Part 13

Raskolnikov vaikeni, mutta katseli edelleenkin häntä odottavin silmäyksin.

-- Niin! jatkoi Rasumihin kiinnittämättä huomiotaan Raskolnikovin vaiteliaisuuteen ja ikäänkuin tukeakseen omaa lausuntoaan -- nyt on kaikki mitä paraimmassa järjessä joka suhteessa!

-- Niin, hän voi toimittaa jotakin! huudahti Nastasja uudelleen, sillä hänessä herätti tämä keskustelu tosi iloa.

-- Mutta siinä sinä teit tyhmästi, veliseni, ettet saattanut asiaa paremmalle kannalle jo alussa. Pashenkasta on suoriuduttava toisella tavalla. Hänellä on niin sanoakseni aivan oikullinen luonne! Mutta siitä saamme puhua enemmän sitten myöhemmin... Mutta miten saatoit antaa sen mennä niin pitkälle, että hän lopetti päivällisen lähettämisen luoksesi! Entä velkakirja sitten! Oletko sinä hullu, kun kirjotat nimesi velkakirjaan! Ja sitten tuo tuleva naimisiin menosi hänen tytär vainajansa kanssa... Olen selvillä kaikesta! Muuten huomaan kyllä, että tämä on arka keskustelun aihe ja minä itse aasi; suo anteeksi. Ah niin, mitä tyhmyyksiin tulee, niin tiedä ettei Praskovja Pavlovna ole ollenkaan niin tyhmä kuin ensi silmäyksellä saattaisi luulla, vai miten?

-- Ei... sanoi Raskolnikov vitkaan, ajatellen olevan parasta lopettaa keskustelu.

-- Eikö totta? huudahti Rasumihin sangen ilosena sen johdosta että oli saanut vastauksen. -- Mutta mikään erikoisen järkevä hän ei ollut, vai miten? Sangen omituinen luonne ... en itsekään ymmärrä sitä... Neljänkymmenen vuoden vanha hän varmastikin on -- itse sanoo hän aina kuusineljättä. Muuten olen sangen pahoillani siitä, etten täydellisesti käsitä häntä, vaikka jo tunnemme toisemme jotenkin hyvin. No, se on vain tyhmyyttä kaikki! Hän ajatteli nimittäin, ettet sinä enää ollut ylioppilas, ettei sinulla ollut opetustunteja tai vaatteita, ja koska hänen tyttärensä oli kuollut, ei hänen enää tarvinnut kohdella sinua sukulaisena; ja kun sinä ryömit nurkkaasi etkä enää halunnut jatkaa seurustelua entiseen tapaan, sai hän aatoksen ajaa pois sinut. Se ajatus oli hänellä ollut jo kauvan, velkakirja hänet vain saattoi levottomaksi, etenkin kun sinä olit vakuuttanut, että äitisi maksaa...

-- Siinä tein pahoin, että sanoin jotakin sellaista!... Äitini on niin köyhä, että hänen itsensä on melkein kerjättävä ... minä valehtelin, että hän antaisi minun asua ja saada ruokaa, sanoi Raskolnikov kuuluvasti ja selvästi.

-- No niin, sehän oli sangen järkevää. Seikka oli vain sellainen, että eräs herra Tshebarov, joka on hovineuvos ja tottunut liikemies, sai asian alkuun. Ellei hän olisi siihen sekaantunut ei Pashenka olisi tehnyt mitään, sillä hänhän on niin ujo; mutta liikemies ei ole koskaan ujo; hän kysyikin sen vuoksi heti, oliko mitään toiveita saada velkakirjassa mainittu summa. Vastaus: kyllä on eräs äiti, joka nauttii sadankahdenkymmenen ruplan eläkettä ja joka ennen itse kärsii nälkää kuin jättää Rodjenkansa pulaan. Ja onpa eräs sisarkin, joka hätätilassa raataisi elinaikansa veljensä hyväksi. Sitä harkittiin ... makaa hiljaa vain. Olen nyt saanut selville kaikki, veli hyvä. Mutta se johtuu siitä, että Pashenka on kunniallinen ja tunteellinen ja lörpöttelee kaikkea mahdollista... Tuleepa asiaan eräs liikemies -- ja sinä olet kadotettu. Pashenka siirsi siis velkakirjan tuolle Tshebaroville ja tämä ei luonnollisesti viivytellyt ollenkaan, vaan antoi sen perittäväksi. Kyllä minä ajattelin saatuani kuulla tuon tehdä hänelle pienen metkun, mutta kun sitten sovimme sangen hyvin Pashenkan kanssa, tyydyin antamaan sellaisen määräyksen, että asian oli loputtava siihen sekä menin itse takuuseen. Kuuletko, minä menin takuuseen puolestasi! Tshebarov kutsuttiin siis takasin, työnnettiin hänelle kymmenen ruplaa, otettiin velkakirja takasin ja -- tässä on minulla kunnia antaa se sinulle takasin -- sanasi on nyt tarpeeksi -- kas tässä, ota se, olen sitä paitsi repinyt sen kahtia, kuten tuleekin.

Rasumihin laski molemmat velkakirjan palaset pöydälle. Raskolnikov katseli häntä, sanomatta sanaakaan ja kääntyen seinään päin. Rasumihin tunsi vastenmielisen liikutuksen tunnetta.

-- Näen kyllä, veliseni, sanoi hän hetken kuluttua, että olen taas ollut aika narri. Minä näet luulin saavani aikasi kulumaan ja mielesi rohkaistuksi puheillani, mutta minä olenkin vain suututtanut sinua.

-- Sinäkö se siis olit, jota minä en kuumeessani tuntenut? kysyi Raskolnikov päätään kääntämättä.

-- Niin, minä se olin; ja sinä jouduit vallan raivoihisi, kun minä sattumalta otin kerran Sametovin mukaani tänne.

-- Sametovin?... Sihteerin?... Miksi? Raskolnikov kääntyi äkkiä ja tuijotti Rasumihiniin.

-- Mutta mitä nyt ... miksi noin tulistut? Hän tahtoi tutustua sinuun, oli itse sanonut toivovansa sitä, sillä me olimme jo paljon puhuneet sinusta... Miten olisin minä muuten voinut saada niin paljon tietoja sinusta? Hän on oiva mies, aivan erinomainen ... luonnollisesti tavallaan. Me olemme nyt ystäviä ja näemme toisemme melkein joka päivä. Minähän olen muuttanut tähän kaupunginosaan. Sitä et sinä vielä tiedä? Muutin tänne vallan äskettäin...

-- Olenko houraillut?

-- Sehän on selvää! Sinähän olet ollut vallan tajuton.

-- Mitä olen houraillut?

-- Kysymys sekin! Mitä sanotaan hourailemiseksi? No, veli hyvä, nyt ei ole aikaa menetettävissä, nyt on toimittava.

-- Tahdon tietää, mitä olen houraillut!

-- Miksi juuri kyselet sitä -- Pelkäätkö ehkä jotakin salaisuutta? Ole vallan levollinen: mistään kreivittärestä ei ollut puhetta. Mutta verikoirasta ja korvarenkaista ja käädyistä ja krestovskijovista ja jostakin talonmiehestä; myös Nikodin Fomitshista ja Petrovitshista, hänen apulaisestaan oli myös puhetta? Samaten suvaitsit olla sangen kiintynyt sukkaasi, huusit aina: "Tuokaa tänne se!" Sametov etsi itse sukkiasi joka nurkasta ja ojensi sinulle omakätisesti nuo inhottavat rääsyt parfymoituine ja sormuksilla koristeltuine sormineen. Vasta silloin sinä rauhotuit ja pidit koko päivän tuota rääsyläjää käsissäsi. Sitä ei auttanut koittaa ottaa sinun käsistäsi. Luultavasti on se vielä tuolla peiton alla. Ja sitten pyysit saada myös joitakin rääsyjä housuistasi ja oikein vesissä silmin! Me koetimme saada selville, mitä rääsyjä ne mahtoivat olla -- mutta se oli mahdotonta... Mutta nyt liikeasioihin! Kas, tässä on viisineljättä ruplaa; niistä otan minä kymmenen, teen niiden käytöstä selon parin tunnin kuluttua. Sillä välin ilmotan myös Sosimoville, miten sinun laitasi on, hänen olisikin jo kauvan sitten pitänyt olla täällä, sillä kello käy jo kahdettatoista. Mutta te, Nastenka, katsokaa minun poissa ollessani, tarvitseeko hän juotavaa tai jotakin muuta... Sanonpa itse heti Pashenkalle, mitä tarvitaan. Terve nyt siksi aikaa!

-- Pashenkaksi hän kutsuu häntä! Voi sinua viekasta veitikkaa! sanoi Nastasja katsellen Rasumihinin jälkeen. Sitten hän juoksi alas kuunnellakseen, mitä Rasumihinilla oli sanottavaa emännälle; tytöstä näki heti, että hän oli vallan Rasumihinin lumooma.

Tuskin oli Nastasja sulkenut ovea perässään, kun sairas heitti peitteen päältään ja hypähti vuoteeltaan kuin mielipuoli. Hän oli palavan kärsimättömästi odottanut sitä hetkeä, jolloin he läksisivät tiehensä heti tehdäkseen jotakin. Mutta mitä oli hänen tosiaan tehtävä?... Hän oli taas unohtanut kaikki! "Jumalani! Sano sinä minulle vain yksi asia: tietävätkö he sen, vai eivätkö vielä tiedä? Ajattehan, että he tietäisivät kaikki ja teeskentelisivät olevansa tietämättömiä sen suhteen, vain puijaisivat minua minun maatessani -- ja jos he sitten tulevat äkkiä ja sanovat, että kaikki on ollut jo kauvan tiedossa ja että he vain ovat teeskennelleet tietämättömiä... Mutta mitä piti minun tehdäkään? Voi, että unohdin sen tykkänään!... Juuri äsken muistin sen ja nyt on se mennyt tykkänään mielestä..."

Hän seisoi keskellä huonetta kiusallisen epätietosena ja katseli ympärilleen; hän meni ovelle, avasi sen, kuunteli -- siellä ei ollut ketään. Vihdoin näkyi hän muistavan jotakin, kiiruhti nurkkaan, missä seinäpaperissa oli reikä, tarkasteli, pisti kätensä koloon, koetti yltä päältä -- mutta sitä se ei ollut. Hän meni uunin luo, avasi luukun ja tarkasteli tuhkaa: aivan oikein, housujen rääsyt ja pois revityn taskun siekaleet olivat vielä siellä, minne hän oli ne heittänyt --kukaan ei siis ollut katsonut uuniin! Nyt hän muisti sukan, josta Rasumihin oli äsken puhunut hänelle. Aivan oikein, siellä se on peitteen alla sohvalla, mutta niin kuluneena ja likasena, ettei Sametov luonnollisestikaan ollut voinut havaita siinä mitään erikoista.

"Haa, Sametov!... Polisikonttori!... Miksi kutsuttiin minut konttoriin? Mistä on kysymys? Ah, minä muistan väärin, sehän tapahtui silloin! Siksihän minä myös katselin sukkaa ja nyt ... nyt olen sairas. Mutta miksi oli Sametov täällä? Miksi on Rasumihin tuonut hänet tänne?" mutisi hän uudelleen vaipuen sohvalle. -- "Miten on nyt laitani? Hourailenko yhä edelleenkin vai olenko tajuissani? Minusta tuntuu siltä kuin olisin todella täydessä tajussani... Ah, nyt muistan: pakene, pakene nopeasti, pakene ehdottomasti! Niin ... mutta minne? Missä ovat vaatteeni?... Ei saappaitakaan!... Pois viedyt, kätketyt! Ah, minä ymmärrän! Mutta tuossa on päällystakkini, sen ovat he unohtaneet -- menneet ohi! Tuossa on myös rahaa pöydällä, Jumalan kiitos! Velkakirja myös... Minulla on rahani ja minä menen tieheni, etsin itselleni toisen asunnon ... he eivät saa minua käsiinsä! Mutta osotetoimisto? Sieltä he tapaavat minut! Rasumihin saa varmastikin tiedon asunnostani! Mieluummin kauvas, kauvas pois -- Amerikkaan ... siellä saavat etsiä minua! Ja velkakirjan otan mukaani ... siellä voin tarvita sitä. Mitä muuta ottaisin mukaani? He luulevat, että minä olen sairas, eivätkä tiedä, että minä kykenen juoksemaan, heh, heh, hee!... Olen nähnyt sen heidän silmistään, että he tietävät kaikki! Jospa vain pääsisin portaista alas! Mutta jospa siellä alhaalla onkin poliiseja? Mitä tämä on, teetä? Ah, olutta myöskin, kylmää olutta, vielä puoli pulloa jälellä..."

Hän tarttui pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella ikäänkuin tahtoen sammuttaa jotakin sisäistä tulta. Mutta tuskin kului minuuttiakaan, ennenkuin olut alkoi vaikuttaa hänessä ja hän tunsi selkäpiitään karmivan miellyttävän, kevyen väristyksen. Hän pani maata ja peitti itsensä. Hänen jo ennestään sairaloiset ja sotkuset ajatuksensa kävivät yhä sotkusemmiksi ja pian vaipui hän kevyeen ja virkistävään uneen. Mielihyvissään painoi hän päänsä pehmeään patjaan, kietoutui lämpimään puuvillapeitteeseen, joka nyt toimitti päällystakin virkaa, huoahti kevyesti ja vaipui syvään ja hyvään uneen.

Hän heräsi Rasumihinin ollessa ovella. Tämä ei tiennyt, oliko hänen tultava sisään vai eikö. Raskolnikov kohottausi ja katseli häntä ikäänkuin muistellen jotakin.

-- Ah, ethän sinä nukukaan! Kas tässä olen taas! Nastasja, tuo käärö tänne! huusi hän porraskäytävään. -- Ryhdyn heti tekemään selvää sinulle.

-- Miten paljon kello on? kysyi Raskolnikov katsellen hämmästyksissään ympärilleen.

-- Sinä olet nukkunut kelpo lailla, sillä nyt on jo iltapuoli, kello on noin kuuden paikkeilla. Olet nukkunut yli kuusi tuntia.

-- Jumalani! Mitä kuulenkaan?

-- Mitä nyt sitten? Oletko terve! Mihin sinulla on sellainen kiire, ethän vain lähtene mihinkään rakkauskohtaukseen? Meillä on aikaa hyvän lailla. Olen jo odottanut kolme tuntia, olen ollut täällä kaksi kertaa sinun nukkuessasi -- Sosimovilla olen myös ollut kaksi kertaa. Ei ollut kotona! Ei nykyään mitään, tulee kyllä pian! Olin myös poissa omilla asioillani; olen auttanut setää hänen muuttaessaan tänään. Tiedätkö, että minulla on täällä setäkin! Mutta nyt liikeasioihin! Tuo käärö tänne, Nastenka. Alkakaamme heti... Mutta miten sinä veliseni jaksat?

-- Voin hyvin... Oletko ollut täällä kauvan, Rasumihin?

-- Sanoinhan minä sinulle jo äsken, että olen odottanut kolme tuntia!

-- Ei, vaan ennen?

-- Miten ennen?

-- Miten kauvan siitä on kuin sinä tulit tänne?

-- Olenhan sen jo sanonut kerran, oletko unohtanut sen?

Raskolnikov mietti. Hän voi vain epäselvästi muistaa, mitä ennen oli tapahtunut ja hän katsoi kysyvästi Rasumihiniin.

-- Hm! sanoi tämä, -- siis unohtanut sen kuitenkin! Minusta tuntuu siltä kuin et sinä vielä olisi aivan... No, kyllä kai tilasi paranee nyt unen jälkeen... Aivan varmasti, sillä sinähän näytät jo vallan toiselta. Mutta nyt asiaan, kyllä kohta muistat kaikki. Katsohan tänne vain, veliseni!

Hän alkoi avata kääröä.

-- Erikoisesti oli sydämelläni eräs seikka, veliseni! Sillä ennen kaikkea oli sinusta tehtävä toinen ihminen. Alkakaamme siis huipuista: näetkö tätä lakkia? -- Hän veti kääröstä esiin sangen kauniin, mutta tavallisen ja halvan lakin. -- Annahan, kun koetan!

-- Sitten, myöhemmin! sanoi Raskolnikov hylkivästi.

-- Ei, minä pyydän, veli Rodja, älä hangottele vastaan; sillä kohta on jo myöhäistä; enkä minä voisi nukkua koko yönä, sillä olen nimittäin ostanut vallan umpimähkään, ilman minkäänlaista mittaa. Sopii erinomaisesti, aivan kuin tilattu! huudahti hän riemuiten. --Päähine on pääseikka, ystävä hyvä, suositus, tekisi mieleni sanoa. No, Nastenka, katsohan näitä kahta päähinettä (hän veti esiin Raskolnikovin entisen litistyneen silinterihatun, jota hän tapasi kutsua Palmerstoniksi) -- tätä Palmerstonea -- ja tuota juveli-esinettä. Arvaahan, Rodja, miten paljon luulet minun antaneen siitä? Nastashushka? Ja hän kääntyi Nastasjan puoleen nähdessään Raskolnikovin vaikenevan.

-- Ehkä annoit siitä parisenkymmentä kopekkaa, vastasi Nastasja.

-- Parisenkymmentä kopekkaa, sinä narri! huudahti Rasumihin loukkaantuneena. -- Parilla kymmenellä kopekalla ei saa ostaa sinuakaan! Kahdeksankymmentä kopekkaa ja sekin vain siksi, että sitä jo oli käytetty! Kuitenkin sillä ehdolla, että kun tämä on kulutettu, antavat he sinulle toisen ensi vuonna ilmaseksi, Jumala paratkoon! Mutta siirtykäämme nyt housuihin; jo ennakolta täytyy minun sanoa, että olen ylpeä niistä! Hän levitti parin ohuita, harmaita villahousuja Raskolnikovin eteen. -- Ei yhtäkään reikää, ei pilkkuakaan ja vielä sangen käyttökelpoiset; samasta kankaasta tehty liivi, aivan muodin mukainen. Niiden arvoa vain kohottaa se, että ne ovat vähän käytetyt, joten ovat tulleet pehmeämmiksi, hienommiksi... No, arvatkaa! Miten paljon luulet? Kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, samoilla ehdoilla: kun olet kuluttanut nämä, saat ensi vuonna ilmaseksi toisen parin! Fedjajevin kaupassa ei tehdä toisellaisia kauppoja, sillä kun olet kerran maksanut, on se tehty, koko elinajaksi -- et mene sinne koskaan toista kertaa. No, nyt tulemme saappaisiin -- mitä pidät niistä? Tosin ovat ne vähän kuluneet, mutta kaksi kuukautta ne kyllä kestävät vielä, sillä ne ovat ulkomaisista tavaroista: Englannin lähetystön sihteeri möi ne viime viikolla torilla; hänellä ne olivat olleet ainoastaan kuusi päivää ja sitten hän tarvitsi rahaa! Hinta on rupla ja viisitoista kopekkaa. Halpaa, eikö totta?

-- Mutta ehkeivät ne sovikaan! huomautti Nastasja.

-- Eivät sovi! Ja mikä tämä sitten on? Hän veti taskustaan Raskolnikovin vanhan, risasen ja sisään painuneen lian peittämän saappaan. -- Nämä ovat ehkä vielä vähän suuremmat; kaikesta on huolehdittu omantunnon mukasesti. Ja nyt liinavaatteisiin, siinä on emäntä auttanut minua: kolme paitaa, tosin puuvillasia, mutta niissä on uusikuosiset kaulukset, j.n.e. Siis kokonaissumma: lakista kahdeksankymmentä kopekkaa, vaatteista kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, yhteensä kolme ruplaa viisi kopekkaa; puolitoista saappaista -- ja ne ovat sangen sirot -- yhteensä kolme ruplaa viisikuudetta kopekkaa, ja liinavaatteista viisi ruplaa -- yhteensä tasan yhdeksän ruplaa viisikuudetta kopekkaa. Viisiviidettä kopekkaa vaskea on minulla jälellä, tässä ne ovat, ota ne -- ja nyt siis, Radja, on koko pukusi taas kunnossa, sillä päällystakkia voi vielä käyttää ja näyttääpä se vielä sangen komealtakin -- mutta siten käy, kun teettää vaatteensa Sharmerilla! [Aikanaan sangen kuuluisa räätäli Pietarissa.] Mitä sukkiin y.m.s. tulee, saat ne hankkia itse, onhan meillä vielä viisikolmatta ruplaa jälellä; Pashenkasta ja vuokrasta ei sinun tarvitse huolehtia -- sanoinpa sinulle, että sinulla on rajaton luotto. No, veli hyvä, suo minun nyt muuttaa yllesi uudet alusvaatteet -- loppujen lopuksi kätkeyy sairaus vain paitaan.

-- Anna minun olla, minä en tahdo, sanoi Raskolnikov hylkivästi. Hän oli tuntenut vain vastenmielisyyttä kuunnellessaan Rasumihinin leikillistä kertomusta vaatteitten ostosta.

-- Se ei sovi rakkaimpani; miksi olisinkaan ollenkaan vaivannut itseäni tällä lailla! murisi Rasumihin. -- Nastashka, älä ujostele ollenkaan, vaan auta pikemmin -- kas noin, noin! ja huolimatta Raskolnikovin vastarinnasta vaihtoi hän hänen alusvaatteensa. Raskolnikov heittäysi patjalle, eikä virkkanut sanaakaan muutamaan minuuttiin.

-- Jokohan se pian loppunee! ajatteli hän. -- Millä rahoilla nämä ovat ostetut? kysyi hän vihdoin ympärilleen katsahtamatta.

-- Milläkö rahoilla? Kas vain sinua! Omilla rahoillasi. Rahanlaskija toi ne sinulle joku hetki sitten Vahrushinilta; äitisi ne lähetti; oletko taas unohtanut sen?

-- Nyt muistan... sanoi Raskolnikov pitkän ja synkän harkinnan jälkeen. Rasumihin katseli häntä otsa rypyssä.

Ovi aukeni ja sisään astui suuri voimakas mies, joka tuntui Raskolnikovista tutulta.

-- Sosimov, vihdoinkin! huudahti Rasumihin ilosesti.

IV.

Sosimov oli suuri ja paksu; hänellä oli pöhöttyneet, värittömät, puhtaaksi ajetut kasvot, vaalea, sileä tukka, silmälasit ja suuri kultasormus paksussa lihavassa sormessaan. Hän saattoi olla noin seitsemän kolmatta vuoden vanha. Hän oli puettu laajaan aistikkaaseen kesänuttuun ja vaaleisiin kesähousuihin. Koko hänen vaatetuksensa oli avara, mutta aistikas ja aivan uusi, liinavaatteet olivat moitteettomat; hänellä oli myös paksut kellonperät. Hänen käytöksensä oli hidasta, mutta samalla keinotekosen ystävällistä; sangen hyvin saattoi huomata, että hän kopeili itsestään. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä synkkämielisenä, mutta arvelivat hänen ymmärtävän asiansa.

-- Olen käynyt luonasi kaksi kertaa... Näetkös, hän on tullut tajuihinsa! huudahti Rasumihin.

-- Kyllä minä näen; mutta miten voimme me nyt? sanoi Sosimov kääntyen Raskolnikovin puoleen, katsellen häntä tarkkaavasti ja heittäytyen sohvalle hänen viereensä.

-- Hän on aina pahoilla mielin, jatkoi Rasumihin, -- kun me äsken muutimme hänelle puhtaat alusvaatteet, oli hän rupeamaisillaan itkemään.

-- Luonnollisestikin! Eihän alusvaatteilla olisi ollut niin kiirettä, ellei hän pitänyt siitä... Valtimo on hyvä. Päätänne kai vielä pakottaa, mitä?

-- Minä voin hyvin, vallan hyvin! sanoi Raskolnikov itsepäisesti ja vihasesti, kohottautuen ja iskien salamoita silmillään. Mutta heti vaipui hän taas sohvalle ja kääntyi seinään päin. Sosimov tarkasteli häntä tarkkaavasti.

-- Sangen hyvä ... kaikki on kuin tuleekin, sanoi hän huolimattomasti. -- Onko hän syönyt mitään?

Hänelle sanottiin se ja kysyttiin mitä sairaalle saisi antaa.

-- Voitte antaa hänelle kaikkea ... keittoa, teetä ... mutta luonnollisestikaan ei kurkkuja eikä muuta samantapaista; ei myöskään lihaa ... no, mitä tässä muuta tarvinneekaan sanoa... hän heitti silmäyksen Rasumihiniin. -- Pois mikstuurat, pois kaikki; huomenna pistäyn taas sisälle. Ehkä voinen tulla jo tänään ... mutta...

-- Huomenna otan hänet illalla kanssani ulos kävelemään! sanoi Rasumihin. -- Menemme Jussupov-puistoon ja sitten "Palais de Crystal'iin".

-- Huomenna soisin hänen vielä makaavan, hieman vain ... no, kyllähän sen vielä näemme.

-- Ah, sepä vahinko! Tänään vihin minä uuden asuntoni toimeensa, se on tässä vain muutaman askeleen päässä, jospa hän sentään saisi olla siinä tilaisuudessa läsnä! Vain sohvalla meidän keskellämme! Sinä kai tulet, toivon ma? lausui Rasumihin kääntyen äkkiä Sosimovin puoleen. -- Älä unohda, sillä sinä olet luvannut.

-- Kernaasti, ehkä vähän myöhemmin. Mitä sinä siellä tarjoat?

-- En mitään erikoista, teetä, viinaa, silliä -- sinne saapuvat vain läheisimmät tuttavani.

-- Kutka?

-- Kaikki tällä paikkakunnalla oleskelevat ja melkeinpä pelkkiä uusia -- vanhaa setääni lukuunottamatta, mutta myöskin hän on uusi -- hän tuli tänne vasta eilen liikeasioissa. Näen hänet ehkä kerran viidessä vuodessa.

-- Mitä hän on miehiään?

-- Hän on toiminut koko elinaikansa postimestarina -- nauttii nyt eläkettä, on viiden seitsemättä vuotias, vähäpätöinen ... muuten pidän hänestä. Ja sitten tulee Porfyrius Petrovitsh, täkäläisen poliisioikeuden tutkintatuomari, hänet sinä kyllä tunnet?...

-- Luulenpa, että hän on sukuakin sinulle.

-- Sangen kaukaista! mutta miksi nyrpistelet tuolla lailla nenääsi? Ah tehän kerran yhdessä ollessanne torailitte, sinä et siis ehkä tule hänen tähtensä?

-- Mitä minä hänestä välitän...

-- Niin, se on oikein. Ja sitten joitakin ylioppilaita, eräs opettaja, eräs virkamies, eräs upseeri, Sametov...

-- Mutta sanohan minulle, miten olet tullut tekemisiin tuon Sametovin kanssa, mitä yhteistä sinulla on moisen kanssa?

-- Kas vaan tuota tyytymätöntä! Periaatteet! Te ratsastatte periaatteilla kuin untuvilla, ettekä voi liikkua vapaasti. Minun mielipiteeni mukaan on seuraava periaate oikein: Jos ihminen on hyvä, niin on hyvin. Sametov on oiva mies.

-- Ja lämmittelee käsiään... [Tarkottaa sitä, että hän antaa lahjoa itseään.]

-- Niin, ja lämmittää käsiään ... mitä minä siitä huolin! Mitä se tekee jos lämmitteleekin? huudahti Rasumihin äkkiä tulistuen; --olenko minä ehkä ylistänyt häntä sen johdosta, että hän lämmittelee käsiään? Minähän sanon, että hän on hyvä omalla tavallaan! Jos jotakin ruvettaisiin tarkastamaan joka puolelta, miten monta hyvää ihmistä silloin mahtaisikaan tavata! Olenpa vakuutettu siitä, että minusta, siihen luettuna sisälmyksenikin, tiukasti arvosteltuna saattaisi antaa korkeintaan paistetun sipulin ja senkin vain silloin, jos sinut saisi kaupanpäälliseksi.

-- Se on liian vähän, minä antaisin sinusta yksistään kaksi.

-- Ja minä sinusta vain yhden! Ole niin vikkelä kuin tahdot! Sametov on vielä nuori mies ja kyllä minä häneltä tukan revin, koska häntä on houkuteltava luokseen, mutta ei sysättävä pois. Nuoren ihmisen suhteen tulee olla kaksin kerroin varovainen; jos hänet sysää luotaan, ei hän siitä tule yhtään paremmaksi. Te tyhmyrit ette tietystikään käsitä mitään! Te ette osaa arvostella ihmisiä, vaan teette itsenne tyhmiksi... Ja jos tahdot tietää, niin on meillä yhteinen pyrkimyskin...

-- Sen juuri tahtoisin tietää!

-- Maalarin juttu... Kyllä me hänet vapautamme! Mutta ei meillä ole sen suhteen todella mitään enempää huolta, sillä asia on nyt vallan, vallan selvä. Me vain vähän lisäämme höyryä.

-- Mikä maalari se on?

-- Mitä, enkö ole puhunut siitä sinulle? Ah, niin, aivan totta, sinähän sait tietää vasta alun ... sinä tiedät hyvin tuon vanhan pantinottajattaren murhaa koskevan jutun ... no niin, juttuun on nyt sekottunut eräs maalarikin.

-- Murhan tiesin ennenkuin sinä ja onpa se mielestäni kiinnittänytkin ... ainakin jossakin määrin ... erikoisesta syystä ... luin sen sanomalehdistä! Mutta...

-- Lisavjeta on myös murhattu, lausui Nastasja kääntyen Raskolnikovin puoleen. Hän oli seissyt koko ajan oven ääressä ja kuunnellut keskustelua.

-- Lisavjeta? mutisi Raskolnikov tuskin kuultavasti.

-- Niin juuri, hän joka kulki kauppaamassa taloissa, oletko unohtanut hänet? Hän on ollut täällä monta kertaa. Ompelipa hän kerran paidankin sinulle.

-- Raskolnikov kääntyi seinään päin ja alkoi tarkasti tutkia seinäpaperin kuvioita. Hän etsi siitä suuren valkosen kukkasen ja alkoi laskea lehtiä, juovia, viiruja ja pisteitä. Hän tunsi, että kätensä ja jalkansa olivat kylmät ikäänkuin kuolemaisillaan, mutta hän koetti olla liikahtamatta ja tuijotti vain kukkaseensa.

-- No, miten maalarin laita on? keskeytti Sosimov suuttuneena Nastasjan lörpötyksestä. Nastasja huoahti ja vaikeni.

-- Häntä luullaan myös murhaajaksi! jatkoi Rasumihin kiihkeästi.

-- Eikö ole minkäänlaisia todisteita?