Part 19

"... Heikko olen vielä tällä hetkellä, mutta ... minusta tuntuu siltä kuin olisi sairaus jo hälvennyt. Minä kyllä tiesin sen katoavan äsken ulos tullessani. Mutta Patshinkovin talohan, totta vieköön, on tästä vain parin askeleen päässä. Luonnollisesti menen minä nyt Rasumihinin luokse, vaikka hän asuisi kauvempanakin ... hän voittakoon siten vetonsa! Hänkin ilostuu; ja jos hän alkaisi pitää hauskaa minun kustannuksellani ... ei se tee mitään. Mutta voimia, voimia minä tarvitsen; ilman voimia en kykene mihinkään; mutta fysillistä voimaa saa vain tahdonvoiman avulla -- sitä he eivät tiedä", lisäsi hän ylpeästi ja itsetietoisesti ja kulki, vaikka vielä vaivoin voi päästä, sillan yli. Hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa kasvoivat huomattavasti, jo seuraavana hetkenä oli hän vallan toinen ihminen. Mitä oli tosiaan tapahtunut, mikä siinä määrin muutti hänet? Hän ei todenteolla itsekään sitä tiennyt; hänen kävi kuten sen, joka tarttuu oljenkorteen pelastuakseen; hänestä tuntui siltä kuin voisi hänkin vielä elää, ikäänkuin vielä olisi elämää, kuin ei hänen elämänsä vielä olisi kuollut yhdessä vanhuksen kera. Mutta ehkä oli hän myös kiiruhtanut tätä johtopäätöstä -- mutta sitä ei hän nyt ajatellut.

"Ja Herran orjan, Rodionin, puolesta hän rukoilee", johtui hänen mieleensä äkkiä... "no, sehän voi ... joka tapauksessa!..." lisäsi hän nauraen itsekin poikamaiselle päähänpistolleen. Hän oli mitä paraimmassa mielentilassa.

Rasumihinin hän löysi pian; Potshinkovin talossa tunnettiin jo uusi vuokralainen ja portinvartija osotti hänelle heti tien. Jo ennenkuin hän oli päässyt puoliväliin portaita, saattoi hän kuulla melun ja suuremman seuran vilkkaan keskustelun. Porrastoon johtava ovi oli auki; saattoi kuulla riitaa ja vilkasta keskustelua. Rasumihinin huone oli jotenkin suuri ja siellä oli noin viisitoista henkilöä. Raskolnikov pysähtyi ulommaiseen huoneeseen. Täällä lautaseinän takana askarteli kaksi emännän palvelustyttöä kahden, suuren keittiön, lautasten ja vatien kera, joissa oli kylmiä ruokia ja piirakoita. Raskolnikov kutsutti Rasumihinin puheilleen; tämä ihastui ikihyväksi nähdessään hänet; jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli juonut tavattoman paljon ja vaikka hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin, ei hän silti ollut kaukana moisesta tilasta tällä kerralla.

-- Kuule, sanoi Raskolnikov, -- olen vain tullut sanomaan sinulle, että sinä olet voittanut vetosi ja ettei kukaan todellakaan tiedä, mitä jollekin voi tapahtua. Mutta sisään en voi tulla, sillä olen niin väsyksissä että olen kaatua. Ja hyvää iltaa nyt ja hyvästi. Mutta tule luokseni huomenna!...

-- Tiedätkö mitä, minä seuraan sinua! Kun sinä itse sanot olevasi väsyksissä niin että...

-- Entä vieraasi? Mikä tappurapää se oli, joka aivan äsken katseli tänne?

-- Hänkö? ... Piru sen tietäköön! Ehkä joku sedän tuttavista... Minä jätän sedän heidän pariinsa, hän on oivallinen ihminen; vahinko vain, ettet nyt voi tehdä hänen tuttavuuttaan. Muuten vieköön heidät vaikka piru! He eivät nyt kaipaa minua ja minusta tuntuisi suloiselta saada vilpastuttaa itseäni hieman; sillä sinä olet tullut sopivaan aikaan, veli hyvä, pari minuuttia vielä ja minä olisin, Jumala paratkoon alkanut käydä heidän kimppuunsa. He puhuvat kaikki senkin sekasotkua ... sinä et voi edes kuvitellakkaan, mitä hullutuksia ihmiset voivat sepustella! Mutta muuten, miksikä ei? Emmekö mekin ole puhuneet monta tyhmyyttä keskenämme? Puhukoot he nyt vain, ehkä he myöhemmin tekevät sitä vähemmän. Istuuduhan hetkeksi, minä kutsun Sosimovin tänne!

Sosimov kiirehti jotenkin nopeasti Raskolnikovin luo; hyvin saattoi huomata, että hän oli sangen utelias; mutta kasvonsa kirkastuivat heti.

-- Nyt on heti mentävä vuoteelle! selitti hän päättävästi, katsellen nopeasti sairasta, -- ja jos mahdollista, nautittava jotakin yöksi. Tahdotteko? Olen jo etukäteen pitänyt huolta jostakin ... pienestä pulverista.

-- Kernaasti omasta puolestani vaikka kohta, vastasi Raskolnikov.

Pulveri nautittiin heti paikalla.

-- Teetpä hyvin seuratessasi häntä, sanoi Sosimov Rasumihinille; --kyllähän näemme, millainen tila on huomenna; tänään ei se ole kovinkaan huono, aamupäivästä lähtien on tapahtunut suuri muutos. Oppia ikä kaikki!

-- Tiedätkö, mitä Sosimov kuiskasi lähtiessämme? puheli Rasumihin heidän astuessaan kadulle. -- Sanonpa sinulle kaikki kerrallaan, veli hyvä, sillä kaikki he ovat narreja! Sosimov antoi toimekseni puhella kanssasi matkalla ja saattaa sinut myös puhelemaan ja että minä sitten kertoisin kaikki hänelle ... hänellä on päähänpisto ... hän nimittäin uskoo ... sinä olet hullu tai ainakin sangen lähellä sitä. Ajattelehan moista! Ensiksi olet sinä kolme kertaa järkevämpi häntä; toiseksi voit sylkeä kaikelle hänen puheelleen, ellet ole hullu; ja kolmanneksi on tuo lihamöhkäle, jonka erikoisalana todellisuudessa on kirurgia, nyt alkanut tutkia mielisairauksia, ja mitä sinuun tulee, on tämänpäiväinen keskustelu Sametovin kera saattanut hänet täydellisesti uskomaan ettei sinun laitasi ole vallan hyvä.

-- Onko Sametov kertonut sinulle kaikki?

-- Kyllä, kaikki, ja siinä hän teki hyvin. Nyt minä käsitän kaikki täydelleen, Sametov myös... No, sanalla sanoen, Rodja, ... seikka on se ... minä olen nyt hieman juovuksissa ... mutta eihän siitä haittaa ... seikka on se, että tuo ajatus ... sinä käsität minut? ... että sinä todella sait heidät purasemaan ... käsitätkö? Mutta kukaan heistä ei rohjennut lausua sitä ääneensä, koska se sentään olisi ollut liian tyhmää; mutta kun he vihdoin saivat käsiinsä tuon maalarin, silloin särkyi saippuakupla ja koko hullutus haihtui savuna tuuleen. Mutta miksi ovat he myös sellaisia aaseja? Minä hieman rökitin Sametovia siinä tilaisuudessa ... mutta se jääköön meidän salaisuudeksemme, veli hyvä; minä pyydän, ettet anna hänen ollenkaan huomata, että asia on sinulla selvillä; hän on arkatuntoinen, olen huomannut. Tuo Ilja Petrovitsh todellisuudessa oli syypää, kaikkeen! hän käytti silloin polisikonttoorissa voimattomuuttasi hyväksensä, mutta hän on myöhemmin hävennyt menettelyään, sen tiedän...

Raskolnikov kuunteli himokkaasti. Rasumihin löpisi kaikki juovuspäissään.

-- Minä pyörryin silloin, syystä että siellä oli niin kuuma ja että siellä oli niin inhoittava öljyvärin löyhkä, sanoi Raskolnikov.

-- Sitä ei sinun tarvitse selittää! Eipä siinä väri yksin ollut syynä: jo kuukausi sitten aiheutti se aivotulehduksen, sen voi Sosimov todistaa. Mutta siitä ei sinulla voi olla käsitystäkään, miten tuo poika on nolattu! Hän sanoo etten minä ole tuon ihmisen pikkusormenkaan arvonen ... hän tarkottaa sinua! Hän on toisinaan, veli hyvä, hyvätunteinen. Mutta tämänpäiväinen opetus Kristallipalatsissa, se oli jotakin erinomaista! Sinä et ehkä tiedä, että saatoit hänet alussa sellaiseen tuskaan, että hän oli vähällä saada halvauksen? Sinähän pakotit hänet melkeinpä uskomaan tuota hullutusta ja sitten ikäänkuin näytit kielesi hänelle: "No, oletko nyt kuullut?" -- Se oli oivallista! Hän on nyt aivan nolattu, aivan masennettu! Jumal'auta, se oli erinomaista, aivan oikein heille! Vahinko vain, etten minä ollut mukana. Hän nyt vallan kaihosi sinua. Porfyrius haluaa myös tutustua sinuun.

-- Vai niin ... hänkin... Mutta miksi ovat he jo luulleet minua hulluksi?

-- Niin, näetkö, ei aivan hulluksi. Näyttää siltä kuin olisin jo puhunut liiaksi sinulle, veli hyvä... Sosimov oli nimittäin jo ennen kiinnittänyt huomiotaan siihen, että ainoastaan tämä seikka sinua huvitti; nyt se on selvillä, miksi; nyt, kun tunnemme kaikki seikat ... miten kaikki sillä kertaa suututti sinua ja kietoutui sairauteesi... Olen nyt hieman juovuksissa, veli hyvä, mutta hänellä on nyt, piru vieköön, omat ajatuksensa ... sanon vain sinulle, että hän on antautunut tutkimaan mielisairauksia. Mutta sinähän voit sylkeä moiselle...

He vaikenivat molemmat hetken ajan.

-- Kuule, Rasumihin, alkoi Raskolnikov, -- tahdonpa sanoa sinulle jotakin; olin äsken erään kuolleen, virkamiehen luona, joka äsken kuoli ... annoin pois kaikki rahani ... ja sitäpaitsi suuteli minua äsken eräs olento, joka, vaikkakin oli tappanut jonkun ... sanalla sanoen ... näin siellä toisenkin olennon ... hänellä oli tulipunanen sulka ... sitäpaitsi en enään tiedä, mitä sanon; olen sangen heikko, tue minua nyt ... kas, siinähän portaatkin ovat...

-- Miten sinun laitasi on? Miten sinä voit? kysyi Rasumihin pelästyneenä.

-- Pääni pyörii, mutta ei se ole se; tunnen itseni niin raskasmieliseksi, niin synkkämieliseksi, aivan kuin nainen ... se on toden totta! -- Kas, mitä se on? Katso, katso!

-- Mitä?

-- Etkö sinä näe? Huoneessani on tulta, näetkö, raosta...

He olivat viimeisen edellisellä portaalla emännän huoneustossa ja, siitä voi tosiaan nähdä, että Raskolnikovin huoneessa oli tulta.

-- Omituista!... Ehkä Nastasja on siellä? huomautti Rasumihin.

-- Hän ei ole siellä koskaan tähän aikaan, hän on jo sitäpaitsi kauvan nukkunut; mutta ... samapa tuo!... Hyvästi!

-- Mikä sinun on? Minä tietysti seuraan sinua, niin menemme kahtesin!...

-- Minä kyllä tiedän, että me menemme yhdessä, mutta minä tahtoisin mielelläni pusertaa kättäsi tässä ja lausua sinulle jäähyväiset. No, ojenna minulle kätesi, hyvästi!

-- Miten sinun laitasi on, Rodja?

-- Ei mitään ... tule vain, saat olla todistajana...

He kulkivat portaita ylös ja Rasumihin kummasteli, eikö Sosimov lopultakin voinut olla oikeassa. -- "Ah, minä olen vain saattanut hänet puheillani rauhattomaksi!" mutisi hän itsekseen. Äkkiä lähetessään ovea kuulivat he ääniä huoneesta.

-- Niin ... mitä se mahtaa olla? huudahti Rasumihin.

Raskolnikov oli ensimäisenä oven ääressä, hän tempasi sen sepposen selälleen ja seisoi kuin kiinni kasvanut kynnyksellä.

Äiti ja sisar olivat sohvalla ja olivat odottaneet häntä jo puolitoista tuntia. Mistä se johtuikaan, että hän oli kaikkein vähimmin odottanut heitä, ollenkaan ajattelematta heitä, vaikka hän juuri tänään oli saanut tietää, että he olivat lähteneet matkalle, että he voivat tulla joka hetkenä! Odotellessaan, olivat he kyselleet Nastasjaa. Hän seisoi vielä heidän edessään ja hän oli heille kertonut kaikki, kaikki pienemmätkin yksityisseikat. He pelästyivät tavattomasti saadessaan kuulla, että Raskolnikov oli juossut tiehensä tänään ja Nastasjan kertoessa hänen houreitaan. "Jumala paratkoon, mitä hänestä on mahtanutkaan tulla!" Molemmat itkivät, molempia painoi surun ja huolten taakka tänä puolentoista tunnin odotusaikana.

Ilohuuto tervehti Raskolnikovin tuloa. Molemmat kiiruhtivat häntä vastaan. Mutta hän seisoi kuin elotonna; äkkinäinen kamala muisto iski häneen kuin salaman isku. Hänen kätensä eivät kohonneet syleilyyn. Hänellä ei ollut voimia siihen. Äiti ja sisar painoivat häntä sydäntään vastaan, suutelivat häntä, nauroivat, itkivät... Hän astui askeleen, horjui ... ja vaipui tainnoksissa maahan.

Kauhua, huutoja, valitushuutoja, voivottelua!... Rasumihin, joka seisoi kynnyksellä, syöksyi huoneeseen, otti sairaan voimakkaille käsilleen ja laski hänet seuraavana hetkenä sohvalle.

-- Ei se merkitse mitään, ei merkitse kerrassaan mitään! huusi hän äidille ja sisarelle. -- Se on vain pyörtymys, vain pikkuseikka! Lääkäri sanoi aivan äskettäin, että hän oli paljon parempi, melkeinpä terve! Tuokaa vettä! No, kas nyt hän jo tointuu, hänhän on jo taas tullut tajuihinsa!

Rasumihin tarttui Dunetshkan käteen, mutta niin, että oli miltei kääntää sen sijoiltaan, ja taivutti häntä että hän näkisi, että Raskolnikov jo oli tajuissaan. Äiti ja sisar katselivat kiitollisina Rasumihinia aivan kuin tunnettua; hehän olivat jo kuulleet Nastasjalta, mitä tämä "ketterä, nuori mies", kuten Pulcheria Alexandrovna Raskolnikov samana iltana kutsui häntä luottavasti keskustellessaan Dunjan kera, oli ollut heidän Rodjalleen hänen sairautensa aikana.

KOLMAS OSA.

I.

Raskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.

Hän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen ja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen äitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten heitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä katseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin kivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.

Avdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.

-- Menkää kotiinne ... hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä, heikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, -- huomenna, kaikki huomenna... Kauvanko sitten tulitte?

-- Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; -- juna myöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään hinnasta! Minä jään tänne yöksi...

-- Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.

-- Minä jään hänen luokseen! huudahti Rasumihin. -- En jätä häntä hetkeksikään ... piru heidät periköön, jotka ovat siellä kotonani, he saavat suuttua niin pahasti kuin tahtovat. Setäni saa olla heidän arvosensa.

-- Miten voinkaan kiittää teitä! alkoi Pulcheria Alexandrovna uudelleen, puristaen Rasumihinin kättä; mutta Raskolnikov keskeytti hänet taas:

-- Minä en voi, en voi! toisti hän hermostuneen kärsimättömästi. --Älkää nyt kiusatko minua! Siinä on tarpeeksi, kun menette tiehenne... En voi enää...

-- Lähtekäämme, äiti; menkäämme huoneesta pois edes hetkeksi, kuiskasi pelästynyt Dunja; -- me tapamme hänet, ettekö näe?

-- Enkö saa edes kertaakaan katsoa häntä kunnollisesti kolmen pitkän vuoden kuluttua? sanoi Pulcheria Alexandrovna itkien.

-- Odottakaa vähän, sanoi Raskolnikov uudelleen, -- te saatte minut vallan sekasin; kohta pyörii koko pääni... Oletteko nähneet Lushinin?

-- Emme, Rodja, mutta hän tietää, että me olemme tulleet. Me olemme kuulleet, että Pietari Petrovitsh oli niin ystävällinen ja kävi tänään luonasi, lisäsi Pulchreria Alexandrovna jotenkin arasti.

-- Niin ... hän oli niin ystävällinen .. Dunja, minä sanoin Lushinille heittäväni hänet alas portaista ... ja että hän menisi helvettiin...

-- Rodja, mitä olet tehnyt? Sinä olet varmaankin ... ethän tahtone sanoa... huudahti Pulcheria Alexandrovna pelästyneenä, mutta vaikeni katsellen Dunjaan.

Avdotja Romanovna katseli veljeään tarkkaavasti ja odotti, mitä tulisi jatkoksi. Nastasja oli kertonut heille kiistasta niin laajasti kuin hän oli ymmärtänyt ja osannut esittää. He kärsivät molemmat paljon tästä epätietoisuudesta ja odotuksesta.

-- Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, -- minä en pidä tästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi sanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä häntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!

-- Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.

-- Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti, mutta hillitsi itsensä heti. -- Sinä et nyt ehkä täysin kykene ... sinä olet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.

-- Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee ... sinä menet naimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en tahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle huomenna ja purat siteesi ... huomenna varhain haluan lukea, mitä olet kirjottanut ja sillä hyvä!

-- Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. -- Millä oikeudella...

-- Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää ... etkö sinä näe... sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. -- Ah, lähtekäämme mieluummin.

-- Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä. -- Miten hän muuten uskaltaisi?... Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset tipotiessään... Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on totta. No, ja toinen suuttui ... mutta lopuksi sai hän kuitenkin laittautua tiehensä häntä koipien välissä.

-- Se on siis totta?

-- Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, -- tule, äiti ... hyvästi, Rodja!

-- Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. -- Minä en puhu pyörryksissä. Tämä naiminen ... on alhainen teko. Vaikkakin minä olen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä ... olkoonpa niinkin, että minä olen arvoton ... mutta en suostu siihen, että sisarestani tulee samallainen. Joko minä tai Lushin ... menkää nyt!...

-- Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi Rasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää vastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään päin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä salamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria Alexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.

-- Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille. --Minä jään tänne ... tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan kotiin?

-- Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja liikutettuna. -- Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä vannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, -- että hän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun! Ymmärrättekö ... lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois lähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta sillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte hänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan jotakin pahaa itselleen...

-- Ah, mitä te puhutte!

-- Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa kalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus, Pietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon ... muuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa ... ja siksi olen niin hävytön; mutta älkää siitä huoliko...

-- Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle ja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna itsepäisesti. -- En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.

He seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi porrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen liikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan terve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta, jonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein tajuttomuutta ... hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän oli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa voimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille kaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman painon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään niin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein nieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän tästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista käpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui niihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet häntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten palveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta. Pulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan tähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen kättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt huolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan hänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta Rodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri luonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli, silti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se horjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt, pidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän ymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin taisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät käsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat tekemisissä.

-- Emännänkö luo? Mahdotonta ... tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria Alexandrovnalle päättävästi. -- Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen äitinsä ... niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto silloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen. Nastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne, sillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä suhteessa on Pietarissamme ... mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä heti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin kuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e. Sitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin ... siellä kotona on vieraita ja he ovat kaikki juovuksissa ... noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa häntä ... hän ei koskaan juovu ... laahaan hänet kanssani tänne Rodjan luo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa tietoja tunnin kuluessa ... ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte, lääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono, niin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin tulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei hän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän asunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te paremmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa on kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin! Emännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei laskisi teitä sisään, syystä että ... no, syystä että hän on tyhmä. Hän olisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille ... mutta aivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen luonne!... Mutta ... minä olen myös niin tyhmä ... jättäkäämme tämä! Tulkaa nyt! Luotatteko minuun?... Luotatteko minuun, vai ettekö?

-- Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, -- hän pitää lupauksensa. Hän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri todella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?

-- Niin, niin ... te ... te ymmärrätte minua, syystä että te olette ... enkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. -- Lähtekäämme. Nastasja, lähde heti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin kuluttua olen täällä takasin...

Pulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän ei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille käsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin vielä... "Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää lupauksensa?... Moisessa tilassa?..."

-- Ah ... minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa mielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän olisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen pitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat seurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.

-- Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää siitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut ... vasta teidät nähdessäni kohosi höyry päähän... Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä surua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne ... en ole vähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin kaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja sitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän teistä kummastakin ... älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun puolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen Rodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille ... minä aavistin sitä ... jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä ... muuten ... minulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä kuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä... Tuo Sosimov pelkäsi että hänestä voisi tulla hullu ... siksi ei häntä saa suututtaa...

-- Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.

-- Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna pelästyneenä.