hän vei kirjaa lähemmäksi kynttilää ja alkoi selailla sitä.

-- Missä on kertomus Latsaruksesta? kysyi hän äkkiä. Sonja katseli itsepäisesti permantoon, eikä vastannut.

Hän oli puoleksi kääntynyt hänestä.

-- Latsaruksen herättämisestä! Hae se minulle, Sonja! Sonja katsoi häneen sivulta.

-- Ei siellä! ... neljännessä evankeliumissa... sanoi hän kiivaasti ja katsoi synkästi, liikkumatta häneen.

-- Etsi se ja lue minulle, sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, laskien pään käsiinsä, kuullakseen.

-- Kolmen viikon kuluttua tahi niille main on hän seitsemän virstan päässä täältä, hulluinhuoneessa. Ehkä minäkin olen silloin siellä, jollen ole aivan toisella seudulla, mutisi hän itseksensä.

Sonja meni vastenmielisesti pöydän ääreen ja otti kirjan.

-- Ettekö sitte ennen ole sitä lukeneet? kysyi hän katsoen arasti häneen. Hänen äänensä oli ankara ja totinen.

-- Kauvan sitten ... käydessäni koulua. Lue!

-- Ettekö sitte koskaan ole kuullut sitä kirkossa?

-- Minä ... en käy kirkossa! Käytkö sinä usein siellä?

-- En, en, kuiskasi Sonja.

Raskolnikov hymyili.

-- Minä voin sen ymmärtää ... sinä et mene sinne kai huomennakaan isäsi hautajaisiin?

-- Kyllä!... Edellisellä viikolla olin minä siellä myöskin ... minä annoin heidän lukea sielumessun.

-- Kenen puolesta?

-- Lisavjetan ... hän on lyöty kuoliaaksi kirveellä.

Raskolnikovin hermot ärtyivät yhä enemmän ja enemmän, hänen päätänsä huimasi.

-- Olitko sinä hyvä ystävä Lisavjetan kanssa?

-- Kyllä ... hän oli oikeudentuntonen ... hän tuli välistä tänne ... mutta harvoin. Me luimme yhdessä ... ja puhuimme... Hän on näkevä Jumalan.

Raamatunsanat kaikuivat ihmeellisesti. Taasen uutuus: hänellä oli ollut salaisia yhtymiä Lisavjetan kanssa ja molemmat olivat he hassuja.

Voi tapahtua, että itse tulee puolihulluksi, se tarttuu! ajatteli hän. -- Lue! huusi hän äkisti, itsepäisesti ja vihaisesti.

Sonja viivytteli. Hänen sydämmensä löi kiivaasti. Hän ei uskaltanut lukea Raskolnikoville. Tämä katsoi sydämen tuskalla tuota mielipuolta raukkaa.

-- Miksi pitää minun lukea? Tehän ette kumminkaan usko sitä? huomautti hän, hiljaa melkein hengittämättä.

-- Lue! Minä tahdon! Sinä olet myöskin lukenut Lisavjetalle!

Sonja avasi kirjan ja alkoi etsiä kertomusta. Hänen kätensä vapisivat, ääni petti hänet. Kaksi kertaa alkoi hän, mutta ei voinut päästä kahta tavua edemmäksi.

-- Ja täällä makasi eräs mies sairaana, nimeltä Latsarus Bethaniasta... pakotti hän viimein jännittäen, mutta äkkiä kirahti hänen äänensä kuten liian kireäksi kierretty jänne katkeissaan ja hän alkoi huohottaa; hänen rintansa vetäytyi kokoon.

Raskolnikov käsitti osittain, miksei Sonja voinut lukea hänelle ja mitä paremmin hän sen käsitti sitä ankarammin hän vaati sitä. Hän ymmärsi, miten vaikealta tytöstä tuntui niin vain lahjoittaa ja paljastaa koko sisäinen elämänsä. Hän ymmärsi, että nämä tunteet olivat salaisuus hänen nuoruutensa päiviltä, siitä ajasta, jolloin hän vielä eli perheessään, onnettoman isän, huolista hulluksi tulleen äitipuolen ja nälkiintyneitten lapsien luona, keskellä valitusta ja parkua. Mutta samalla kertaa tunsi hän myöskin varmasti, että vaikkakin hän pelkäsi ja oli peloissaan, oli se hänelle tuskainen kiusaus lukea -- juuri hänelle nyt -- mitä tapahtuisikin. Hän näki sen Sonjan silmistä, ymmärsi sen hänen liikutetusta mielentilastaan. Hän rohkaisi itsensä, ehkäisi kiukkuun takertumisen, joka aluksi oli häntä estänyt ja jatkoi lukemalla Johanneksen evankeliumin yhdettätoista lukua. -- Ja monta juutalaisista oli tullut Martan ja Marian luokse lohduttaakseen heitä. Kun nyt Martta kuuli, että Jesus tuli, meni hän häntä vastaan, mutta Maria jäi istumaan kotiin. Silloin sanoi Martta Jeesukselle: Herra, jos sinä olisit ollut, ei veljeni olisi kuollut; mutta minä tiedän, mitä sinä Jumalalta pyydät sen hän sinulle antaa.

Tässä pysähtyi hän taasen, hän aavisti että hänen äänensä taas alkaisi vavista ja estäisi hänen lukemasta... -- Jeesus sanoi hänelle: Sinun veljesi on nouseva ylös. Martta sanoi hänelle: Minä tiedän, että hän on nouseva ylös ylösnousemuksessa viimeisenä päivänä. Sanoi Jeesus hänelle: minä olen ylösnousemus ja elämä; jokainen, joka uskoo minuun on elävä, vaikka hän olisikin kuollut. Ja jokainen, joka elää ja uskoo ei pidä kuoleman ijankaikkisesti. Uskotkos sen? Hän sanoi hänelle: (vetäen tuskallisesti henkeänsä, sanoi Sonja hitaasti, kuuluvasti ja selvästi niinkuin olisi hän tehnyt avonaisen uskontunnustuksen). -- Niin, herra, minä uskon, että sinä olet Kristus, Jumalan poika, jonka maailmaan tuleman piti.

Hän pysähtyi, nosti katseensa häneen, mutta hallitsi pian itsensä ja jatkoi lukemista. Raskolnikov istui liikkumatta ja kuunteli. Hän luki 32:seen säkeeseen.

-- Kun Maria tuli sinne, missä Jeesus oli ja näki hänet, lankesi hän hänen jalkoihinsa ja sanoi hänelle: Herra, jos sinä olisit ollut täällä, ei veljeni olisi kuollut. Kun Jeesus näki hänen itkevän ja juutalaiset, jotka olivat tulleet itkemään hänen kanssaan, katkeroittui hän ja murehti itseksensä. Ja sanoi: Mihin te hänet asetitte? He sanoivat hänelle: Herra, tule ja katso. Ja Jeesus itki. Silloin sanoivat juutalaiset: Katso kuinka rakas hän hänelle oli. Mutta muutamat heistä sanoivat: Eikö tämä, joka avasi sokeiden silmät, olisi voinut niin tehdä, ettei tämä olisi kuollut?

Raskolnikov kohotti silmiään ja tuijotti tyttöön levottomasti. Kyllä, aivan oikein! Koko hänen ruumiinsa värisi kuin kuumeessa. Sitä oli Raskolnikov odottanutkin. Tyttö lähestyi sitä paikkaa, jossa kuvataan raamatun suurinta ja kuulumattominta ihmettä ja voitonriemun tunne valtasi hänet. Hänen äänensä sointui kuin metalli, riemu ja ilo terästivät sen ja tekivät sen voimakkaaksi ja vakavaksi. Rivit yhtyivät, hänen silmänsä pimenivät, mutta hän osasi ulkoa luettavansa. Viimesen säkeen kohdalla: "Eikö hän, joka avasi sokean silmät, taida", aleni hänen äänensä ikäänkuin toistaakseen epäuskoisten ja sokeitten juutalaisten epäilyksiä, ilkeyttä ja solvauksia, näitten, jotka heti sen jälkeen lankesivat maahan kuin salaman iskusta ja -- uskoivat... Ja Raskolnikov, hänhän oli myös sokea ja epäuskoinen; hänkin kyllä kohta saisi kuulla sen, hänkin kyllä kohta uskoisi. Niin, niin, nyt, heti... ajatteli Sonja ja hän värisi ilosessa odotuksessa.

"Silloin katkeroitui Jeesus jälleen itseensä ja tuli haudalle. Ja siellä oli pallo ja kivi asetettu sen päälle. Sanoi Jeesus: ottakaa kivi pois! Sanoi hänelle Marta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, hän löyhkää jo, sillä hän on ollut kuolleena neljä vuorokautta". -- Sonja pani suurta painoa sanalle _neljä_.

-- Jeesus sanoi hänelle: enkö sanonut sinulle, että jos sinä uskoisit, saisit nähdä Jumalan ihanuuden? Silloin ottivat he sen kammion suulta kiven, jonne kuollut oli asetettu. Ja Jeesus nosti silmänsä ja sanoi: Isä, minä kiitän sinua, että olet kuullut minua. Kuitenkin tiedän minä, että sinä aina kuulet minua, mutta kansan tähden, joka tässä ympärillä seisoo, sanon minä sen, jotta se uskoa mahtaisi, että sinä minut lähettänyt olet. Ja kun hän sen sanonut oli, huudahti hän korkealla äänellä: Latsarus, tule ulos! _Ja hän, joka kuollut oli, tuli ulos_...

(Sonja luki sen juhlallisella ja terävällä äänellä, vavisten ja väristen, ikäänkuin nähden kaiken sen tapahtuvan silmäinsä edessä.)

-- Ja Latsarus tuli ulos, käsistään ja jaloistaan käärittynä hautaliinaan ja hänen kasvonsa olivat peitetyt hikiliinalla. Jeesus sanoi heille: Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä.

-- _Silloin uskoivat monet juutalaiset häneen, jotka tulleet olivat Marian luo ja näkivät minkä Jeesus teki_.

Sonja ei lukenut enää eikä voinutkaan enää lukea enempää. Hän sulki kirjan ja nousi.

-- Siinä kaikki, mitä kerrotaan ... Latsaruksen herättämisestä, kuiskasi hän hiljasella ja katkonaisella äänellä. Hän seisoi liikkumattomana, puoleksi kääntyneenä Raskolnikovista, ikäänkuin hän ei olisi uskaltanut tarkastella häntä. Kuumeentapanen väristys ei laannut. Vääristyneessä kynttilänjalassa oleva kynttilänpätkä oli sammumaisillaan ja valaisi häilyvällä liekillään murhaajaa ja porttoa, jotka niin omituisella tavalla olivat yhtyneet lukemaan raamattua. Kului viisi minuuttia ehkä enemmänkin.

-- Minä olen tullut ilmottamaan sinulle jotakin tärkeätä, sanoi Raskolnikov nopeasti ja otsa rypyssä kohosi hän mennen suoraan Sonjan luo. Hänen katseensa oli tavattoman vakava ja hurja päättäväisyys loisti niistä. Sonja avasi vaijeten silmänsä ja katseli häntä.

-- Minä olen tänään jättänyt omaiseni, sanoi Raskolnikov, -- ... äitini ja sisareni. Minä en enää mene heidän luokseen. Minä olen katkaissut kaikki välillämme olleet siteet.

-- Mutta miksi? kysyi Sonja aivan kuin suunniltaan. Kohtaus Raskolnikovin äidin ja sisaren kera oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, vaikkei hän sitä ollut ajatellutkaan. Tiedon heidän väliensä murtumisesta vastaanotti hän pelästymyksellä.

-- Nyt minulla on vain sinut yksinään, lisäsi Raskolnikov.

-- Meitä ajetaan takaa... Siksi olen tullut luoksesi. Me olemme molemmat kirotut ja siksi täytyy meidän myös vetää yhtä nuottaa! Hänen silmänsä salamoivat "kuin hullun", ajatteli Sonja itsekseen.

-- Minne me sitten menemme? kysyi hän surullisesti vetäytyen vastentahtosesti taaksepäin.

-- Miten minä sen voisin tietää? Minä tiedän vain, että meillä on sama tie, siinä kaikki, minkä tiedän -- en mitään muuta ... meillä on sama päämäärä!

Sonja katseli häntä ymmärtämättä häntä ollenkaan. Hän ymmärsi kuitenkin, että Raskolnikov oli äärettömän onneton.

-- Kukaan toisista ei ymmärtäisi sinua, jos puhuisit heidän kanssaan, jatkoi Raskolnikov, --mutta minä olen ymmärtänyt sinut. Sinä olet välttämätön minulle, sen tähden olen tullut luoksesi.

-- Minä en ymmärrä sinua! kuiskasi Sonja.

-- Myöhemmin ymmärrät minut. Etkö ole tehnyt samaa, mitä minäkin? Myös sinä olet mennyt aitauksen yli ... sinulla on ollut rohkeutta mennä niiden yli. Sinä olet merkinnyt itsesi. Sinä olet turmellut erään elämän ... omasi (saman tekevää). Sinä olisit voinut elää siveellistä ja järkevää elämää ja nyt sinun täytyy maleksia paheen kurjimmissa onkaloissa. Mutta sinä et voi kestää sitä! Jos sinä olet yksinäsi, menetät lopuksi kaiken järkesi kuten minäkin. Sinä olet jo hyvällä tiellä, joten meidän siis täytyy seurata samaa tietä. Tule siis!

-- Miksi? Miksi? sanoi Sonja, joka tunsi lausuttujen sanojen koskeneen häneen omituisesti ja liikuttavasti.

-- Miksi? Siksi, ettet voi tällä lailla jatkaa --juuri siksi. Lopuksi täytyy kuitenkin vakavasti ja avoimesti oppia tuomitsemaan asemansa eikä vain lapsellisesti itkemään ja huutamaan Jumalalle, ettei hän antaisi sen mennä niin pitkälle. Miten kävisi, jos sinut huomenna vietäisiin sairalaan? Hän, äitipuolesi, on menettänyt järkensä. Hänellä on keuhkotauti, kuolee pian ... ja lapset? Poletshka ... hänkin turmeltuu. Etkö ole usein kadunkulmissa tavannut lapsia, joiden äidit ovat lähettäneet heidät kerjäämään? Minä olen saanut tietooni, miten ja millasissa olosuhteissa nämä äidit elävät. On paikkoja, missä lapset eivät enää ole mitään lapsia. Seitsenvuotisina ovat ne jo varkaita. Mutta lapset ovat -- Kristuksen kalleus! "Heidän on taivaan valtakunta". Hän sanoi, että niitä olisi kunnioitettava ja rakastettava. Ne ovat tuleva sukupolvi.

-- Mutta mitä ... mitä voimme me tehdä sille... Sonja puhkesi hysteriseen itkuun ja väänteli käsiään.

-- Mitä on tehtävä? Täytyy murtaa maahan kaikki; kerta kaikkiaan. Täytyy ottaa ristinsä kannettavakseen. Miten! Sinä et sitä ymmärrä! Tulet sen kohta ymmärtämään... Vapaus ja valta; valta ensi sijassa!... Näiden kaikkien vapisevien nautojen, koko tuon kurjan narrijoukon yli! Se on päämäärä! Muista se! Sen annan sinulle tienviitaksi! Ehkä puhun kanssasi nyt viimesen kerran. Ellen palaja huomenna, saat tietää kaikki; mistä nämä sanat. Ja kerran edempänä, vuosien kuluttua, aikojen vieriessä, voit ehkä ymmärtää sen. Mutta jos minä palajan huomenna, sanon sinulle, kuka on surmannut Lisavjetan! Jää hyvästi!

Sonja vavahti kauhuissaan. -- Tiedättekö te sitten, kuka hänet on tappanut? kysyi hän tuijottaen kauhuissaan Raskolnikoviin.

-- Kyllä, minä tiedän sen ja sanon sen sinulle ... ainoastaan sinulle! Sinut olen valinnut. Minä en tule luoksesi pyytämään sinulta anteeksi -- ei, aivan yksinkertasesti sanoakseni sen sinulle. Jo kauvan sitten valitsin sinut, jo silloin, kun isäsi puhui sinusta, kun Lisavjeta vielä eli, ajattelin sitä. Hyvästi! Älä anna minulle kättäsi. Huomenna!

Hän läksi. Sonja katseli hänen jälkeensä kuin hullun jälkeen. Itse oli hän suunniltaan. Hän tunsi sen. Hänen päätään huimasi. "Jumalani, miten voi hän tietää, kuka on surmannut Lisavjetan? Mitä merkitsivät nämä sanat? Miten kaikki tämä olikaan pelottavaa, kamalaa!" Mutta _sitä ajatusta_ ei hän voinut sulattaa mitenkään! "Ja kyllä hän mahtaa olla tavattoman onneton... Äitinsä ja sisarensa on hän hyljännyt; miksi? Mistä syystä?... Mitä tuuminee hän tehdä? Mitä olikaan hän puhellut hänelle itselleen? Hänhän oli suudellut hänen jalkojaan ja sanonut ... (niin, selvästi hän sanoi) ettei hän enää voisi elää ilman Sonjaa... Oi, Jumala!"

Sonja vietti koko yön kuumeen houreissa. Toisinaan hän hypähti vuoteeltaan, itki, väänteli käsiään, sitten vaipui hän taasen takasin kuumemoisiin unelmiin Poletshkasta, Katerina Ivanovnasta, Lisavjetasta, evankeliumin lukemisesta, Raskolnikovista, jolla oli kalpeat piirteet ja palavat silmät ... miten tämä oli suudellut hänen jalkaansa; ja taas hän itki. Oi, Jumala!

Oikealla oven takana, joka erotti Sonjan huoneen Gertrud Rösslichin asunnosta, oli välillä oleva huone, joka jo pitkän aikaa oli ollut käyttämättömänä ja jonka rouva Rösslich aikoi tarjota vuokralle. Kanavan puoleisiin ikkunoihin oli asetettu lippuja, joissa oli luettava: "Vuokrattavana". Sonja luuli huoneen olevan asumattoman. Mutta kuitenkin seisoi siellä koko sen ajan minkä Sonja ja Raskolnikov puhuivat, muuan henkilö kuunnellen oven takana. Se oli Svidrigailov. Raskolnikovin mentyä seisoi Svidrigailov hetken aikaa ajatuksissaan, sitten hiipi hän varpaillaan omaan huoneeseensa, nouti tuolin ja asetti sen äänettömästi aivan sen oven ääreen, joka johti Sonjan kamariin. Keskustelu oli tuntunut hänestä sangen mieltäkiinnittävältä ja tärkeältä ja miellytti häntä niin suuresti, että hän nouti tuolin, jottei tarvitsisi sen uudistuessa, kuten esim. huomenna, seistä kokonaista tuntia kuten tänään. Hän tahtoi niin mukavaa kuin mahdollista voidakseen paremmin nauttia siitä mieltymystä, mitä hän siinä tunsi.

V.

Kun Raskolnikov seuraavana aamuna täsmälleen kello yksitoista tuli polisipiirin konttorin siihen osastoon, joka kuuluu tutkintotuomarin alaisuuteen, ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin Porfyrius Petrovitshille, tuntui hänestä omituiselta, että hänen vastaan ottaessaan viivytettiin niin kauvan. Kului melkein kymmenen minuuttia, ennenkuin hän päästettiin sisään. Hän oli kuvitellut mielessään, että hänet heti otettaisiin valtoihin. Mutta siellä seisoi hän etehisessä, ihmisiä tuli ja meni hänestä lukua pitämättä. Viereisessä huoneessa, kansliassa, oli muutamia virkamiehiä kirjottamassa, eikä kukaan heistä näyttänyt pitävän lukua siitä, kuka ja mikä Raskolnikov oli. Rauhattomin ja aroin katsein silmäili hän ympärilleen nähdäkseen, eikö kukaan vartija tai vakoilija salaisesti pitänyt häntä silmällä, jottei hän läksisi tiehensä. Mutta mitään sellasta ei voinut havaita. Hän näki vain virkamiesten liikemiesmäiset kansliakasvot ja muutamia muita epämiellyttäviä henkilöitä. Kukaan ei huolinut hänestä, hän olisi saattanut milloin tahansa nousta ja lähteä tiehensä. Yhä enemmän ja enemmän voitti ajatus hänessä alaa, että jos todellakin eilispäivän salaperäinen mies, tuo kummitus, joka tuntui kasvaneen maasta, oli nähnyt kaikki ja tiesi kaikki -- ei hänen, Raskolnikovin, olisi sallittu levollisesti seistä tässä ja odottaa. Tahdottiinko todella odottaa kello yhteentoista saakka jotta olisi saatu nähdä, tekikö hänen mielensä poistua. Selvää siis oli että: joko ei ollut tuo mies vielä ilmaissut häntä ... tai ei hän myös tiennyt mitään, ei ollut nähnyt omin silminsä; (miten se olisi saattanutkaan olla mahdollista?) ja silloin oli kaikki se, mikä oli eilen tapahtunut hänelle, Raskolnikoville, vain mielikuvituksen luoma, jonka hänen kiihottunut ja sairaloinen mielikuvituksensa oli suurentanut. Tätä ratkaisua oli hän ajatellut jo eilen, jolloin hän vielä oli rauhattomuuden ja epätoivon asteella. Kun hän nyt taasen punnitsi kaikkea valmistuakseen uuteen taisteluun, tunsi hän äkkiä värisevänsä; hänet valtasi inho itseään kohtaan ajatellessaan, että pelko tuon arvokkaan Porfyrius Petrovitshin tähden saattoi hänet värisemään. Kauheimmalta tuntui hänestä pakko tulla tuon hänelle niin vastenmielisen henkilön eteen. Hän vihasi häntä niin rajattomasti ja juuri siksi pelkäsi hän, että tämä viha saattaisi hänet ilmasemaan itsensä. Hänen vihansa oli niin suuri, että hän heti teki lopun värisemisestä. Hän valmistausi astumaan sisään kylmä ja julkea ilme kasvoissaan ja lupasi itsekseen vaikenevansa mahdollisimman paljon, pitävänsä silmänsä ja korvansa auki ja ainakin tällä kerralla pitävänsä hinnasta mistä tahansa sairaloisesti liikutettu mielensä ohjaksissa. Hän kutsuttiin sisään.

Porfyrius Petrovitsh oli yksinään työhuoneessaan. Se oli keskisuuri huone, tavallisilla huonekaluilla kalustettu; olipa joukossa vahakangaspeitteinen sohvakin. Taaemman seinän nurkassa oli lukittu ovi. Sen takana oli siis joitakin toisia huoneita. Kun Raskolnikov oli tullut sisään, lukitsi Porfyrius Petrovitsh oven hänen jälessään ja he jäivät yksin. Hän vastaanotti vieraansa mitä sydämellisimmin ja mitä ystävällisin ilme kasvoillaan. Vasta jokusen minuutin kuluttua huomasi Raskolnikov jotakin alakuloisuutta hänessä -- aivan kuin hänet olisi yllättänyt jokin salaperänen seikka.

-- Ah, korkeasti kunnioitettava ... täällä te sitten olette ... meidän maillamme... alkoi Porfyrius ojentaen molemmat kätensä häntä vastaan. -- No, kuomaseni, tehkää hyvin ja istukaa! Ehkette pidä siitä, että minä olen niin "tout court" kutsuen teitä "korkeasti kunnioitettavaksi" ja "kuomaksi"? Älkää käsittäkö sitä tunkeilemiseksi, olkaa hyvä!... Tehkää hyvin ja istukaa tähän sohvaan.

Raskolnikov istuutui siirtämättä silmiään hänestä.

"'Meidän maallamme', hänen anteeksipyyntönsä, ranskalainen 'tout court' j.n.e. kaikki nuo olivat vain luonteenomasia merkkejä. Hän ojensi molemmat kätensä minua kohti antamatta minulle kumpaakaan; veti ne ajoissa takasin..." ajatteli Raskolnikov epäluulosesti. Molemmat pitivät silmällä toisiaan, mutta kun heidän katseensa kohtasivat, käänsivät he salaman nopeudella silmänsä poispäin.

-- Olen ottanut paperin myötääni tuodakseni sen teille ... koskeva kelloa ... tässä se on. Onko se oikein sepitetty, vai onko minun kirjoitettava se uudelleen?

-- Mitä? Paperi? Vai niin, vai niin ... olkaa levollinen, se on vallan oikein, kiiruhti Porfyrius Petrovitsh sanomaan. Vasta tämän sanottuaan otti hän paperin ja luki sen. -- Niin, aivan oikein ... mitään muuta ei tarvita, lisäsi hän nopeasti, laskien kirjoituksen pöydälle.

-- Te sanoitte eilen, muistaakseni, tahtovanne tiedustella -- muodollisesti -- tuttavuuttani tuon murhatun vanhan naisen kanssa, lausui Raskolnikov uudelleen. "Miksi lisäsin tuon 'muistaakseni'?" johtui salamana hänen mieleensä. "Miksi olen levoton tuon 'muistaakseni' vuoksi?" oli hänen toinen salaman nopea ajatuksensa.

Hän huomasi äkkiä, että hänen epäluulonsa oli Porfyrius Petrovitshin läheisyydessä suuresti lisääntynyt ... ja juuri siinä oli tarjolla suuri vaara ... hermot ärtyivät ja mielenliikutus lisääntyi. "Tämä on vaarallinen paikka ... minä varmaankin ilmasen itseni!"

-- Niin, niin, niin! Älkää olko levoton! Aikaa on viljalti, kyllälti... mutisi Porfyrius Petrovitsh kulkien edes ja takasin päämäärättä, milloin väistäen Raskolnikovin katsetta, milloin katsoen häneen terävästi. Hänen pieni, paksu ja pyöreä vartalonsa tuntui vallan omituiselta, kun se siinä vierieli pallon lailla huoneen seinien ja nurkkien välillä.

-- Meillähän on aikaa viljalti!... Suvaitsetteko polttaa? Hän tarjosi hänelle paperossin... -- Minä otan Teidät vastaan tässä, näettekö. Minun huoneustoni on tuossa lautaseinän takana, virkahuoneustoni. Nykyään asun yksityisesti. Täällä on korjaus käynnissä. Niin, kaikki on nyt melkein valmista... Virkahuoneusto on kaunis asia, kaunis asia ... vai miten? Mitä Te arvelette?

-- Kaunis asia... vastasi Raskolnikov katsellen häntä melkein pilkallisesti.

-- Kaunis asia, kaunis asia... lausui Porfyrius Petrovitsh uudelleen aivan kuin ajatellen tykkänään toisia asioita, niin, kaunis asia!... huudahti hän taas heikolla äänellä ja kiinnitti seisten kahden askeleen etäisyydellä Raskolnikovista, katseensa häneen. Tämä yksitoikkonen, tyhmä lausunto oli vahingottomuutensa vuoksi ilmeisessä ristiriidassa sen vakavan, miettiväisen ja arvotuksellisen katseen kanssa, millä hän tarkasteli vierastaan.

Raskolnikovin raivo nousi tämän vuoksi yhä enemmän ja enemmän, eikä hän voinut enää kauvemmin pidättää pilkallista ja jotenkin varomatonta lausuntoa.