Part 2

Se hyvänpuheliainen nuorukainen vaikeni. Oliko se muisto lapsuuden hauskoista ajoista eli toivo tulevista, joka tällä hetkellä läpitse-tunki Annan sielun? Minä en tosin sitä tiedä! Vaan sen tiedän, että hänen otsansa valkeni, silmänsä loistivat, poskensa punottivat ja suunsa oli naurulla. Hän oli iloinen, eikä se ihmeellistä ollutkaan, sillä molemmat istuivat käsi kädessä, unohtain maailman murheet ja ehkä hereillänsä kuitenkin vaipuneina suloisiin unihin. Lukiani! oletkos koskaan rakastanut -- rakastanut sanan oikeassa merkityksessä? Ah! Silloin on sinullakin semmoisia hetkiä ollut, ja minun ei tarvitse näistä sinulle kertoa. Vaan jos ei rakkaus ikänänsä ole säteillänsä sydäntäsi sytyttänyt, olisi koetukseni näistä kertoa ainoastaan turha vaiva.

Molempain vähän aikaa ääneti oltua, sanoi Anna viimein, laskein kätensä nuorukaisen otsalle: "Ah! kuinka sinun kasvosi ovat käyneet kelmeeksi! En ollut sinua tullessasi ensin tunteakkaan; tosin sinä olet mahtanut olla kovasti kipeä?"

"Sangen kovasti minua on tauti ransinut ja jollei lääkärin apua aikanansa olisi tullut, emme tässä maailmassa suinkaan toistamme enään olisi nähneet. Lämmin-tauti on aivan kovaa sairastaa; usiammat siitä menevät hautaan. Tosin myöskin monta kuolee huolimattomasta hoinnosta, koska suurimmalla osalla yhteisestä kansastamme on se hullu luulo, lääkärin apua hakea olevan synnin; 'kyllä Jumala auttaa.' Eivätkä saata ymmärtää lääkärin ainoastaan Jumalan avulla sairasta kuoleman kynsistä taitavan pelastaa. Vaan älkäämme nyt tällä hetkellä enään siitä puhuko; minä olen nyt jälleen terve, ja ethän minua sen vuoksi hyljänne, että kasvoni ovat entistä kelveemmät."

"En, en suinkaan! Sitä sydämellisemmästi minä sinua rakastan. Vielä pikkuisena lapsena ollessani sanoit kerran minulle kuun olevan rakkauden auringon; siitä hetkestä olen häntä sanomattomasti rakastanut, ja hän on kuitenkin mielestäni monta vertaa sinua kelmeempi. Vaan miksis nuhtelit minua siitä, etten sairastaissasi sinua ole käynyt tervehtämässä? Sinä tiedät kuitenkin aivan hyvin isäni ei koko vuoden mittaan kertaakaan siihen lupaa antaneen. Syytä siihen en tiedä; vaan joka kerta kysyissäni pimenee hänen otsansa ja hän näyttää niin vihaiselta, että minä muuta vastausta odottamatta, kuin minkä jo olen lukenut hänen kovissa kasvoissansa, menen tieheni."

Näistä sanoista hämmästyi Kustaa ja hänen kasvonsa kävivät vielä kelmeemmäksi; joka tällä hetkellä olisi tainnut nähdä hänen sydämensä syvyyteen, olisi tosin havainnut pimeän, ei pienimmältäkään toivon säteeltä valaistun rotkon. Vaan Anna jatkoi huomaamatta Kustaan hämmästystä ja liikutuksia hänen sielussansa: "Semmoisina hetkinä on suloista olla yksinänsä ja hiljaisuudessa itkeä. Monta monista kertaa rukoilin minä sinun edestäsi Jumalaa ja hän kuuli rukoukseni; sillä enkelin ääni kuiskasi korvaani meidän kohta toisemme näkevämme. -- Kustaa! sinä olet suutoin sanatoin; sinun on kukatiesi vilu; ehtoo on vilpeä ja sumu kylmä; me olemme istuneet liian kauan."

"Emme suinkaan ole istuneet liian kauaa," vastasi Kustaa. "Minun ei myöskään ole vilu; minä ainoastaan ajattelin tulevaista aikaa. Anna! sinä et tunne maailmaa tuhansine juonineen, ja onnellinen sinä, jos et tätä koskaan tulisi tuntemaan. Mielelläni tahtoisin salata, mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, vaan se on kerran kuitenkin tapahtuva, ja sentähden niin hyvin nyt kuin toiste! Minä tiedän sinun minua niin sydämellisesti rakastavan kuin ikänänsä joku taitaa rakastaa, ja yhtä sydämellisesti rakastan minä sinua; sinun tähtesi jätin lukemisen ja päätin ruveta talonpojaksi. Tätä en suinkaan kadu; sillä ihminen taitaa olla hyödyllinen missä tilassa hyvänsä, kuin hän vaan tahtoo. Vaan minä en miettinyt niitä esteitä, jotka saattavat olla yhdistystämme vastaan. Minua aavistaa isäsi tahtovan naittaa sinua suureen tavaraan, mielestäsi huolimatta."

"Sinä erehdyt, Kustaa," sanoi Anna. "Isäni on kyllä kova ja järkähtämätöin; vaan niin julma hän ei saata olla. Hän sanoo aina onnellisuuttani tarkoittavansa, ja seisoohan katkismuksessa elämän oikean arvon ja onnellisuuden ei olevan korkeudessa, rikkaudessa eli maallisissa tavaroissa. Kuinkasta hän sitten saattaisi minulta kieltää anomistani? Eihän meidän taivaallinen isämmekään lapsiltansa kiellä, mitä anovat, kuin he vaan ovat kuuliaisia ja vanhurskaita."

Näissä sanoissa löytyi niin paljon lapsellista luottamusta, ettei Kustaa sanonutkaan mitä juuri oli sanomaisillaan; sen siaan syleili hellästi tätä hoikkaa tyttöä ja suuteli hänen punaisia huuliansa. Samassa kohisi pieni tuulen puuska laksossa ja pudisti ruusu-pensasta, niin että ruusut vuodattivat kyyneliä, jotka pienien hopea-helmien näköisinä vierivät sametti-hienoon maahan.

"Nyt on jo puoli-yö", kuiskasi Kustaa, "meidän täytyy erota! Mittumaari-aatto-ehtoona tapaamme toisemme jälleen; siksi hyvästi!" "Hyvää yötä," vastasi Anna ja meni köykäisin askelin kotio päin.

3.

Kotio tultuansa kiipesi Anna hiljaa rappuja myöden ylös pieneen, huonerakennuksen toisessa kerrassa olevaan kamariinsa. Oven suljettuansa avasi kohta järven puolehisen akkunan, vaan turhaan katsoi hän ulos; sumu ja pimeys oli asettunut näitten toistansa rakastavien välille. Sen vuoksi sulki akkunan, pani maata pehmeälle sialleen, vaan ensi kerran eläissänsä puuttui häneltä koko yönä uni. Ajatus, ettei isänsä mahtaisi suostua hänen yhdistykseensä niin sydämellisesti rakastetun Kustaansa kanssa, karkoitti unen silmistänsä. Sen päälle ei ollut koskaan ennen ajatellutkaan; ja koskapa seitsemäntoista vuotinen tyttö, jonka sydän on rakkauden säkeiltä tullut sytytetyksi, jonkun muun asian, kuin rakkauden ja ilon päälle ajattelee? Toivo rakentaa silloin linnoja, jotka raukeevat tyhjään; vasta jälkeenpäin näyttää koettelmus elämän vaiheista, kuinka monta suloista toivoa on turhaan rauennut. Nyt vasta rupesi arvelemaan miksi isänsä häntä oli kieltänyt Kustaata tervehtämästä. -- Kukatiesi sen vuoksi, että rakastan häntä? Ei, se on mahdotointa! Kustaa on niin rehellinen ja hyvänluontoinen; ei kellään ihmisellä sovi häntä vastaan mitään olla, ja isäni on myös hyvänluontoinen; hän ei suinkaan tahdo minua pakottaa; semmoisen epäluulon on joku paha henki Kustaan sieluun istuttanut. Vaan ei! Kustaan sielu on puhdas, sinne ei pääse mikään paha henki. Ainoastaan hyvät henget pitävät siellä asuntoansa.

Tämmöisissä levottomissa ajatuksissa kului yö. Aamu läheni, luonnon suuressa valtakunnassa heräsi kaikki eloon ja liikuntoon. Käet, nämät metsän vartiat, kukkuivat puissa ja linnut visertivät suloisilla äänillään iloista aamu-virttänsä. Anna avasi taas akkunan. Lempeä länsi-tuuli kuiskasi aamu-tervehdyksensä hänen korvaansa ja saatti levottoman sydämensä jälleen tyyneksi. Aamu-rukouksensa luettua, jota ei koskaan unohtanut eli laimilyönyt, rupesi kastamaan kukkiansa, jotka savi-astioissa siellä täällä seisoivat huoneessa. Tämän kanssa askaroitessansa aukeni ovi, ja lautamies astui sisään. Tulonsa näin aikaisin oli sekä kummallista että odottamatointa, pelko ja vapistus syttyi niin kovasti Annan sydämessä, että oli melkein pyörtymäisillään. Vaan silmäys isänsä kasvoihin vakuutti hänen tulevan aivan ystävällisessä asiassa.

"Ylähällä jo näin aikaisin," sanoi lautamies, "ja päälliseksi vielä täydessä työssä kukkiesi kanssa! Se on tarpeetointa vaivaa; sillä ulkona niityllä kasvaa tuhansittain kukkia pienimmättäkään hoinnotta. Vaan jos se huvittaa sinua, mahdat mielelläsi antaa heille kaiken tarpeellisen hoinnon; se näyttää sinun ainoastaan liikkeellä tahtovasi olla, ja ei taida häiritä muita askareitasi."

"Niistä tulee myös hyvä lemu huoneesen," vastasi Anna. "Lääkäri sanoi viimein täällä ollessaan kukkien pitämisen huoneessa olevan aivan terveellistä. Jostakusta kirjasta olen myöskin lukenut muutamilla kukilla olevan hyödyllisen vaikutuksen."

"Lääkärien puheista ei tarvitse huoliasi," sanoi lautamies, "heillä on enimmittäin vääryys. Sen saattaa nähdä usiammista heidän määräyksiensä jälkeen elävistä herrasväistä. Ei myöskään kaikellaisia joissakuissa kirjoissa löytyviä lorutuksia tarvitse uskoasi; niitä löytyy paljon, jotka kirjoittavat ainoastaan hupaa ajankulua laiskuudessa eläville ihmisille toimittaaksensa. Semmoiset kirjat ovat ainoastaan vahingollisia. Raamattu ja Virsi-kirja ovat ainoat talonpoikaisessa säädyssä tarpeelliset ja luettavat kirjat."

Mielellänsä olisi Anna tässä kohdassa isäänsä vastaan sanonut, vaan tietäin hänen pienimmästäkin vastustamisesta närkästyvän ei puhunut mitään. Lautamies lisäsi: "Nyt minulla on jotakin aivan toista sinulle sanottavaa. Olet nyt jo niin vanha että tarvitsee ajatellasi jotakin muuta, ei vaan kukkiasi hointaa ja itseäsi huvitella; tähän saakka olen käytökselläsi ollut aivan tytyväinen, ja toivon tästäkin lähin mieltäni noudattavasi. Niinkuin tiedät, on sinulla ollut monta kosioitsiaa, vaan osittain nuoruutesi tähden, osittain muista syistä olen viivyttänyt naimistasi. Vaan nyt on aika sisällä; sen vuoksi toivoisin sinun tulevasi naiduksi Haaviston Jussin kanssa; hän on rikkain nuorukainen koko kihlakunnassamme, ja jos hänen hyljäät, ei ketään semmoista enään koskaan tule tarjolle. Ajattele sen vuoksi asian päälle; minun lupaukseni on hän jo saanut, ja jos tahdot vanhempiasi totella, annat myöskin _sinä_ hänelle lupauksesi!"

Anna vuorottain punehtui ja valjehtui; rintansa oli kokoon kypertymäisillään; moneen hetkeen ei saanut sanaakaan sanotuksi. Viimein vastasi hän: "hyvä isä, Jussin kanssa en tahdo tulla naiduksi. Sydämeni on toisen oma, ja minä olen vakuutettu teidän mielistyvänne valittuuni."

"Sinä et tahdo; sydämesi on toisen oma, ja et häpeä tätä isällesi vasta kasvoja sanoa. Vaan muista, että sydämesi ja kaikki omasi on minun... Kenenkä sitten olet sydämesi luvannut, ja miksi olet niin vakuutettu minun suostumuksestani? Ymmärtääkseni mahtanee olla jollekulle reippaalle herralle, joka on kaikellaisia hulluuksia korvaasi kuiskannut."

Nämät sanat saattoivat Annan vapisemaan; isänsä ei ollut koskaan ennen häntä näin nuhtelevalla äänellä puhutellut. Ehkä kovuus oli pää-omaisuus luonnossansa, oli hän kuitenkin aina lempeydellä kohdellut tytärtänsä, ja Annan ylistykseksi saatamme sanoa hänen aina, niinkuin tottelevaisen lapsen tulee tehdä, vanhempainsa tahdon jälkeen itsensä käyttäneen. Ei sen vuoksi arvellutkaan rehellisesti isällensä totuutta sanoa, ehkä äänensä vapisi vastatessaan:

"Herroista ei suinkaan kukaan ole korvaani mitään kuiskannut. Koiviston Kustaa on saanut sydämeni; häntä olen jo lapsuudestani rakastanut; häntä olen vannonut rakastaa ja hänelle uskollinen olla aina kuolemaani asti, ottain tähdet taivaalla, kukat maassa ja linnut ilmassa todistajiksi valastani. Leivonen kuuli valani, yleni taivaalle ja jutteli, mitä oli kuullut, Jumalalle. Hän kirjoitti joka sanan kaikkitietäväisyyden kirjaansa, vaan ei hän vihastunut; miksipä te vihastutte? Kuulisitte kuinka hyvää Kustaa puhun kaikista ihmisistä, tietäisitte mikä hyvä enkeli asuu hänen sielussansa, niin tosin suostuisitte yhdistykseemme, ja iloisina ja onnellisina siunaisimme teitä niinkuin hyväntekiätämme."

"Suusi kiini lorunesi!" ärjäsi lautamies ukkosen äänellä. "Sinä Kustaan kanssa naimiseen! Siitä ei tule mitään! Onko sinulla täysi järkesi jälellä, vai piruko sinua riivaa. Hm, hm, niinmuodoin Kustaa, joka takaperäisiä ajatuksiaan aivoihisi on istuttanut. Kyllä sitä ajattelin jotakin semmoista hänellä olevan mielessään, kaksi vuotta takaperin täällä tavan takaa juostessaan; vaan jos Jumala minulle suo elon päiviä, saatan hankkeensa turhaksi, se on nyt totinen tosi; älä minulle tästä lähin hänestä enään sanaakaan virkkaa! Minä olen päättänyt sinun Jussin kanssa tulevasi naiduksi, ja minun tahtoni on sinun lakisi. Älä luule minun tätä, tulevaista aikaa ajattelematta, päättäneeni. Jumala tietää minun onnellisuuttasi tarkoittavan."

"Herra siunaa! mikä täällä nyt on?" huusi Kaisa, samassa sisään tullen. "Etkös näe, että Anna pyörtyy!" Anna kaatui takaperin vuoteelle, jäsentäkään järkähyttämättä. Molemmat hämmästyivät, vaan äiti juoksi niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista oli noutamaan kylmää vettä, jolla hautoi hänen ohauksiaan.

Heikko puna, jommoinen se väliin nähdään taivaan reunalla, nousi vähitellen Annan poskille, ja hän rupesi tointumaan.

"Ei enään mitään vaaraa; Anna virkoo kyllä," sanoi lautamies ja meni tiehensä.

Anna nousi ylös, lankesi äitensä kaulaan ja rupesi katkerasti itkemään. "Tahdotko sinäkin minua pakottaa?" sanoi hän. "Ah, en ikänänsä!" huokasi äiti, lempeästi tytärtänsä syleillen. Anna jutteli nyt mitä hänen ja isänsä välillä oli tapahtunut, ja äiti jo aikaa tietäin hänen Kustaata rakastavan koitti lohduttaa häntä, vakuuttain Kustaan puolta pitävänsä. Tämä oli aikomuksensakin; sillä Kustaa oli siveällä ja vilppaalla käytöksellään niin ämmän suosion voittanut, että oli valmis häntä pilviin ylistämään, eikä enempää kuin Annakaan saattanut ymmärtää, mitä lautamiehellä mahtoi olla häntä vastaan, koska muutoin kaikilta, jotka hänen tunsivat, oli rakastettu ja arvossa pidetty.

Jo pienenä poikana oli Kustaa päättänyt lukea papiksi, ja sen vuoksi tullutkin jo viidentoista vuoden vanhana, näytettyään itsellänsä siihen tarpeelliset taidot olevan yli-opistoon kirjoitetuksi; vaan nyt kuoli isänsä, ja poika näki rahan puutteesta mahdottomaksi oloansa yli-opistossa, taitoansa kartuttaakseen, pidentää. Tästä syystä kääntyi jälleen talonpoikaiseen säätyyn, ja oli nyt kertomuksemme aikaan ainoastaan kahdenkolmatta vuoden vanha. Taitonsa ja järkinäinen käytöksensä oli saattanut hänen seurakunnan miehiltä arvossa pidetyksi ja päälleluotettavaksi; ainoastaan muutamat ei tätä tehneet. Aikomuksensa oli suurempaa valistusta yhteisessä kansassa levittää. Tätä saattaakseen toimeen esitteli pitäjän kokouksessa lainakirjaston asettamisesta ja järjestyttämisestä seurakuntaan. Sivistyneemmät talonpojat sydämestänsä tähän mielistyivät, vaan lautamies ja hänen kaltaisensa katsoivat tämän aivan tarpeettomaksi, jonka vuoksi olivatkin kovin tätä vastaan. Aikomuksensa tukahutettiin näin jo kapalossansa, ja siitä hetkestä oli Kustaa silmän tikkuna lautamiehelle. Ennen hän oli melkein joka sunnuntaina Ruusulaksossa, jolloin rakkain ja hupaisin ajankulunsa oli Annaa lukemaan ja kirjoittamaan opettaa. Aikaisin ahkeroitsi hän hänen sielunsa omaisuuksia viljellä ja ahkeroitsemisensa onnistui, sillä Anna oli luonnolta varustettu onnellisella käsityksellä ja selvällä ymmärryksellä. Joka kerta pois mennessään hän jätti hänelle jonkun tarpeellisen kirjan väli-hetkillänsä luettavaksi. Näin onnistui Kustaalle saattaa Annalle talonpoikaisessa säädyssä harvoin tavattavan sivistyksen, joka tekikin hänen niin suloiseksi ja rakastettavaksi kanssa-käymisessään. Alussa hän rakasti Kustaata kaikella lapsellisella ystävyydellä, vaan vähitellen muuttui ystävyys molemmin puolin rakkaudeksi, ja he vannoivat toistansa ikuisesti rakastaa ja toisellensa uskolliset olla. Ei sen vuoksi ollutkaan ihmeellistä että hän pyörtyi, kuultuansa isänsä kovat sanat. Vaan äitensä hellä syleileminen saattoi hänen kohta levolliseksi, ja murheettomana meni hän tavallisille askareilleen, siinä iloisessa toivossa, että ensi keskiviikkona oli mittumaari-aatto.

4.

Aurinko on laskemaisillaan; viimeiset säteensä kirmaavat vielä värisevillä lehdillä; vähitellen käärii hän ympärillensä ruusu-vaippansa ja menee lepäämään länsi-meren purppura-karvaisin aaltoihin. Ehtootuuli suhisee viheriäisissä puissa, lehdet huiskuvat, kyhkyinen kuhertaa hellää rakkauttansa puolisolleen, myöskin yksi ja toinen muista linnuista visertää iloisena suloista virttänsä, kukat sulkevat silmänsä, lilja, puetettu kiiltävillä kasi-helmillä, nojautuu maahan, perhoset ottavat yösiansa hyvältä lemuaviin ruusuihin, ehtookello soi laksossa, työmies nostaa lakkiansa, pyhkää hien otsastansa ja jättää, väsyneenä päivän kuumuudesta ja raskaasta työstä, lapionsa ja sahransa. Paimenet tulevat kotio, koristettuina kukilla, laulain yksi-äänisiä veisujaan. Kaikki luonnon valtakunnassa menee levolle; ainoastaan yö-rastas ja koski valvovat ja laulavat kylän nuorison kanssa: Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo.

Viheriäisellä tasaisella paikalla, lurisevan lähteen vieressä, ei kaukana H----n kartanosta on salko, koristettu maasta latvassa heiluvaan sini-keltaiseen liinaan saakka kukilla, nostettu pystyyn. Tänne on kylän nuoriso kokoontunut. Katso, mimmoinen kirjava joukko! Pojat sinisissä sarka-takissa ja valkoisissa liinahousuissa, lakit ja napinlävet kaikellaisilla kukilla kaunistetut, heittelevät härkä-pyllyä ruohostossa, katseliain käsiänsä mielisuosiosta yhteen lyödessä. Katso, tuossa on valkoisen-verevä tyttö, joka kellokukilla on koettanut kaunistaa vaaleita hivuksiansa! Tuossa taas mustan-pintainen, joka paremmalla maulla on istuttanut muutamia vuohensilmiä mustan-ruskeaan, kiharaan tukkaansa; kimppu sinisirkkusia on hänen kädessänsä. Suu simalla sanoo hän itseksensä: Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo.

Kuule, nyt alkaa soitto! Ujoilematta ottaa kukin tyttönsä! Hyppy käy helposti; pojat pyörivät tyttöineen kuin tuulispäät; hiki-pisarat kierielevät pitkin poskia; nenäliinat heiluvat tuulessa. Vaaleinkin tyttö tulee ruusunpunaiseksi; rinta aaltoilee, sydän lyö epätasaisesti ja suu punottaa kuin kypsä mansikka. Poika muiskaa kesku hypyssä suuta, vilkaisee sivulleen ja sanoo: "Sahaa päälle soittaja; hei hauskaa pojat! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo. Hypätkäämme ja laulakaamme."

Sinä näet heidän mehuavan ilonsa! Jokaisen kasvot loistavat riemusta. Laulu ja hyppy vaihettelevat keskenänsä. Sinä kadehdit heidän onneansa eli naurat sille, vaan sinä teet väärin; sillä jos katselisit heitä päivän läpitse heidän raskaissa töissänsä auringon kuumuudessa, ja tietäisit kuinka väsyneinä he ehtoolla panevat maata kovalle olki- ja pahna-sialleen, niin et suinkaan ylpeästi naurahtelisi heidän kehnoille huvituksilleen, et suinkaan saattaisi heidän jo kyllä katkeria päiviänsä vielä katkerammiksi. Tosin huutaisit ilolla: Hypätkäätte ja riemutkaatte! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo!

Vaan nyt ei ole enään ehtoo! Aurinko nostaa jo säkenöitsevää syrjäänsä vuoren ylitse, linnut täyttävät ilman suloisilla viserryksillään, niinipuu varistaa hopea-sadettansa ruusuin ylitse. Mettiäiset ja perhoset lentävät kukalta kukalle, joki juoksee riemuiten pitkin vuorta alas. O, tämä on intoista katsella! Luonnon joka jäsenessä on eloa ja liikuntoa! Nosta silmäsi taivaalle ja veisaa ilo- ja riemu-virsi, katsellessasi luonnon suurta hääjuhlaa! Nyt on mittumaari-aamu.

Salko ei ole enään piiritetty iloisilta tytöiltä ja nuorukaisilta. Siellä täällä näet heidän, hajonneina pieniin joukkoihin, käsi kädessä kuljeskelevan kotionsa. Vaan ketkä ovat nämät kaksi, jotka istuvat tuolla tuon sammaltuneen koivun juurella, ystävällisesti puhuin keskenänsä? Me olemme nähneet heidän ennen; toinen heistä on tyttö, joka vuohen-silmillä on kiharan tukkansa kaunistanut. Lähestykäämme hiljaa, varpaillamme puitten välissä puikkien, kuudellaksemme. Hiljaa, hiljaa, kuudelkaamme!

"Niinmuodoin on isäsi päättänyt kihlajaisesi ensi lauvantaina pidettäväksi?"

"Niin hän on määrännyt."

"Ja hän tahtoo pakottaa sinua?"

"Niin kumminkin sattuivat sanansa."

"Voi kovia sanoja! voi hirvittävää aikomusta! Isä tahtoo uhrata lapsensa onnen tavarain edestä, jotka ruoste ja koi syövät. Hän on yhtä kova ja tunnotoin kuin kallio; tottumus ja luonto ovat terästäneet hänen rintansa ja jäätäneet hänen sydämensä. Sivistys ei ole saanut ainoallakaan säteellä hänen sieluansa valaista. Hän ei tunne rakkautta."

"Sinulla on oikeus, Kustaa! Hän ei tunne rakkautta. Jokainen sanansa kuului korviini hirvittävältä kuin tarhapöllön ja huhkaan poru pimeänä syksy-yönä. O, minä olen onnetoin, kovin onnetoin!"

"Älä itke, rakastettu Anna! Jokainen kyyneleesi on siksi sydämeni juurta kalvava mato, kuin ruusut surkastuvat ja kauniit lehdet kuivaneina varisevat. Anna minun suudellani kyyneleet poskiltasi; sinä et ole onnetoin. Älä myönny lauvantaina naimiseen Jussin kanssa! Sunnuntaina tulen minä isältäsi anomaan kättäsi, ja hän ei suinkaan, vaikka olisi kuinka kova, taida vastaan seisoa rukoustani. Etkä ole sentähden raskasmielinen; alamaisuudella taidat tässä voiton pitää. Myrsky kaataa suuren ja väkevän tammen, vaan voi ainoastaan taivuttaa hoikan liljan."

"Eiköstä minun pidä vanhempiani totteleman?"

"Pitää, jollei heidän tahtonsa ole Jumalan käskyjä ja vaatimuksia vastaan. Vaan Jumala ei suinkaan vaadi ketään sydäntänsä kiinittämään siihen, jota ei rakasta. Se on aivan vastoin hänen tahtoansa. Hän tarkoittaa ainoastaan onnellisuuttasi, ja hänen päällensä luottain taidat urhollisesti sotia maailman mustia hankkeita vastaan."

"Se on tosi, Jumala tarkoittaa ainoastaan onnellisuuttani ja hänen avullansa pidän voiton ensi lauvantaina; mutta tule sinä vaan kaikella muotoa sunnuntaina!"

"Minä tulen sunnuntaina ja silloin... Hyvästi, elä onnellisena ja päätöksessäsi pysyväisenä!"

Oliko hän uskollinen eli ei? kysyt sinä. Malta, malta ystäväni! Aika asian selittää, sanoo vanha sananlasku. Vaan jollet, niin pane pois tämä pieni kertomukseni ja huokaa vähän aikaa iloisen yön perästä. Tapaukset, joita nyt menen kertomaan, eivät suinkaan ole iloisia; vaan rakastain totuutta, en salaa mitään. Minun ei ole vikani, jos kuvaus on pimeä.

5.

Viimein oli lauvantai sisällä. Ruusulaksossa oli kaikki valmistettuna kihlajaisiin. Lautamies käveli edes-takaisin laattialla, harmissansa ja kärsimättömyydessänsä tavan takaa kynsäisten korvansa takustaa. "Tässä ei auta kyyneleet eikä rukoukset," sanoi hän. "Mitä kerran on sanottu, on myös tapahtuva. Siitä tulisi kauniita juttuja kulkuun pitäjälle, jos naittaisin tyttäreni kahdeksannen osan manttaalin talonpojan kanssa, joka ainoastaan istuu nenä kirjassa, ja hyljäisin sen, jolla on melkein koko manttaalin talo, jota komeampaa rakennuksestaankaan tuskin taitaa toivoa. Olkoon kohta äiti tyttäreneen tyhmä, niin tahdon minä näyttää itselläni kuitenkin olevan täyden järjen jälellä."

Lautamiehen tätä lorua itseksensä laskeissa istui Kaisa lohduttamassa Annaa, joka vuodatti katkeria kyyneleitä. Molemmat päättivät seisoa lautamiehen toivomuksia vastaan, maksoi mitä maksoi. Tällä kannalla olivat asiat Haaviston Jussin kumppanineen sisään tullessa. Lautamies avasi nyt samoin, kuin viimeisellä kerrallakin oven vieras-tupaan, ja käski vieraitansa astumaan sisään. Syötyänsä hyvän suuruksen, jossa ei suinkaan unohtaneet ottaa ruoka-ryyppyä, kala-ryyppyä ja joitakuita pieniä väli-ryyppyjä, ajatuksiansa selvittääkseen, rupesivat juttelemaan kohta asiasta.

"No, hyvä Jussini!" sanoi lautamies, "me emme ole vielä keskustelleet, mitä sinä tulet saamaan tyttäreni kanssa. Kukatiesi luulet nyt oitis saavasi kaikki, mitä minulla on; vaan siinä petät itsesi. Minä en ole vielä vanhempi, kuin että hyvin taidan itse asiani toimittaa ja toisten seassa maailmassa pyöriä, jonka tähden en haluakkaan vielä muonalle ruveta. Se aika on kyllä tuleva silloin, kuin voimat vähenevät ja jäsenet kaukenevat. Aikomukseni on sen tähden häitten pidettyä antaa sinulle velkasi suorittamiseen tarpeellisen rahan, paitsi mitä on menevä kunnollisen pesän järjestämiseen; ja jos ilmiantosi on tosi, olisi noin seitsemän eli kahdeksan tuhatta riksiä siihen tarpeeksi."

"Siinä sitä on aivan kylliksi. Vaan saanhan vähän irtainta omaisuutta; minä naitin hiljan pois sisareni, ja se sai kolmannen osan kaikesta, mitä oli."

"Se on ymmärrettävä, että sinä osan irtaimesta omaisuudesta tulet saamaan", vastasi lautamies vähän närkästyneenä. "Älä luule minun tytärtäni aivan paljaaksi jättävän, niinkuin kirkkohiirtä. Minulla on, Jumalan kiitos, vähän yhtä ja toista; vaan en sitä oitis niin näin jätä. Mutta jos tästäkin lähin itsesi miehenä pidät ja asioissasi ja töissäsi olet ahkera ja toimelias, niin ole vakuutettu minun parastani hyödyksesi tekeväni. Eihän minulla ole muuta kuin yksi lapsi, ja kaikki, mitä minulla on, tulee hän kerran perimään; en minä sitä myötäni hautaan ota."

Vähän häpeillänsä vastasi Jussi: "Minä olen tytyväinen sillä, minkä lautamies paraaksi katsoo."