Part 28

-- Miksi tahdotte te matkustaa täältä? kysyi hän vilkkaasti. -- Pääasia on kuitenkin, että te kaikki kolme jäätte tänne, koska teillä on hyötyä toisistanne. Minut täytyy teidän ottaa kuten ystävän, kuten liiketoverin liittoonne ja minä vakuutan, että me alamme kelpo yrityksen. Minulla on setä, kunniallinen vanha mies, joka omistaa tuhannen ruplan pääoman, jota hän on tarjonnut minulle lainaksi. Sitten jätätte te yhden tuhannen niistä kolmesta, jotka Marfa Petrovna on teille testamentannut ja me ryhdymme liikeyhteyteen keskenämme.

Tämän jälkeen selitti Rasumihin aikomustaan heille. Hän tahtoi ruveta kustantajaksi ja kääntäjäksi, eritoten koska hän taisi kolmea europpalaista kieltä. Pari päivää sitten sanoi hän kumminkin, ettei aivan hyvin kykenisi käyttämään saksaa, tehden sen ainoastaan saadakseen Raskolnikovin ottamaan käännöksen huostaansa. Hän oli sillä kertaa valhetellut ja Raskolnikov tiesi myöskin, ettei hän puhunut totta.

-- Se tulee varmasti vaatimaan paljon työtä, mutta me voimme työskennellä, Avdotja Romanovna ja Rodion. Me voisimme molemmat olla kääntäjinä ja kustantajina. Minusta voi olla teille suurta hyötyä, sillä omaan kokemusta. Kahtena viimeisenä vuonna olen alati toiminut kustantajien kanssa ja tunnen kaikki heidän kiertotiensä. Kaikissa olosuhteissa voimme me ansaita elatuksemme.

Dunjan silmät säteilivät.

-- Mitä te nyt sanotte, Dmitri Prokofjitsh, miellyttää minua suuresti, sanoi hän.

-- Minä en sitä ymmärrä, huomautti hänen äitinsä, mutta jos on tarpeellista, voimme jäädä tänne joksikin ajaksi.

-- Mikä on sinun ajatuksesi, Rodja, kysyi Dunja.

-- Se on perin hyvä ajatus. Minä myöskin tiedän toimen, joka aivan varmaan tuo onnea. Mutta meillä on kylliksi aikaa järjestää se asia toisella kertaa.

-- Hyvä! huudahti Rasumihin. -- Mutta odottakaa vähän! Tässä talossa on kolme huonetta käsittävä huoneusto, joka ei ole yhteydessä näiden chambres garnies'in kanssa. Se on kalustettu ja vuokra on jotenkin halpa. Tämä huoneusto teidän on heti vuokrattava, jotta Rodja voisi asua teidän kanssanne... Mutta minne sinä aijot, Rodja?

Dunja katseli kummastuneena veljeään, joka piti hattua kädessään ollen aikeissa poistua.

-- Tehän olette sen näköinen kuin jos aikositte haudata minut tahi kuin jos me ikuisiksi ajoiksi sanoisimme toisillemme hyvästit, sanoi hän pakottavasti hymyillen.

-- Mutta sehän on mahdollista, ettemme koskaan enää näe toisiamme, lisäsi hän. Hän uskoi ajatelleensa ainoastaan näitä sanoja, he olivat välttäneet häntä pakollisesti.

-- Mikä sinun on, Rodja? kysäsi sisar.

-- Tullessani tänne aijoin sanoa teille, että meidän pitäisi erota lähimmässä tulevaisuudessa. Minä en ole terve ja voin kyllä tulla taasen, kun voin... Minä en teitä unhoita... Mitä saattaneekin tapahtua, täytyy minun nyt olla yksinäni... Unhottaa minut on parasta... Mahdollisesti voi kaikki taasen tulla hyväksi... Jollette anna minun mennä, voin minä vihata teitä -- sen minä tunnen... Hyvästi!

Äiti ja sisar katsoivat häneen kauhistuneina. Vieläpä Rasumihinkin oli peloissaan.

-- Rodja, Rodja, sovi kanssamme ja anna kaiken olla kuten ennenkin! huudahti äiti raukka.

Hän kääntyi ja meni hitaasti ulos huoneesta. Dunja riensi hänen jälkeensä.

-- Veli, mitä sinä teet? kuiskasi hän kauhistuneena. Rodja katsoi surullisesti häneen.

-- Ei se ole mitään ... minähän tulen takaisin, mumisi hän puoliääneen ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, mitä sanoisi.

-- Tunnoton omanvoiton pyytäjä! huusi Dunja.

-- Hän on hullu, vaan ei tunteeton! kuiskasi Rasumihin ja pusersi kovasti hänen kättänsä.

-- Minä tulen heti takaisin, sanoi hän puoleksi tunnottomalle Pulcheria Alexandrovnalle, jonka jälkeen hän juoksi Raskolnikovin perään, joka odotti häntä käytävän perällä.

-- Minä uskoin kyllä, että sinä tulisit jälestä, sanoi hän. -- Pysy heidän luonansa ... pysy heidän luonansa huomenna ja aina... Jos on mahdollista, tulen minä ehkä takaisin. Hyvästi!

Hän läksi ojentamatta hänelle kättänsä.

-- Mutta mikä sinun on? Kuinka sinä voit käyttäytyä tuolla tavalla? sanoi Rasumihin.

Raskolnikov pysähtyi.

-- Älä koskaan kysy minulta mitään! Minä en voi antaa sinulle vastausta... Älä myöskään tule luokseni, ehkä minä tulen sinun luoksesi... Jätä minut nyt, mutta heitä älä jätä, jotka ovat tuolla sisällä. Ymmärrätkö minua?

He seisoivat erään lampun ääressä ja katsoivat minuutin ajan ääneti toisiaan. Tämän hetken muisti Raskolnikov koko elämänsä ajan. Raskolnikovin hehkuva ja jäykkä katse näytti joka hetki tulevan yhä kirkkaammaksi tunkeutuen Rasumihinin sielun sisimpään. Oli niinkuin joku käsittämätön olisi liidellyt hänen ohitsensa. Ajatus, käsky, jotakin kauheata, hirmuista, jonka he molemmat käsittivät, tunkeusi heidän välillensä. Rasumihin kävi valkeaksi kuin ruumis.

-- Ymmärrätkö sinä minua nyt? sanoi Raskolnikov viimein surun vääristämine kasvoineen. -- Käänny takaisin, mene sisään heidän luoksensa! lisäsi hän, poistuen tämän jälkeen nopeasti.

En tahdo kertoa, mitä tapahtui samana iltana Pulcheria Alexandrovnan luona, Rasumihinin palattua heidän luokseen takaisin, kuinka hän yritti lohduttaa heitä, pyytäen heitä jättämään Rodjan rauhaan niinkauvaksi kuin hän on sairas ja sanoi, ettei hänen ruumiinsa eikä sielunsa olleet normaalitilassa sekä ettei häntä saisi häiritä. Hän, Rasumihin, pitää hänestä huolta, hankkii hänelle taitavan lääkärin, kaikkein paraimman, niin, koko tiedekunnasta.

Sanalla sanottuna, tänä iltana tuli Rasumihista heille poika ja veli.

IV.

Raskolnikov läksi suoraan siihen taloon kanavan varrella, jossa Sonja asui. Hän etsi käsiinsä porttivahdin ja sai häneltä tiedoksi räätäli Kapernaumovin asunnon. Löydettyään pihan kulmauksesta jyrkät rappuset ja ehdittyään toiseen kerrokseen, tuli hän käytävään joka johti pitkin talon pihanpuoleista sivua. Hänen harhaillessaan ympäri pimeässä avattiin äkisti ovi aivan hänen vieressään. Hän tarttui heti kiinni siihen.

-- Kuka se on? kysyi hätääntynyt nais-ääni.

-- Minä se olen ... minä etsin teitä, vastasi Raskolnikov ja astui pieneen eteiseen. Täällä oli kynttilänjalassa palava kynttilä.

-- Tekö se olette? virkkoi Sonja.

Raskolnikov vältti katsomasta häneen ja meni hänen huoneeseensa.

Minuttia myöhemmin astui Sonja sisään kynttilä kädessä ja asettui hänen eteensä; hän oli äärettömästi säikähtynyt ja huolestunut Raskolnikovin odottamattoman tulon johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat äkkiä punaisiksi ja hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän tunsi itsensä heikoksi, häpesi ja kuitenkin tunsi hän iloa. Raskolnikov kääntyi ja istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille. Hän silmäili nopeasti huonetta. Se oli suuri, mutta hyvin matala; vasemmalla näkyi sulettu ovi, joka johti Kapernaumovin asuntoon, ja vastakkaisella sivulla näkyi myöskin ovi, mutta se oli kiinni naulattu. Sonjan huone oli ladon näköinen, se oli säännöttömän neliön muotoinen ja näytti tämän tähden hyvin kurjalta. Toinen nurkka oli hyvin terävä toinen perin tylsä. Seinä, jossa oli kolme akkunaa kanavaan päin, näytti jakavan huoneen viistoon. Terävä nurkka oli niukan valaistuksen tähden niin pimeä ettei voinut nähdä, mihin se päättyi. Ainoastaan muutamia huonekaluja oli tässä suuressa huoneessa. Oikealla sänky, jonka vieressä oli yksi tuoli; samalla seinällä, aivan vierashuoneeseen vievän oven vieressä oli kehno pöytä, peitteenä sininen liina ja siinä vieressä kaksi nojatuolia. Vastakkaisella seinällä yksinkertainen piironki, siinä kaikki. Kellertävät, likaiset, vaalistuneet seinäpaperit olivat tahraiset nurkissa; talvella täytyi täällä olla hikistä ja vetoista. Köyhyys irvisti kaikkialta; sängyn edessä ei ollut verhoja.

Sonja katsoi vaieten vieraaseensa, joka niin huomaavasti tarkasteli hänen huonettaan. Hän alkoi vavista pelosta, ikäänkuin seisoisi tuomarin tahi kohtalonsa johtomiehen edessä.

-- Minä tulen myöhään... Kello on varmaankin jo yksitoista -- sanoi hän viimein katsomatta häneen.

-- Niin, se löi juuri yksitoista, vastasi Sonja.

-- Minä tulen luoksenne viimeisen kerran, jatkoi Raskolnikov synkästi, -- ja kuitenkin olen minä täällä nyt ensi kerran... Luultavasti en koskaan enää näe teitä...

-- Pitääkö teidän ... matkustaa?

-- Sitä en tiedä ... sen saa huomispäivä näyttää... Siis te ette huomenna ole Katerina Ivanovnan luona? sanoi hän vapisevalla äänellä.

-- Minä en tiedä... Olen tullut tänne sanoakseni teille jotakin ... mutta sitä se ei nyt koske... Hän avasi silmänsä, katsoi ystävällisesti häneen ja huomasi istuvansa, vaikkakin Sonja vielä seisoi hänen edessänsä.

-- Miksi te seisotte? Istukaa! sanoi hän muuttuneella ja hellällä äänellä.

Hän istuutui. Rodja katsoi häneen ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

-- Tehän olette niin laiha! Sormenne ovat aivan läpinäkyvät, aivan kuin kuolleen.

Raskolnikov tarttui tytön käteen. Sonja hymyili.

-- Sellainen minä olen aina ollut, vastasi hän.

-- Kotonakin ollessanne?

-- Niin.

-- No niin ... luonnollisesti, sanoi hän lyhyesti. Hänen kasvonpiirteensä ja äänensä olivat taasen muuttuneet. Hän katsoi uudelleen ympärilleen.

-- Te vuokrasitte siis tämän huoneen Kapernaumovilta?

-- Niin.

-- Asuuko hän tuolla oven takana?

-- Kyllä ... hänellä on myöskin tällainen huone.

-- Asuvatko he kaikki yhdessä huoneessa?...

-- Kyllä, joka ainoa.

-- Minä pelkäisin yöllä teidän huoneessanne, sanoi hän synkästi.

-- Väki, jonka luona asun, on hyvin ystävällistä ja miellyttävää, vastasi Sonja, joka ei vielä ollut saavuttanut mielenmalttiaan, --kaikki huonekalut, kaikki ... kaikki, mitä täällä on, on heidän. He ovat hyvin kilttejä, lapset tulevat usein minun luokseni...

-- Hänhän änkyttää?

-- Niin, hän sekä änkyttää että ontuu. Ja myöskin hänen vaimonsa ... mutta hän ei kuitenkaan juuri änkytä ... se on, niinkuin hän ei osaisi sanoa kaikkea ... hän on hyvin kiltti; hän palveli ennen, heillä on seitsemän lasta ... ainoastaan vanhin änkyttää, ne toiset ovat kai myöskin sairaaloisia, mutta he eivät änkytä... Mutta kuinka te sen tiedätte? lisäsi hän ihmetellen.

-- Isänne on kertonut kaikesta minulle ... samoin, että te menitte pois kuuden ajoissa ja tulitte takaisin kello yhdeksältä ... ja kuinka Katarina Ivanovna oli polvillaan teidän sänkynne edessä.

Sonja hämmästyi.

-- Melkeimpä luulin nähneeni hänet tänään, kuiskasi hän epäilevänä.

-- Kenen?

-- Isän. Minä kävin kadulla aivan tässä vieressä kymmenen aikana ja silloin oli niinkuin hän olisi mennyt minun edelläni. Aivan kuin se olisi ollut hän. Olin menossa Katarina Ivanovnan luokse...

-- Olitteko te ulkona kävelemässä?

-- Olin, kuiskasi Sonja taasen hämmästyen ja katseli maahan.

-- Löikö Katarina Ivanovna teitä asuessanne vielä isänne luona?

-- Oh ei ... mitä te ajattelette, ei, ei!

Sonja katsoi hyvin huolestuneena häneen.

-- Te silloin pidätte hänestä?

-- Kenestä, Katarina Ivanovnastako? ... niin varmasti, sanoi hän hitaasti ja valittaen, pistäen kätensä ristiin, hän on aivan kuin lapsi ... hän on kadottanut järkensä ... hän on kadottanut järkensä ... surusta ja hän oli niin viisas, niin jaloluonteinen ... niin hyvä. Te ette sitä tiedä, te ette voi sitä tietää ... oi!

Sonja sanoi kaiken tämän niinkuin epätoivossa. Hän kärsi, oli syvästi liikutettu ja väänsi käsiään. Hänen kalpeat poskensa punastuivat uudelleen ja hänen kasvonsa kuvasivat syvää surua. Voitiin nähdä hänestä, että tuskaa tuottavaa jännettä hänen sisimmässään oli kosketettu; että oli jotakin, jota hän mielellään olisi tahtonut sanoa, säilyttää, puhua. Rajaton osaaottavaisuus voitiin lukea hänen piirteistään.

-- Olisiko hän lyönyt minua? Mitä te ajattelettekaan! Herra Jumala ... hänkö löi minua!... Ja jospa hän vielä olisi lyönytkin minua, mitä se olisi tehnyt! Mitä se voisi vahingoittaa? Te ette tiedä mitään, ette kerrassaan mitään! Hän on niin onneton, voi, niin onneton ... ja niin sairas... Hän etsii totuutta ... hän on niin puhdas... Hänen vakaumuksensa on, että totuus vallitsee kaikkea ja hän vaatii jokaiselta oikeutta... Hän ei ymmärrä, että ihmiset eivät aina voi olla oikeudenmukaisia ja siksi on hän aina vihanen ... kuni lapsi, aivan kuin lapsi. Hän on oikeuden mukainen ja vaatii totuutta muiltakin.

-- Mihin ajattelee hän nyt ryhtyä?

Sonja katsoi kysyvästi häneen.

-- Hänhän on teille haitaksi lapsineen. Tehän olette ennenkin saaneet pitää hänestä huolta; vieläpä kuolevakin kerjäsi teiltä. Mutta kuinka se nyt käy päinsä?

-- Minä en tiedä, sanoi Sonja alakuloisena.

-- Voitteko te asua hänen luonansa?

-- Minä en tiedä, he ovat vuokransa velkaa sinne; ja emäntä lienee sanonut tänään, että heidän täytyy ehdottomasti muuttaa. Katerina Ivanovna itse sanoo, ettei hän tahdo jäädä minuuttiakaan kauvemmaksi sinne.

-- Millä oikeudella tekeytyy hän niin mahtavaksi? Hän luottaa ehkä teihin?

-- Oi ei... Te ette saa puhua niin!... Me tulimme aivan hyvin toimeen, sanoi Sonja vähän kiivastuneena... Hän näytti aivan linnulta, joka suuttuu. -- Mutta hänen pitäisi tehdä?... Sanokaa minulle se? Kuinka hänen pitää käyttäytyä? kysyi hän innokkaasti. Jospa tietäisitte miten hän on itkenyt tänään! Hän alkaa todellakin tulla heikkomieliseksi, ettekö tekin ole sitä huomannut? Se on aivan varma; ensiksi on hän levoton, ettei muka kaikki kävisi säännöllisesti meidän muistojuhlassamme ... niin hän vääntää käsiänsä, yskii verta ja itkee. Sitten alkaa hän äkisti juosta ja syöksee päänsä seinään huumauksessa ... sitten hän taasen tyyntyy; hän luottaa alati teihin, sanoo että te tulette auttamaan häntä. Hän tahtoo lainata vähän rahaa ja matkustaa minun kanssani kotiseudulleen. Siellä tahtoo hän avata kasvatuskoulun nuoria hurskaita naisia varten; minun tulisi pitää heitä silmällä ja niin alkaisi uusi ja ihana elämä. Hän syleilee, suutelee ja lohduttaa minua... Ja luottaa lujasti mielikuvituksiinsa! Ja välillä hän pesee, tekee puhdasta, paikkaa ja parsii herkeämättä. Heikoilla voimillaan kantoi hän itse pesuastian huoneeseen, hengästyi ja kaatui sänkyyn ponnistuksesta. Aamusella kävimme me myymälöissä ostaaksemme Polenkalle ja Lydialle kengät, sillä heillä ei ole mitään jalassa, mutta meillä ei ollut riittävästi rahaa, puuttui paljon. Hän etsi parin hyvin kauniita jalkineita; hänellä on aistia, tietäkääs... Sitten alkoi hän itkeä myymälässä kauppiaan läsnäollessa, siksi ettei rahat riittäneet ... tämä oli surullista katsella.

-- No, silloinhan on joka tapauksessa selvää, että teidän ... täytyi viettää sellaista elämää, sanoi Raskolnikov katkerasti.

-- Ja ettekö tekin tunne myötätuntoisuutta häntä kohtaan? Eikö koske teihin, kuulla puhuttavan hänestä? lisäsi Sonja kiihkeästi, -- tehän annoitte hänelle viimeiset rahanne, ennenkuin tiesittekään mitään. Oi, Jumalani, jos te silloin olisitte tietänyt kaikki! Kuinka useasti minä olen hänen tähtensä itkenyt, viimeksi edellisellä viikolla! Niin, minä!... Ainoastaan viikkoa ennen hänen miehensä kuolemaa, olin minä kovasydäminen! Ja enkö minä ole ollut usein, hyvin usein siellä!... Minun on täytynyt ajatella sitä koko päivä, se tuntuu minusta niin pahalta.

Sonja väänsi käsiänsä tätä puhuissaan.

-- Te olette siis kovasydäminen.

-- Niin, sitä minä olen! Sillä kerralla kun tulin heidän luoksensa, jatkoi hän itkien, -- pyysi autuas isäni minun lukemaan jotakin. Minun pääni on niin kipeä, sanoi hän, lue ... tuolla on kirja. Hän oli saanut lainata erään sellasen Andrei Semjononytshiltä, Lebesjatnikovilta, joka myöskin asuu siellä ja jolla aina on hauskoja kirjoja kotonaan. Silloin sanoin minä: ei, minun on nyt mentävä. Minulla ei ollut halua lukea ääneen sillä minä olin mennyt sinne ainoastaan näyttääkseni Katerina Ivanovnalle muutamia kauluksia ja kalvosimia, jotka Lisavjeta oli minulle hankkinut ... ne olivat hyvin halpoja ja aivan uutta muotia. Katerina Ivanovna piti niistä hyvin paljon, asetti ne yllensä ja katseli peiliin eikä voinut erota niistä: lahjota ne minulle, Sonja, minä pyydän, sanoi hän. Minä rukoilen sinua, sanoi hän! Mutta koskapa hän niitä tarvitsi? Se oli vain muisto menneiltä, onnellisilta päiviltä! Hän katseli peiliin ja oli niin ihastunut niihin, vaikkakaan hänellä ei pitkään aikaan, vuosikausiin ollut ollut vaatteita, jotka olisivat sopineet niiden yhteyteen. Hän ei koskaan pyydä mitään keneltäkään, ei, keneltäkään, -- hän on niin ylpeä ja antaa ennemmin pois viimeiset, mitä hän omistaa, mutta sillä kerralla pyysi hän minulta niitä, niin paljon piti hän niistä. Minä en tahtonut kernaasti antaa niitä. Mitä sinä niillä tekisit, Katerina Ivanovna? sanoin minä. Se oli liiaksi. Hän katsoi minuun surullisesti. Hänestä tuntui pahalta, että minä häneltä jotakin voisin kieltää. Oi, oli todellakin vaikeata katsoa häntä! Ei kauluksen tähden, mutta sen tähden, että minulla oli sydäntä kieltää häneltä; sen huomasin minä hänestä! Ja minä tahdoin tehdä kaikki taasen hyväksi, ottaa sanani takaisin... Oi niin ... mutta ... tämä kaikkihan on teistä yhdentekevää!...

-- Te tunsitte siis Lisavjetan, pukuompelijan!

-- Niin!... tekö myöskin? kysyi hän vähän ihmeissään.

-- Katerina Ivanovnassa on keuhkotauti, vaikea keuhkotauti, hän kuolee pian, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua, vastaamatta tehtyyn kysymykseen.

-- Oi, ei, ei, ei!... ja Sonja tarttui hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin rukoillen häntä, ettei tämä saisi tapahtua.

-- Hänellehän olisi parempi, että hän saisi kuolla!

-- Ei, se ei olisi parempi, ei yhtään parempi! jatkoi hän hätäisesti.

-- Ja lapset? Mihin ne joutuisivat, jollette te kauvemmin huolehtisi heistä?

-- Oi, minä en tiedä! huudahti hän toivottomana tarttuen päähänsä. Näkyi, että tämä ajatus usein oli johtunut hänen mieleensä ja nyt uudelleen heräsi hänessä.

-- Mutta jos te nyt Kateriina Ivanovnan eläessä tulisitte sairaaksi ja olisitte pakotettu menemään sairaalaan ... kuinka silloin kävisi? jatkoi hän armahtamatta.

-- Oi, mitä te sanotte, mitä te puhutte! Se ei tapahdu, se ei voi tapahtua! ja Sonjan kasvot vääristyivät ankarasta tuskasta.

-- Miksi jotakin sellaista voisi tapahtua? jatkoi Raskolnikov itsepäisesti.

-- Oletteko te jollain tavalla varustettu sairautta vastaan? Mihin he sitten ryhtyisivät? Kaikki joutuisivat kadulle! Äidin täytyisi kerjätä ja yskiä, juoksennella raivoten ympäri ja lyödä päänsä seiniin kuten tänään -- lasten itkeä. Niin makaa hän siinä, poliisi tulee ja vie hänet sairashuoneeseen ... kuolee ... ja lapset...

-- Oi, ei! Jumala ei sitä salli! kuului Sonjan kidutetusta rinnasta. Hän vaikeni hämmästyen omia sanojaan ja tarttui rukoilevasti Rodjan käsiin, ikäänkuin kaikki riippuisi hänestä.

Raskolnikov nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. Kului minuutti. Sonja oli surun murtama.

-- Ja ... säästäähän te ette voi?... Hädän päiväksi, kysyi hän pysähtyen hänen eteensä.

-- En! nyyhkytti Sonja.

-- Luonnollisesti ette! Oletteko jo koettanut? kysyi hän melkein pilkaten.

-- Niin, minä olen koettanut!

-- Eikö se ole onnistunut?

-- Ei, luonnollisesti, tarpeetonta kysyäkään!

Hän alkoi taasen kävellä. Uudelleen tuli hiljaisuus.

-- Ja teillä ei ole tointa joka päiväksi?

Sonja kävi yhä alakuloisemmaksi ja puna nousi hänen otsalleen.

-- Ei! kuiskasi hän toivottomana.

-- Poletshkalle käy kaiketi samalla tavalla, sanoi hän nopeasti.

-- Ei, ei! Niin ei saa käydä, ei! huusi Sonja kovasti ja vimmatusti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston. -- Jumalani, Jumalani! Jotakin niin hirmuista sinä et saada lähettää!...

-- Hän antaa sen kuitenkin muutamille tapahtua!

-- Ei, ei! Jumala on häntä suojeleva! Jumalani! toisti hän melkein mielettömänä.

-- On mahdollista, ettei olekkaan Jumalaa! vastasi Raskolnikov ja vahingon iloisena alkoi hän nauraa ja katsoa tyttöön.

Sonjan kasvot muuttuivat äkisti ... ne vääristyivät kuten halvauksesta. Hän heitti häneen kuvaamattoman, rukoilevan katseen, näytti kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan suustaan ja alkoi nyyhkyttää ja itkeä.

-- Te sanotte Katerina Ivanovnan kadottavan järkensä. Tehän itse sen kadotatte, sanoi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.

Kului noin viisi minuuttia. Hän käveli vaieten edestakaisin katsomatta tyttöön. Viimein meni hän Sonjan luokse; hänen silmänsä hehkuivat. Hän laski kätensä tytön hartioille ja katsoi hänen itkettyneisiin kasvoihinsa. Hänen silmäyksensä oli kyyneleetön, palava ja terävä. Hänen huulensa vapisivat... Äkkiä kumartui hän, lankesi polvilleen ... ja suuteli hänen jalkaansa. Sonja vetäytyi äkkiä, kuten mielipuoli taaksepäin. Hän näytti todellakin järkensä kadottaneelta.

-- Mitä te teette, mitä te teette?... Ja minun tähteni? mutisi hän kalpeana, ja hirveä hätä ahdisti hänen sydäntään.

Rodja nousi.

-- Ei sinun tähtesi?... Kaikkein koko ihmissuvun kärsimysten edestä olen minä polvistunut, sanoi hän mennen ikkunan luokse. -- Kuulkaa, jatkoi hän hetken hiljaisuuden kuluttua mennen takaisin hänen luoksensa. -- Minä sanoin äskettäin eräälle parjaajalle, ettei hän ollut sinun pikkusormesi arvoinen ... ja että minä olen hankkinut sisarelleni kunnian saada istua sinun vieressäsi.

-- Oi, oletteko te saattanut sen sanoa? Ja hänen läsnäollessaan! huudahti Sonja hätäisesti. -- Kunnia ... istua minun vieressäni! Minähän olen ... kunniaton!... Ja mitä te olette sitten sanonutkaan?

-- En kunniattoman elämäsi enkä synteisi tähden vaan suuren rakkautesi tähden sanoin minä sen sinusta. Että sinä olet suuri synnintekijä, on varma, lisäsi hän, korottaen äänensä -- mutta sinä olet suuri synnintekijä juuri sentähden, että olet uhrannut, antanut itsesi, ilman hyötyä, ilman hyötyä, ilman tarkoitusperää. Ja eikö se ole synti, eikö ole synti tuomita itsensä elämään tässä liassa, jota sinä vihaat, kuitenkin itse tietäen, että, jos avaat silmäsi, ei sinua kukaan auta, ei kukaan tämän tähden ylistä! Niin sano minulle siis, huusi hän melkein raivostuneena, kuinka voi sellainen häpeä ja halpamaisuus yhtyä mitä pyhimpiin, jalompiin tunteisiin! Olisi ehkä paljon, paljon yksinkertaisempaa, tuhatta kertaa hyödyllisempää heittäytyä suinpäin veteen ... niin olisi kaikki ohitse!

-- Ja mitä tulisi heistä silloin? kysyi Sonja pelästyneenä, samalla tuskaisesti tarkastellen häntä. Raskolnikovin ehdotus ei näyttänyt häntä kummastuttavan. Raskolnikov tarkasteli häntä kummallisen näköisenä.

Hän luki kaiken tytön silmistä. Tämä oli siis todellakin ennen ajatellut sitä. Ehkä oli hän jo usein huumauksessa tuuminut sitä, miten voisi tehdä yhdellä kertaa lopun kaikesta viheliäisyydestä, ja tehnyt sen niin vakavassa tarkoituksessa, ettei vähäkään nyt hämmästynyt hänen ehdotuksestaan. Tyttö ei ollut edes pannut huomiota hänen lausuntonsa ankaruuteen. Mutta hän ymmärsi täydellisesti, millaisen hirveän surullisen ajatuksen tytön kunniattoman ja häpeällisen elämän täytyi hänessä itsessään herättää.. Mikä siis oli syynä, ettei hän aina tähän asti ollut tehnyt loppua siitä? Nyt vasta ymmärsi Rodja, millainen merkitys näillä pienillä isättömillä ja tällä kurjuudella, puoleksi yhtyen Katerina Ivanovnaan, oli hänelle. Mutta hän ymmärsi myöskin, ettei Sonja luonteensa ja henkisen kehittymisensä tähden voisi sitä kestää. Hän tuskin käsitti, miten tämä oli voinut kestää näin kauvan tulematta hulluksi tahi heittäytymättä jokeen. Hän käsitti, että Sonjan yhteiskunnallinen asema oli poikkeus, mutta onnettomuudeksi ei mikään yksistään oleva. Mikä se oli, joka kiinnitti hänet elämään? Eihän ainakaan irstaisuus itsessään? Ei! Ei hitustakaan siitä ollut tunkeutunut hänen sydämmeensä, sen hän näki ... siitä oli hän vakuutettu...

Kolme tietä on hänen edessään, ajatteli hän; -- joko heittäytyä jokeen, joutua hulluinhuoneeseen tahi ... tahi ... myöskin heittäytyy hän todellisen haureuden käsiin, joka huumaa järjen ja kivettää sydämmen. Viimeinen ajatus näytti hänestä painavimmalta. Mutta hän oli epäilijä, hän oli nuori ja ehdoton eikä voinut ehkäistä ajatusta, että lopputuloksena todellakin tulisi olemaan viimeksimainittu.

-- Onko siis todellakin totta? huudahti hän lämpimästi.