Part 11

-- No, no, no! Riittää jo! Mutta minähän olen jo sanonut sinulle, sanonut, sanoinhan minä jo sinulle...

-- Ilja Petrovitsh! lausui sihteeri uudelleen merkitsevästi. Luutnantti katsahti häneen nopeasti; sihteeri nyökkäsi kevyesti päällään.

-- ... sanonpa sinulle vielä kerran, arvoisa Lovisa Ivanovna, ja viimeisen kerran sanon sinulle, jatkoi luutnantti rauhallisemmin, --että jos sinun "siivossa talossasi" tapahtuu vielä kerrankaan mitään konnankujeita, niin vedän sinut itsesi edesvastuuseen. Vai niin, hän oli kirjailija, tekijä, joka maksatutti itselleen viisi ruplaa takkinsa liepukkeesta "siivossa talossa"? Niin, sellaisia ne herrat kirjailijat ovat! -- Ja hän heitti ylenkatseellisen silmäyksen Raskolnikoviin. -- Toissa päivänä sama näytös eräässä ruokapaikassa -- oli syönyt päivällisen, mutta ei tahtonut maksaa; kirjotan teistä sanomalehteen, sanoi hän. Höyrylaivassa solvaili eräs toinen toissa viikolta erästä kunniallista valtioneuvoksen perhettä, rouvaa ja tytärtä, mitä katalimmalla tavalla. Eräänä päivänä ajettiin eräs sellainen ulos eräästä konditoriasta. Sellaisia ne ovat kaikki nuo herrat kirjailijat, sepustelijat, ylioppilaat ja sanomalehtikirjottajat ... hyi! Ja sinä, mene tiehesi! Tulen kyllä itse luoksesi ... ole silloin varoillasi! Kuulitko?

Luise Ivanovna alkoi yhä enenevällä nopeudella kumarrella kaikille suunnille ja kumarteli tällä lailla aina ovelle saakka. Mutta siinä hän törmäsi selällään erästä komeata upseeria vastaan. Tällä oli terveet kasvot, paksu, vaalea ihoparta. Tämä upseeri oli Nikodin Fomitsh, neljännestarkastaja. Luise Ivanovna kumarsi nopeasti, melkein maahan saakka ja hypäten nopein, kevein askelin lennähti ulos konttorista.

-- Taas melua, taas ukkosta ja salamoita, rajusäätä ja tuuliaispäätä! lausui Nikodin Fomitsh, kääntyen rakastettavasti ja ystävällisesti Ilja Petrovitshin puoleen, -- taas sydän katkeroittunut, taas kuohahtanut! Kuulin sen jo alas portaihin.

-- Mitä vielä! sanoi Ilja Petrovitsh ylhäisen välinpitämättömänä ja meni muutamat paperit kädessä erään toisen pöydän ääreen kohautellen olkapäitään askeleittensa mukaan. -- Katsokaa tänne, tehkää hyvin: herra kirjailija, entinen ylioppilas, ei maksa, antaa velkakirjan, ei tahdo muuttaa, useita valituksia!... Kuitenkin tunsi hän loukkaantuneensa, syystä että poltin paperossia hänen läsnä ollessaan! Itse viettää hän huikentelevaa elämää. Suvaitkaa katsoa häneen, kas tuollainen on niitten herrojen miellyttävä ulkomuoto.

-- Köyhyys ei ole mikään rikos, ystäväni, siten sen asian laita on! Sinä olet kuin ruuti, etkä voi kärsiä loukkauksia. Te luultavasti tunsitte hänen jollakin lailla loukanneen teitä, ettekä voinut hillitä itseänne, jatkoi Nikodin Fomitsh kääntyen suoraan Raskolnikovin puoleen; -- Mutta se oli sangen pahoin. Vakuutan teille, että hän on rakastettavin ihminen maailmassa, mutta yhtä tulenarka kuin ruuti, kuin puhdas ruuti! Syttyy, säkähtää -- ja sitten se on siinä! Häipyi kuin tuuleen! Mutta loppujen loppu on, että hänellä on sydän puhdasta kultaa! Jo hänen rykmenttitoverinsa kutsuivat häntä vain "luutnantti Ruudiksi".

-- Ja sellainen rykmentti kuin se oli! huudahti Ilja Petrovitsh sangen tyytyväisenä sen johdosta, että häntä niin mielusasti mairiteltiin, mutta kuitenkin vielä happamana.

Raskolnikovin teki mieli sanoa heille kaikille jotakin mieluista.

-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, alkoi hän vallan vapaasti, kääntyen äkkiä Nikodin Fomitshin puoleen, -- ajatelkaa asemaani... Sangen mielelläni pyydän herralta anteeksi, jos olen loukannut. Olen köyhä, sairas ylioppilas -- köyhyyden musertama. Entinen ylioppilas, koska en enää kykene ansaitsemaan elantoani, mutta saan rahaa ... ja silloin maksan. Minulla on äiti ja sisar R:n kuvernementissa ... he lähettävät minulle rahaa, jolloin voin maksaa. Emäntäni on sangen taipusa, mutta hän on suuresti pahottunut, syystä että olen menettänyt opetustuntini, enkä ole maksanut mitään neljään kuukauteen, eikä hän ole lähettänyt minulle ruokaakaan... Minä en käsitä ollenkaan, mikä vekseli se on! Hän vaatii minulta nyt maksua vekselin nojalla, mutta miten minä voin maksaa ... tuomitkaa itse!...

-- Mutta eihän se ole meidän asiamme -- koetti sihteeri huomauttaa.

-- Suvaitkaa, suvaitkaa! Olen vallan samaa mieltä kanssanne, mutta antakaa minun silti selittää, keskeytti hänet taas Raskolnikov, silti kääntymättä hänen puoleensa -- hän puhui vain Nikodin Fomitshille ja ehkä myös Ilja Petrovitshille, vaikkakin tämä oli kaiken aikaa selailevinaan papereita ja ollenkaan huomaamatta häntä --, suokaa minun selittää puolestani, että olen jo kolme vuotta asunut nykyisen emäntäni luona, aina siitä saakka kuin tulin kaupunkiin ja ennen ... ennen ... miksi sitä kieltäisin, heti alussa lupasin naida hänen tyttärensä, lupasin sen suullisesti, vallan vapaaehtosesti ... hän oli tyttö ... muuten pidin hänestä ... joskaan en ollut niin rakastunut häneen ... sanalla sanoen: nuoruus! Sanonpa teille, että siihen aikaan oli luottoni emännän silmissä hyvä, sangen hyvä; vietin siihen aikaan onnellista elämää ... olin sangen kevytmielinen...

-- Teiltä ei vaadita ollenkaan moisia läheisiä asioita, herrani, eikä meilläkään ole aikaa kuunnella niitä, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet karkeasti ja kylmästi, mutta Raskolnikov keskeytti hänet innostuneena, vaikkakin hänen näytti olevan sangen vaikeata puhua:

-- Mutta suvaitkaa, suvaitkaa minun kertoa vaiheeni kaikki sellaisina kuin ne ovat olleet ... vaikka olenkin samaa mieltä kuin te, että on vallan tarpeetonta puhua kaikkea tätä -- mutta vuosi sitten kuoli tuo tyttö lavantautiin, mutta minä jäin asumaan entisen emäntäni luo kuten ennenkin, ja kun hän muutti nykyseen asuntoonsa sanoi hän sangen ystävällisesti minulle ... että hän luotti minuun ... mutta kysyi silti, enkö ehkä tahtoisi antaa velkakirjaa sadasta viidestätoista ruplasta, minkä summan silloin olin velkaa hänelle. Suokaa anteeksi, sanoi hän nimenomaan, heti kun olen antanut hänelle moisen paperin, saisin joutua hänelle velkaan miten paljon tahansa, eikä hän koskaan puolestaan ... ne olivat hänen omat sanansa ... käyttäisi tuota paperia, vaan minä saisin maksaa milloin tahtoisin... Ja nyt, kun olen menettänyt opetustuntini, kun ei minulla ole mitään syötävää, silloin vaatii hän suoritusta... Mitä tulee minun sanoa tällaisesta?

-- Kaikki nuo tunteelliset yksityiskohdat eivät ollenkaan koske meihin, herrani, keskeytti Ilja Petrovitsh hänet kylmästi, -- teidän on jätettävä kirjallinen tunnustus ja sitoumus; teidän rakkautenne ei koske meihin sen enempää kuin kaikki nuo tragilliset kuvailutkaan.

-- No, mutta sinähän ... olet kovin julma... mutisi Nikodin Fomitsh istuutuen pöydän ääreen ja alkaen myös kirjottaa. Hän vähän häpesi.

-- Kirjottakaa tähän, sanoi sihteeri Raskolnikoville.

-- Mitä minä kirjotan? kysyi hän sangen karkeasti.

-- Minä kyllä sanelen.

Raskolnikovista tuntui siltä kuin kohtelisi sihteeri häntä nyt halveksuvammin, kun oli ilmaissut sorretun tilansa, mutta, omituista kyllä, tuntui tämä hänestä nyt vallan samantekevältä. Jos hän olisi vain hitustakaan ajatellut asiaa, olisi hän varmaankin kummastellut sitä, miten hän ylipäänsä oli voinut puhua heidän seurassaan sillä lailla kuin oli tehnyt ja esittää heille tunteitaan. Mistä johtui tämä tunteellisuus niin äkkiä? Niin, vaikkapa huone ei olisikaan ollut täynnä poliisimiehiä, vaan hänen läheisimpiä ystäviään, ei hänellä nyt olisi varmastikaan ollut yhtäkään inhimillistä sanaa sanottavana heille, sellainen tyhjyys oli äkkiä vallannut hänet. Mitä kiusallisimman ja pitkällisimmän yksinäisyyden ja hylkäämisen välinpitämätön tunne oli äkkiä vallannut hänen sielunsa. Se ei ollut siitä johtunutta häpeän tunnetta, että paljasti köyhyytensä Ilja Petrovitshin tapaselle, tai että tuo luutnantti nyt riemuitsi hänen tähtensä, jossa nyt oli tapahtunut niin lapsellinen muutos. Oi ei, mitä välitti hän nyt omasta häpeästään, kaikesta kunnianhimosta, noista luutnanteista, veloistaan, polisikonttorista, y.m. Vaikkapa hänet olisi tällä hetkellä tuomittu polttoroviolle, olisi hän tuskin voinut liikkua, tuskin voinut kuulla tuomiota. Jotakin aivan vierasta, uutta, odottamatonta ja ennen vallan kokematonta oli tapahtunut hänessä. Se ei ollut mikään todellinen vaisto ... ainoastaan selvä, sisällinen tunne siitä, ettei enää koskaan saa lörpötellä moisia tunteellisia purkauksia kuin nyt näille polisikonttorin henkilöille, vaikkapa siellä olisi virkahenkilökunnan asemasta veljiä ja sisaria; ei nyt eikä koskaan tulevaisuudessa. Hän ei ollut tuntenut koskaan tähän saakka niin omituista ja kauheata tunnetta, ja enemmän kiusallista oli tässä tunne kuin tajunta ja käsitys; hän ei ollut elämässään tähän asti tuntenut suorempaa, tuskallisempaa tunnetta.

Sihteeri alkoi sanella hänelle kovaan sellaista selitystä varten, jota tällaisissa tapauksissa käytetään, seuraavalla tavalla:

Minä en voi maksaa nyt, mutta sitoudun tekemään siksi ja siksi ajaksi, en poistu kaupungista, en myy omaisuuttani enkä anna sitä pois j.n.e.

-- Mutta ettehän osaa kirjottaa, kynähän putoo kädestänne! huomautti sihteeri tarkastellen uteliaasti Raskolnikovia. -- Oletteko sairas?

-- Kyllä ... pääni on pyörryksissä ... sanelkaa edemmäs!

-- Se on jo valmis; kirjottakaa nimenne sen alle.

Sihteeri otti paperin ja alkoi hommata muuta.

Raskolnikov pani kynän pois, mutta sen sijaan että olisi noussut ja lähtenyt tiehensä, nojasi hän kyynäspäillään pöytään ja tuki päätään käsillään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hänen ohimoihinsa isketty naula. Omituinen ajatus pyöri hänen päässään: nousta heti ja mennä Nikodin Fomitshin luo kertomaan hänelle kaikki, mitä oli tehnyt eilen, kaikki, kaikki yksityiskohdatkin -- sitten viedä hänet kotiinsa ja osottaa hänelle siellä nurkassa seinäpaperin takana olevat tavarat. Himo tehdä tämä oli niin voimakas, että hän jo oli nousemaisillaan sitä tekemään. -- "Eiköhän minun sentään olisi parasta odottaa vielä minuutti?" ajatteli hän. -- "Ei, mieluummin olla tykkänään ajattelematta ja antaa olla sellaisenaan!" Mutta äkkiä jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Nikodin Fomitsh puhui kiihkeästi Ilja Petrovitshin kanssa ja hän sattui kuulemaan seuraavat sanat:

-- Ei se ole mahdollista, kyllä heidät on molemmat päästettävä vapaiksi. Ensinnäkin kaikki puhuu moista otaksumaa vastaan; päätä itse: miksi olisivat he kutsuneet talonmiestä, jos he sen olisivat tehneet? Ehkä puhdistautuakseen? Tai viekkaudestako? Ei, se olisi liian viekasta! Ja vihdoinkin, molemmat talonmiehet ja eräs nainen ovat nähneet ylioppilas Pestrjakovin portilla hänen sisään mennessään; hän meni kolmen tuttavansa kera ja erosi heistä vallan portin edustalla, kysyen samalla talonmieheltä asuntoa tuttaviensa läsnäollessa. No, jos joku kyselee asuntoa, onko hänellä silloin semmoset aikeet? Ja Koch -- ennen vanhuksen luo menoaan istui hän puolen tunnin ajan tuon hopeatyöntekijän luona ja läksi sinne tasan neljännestä vailla kahdeksan. Ajatelkaahan nyt...

-- Mutta suo anteeksi, miten voidaan selittää sellainen vastatodiste: he väittävät itse, että he jyskyttivät ovea ja että se oli suljettu sisäpuolelta -- ja kolmen minuutin kuluttua siitä heidän palatessaan talonmiehen kera tapaavat he oven avoinna?

-- Siinä juuri solmu onkin: murhaaja oli joka tapauksessa siellä sisässä ja oli pannut oven säppiin sisästä päin; hänet olisi varmastikin saatu kiinni, ellei Koch olisi ollut kyllin tyhmä lähteäkseen myös alas. Mutta sitä murhaaja käytti hyväkseen ja hiipi heidän ohitsensa johonkin. Koch tekee ristinmerkkejä molemmin käsin ja sanoo: "Jos olisin jäänyt siihen, olisi hän myös iskenyt minut hengiltä kirveellään." Hän aikoo antaa lukea kiitosrukouksen ... hah, haa!

-- Eikä kukaan ole nähnyt murhaajaa?

-- Miten se olisi mahdollista? Talo on oikea Noakin arkki, huomautti sihteeri, joka oli kuunnellut keskustelua paikaltaan.

-- Asia on selvä, asia on selvä! toisti Nikodin Fomitsh kiihkeästi.

-- Eipä niinkään, asia on sangen sekava, vakuutti Ilja Petrovitsh.

Raskolnikov otti hattunsa ja meni ovea kohti, mutta ei päässyt sinne saakka...

Tultuaan taas tajuihinsa näki hän istuvansa tuolilla; oikealta tuki häntä joku henkilö ja vasemmalla seisoi eräs toinen kellertävällä vedellä täytetty lasi kädessä; hänen edessään seisoi Nikodin Fomitsh ja katseli häntä tarkkaavasti; hän nousi tuolilta.

-- Mitä tämä on, oletteko sairas? kysyi Nikodin Fomitsh jotenkin terävästi.

-- Jo kirjottaessaan hän vaivoin voi kulettaa kynää, huomautti sihteeri istuutuen paikalleen ja ruveten uudelleen askartelemaan papereineen.

-- Oletteko ollut kauvan sairas? huusi Ilja Petrovitsh paikaltaan, jossa hän istui ja selaili joitakin papereita.

-- Eilisestä saakka... mutisi Raskolnikov vastaukseksi.

-- Olitteko te ulkona eilen?

-- Olin kyllä.

-- Sairaana?

-- Aivan niin.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kahdeksan illalla.

-- Ja missä, suvaitkaa kysyä?

-- Kadulla.

-- Lyhyesti ja selvästi.

Raskolnikov oli vastannut terävästi ja lyhyesti; hän oli kalpea kuin liinavaate, eikä painanut mustia, kuumeisia silmiään maahan Iljan Petrovitshin katsellessa häntä.

-- Hän voi vaivoin seistä jaloillaan, ja sinä... koetti Nikodin Fomitsh huomauttaa.

-- Eipä mitään! ... sanoi Ilja Petrovitsh omituisella äänenpainolla. Nikodin Fomitsh aikoi vielä lisätä jotakin, mutta vaikeni nähdessään sihteerin katselevan häntä. Äkkiä syntyi yleinen hiljaisuus; se oli epämieluista.

-- Hyvä, päätti Ilja Petrovitsh -- emme tahdo enää kauvemmin pidättää teitä.

Raskolnikov läksi. Hän voi vielä kuulla, miten keskustelu hänen lähdettyään taas äkkiä uudelleen vilkastui ja ylinnä kaikkia kuului Nikodin Fomitshin kysyvä ääni... Kadulla hän tuli täyteen tajuntaansa.

"Kotitarkastus, kotitarkastus, heti kotitarkastus!" toisteli hän itsekseen kiirehtäen kulkuaan. "Senkin ryövärit! Epäilevät!" Entinen pelko valtasi hänet taas kiireestä kantapäähän.

II.

"Mutta ehkä kotitarkastus jo oli pidetty? Ehkä tapaan heidät asunnossani?"

Nyt on hän jo huoneessaan. Mitään ei ole tapahtunut, kukaan ei ollut siellä. Eipä hän huomannut Nastasjaakaan. Mutta Herra Jumala! Miten oli hän voinut jättää kaikki nuo tavarat tuonne nurkkaan?

Hän kiirehti kätköpaikkaan ja veti sieltä tavarat seinäpaperin alta pistääkseen ne taskuihinsa. Niitä oli kahdeksan esinettä: kaksi pientä rasiaa, sisältäen korvarenkaita, y.m. -- hän ei sitä katsonut -- sitten neljä pientä nahkarasiaa, sanomalehtipaperiin käärittyinä, ja vielä jokin esine, ehkä ritarinmerkki, myös käärittynä sanomalehtipaperiin.

Hän pisti vähän joka taskuun ja tarkasteli, ettei päältä nähden saattaisi havaita mitään. Kukkaron otti hän myös myötäänsä. Sitten hän läksi ja jätti oven tällä kertaa vallan auki.

Hän kulki nopeasti ja vakain askelin, vaikka tunsikin itsensä kuin särjetyksi; mutta hän oli täydessä tajussaan. Hänen ainoana huolenaan oli se mahdollisuus, että häntä voitiin ajaa takaa, että puolen tunnin kuluessa, ehkä neljänneksenkin, voitiin antaa käsky seurata hänen jälkiään; hänen oli siis hinnalla millä tahansa koetettava saada kaikki kätköön niin pian kuin mahdollista. Hänen oli se tehtävä niin kauvan kuin hänellä vielä oli vähinkin määrä fyysillistä ja henkistä voimaa jälellä... Mutta minne hän ne kätkisi?

Sen seikan suhteen oli hän jo kauvan sitten tehnyt päätöksensä: hän heittää kaikki kanavaan -- sittenhän kaikki oli loppu! Sen oli hän päättänyt viime yönä kuumeen houreissa ... noina hetkinä, jolloin hän useampaan kertaan koetti rohkasta itseään ja lähteä: "nopeasti, nopeasti, kaikki kätköön!" Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty.

Hän oli jo harhaillut noin puoli tuntia, ehkä myös kauvemmin, Katarinan kanavan varsilla ja etsinyt jotakin paikkaa, missä voisi päästä veden rajaan. Mutta hänelle ei tarjoutunut mitään tilaisuutta aikeensa toteuttamiseen; joko oli rannassa veneitä tai huuhtoivat pesijättäret siellä liinavaatteitaan, kaikkialla hääri ihmisiä. Joka puolelta olisi voitu nähdä, jos joku olisi laskeutunut rantaan, pysähtynyt ja heittänyt jotakin veteen; se oli mahdotonta. Ja elleivät laatikot vielä sitä paitsi vaipuisi pohjaan, vaan uiskentelisivat pinnalla -- mikä oli sangen luultavaa -- silloin jokainen heti kiinnittäisi huomionsa niihin. Hänhän sitä paitsi jo nytkin kiinnitti kaikkien ohikulkevien huomion puoleensa; häntä katseltiin ohi mentyäkin ikäänkuin hän yksinään ansaitsisi huomiota. "Mistä se johtuu, vai kuvittelenko sellaisia vain mielessäni?" -- ajatteli hän.

Vihdoin johtui hänen mieleensä, että ehkä oli parasta mennä Nevalle. Siellä ei ollut niin paljon kansaa, siellä ei kukaan kiinnitettäisi huomiota -- mutta ennen kaikkea niin kauvas täältä kuin mahdollista. Hän ihmetteli sitä, ettei jo ennen tullut ajatelleeksi sitä; nyt oli hän hyödyttömästi käyttänyt puoli tuntia vain siitä syystä, että oli yöllä houreissaan päättänyt tulla tälle paikalle. Hän oli sangen hajamielinen ja muistamaton ja tunsi sen hyvin. Mutta nyt oli kiirehdittävä!

Hän kulki Nevalle V----n prospektia myöten. Mutta matkalla mietti hän vielä erästä seikkaa: "Miksi heittää sitä veteen? Eikö olisi parasta kaivaa se jonnekin kauvas maahan, saarille, yksinäiseen paikkaan metsässä jonkun risukon alle ja painaa paikka mieleensä?" Ja vaikka hän tunsi olevansa kykenemätön harkitsemaan kaikkea, selvästi ja perinpohjasesti, niin tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin ei tätä ajatusta vastaan olisi mitään sanomista.

Mutta tätäkään aijettaan ei hän toteuttanut; tultuaan nimittäin V----n prospektin ohi paikalle, huomasi hän vasemmalla alastoman, kiviaidan ympäröimän pihan. Tässä pihassa oli lautojen ympäröimä paikka, jossa oli koottuna joukko rakennustarpeita. Kauvempaa pihalta näkyi savuttunut kivirakennus, luultavasti paja tai konetehdas; kaikki oli hiilenpölyn peitossa. Tässä olisi sopivata heittää kaikki luotaan ja mennä tiehensä.

Hän katseli tarkkaavasti ympärilleen ja kun ei hän nähnyt ketään pihalla, meni hän sinne. Hän oli juuri pistämäisillään käden taskuunsa, kun hän huomasi portin takana suuren, hakkaamattoman kiven, ehkä noin puolen sentnerin painosen; se oli sen kiviaidan vieressä, mikä erotti pihan kadusta. Kadulla kulki väkeä ohi, mutta kukaan ei voinut nähdä sinne, ellei tullut kadulta pihalle; se voi kyllä tapahtua ja siksi oli hänen kiirehdittävä.

Hän kokosi siis voimansa ja hänen onnistui vierittää kivi pois paikaltaan. Sen alla oli syvennys, ja sinne hän heitti kaikki tavarat taskuistaan; kukkaron pani hän päällimäiseksi. Sitten hän vieritti kiven taas paikalleen ja se meni taas samalle paikalle kuin ennenkin, se oli nyt vain hieman korkeammalla. Hän kokosi multaa ympärille, polki sitä jaloillaan, niin ettei kukaan huomaisi mitään.

Sitten hän läksi paikalta, kääntyen torille. Tavaton ilo valtasi hänet, aivan samallainen kuin äskettäin polisikonttorissa. "Todisteet ovat haudatut!" Kenen mieleen johtuisi etsiä tuon kiven alta; se oli kyllä ollut siinä siitä saakka kuin talo rakennettiin ja saisi ehkä olla samassa paikassa vielä yhtä kauvan. Ja mitäpä sitten, vaikka tavarat nyt löydettäisiinkin? Kuka ajattelisi juuri häntä? Kaikki jäljet olivat hävitetyt, missä olivat todisteet? Hermostunut hymyily leikitsi hänen huulillaan hänen kulkiessaan torin poikki. Mutta tultuaan K----n bulevardille, missä hän toissa päivänä oli kohdannut tuon tytön, katosi hymy äkkiä. Toiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Hänestä oli sangen vastenmielistä mennä nyt tuon penkin ohi, jolla hän oli istunut tytön lähdettyä; samaten olisi hänestä tuntunut sangen vastenmieliseltä kohdata taas tuo sama polisi, jolle hän oli silloin antanut nuo kaksikymmentä kopekkaansa. "Piru hänet periköön!"

Hän kulki ja katseli ympärilleen, hajamielisenä ja harmistuneena. Kaikki hänen ajatuksensa liikkuivat nyt ainoastaan yhden seikan vaiheilla -- hän tunsi, että se oli pääseikka, että hän nyt, aivan nyt, oli silmä silmäkkäin sen kanssa, muuten ensi kertaa kahdessa kuukaudessa.

"Piru periköön kaikki!" tuli hän äkkiä ajatelleeksi tavattoman katkeroituneena. "No, jos minun sitten tulee alkaa uutta elämää, niin olkoon niin, piru minut periköön!... Mutta Jumalani, miten tyhmää tämä kaikki onkaan!... Ja mitä olenkaan tänään valehdellut ja teeskennellyt! Miten katalasti imartelin ja hyväilinkään tuota konnaa, Ilja Petrovitshiä. Mutta sekin on vain tyhmyyttä; annan palttua kaikelle ja kaikille!"

Äkkiä hän pysähtyi; uusi, aivan odottamaton ja tavattoman yksinkertainen kysymys saattoi hänen ajattelemaan tykkänään toista, hämmästyttäen häntä rajattomasti.

-- Jos nyt kaikki tämä on tehty harkinnan jälkeen, eikä vallan suunnittelutta, jos sinulla oli varma ja määrätty päämäärä -- mistä johtui silloin se, ettet edes katsonutkaan rahakukkaroon, ettet edes tiedä, mitä olet saanut ja miksi olet koonnut päällesi kaikki nämä tuskat, tehnyt kaikki nämä kurjat, inhottavat ja kauheat teot täydessä tajussasi? Sinähän aijoit ensin heittää kaikki veteen, kukkaron ja nuo muut esineet, joita et edes tarkastellut... Miten se on selitettävissä?"

"Niin, siten on asian laita; aivan niin." Hän oli muuten tiennyt sen jo edeltäpäin, kun hän silloin tuona yönä päätti kaikki yhtään epäilemättä ja horjumatta, aivan kuin sen olisi tullut olla siten, eikä mitenkään muuten... Niin, hän tiesi sen hyvin ja muisti sen selvästi; siten oli hän myös päättänyt eilen sinä hetkenä, jolloin istui arkun ääressä ja veti sieltä esiin rasian... Niinhän se oli!...

"Se johtuu siitä, että olen sairas," päätti hän vihdoin synkkänä --"olen kiusannut ja piinannut itseäni, enkä nyt enää tiedä, mitä teen. Sekä eilen että toissa päivänä kiusasinkin itseäni myös -- kaiket päivät läpeensä. Vasta sitten, kun taas olen terve, lakkaavat nämä tuskat. Mutta ellen enää tulekaan terveeksi?... Jumalani, miten vastenmielistä kaikki on minusta!" Hän kulki edemmäs pysähtymättä. Hän koetti nyt vain kuluttaa aikaansa, mutta hän ei tiennyt, miten hän menettelisi. Hänet valtasi voittamaton inhon tunne kaikkea kohtaan, mikä häntä ympäröi ja mitä hän kohtasi, jäykkä, voittamaton vihan tunne. Hän olisi nyt mieluimmin sylkenyt tai purrut sitä, joka oli häntä miellyttänyt...

Tultuaan Vasili-Ostroville pikku Nevan yli vievän sillan luo pysähtyi hän. "Tuolla hän asuu, tuossa talossa. Miten on tämä selitettävissä, olenhan minä Rasumihinin asunnon edustalla! Enpä tiedä! Aivan kuin silloinkin... Olenko tullut tarkotuksella tänne vai sattumaltako? Muuten on saman tekevää ... luullakseni toissa päivänä sanoin ... että menisin _sitä seuraavana_ päivänä hänen luokseen; niin, ja siksi olen nyt tässä! Miksikä en nyt voisi mennä hänen luokseen?"...

Hän kulki portaita ylös viidenteen kerrokseen Rasumihin luo.

Tämä oli kotona, istui huoneessaan, kirjotti ja tuli itse avaamaan hänelle ovea. He eivät olleet nähneet toisiaan neljään kuukauteen. Rasumihin oli puettuna risaseen kotinuttuun ja paljaissa jaloissaan oli hänellä tohvelit; hänen partansa oli ajamaton ja kasvonsa pesemättömät; hän hämmästyi suuresti.

-- Miten sinun laitasi on? huudahti hän katsellen toveriaan kiireestä kantapäähän; sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi pitkän, hiljasen vihellyksen.

-- Noinko huonossa tilassa sinä olet? Voitathan sinä minutkin, lisäsi hän katsellen Raskolnikovin rääsyjä. -- Mutta istuhan, sinä kai olet väsyksissä! Ja kun Raskolnikov istuutui huomasi Rasumihin vasta, että hänen vieraansa oli sairas.

-- Sinähän olet todella sairas, etkö tiedä sitä? Hän aikoi koettaa Raskolnikovin valtimoa, mutta, tämä veti pois kätensä.

-- Ei ole tarpeen, sanoi hän; on tullut ... niin, minulla ei ole mitään opetustunteja ... tahtoisin mielelläni ... sitä paitsi, en tarvitse mitään opetustunteja.

-- Mitä? Sinähän hourailet! huomautti Rasumihin, joka lakkaamatta tarkasteli häntä.

-- Enkä, en minä houraile... Raskolnikov nousi. Mennessään Rasumihinin luo ei hän ollut ajatellut joutuvansa seisomaan silmä silmäkkäin tämän kanssa. Vasta nyt, tällä hetkellä, tunsi hän ettei hän kyennyt seisomaan silmä silmäkkäin kehenkään kanssa. Hän oli melkein pakahtua suuttumuksesta itseensä, vaikka oli vasta tuskin astunut kynnyksen yli.

-- Hyvästi, lausui hän äkkiä ja meni ovea kohti.

-- Mutta odotahan, odotahan; senkin houkkio!

-- Ei ole tarpeen! vastasi hän ja veti uudelleen kätensä takasin.