Part 3

"No sitten ymmärrämme toisemme, eikä minulla ole mitään muuta sanottavaa, vaan mene nyt juttelemaan Annan kanssa, minun Mikon kanssa avioliitto-välikirjaanne tehdessäni. Sen valmiiksi tultua, lähetän sanan teille."

Tätä ei tarvinnut Haavisten Jussille kahdesti sanoa. Ilo-mielin hän konki rappuja ylös Annan kamariin. Ovi oli raollansa. Jussi astui sisään, vaan seisahti oven suuhun, nähdessänsä Annan vuodattavan kyyneliä. Muutaman hetken siinä seisottuansa sanoi hän "hyvää huomenta!" Anna säikähti kuullessansa hänen karhean äänensä, väliäkuin hän olisi herännyt jostakin hirveästä unesta. Hän toipui kuitenkin pian hämmästyksestänsä ja käski häntä istumaan; Jussi täytti oitis hänen vaatimuksensa, istui alas, otti nuuska-rasian taskustansa ja pani muutaman hyvän kuormallisen tästä nenäänsä; hän tarjosi Annallekin, joka ei tainnut olla suutansa nauruun vetämättä. Vaan ehkä kohta Jussi nuuskasi, ei hän kuitenkaan tahtonut saada mielehistänsä puheen alkua, ja tosin se ei ole niin helppoa alkaa puhelemista kauniin tytön kanssa. Ensimmäiset sanat ovat usein työläimmät; monta monista rakastunutta nuorukaista on tälle salakarille venheensä pirstaksi laskenut; sillä yhtä mahdotointa kuin on huonetta rakentaa perustusta panematta, yhtä mahdotointa on myöskin puhetta alkaa mitään sanomatta. Viimein löysi Jussi aineen alkuun päästäksensä; jos se oli sopiva eli ei, päättäköön lukiamme; vaan ei hän sitä itse niin huonosti valituksi katsonut.

"Tänään tulee varmaan enempi vieraita, koska harakat nauravat niin herttaasti puutarhassa."

"Ei minun tiedostani."

"Se on aivan vaka merkki. Tuonan nauroivat kotonani samoin, ja ennenkuin tiesimme mitään, tuli pappiskunta."

"Sinä luulet niinmuodoin harakoilla olevan ennustus-hengen."

"En juuri sitäkään. Vaan tosin kyllä löytyy eläviä, jotka omat yhtä ymmärtäväisiä kuin ihmisetkin."

"Kumminkin kuin muutamat."

"Niin, tosin löytyy ihmisiäkin, jotka ovat joksensakin tyhmiä. Minulla esimerkiksi on yksi niin tölppömäinen palvelia, että tuskin luulen toista löytyvän. Uskotkosta, että hän tänään itseäni tänne valmistaissa asetti hevoset vanhain vaunuin eteen, ehkä minulla on koko viikko ollut satulamaakari ja maalari saadakseni uudet täksi päiväksi valmiiksi. Nämät ovatkin niin uljaat ja muhkeat, ettei toisia löydy koko seurakunnassa. Tosin ne ovat jotensakin kalliit, vaan minun mielestäni ei pidä jotakin uutta itsellensä laittaissa niin kopeekan päälle katsoman, semmenkin kuin on varoja siihen; eiköstä niin, vaan kuinkas luulet?"

"Sitä asiaa minä en ymmärrä. Isäni ei kysy koskaan semmoisissa neuvoja vaimoväeltä."

Moni olisi tosin tästä Annan pistävästä ja pilkkaavasta vastauksesta närkästynyt ja katsonut paraaksi olla vaiti; vaan Haaviston Jussi ei ollut niitä miehiä, jotka niin pian antavat itsensä pelottaa. Uudestaan nuuskaa nenäänsä pistettyä jatkoikin sen vuoksi:

"Hm, älä luule minua sentään niin tyhmäksi! Minä tiedän hyvin sinun sekä yhtä että toista ymmärtäväsi; juuri sen vuoksi olenkin sinua kosioinnut, ja isäsi on jo myöntynyt siihen; minä toivon sinunkin olevasi samasta ajatuksesta."

Tämä kysymys ei ollut Annalle odottamatoin; hän vastasi sen vuoksi: "Tässä kohdassa olen toisesta tuumasta. Minä en tahdo niin pian mennä naimisiin. Usein tarvitaan monta vuotta itseänsä näin tärkeässä asiassa päättää ja semmenkin pidempi tuttavuus, jos saatetaan jotakin onnea tulevaisissa ajoissa toivoa."

"Se on niin hyvä ensin kuin viimeinkin päätettynä", vastasi Jussi. "Sinä saatat olla vakuutettu naimistasi minun kanssani et koskaan katuvasi. Minulla on talo, joka kyllä taitaa emännän ruokkia, niin ettei köyhyyttä tarvitse pelätäsi; ja isäsi on luvannut minulle kahdeksan tuhatta riksiä koreuksia ostaakseni. Me tulemme elämään niinkuin paratiisissä. Saatatkos vielä parempaa toivoa?"

"Minä en rakasta köyhyyttä, vaan en myöskään pidä rikkautta epä-jumalanani; minä en halua mitään korkeemmin, kuin että, näitä molempia kohtia katsomatta, kiinittää sydämeni siihen, jota rakastan", sanoi Anna ja nousi ylös mennäksensä huoneesta.

"Odota vähän, odota!" huusi Jussi, "ei nyt niin h----n kiiru kumminkaan mahtane olla. Minulla on vielä enemmän sanottavaa. Kukatiesi rakastat jotakuta toista, etkä minua? Siinä tapauksessa olisi hauska saada tietää ketä. Huuto sanoo sinun Koiviston Kustaata rakastavasi, vaan ethän niin lapsellinen lienekkään?"

"Miksi se niin lapsellista olisi?" kysyi Anna.

"Kyllähän se lapsellista olisi, jos sinä, joka olet niin rikas, tulisit Kustaan vaimoksi, jolla on kyllä katsomista kuinka talostansa leivälle tulee. Yhtäläiset sopivat aina paraiten yhteen; sen vuoksi olemme me mielestäni väliäkuin toistamme vasten luodut, ja minä toistan vielä, mitä jo äsken sanoin, ettet suinkaan koskaan tule tätä naimistasi katumaan; sillä sinä saat tehdä ja hummastaa talossani, kuinka ikänäsi itse tahdot. Jos sinua haluttaa juoda kahveata kerran eli kaksi päiväänsä, on se vapaassa tahdossasi tehdä mielesi jälkeen siihen lupaa kysymättä. Vieläkös parempaa saatat toivoa? No, älä nyt enään niin nuhaiselta näytä, kaunis kultaseni! Tule ja anna minulle suuta avio-liittomme vahvistukseksi!" Jussi nousi seisoalleen ja likeni Annaa, halataksensa häntä, vaan tapaturma teki että kompastui laattialla olevaan palliin ja kaatui suullensa pöydän ylitse, joka tästä sai semmoisen täräyksen että kaksi sillä olevaa kaunista vesipulloa ja yksi kukka-astia meni rikki. Anna ei tainnut olla sydämellisesti nauramatta ja vielä suuremmaksi harmiksi Jussille kysyi hän: "Miltä suuteleminen maistui?" Samassa avasi oven ja meni tiehensä.

Jussi nousi ylös, niin pian kuin mahdollista oli, läpimärkänä kuin kaijakka. "Kirottu palli", sanoi hän itseksensä, "ja nuot vesipullotkin, joittenka piti menemän rikki. Minä luulen että uudet verka-vaatteeni tulivat vallan pilatuksi. Kaikki olisi sentään käynyt hyvin, jollei vaan morsiameni olisi katsellut kometiaa. Ehkä luulee minun niin honteloksi, etten koskaan taida seisoa jaloillani, koska nauroi niin herttaasti. Vaan, hiisi ollen, minä tahdon näyttää toista! Kyllä sitä ajattelin, että tänään jotakin mielikarvautta piti saamani, koska menneenä yönä unissani sain niin kovin paljon hopea-rahaa, ja pentele vieköön, eikö tänä aamuna kotoa lähteissäni kaikkein ensiksi tullut vanha ämmä vastaani! Ahaa, siinäpä se oli! Se velho on noitunut; vaan se on pian autettu. Jos kerta vaan luen isä-meidän takaperin, niin ei ole noitumisestaan mitään."

Jussi rupesi nyt lukemaan, vaan samassa tuli sana lautamieheltä, että kaikki oli valmista. Jussi luki kuitenkin rukouksensa loppuun, Vakuutettu nyt olevansa vapaa sekä pirusta että kaikesta hänen seurastansa. Vaan seuratkaamme häntä alas tupaan, nähdäksemme mimmoisen päätöksen asia siellä saa.

6.

Lautamies ja Mikko Matinpoika istuvat, molemmat totisina, vastatusten pöydän ääressä. Jussi seisoi vähän ulompana; myöskin hän näytti olevan ajatuksissa, ja vielä etäämmällä seisoivat Kaisa ja Anna, viimeinen vaaleana ja vapisevana, niinkuin ulpukka tyynen järven pinnalla. Hänen suunsa ei ollut naurussa, hänen silmissänsä ei ollut kyyneltä; hänen sydämensä vetäytyi kokoon. Hän oli muodoltansa enemmän kuolleen kuin elävän näköinen, ja tosin hän olisi tällä hetkellä katsonut kuoleman enkelin terve-tulleeksi vieraaksi.

Hirvittävää ja kauheaa on se, että yhdistää itsensä toiseen, jota ei taida rakastaa ja jonka pelkkä lässä-olokin jo saattaa nurjamieliseksi. Ainoastaan ajatuskin siitä on jo esi-maku iänkaikkisesta kadotuksesta. Ja kuinka monta eikö sentään, semmenkin yhteisessä kansassa, ole tullut tähän pakotetuksi! Hirvittävää on myöskin olla paikalla siinä tilassa, kuin isä ei mistään muusta syystä, kuin ainoastaan noudattaakseen omaa turha-mielisyyttänsä, menee uhraamaan lapsensa ajallisen onnen ja ilon. Sillä en suinkaan tahdo sanoa lautamiehen aikoneen niin tehdä, sillä hän luuli juuri tällä naimisella, jos se muutoin kävisi mielensä jälkeen, vahvistavansa tyttärensä onnen.

Lautamies otti avio-liitto-kirjan käteensä ja luki sen vakavalla äänellä. Sen tehtyä sanoi hän: "Minä toivon teidän molempain panevan nimenne tähän, ja Jumalan runsaalla mitalla siunaavan teidän liittonne. Tätä tärkeämpää paperia ette luullakseni koko elinaikananne vielä ole nimellänne vahvistaneet. En sen vuoksi ihmehtelekkään sinun, Anna, olevasi vähän tyhmistyksissä! Niin ovat tavallisesti aina naiset painavain asiain päätös-hetkillä; vaan ole hyvässä turvassa, sillä sinä saatat olla vakuutettu minun ei, tarkoin asiaa miettimättäni, naimistasi Jussin kanssa päättäneeni, ja ehket nyt ymmärtäne kuinka hyvin tarkoitan, tulet sen kuitenkin tulevina aikoina havaitsemaan, jolloin sitä enemmän kiität minua. Ota sen vuoksi kynä käteesi ja kirjoita nimesi!"

Kaisa tarttui lautamiestä käteen ja sanoi: "Minä olen turhaan koettanut saada Annaa tähän mieltymään; hän ei tahdo niin pian mennä naimisiin, ja kyllähän sen asian kanssa aikaa vielä onkin. Emmekö sen vuoksi saattaisi jättää tätä joksikuksi ajaksi sillensä? Ehkähän sitten paremmin suostuu siihen..."

"Sinä tahdot pitkittää asiaa?" sanoi lautamies vihoissansa. "Miksikä, sen aivan hyvin tiedän; te vedätte molemmat yhtä köyttä; vaan älkäätte luulko minua niin pettävänne, sillä minä olen teidän juonenne havainnut. Tässä ei auta turhat puheet, tule nyt oitis ja kirjoita!"

Niinkuin pahantekiä, joka horjuvin askelin menee mestattaa, lähestyi Anna pöytää; mutta hän ei ottanut kynää, vaan lankesi sen siaan polvillensa isänsä eteen, joka istui totisena ja synkeä-mielisenä. Se oli sydäntä liikuttavaa nähdä tämän kauniin tytön polvillansa rukoilevan isältänsä armahtamista. Maalari, joka olisi tahtonut kuvata rukoilevan enkelin, olisi tästä saanut kauniin ja sopivan mallin. Lukiamme luullee kukatiesi lautamiehen tulleen tästä liikutetuksi ja hellästi sulkeneen tytön syliinsä. Ei, hän tuuppasi hänen pois tyköänsä, kirous huulillansa.

"Tämä menee liian pitkälle," sanoi Pietari Mikonpoika, joka tähän asti oli istunut sanaakaan lausumatta. "Tämä menee liian pitkälle. Isä kiroo lapsensa, ja millä oikeudella hän sen tekee? Sen vuoksi, ettei tämä tahdo uhrata onneansa hänen ainoastaan omaa hyötyänsä tarkoittavain tuumien edestä. Hyvä Matti Antinpoika! Tahdothan sinä ihmisiltä pidettää ymmärtäväisenä miehenä; vaan nyt näytät merkkiä suuresta hulluudesta; sillä onkosta se viisaan työtä tahtoa pakottaa tytärtänsä naimiseen? Muista, että avio-liitto on pyhä, johonka kunkin pitää itsensä antaman vapaasta tahdosta, rakkauden lämpimällä tunnolla, vähintäkään tavaran suuruutta eli pienyyttä katsomatta. Ainoastaan silloin me täytämme Luojan korkeat tarkoitukset aviosäädyllä, ainoastaan silloin taidamme toivoa onnellisesti elävämme toisemme kanssa. Maailmassa löytyy kyllä surua ja murheita, niinkuin myöskin niitä ihmisiä, jotka koettavat saattaa elämämme päiviä katkeroiksi, ettei meidän tarvitse pitää rauhan rikkojaa omassa huoneessamme."

"Sinä oikein saarnaat," sanoi lautamies. "Luuletkosta sitten, että Anna tulisi Jussin kanssa onnettomaksi?"

"Kutsu sitä saarnaamiseksi eli miksis tahdot," vastasi Pietari Mikonpoika; "minä en kuitenkaan sano mitään muuta, kuin mikä on totta ja minkä olen nähnyt pakotetuista naimisista seuraavan. Sen katson myös velvollisuudekseni, koska tapaus ja asia niin vaativat; sillä minä en saattaisi koskaan rauhallisella omalla-tunnolla olla todistajana siihen avio-liittoon, johonka ei molemmat antaa omasta vapaasta tahdosta, vaan johonka jompikumpi pakotetaan. Mitä Annan onnellisuuteen tulee, en vähintäkään epäile sanoa suutani puhtaaksi. Ei suinkaan hän minun luullakseni Jussin kanssa monta iloista päivää tulisi elämään, koska ei hän häntä rakasta, ja Jussin puolesta olisi tapaus sama."

"Jollei hän nyt oitis ensi silmän räpäyksessä rakasta Jussia", vastasi lautamies, "niin saattaa hänen mielensä ajalle muuttua ja rakkaus hänenkin sydämessään syttyä, kuin he tulevat toinen toisensa likemmin tuntemaan. Yksi ensin, toinen sitten; eihän kaikki yhtä aikaa taida tapahtua. Minä tunnen monta, jotka ei alussa ensinkään ole toistansa rakastaneet, vaan jonkun ajan kuluttua toiseensa hyvin tytyneet; minä olen myöskin nähnyt niitä, jotka rakkauden suloisimmissa toivoissa ovat antauneet naimiseen, vaan jälkeenpäin eläneet niinkuin kissa ja koira."

"Tosin löytyy esimerkkiä molemmista", vastasi Pietari Mikonpoika; "vaan harvoin tavataan kuitenkin onnellista, jollekulle toiselle kannalle rakettua avio-iiittoa, kuin keskinäisen ja palavan rakkauden. Ulko-näkö pettää usein, niinkuin nähdään sanan laskustakin: Kaunis kakku päältä nähden, akanainen alta puolen. Kukatiesi ne, jotka sinun mielestäsi elävät paraassa sovussa ja rakkaudessa, ovatkin peräti onnettomat, koska koettavat peittää suruansa ja murhettansa teetellyllä ilolla. Niitä löytyy myös, jotka luulevat itsensä rakastuneeksi, tyynemmin ajattelematta, missä totinen rakkaus itsensä osottaa; jotka ainoastaan hetken mieltymisestä johonkuhun eli vieteltynä sydämensä ensi liikutuksesta jonkun kauniista muodosta antavat itsensä yhteyteen, jota sitten kaiken elin-aikansa katuvat. Minun mielestäni pitää sen vuoksi ensiksi tyyni tunteman sen, johonka aikoo kiinittää elämänsä vaiheet, eikä tavallisuuden jälkeen jättämän kaikkea sattumukselle. Kuin nyt sillä tavalla paraasta järjestään ja koettelemuksesta oman mielensä mukaan on valinnut jonkun, jota taitaa rakastaa, saattaa myös turvallisesti luottaa Jumalan kaikkea paraasen ohjaavaan huolenpitoon."

"Ennenkuins pidemmältä puhut," sanoi lautamies, "tahdon asettaa yhden kysymyksen vastataksesi: jos sinulla olisi naitava tytär ja hänen naimisiin aikoissaan pälkähtäisi päähänsä yhdistää itsensä semmoiseen, joka nähtävästi pikemmin eli myöhemmin saattaisi sekä hänen että sinun kerjäläiseksi, antaisitko hänelle vallan tehdä mielensä jälkeen eli koettaisitkos valaista häntä sokeudessaan?"

"Tosin minä hänelle näyttäisin vaaran päätöksestään, ja jos hän olisi ymmärtäväinen lapsi, tytyisi hän neuvoihini ja varoituksihini. Vaan sen vuoksi en suinkaan tahtoisi häntä pakottaa toista ottamaan. Taidanhan minä kukatiesi erehtyä yhtä hyvin kuin hänkin, ja kuinka surullista ja sydäntä painavaa eikö se olisi, jos sydäntäni vanhoilla päivilläni kalvaisi soimaus, että olen vikapää lapseni onnettomuuteen; kirouksen koko paino tapaisi minua itseäni. Vaan jos tyttö sen siaan saa tehdä oman päänsä jälkeen, ei hänellä ole ketään muuta syytettävänä onnettomuuteensa, ja varmaan hän sen vuoksi levollisemmasti kantaa kärsimyksensä. Tosin se olisi ikävää nähdä lapseni onnettomana, vaan suuri lohdutus murheessa olisi kuitenkin hyvä oma-tuntoni, etten itse pienintäkään ole tähän syypää. Vaan eihän meidän, hyvä lautamies, niin pitkiä puheita tästä tarvitse pitää! Mitään semmoista ei saata tulla kysymykseenkään. Anna on ymmärtäväinen tyttö, hän ei koskaan taida valita niin kelvotointa, kuin sinä luulet."

"Semmoisesta tässä juuri onkin kysymys. Anna on sanonut minulle vasta silmiäni tahtovansa mennä naimiseen Koiviston Kustaan kanssa, ja sehän silmi-nähtävästi olisi suurin kaikista hulluuksista."

"Miksi niin? Minä en siinä saata nähdä mitään hulluutta", vastasi Pietari Mikonpoika. "Kustaa on vilpas ja toimelias nuorukainen ja hänestä tulee ajalle kelpo talonmies."

Näillä sanoilla oli sama vaikutus kuin jos salama olisi tavannut jokaista heistä. Lautamiehen kiukku nousi korkeimmalleen; hän väänteli suutansa, puri hampaitansa ja katseli viha-silmin ympäristöänsä. Jussi seisoi kuin palavilla hiilillä. Paljaasta hämmästyksestä hän unohti kokonaan nuuska-rasiansa, jolla tavallisesti aina muutoin neuvottomilla hetkillä tapasi lohduttaa itseänsä. Vaan toisin oli tapaus Annan kanssa; hänelle olivat Pietari Mikonpojan sanat parantava voide, joka samalla hetkellä tunki läpitse jokaisen jäsenen koko hänen olennossansa; hän ei enään seisonut surullisena ja kärsivän näköisenä, vaan pikemmin iloisena ja väliäkuin voitolla. Mutta hänen ilonsa oli lyhy, sillä lautamies lausui vihoissapäin:

"Tosin Kustaa on vilpas nuorukainen, vaan myöskin ylpeä konna, ja ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ei hänestä koskaan oikein kelvollista miestä tule. Se olisi saattanut tapahtua, jollei hän olisi lukenut. Vaan nyt hän ainoastan tahtoo istua lukemassa; hän ostaa kirjoja ja pitää sanomalehtiä. Mitä p----tä talonpoika semmoisilla tekee. Muistatkosta hänen esittelemistänsä kerran pitäjän kokouksessa laina-kirjaston asettamisesta seurakuntaan, joka olisi tullut maksamaan pitäjän miehille sata riksiä, väliäkuin ei meillä olisi muuhun rahaamme pantavaa. Minä annoinkin hänelle silloin kelpo muistopalan, jonka toivon sattuneen hyvään maahan. Jos hän vaan olisi saanut aikomuksensa matkaan saatetuksi, olisi siitä seurannut, että suuri osa pojistamme olisi ruvennut lukua harjoittamaan ja työt olisivat jääneet sillensä, joka sotii vallan Jumalan käskyjä ja vaatimuksia vastaan; sillä niissä seisoo: Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi, ja myöskin: joka ei tahdo tehdä työtä, hänen ei myöskään pidä syömän."

"Sinä päätät väärin", sanoi Pietari Mikonpoika. "Kustaalla ei ollut mitään senkaltaista aikomusta esittelemisellään. Hän on itse elävä esimerkki siitä; täällä ei löydy koko seurakunnassa toista, joka paremmalla toimella ja huolella pitää taloansa, ja sanomalehtien pitäminen ei suinkaan saata olla vahingollinen; ei kellään talonpojalla ole niin suurta kiirutta töitten kanssa, ettei joskus löytyisi väli-aikoja, jolloin hän ei tee mitään, ja silloin tosin on hyödyllisempi viettää aikansa lukemisella kuin viinapullon vieressä. Usein saattaa myös sanomalehdistä jotakin hyödyllistä ja opettavaista tulla tietämään. Ihminen ei elä ainoastaan itseänsä vasten; hän on myöskin jäsen kansakunnasta, ja hänen täytyy sen vuoksi vaikuttaa tämän hyödyksi ja edistykseksi. Saattaaksensa tämän oikein tehdä, on hän sekä sivistyksen että valistuksen tarpeessa; sillä näitten molempain puutteessa hän ei taida suurta hyvää vaikuttaa. Käsitys näitten tarpeellisuudesta leviää päivä päivältä yhä laviammalle, oppineemme tekevät työtä tekemistään näitten edistymiseksi, ja pyrkimisensä ja vaivansa tulevat tosin tulevina aikoina kantamaan kauniin hedelmän. Valistus edistyy, vaan pitkällöisesti, ehkä se saattaisi jättiläis-askelin astuskella, jos vaan yhteinen kansa sitä suuremmalla lämpömäisyydellä kohkelisi. Jos Kustaan esittelemistä tällä tavoin katselemme, niin se ei suinkaan ollut hyljättävä."

"Katselkaamme sitä kuinka hyvänsä", lausui lautamies, "niin en kuitenkaan ota sanaakaan takaisin siitä, mitä olen sanonut, ja minua ihmehdyttä, että sinä saatat toisin puhua. Mitähän hyötyä sanomalehdistä olisi? Eiväthän ne tee mitään muuta, kuin lykkäävät valhetta niin paljon kuin ehtivät ja ennättävät. Eivätkä häpeä itse kuningastakin vastaan kirjoittaa, väliäkuin hän ei osaisi ilman heitä maata ja valtakuntaa hallita; ja kuinka kohtaavat he meidän maaherraamme, josta rehellisyydessä ja kunnollisuudessa ei miestä parata? Tämän päälle en taida ajatella villiin tulematta, ja jos minä joskus tapaan nämät sanomalehti-herrat, niin katsokoot selkä-nahkansa."

"Monta aikaa ei ole vielä kulunut, kuin minä ajattelin melkein samoin," sanoi Pietari Mikonpoika, "vaan nyt minulla on sanomalehdistä aivan toiset tuumat, jotka tahdon sinullekin osottaa, jos vaan mitään virkkaamatta tahdot kuudella, etkä niinkuin äskein pienimmästäkin sanasta, joka sattuu vähän happamalta maistumaan, syty tuleen; sillä semmenkin tarvitaan kärsimystä ja malttamusta jotakin asiaa tutkittaissa, jos sen kanssa toivotaan perälle tulla."

"Ensiksi on muistettava, että täällä löytyy monellaisia ihmisiä, sen vuoksi myöskin monellaisia sanomalehtiä; ja koska ei kukaan ihminen ole täydellinen. Niin ei myöskään mikään sanomalehti saata olla vioitta ja vaillinaisuuksitta, ehkä nämät vaillinaisuudet saattavat löytyä suuremmassa eli pienemmässä mitassa, sen jälkeen kuin kirjoittajain aikeet ovat hyvät eli ilkeät, heidän ymmärryksensä selvä eli pimeä. Yksi sanomalehti on saattanut päättää tehdä valkoisen mustaksi, eli päin vastoin. Toinen taas on saattanut päättää puhua totuuden koreuksitta, maaherraa ja muita ylhäisiä herroja pelkäämättä, ainoastaan kuudellen sitä ääntä, joka puhuu hänen sielunsa syvyydestä syntymämaan hyödyksi. Semmoinen sanomalehti voittaa aina kaikkein totuudesta pitäväin ja valistusta ja sivistystä rakastavain ihmisten mieli-suosion, sen siaan kuin se edellinen, jolla on valhe johdattajana ja joka nostaa eripuraisuutta ja vihaa kansakunnassa, on mielukas ainoastaan yhtä-ajattelevaisille ihmisille, jotka enemmän rakastavat pimeyttä kuin valkeutta. Toiseksi ei pidä koskaan sokean tavalla uskoman mitään sanomalehteä, vaan lukeissansa myöskin luottaman omaan järkeensä; ei myöskään pidä katsoman kaikkea, jota ei ymmärrä, mahdottomaksi, sillä usein saattavat asiat, joita ei meidän järkemme käsitä, toisille lukioille olla aivan suuresta arvosta. Kolmanneksi on muistettava, että jollei täällä löytyisi sanomalehtiä, jotka pitäisivät ylhäisiä herroja silmällä, saattaisivat nämät tehdä niin pahoin kuin ikänänsä tahtoisivat, muun kansan tätä vähintäkään aavistamatta. Näemmehän melkein joka päivä, kuinka yksi ja toinen meidän rahakkaista herroistamme koettaa aikomuksiansa väki-sanoilla matkaan saattaa köyhän kustannuksen päälle. Tämä onnistuisikin täydellisesti jollei näitä pahoin moitituita sanomalehtiä löytyisi, joita laitetaan kaikisten enemmm silloin, kuin he sakistelevat vallan omaisia. Lisäksi, kuinkahan kävisi herrain päivissämme, jollei sanomalehtiä löytyisi? Emmehän saattaisi tietää, jos meidän sinne lähetettymme tarkoittaisivat omaa eli yhteistä hyötyä, jos seuraisivat omaa mieltänsä eli antaisivat väliäkuin nuora kaulassa taluttaa itseänsä toisilta, sanalla sanottu, jos olisivat ansainneet tämän suuren luottamuksemme eli ei. Tästä näet niin muodoin sanomalehtien ei suinkaan olevan moitteen alaisien eli hyljättävien, ja minä menen niin pitkälle, että katson nämät tarpeellisiksi jokaiselle talonpojalle, jolla vaan on varaa siihen ja jolle isän-maan kunnia ja seisovaisuus on jostakin arvosta."

"Sanot, mitä sanonet", vastasi lautamies, jolla ei ollut muita sanoja kumota Pietari Mikonpojan puolustusta sanomalehdistä, kuin nämät vanhat: "ainoastaan raamattu ja virsi-kirja ovat talonpoikaisessa säädyssä tarpeelliset kirjat", jonka hän vakuutti kirkkoherralta monta monista kertaa kuulleensa. Mitä taas sanomalehtiin tulee, niin oli kirkkoherra maininnut yhtä, nimeltä Iltalehti, hyvin halventavaisilla sanoilla, ja hän nyt ymmärtänee niitten päälle, jos joku toinenkin.

Pietari Mikonpoika taas vakuutti tätä moitittua sanomalehteä kaikista paraaksi ja lisäsi siihen: "Syy kirkkoherran närään Ilta-lehteä vastaan on se, että kuin hän muutama vuosi takaperin oli valittu maamme rahaston tilaa tutkistelemaan, luuli hän siellä saavansa tehdä niinkuin täällä kotonakin; hän rupesi sen vuoksi liian omavaltaisesti menettämään, vaan nyt hänen oli toisellaisten miesten kanssa tehtävä, kuin meidän tyhmäin talonpoikain. Sen vuoksi kävikin aivan toisin. Ilta-lehti teki kirkkoherran sopimattoman käytöksen kansalle tiettäväksi ja antoi hänelle siinä sivussa kelpo lailla hyvin ansaituita nuhteita, josta seurasi, että kirkkoherra riensi kiiruusti kotio, vähäksi kunniaksi sekä itselleen että niille, joittenka asiaa oli ajanut. Siitä hetkestä on kirkkoherra ollut kaiken paremman tiedon vihamies. Näyttää melkein, kuin me saisimme maksaa, mitä hän on rikkonut; sillä nyt hän tahtoo hallita seurakunnassa samoin, kuin historia mainitsee muinaisista sylkki-kuninkaista. Ja tämä ei ole hänelle työlästä, semmenkin kuin sekä sinä että moni muu autat häntä kaikissa hänen toimissaan, ei suinkaan köyhä-raukkojen hyödyksi, jotka saattaisivat tarvita rahansa muuhun, kuin turhiin maksoihin. Vaan se oikein taitaa naurattaa, ettei kirkkoherra pidä uskollisistansa suurempaa lukua, kuin lapsi puusta tehdyistä leikki-kaluistansa, jotka hän saa liikkeelle kuin vaan tahtoo, hyvin tietäin, että nämät eivät sentään ole muuta kuin puunpalaisia."