Part 1

Produced by Tapio Riikonen

RIKAS TYTTÖ RUUSULAAKSOSSA

Kirj.

Pehr Thomasson

Muiden maiden marjoja II.

Helsingissä, Theodor Sederholm'in kustannuksella. Theodor Sederholm'in kirjapainossa. 1862.

Imprimatur: _C. R. Lindberg_.

1.

Yhdessä Blekingin kauniista paikoista löytyy suuri talonpojan talo, nimeltä Ruusulakso, kolmelta taholta piiritettynä peilikirkkaalta järveltä, jonka sinisissä aalloissa se kaksinkertainen punaiseksi maalattu huonerakennus somasti kuvastelee itseänsä; vaan neljänneltä taholta on suuri lakso. Tämä suviseen aikaan ihana paikka ansaitsisi maalarin kuvata. Missä havaitsee silmä hedelmällisiä peltoja, joittenka vilja, osoitellen sitä pientä järveä, häilyy länsi-tuulen puhaltaissa sinne tänne; missä muutamia sammaltaneita tammia, jotka ajan hävityksiltä kajoomatta yhtä tuoreina kuin vuosisatoja sitten vielä heiluttavat latvojansa; missä muutamia sakeita koivuja, ystävällisesti nojaavat latvojaan yhteen, niinkuin olisi heillä jotakin salaista toisellensa kuiskuteltavana; missä taas pienen joen, kyntäin hopiavakoansa lakson läpitse ja juostessansa kiiltävillä vesihelmillänsä kastellen kahden puolen rannalla olevia pensaita, siksi kuin viimein katoo pienen, niinipuiden ja leppäin piirtämän kummun juurella. Tuhansia kukkia kasvaa tämän varjossa, monivärisillä silmillään ujosti katsellen yhtä suurta ruusupensasta, joka uljaasti rehentelee kummun ylimmäisellä kukkulalla.

Satu kertoo onnettoman prinsin tämän pensaan morsiamensa haudalle istuttaneen ja vielä nytkin joka yönä puoli-yön aikaan tähän paikkaan tulevan, silloin kyynelillänsä pensaan juuria kastain. Tämän syyn vuoksi onkin se niin suureksi kasvanut. Tästä sadusta on talo nimensä saanut.

Ympäristöä hätä hätää silmäiltyämme, käykäämme jo lukian luvalla taloon.

Nyt on yksi sunnuntai-päivä touko kuussa. Me astumme sisään suureen, avaraan tupaan. Laattia on kaunistettu tuoreilla kuusen haoilla, jotka lemuavat hyvältä nenäämme; seinät ja katto kalkilla silatut; akkunat ja ovet, kaapit ja muut huonekalut punaiseksi maalatut. Kaikki todistaa hauskuudesta ja siistiydestä, ynnä semmoisesta mausta, jommoinen se tähän aikaan usein tavataan usiamman voivan talonpojan huoneessa. Kuvilla kaunistetulla, lumivalkealla peitteellä katetun pöydän ääressä istuu talon isäntä, lautamies Matti Antinpoika, lukein Hagberin postillaa. Hän näyttää keski-ikäiseltä, noin viiden kymmenen vuoden vanhalta mieheltä, muodoltansa vaka-mieliseltä. Päättääksemme siitä, että hän, tavan takaa nostain päätänsä kirjasta, silmäilee muita kappaleita ympärillänsä, näyttäisi kuin hän syvästi ajattelisi jonkun muun asian, vaan ei saarnan päälle. Semmenkin katselee usein vaimoansa, yhtä vähäistä, lempeää ja iloista ihmistä, joka toimeliaasti hyörii edes-takaisin laattialla, teeskellen yhtä ja toista pientä askaretta. Milloin havaitsee vuoteen ympärillä olevassa, kukilla kaunistetussa vaipassa laskoksen olevan ojastavan, milloin pöytä-peitteessä paltteen silitettävän, ja joskus myöskin hämmähäkin hävyttömästi kyllä kekräävän pientä lankaansa yhdestä akkuna liinasta toiseen; kohta kiiruhtain sinne, poislakaisee pienellä tomuharjallansa sekä sen ahkeran työntekiän, että hänen heikon työnsä. Näin askaroiten ei huomaa miehensä häntä, eli oikeimmin hänen työtänsä katselevan, ennenkuin hän joksikin lujasti lyö kirjansa kiini ja puhuttelee häntä nuhtelevalla äänellä seuraamalla tapaa:

"Mielestäni on tänään jo tarpeeksi siivottu! Sananlasku sanoo kaikella lopun olevan, vaan sinun ruvettuasi siivoomaan ei siitä tahdo koskaan loppua tulla."

"No, älä pahastu äijäseni!" vastasi vaimo niin hiljaisella äänellä, että siitä kyllä taisi havaita miehen olevan isäntä talossansa. "Eihän mitään koskaan pidä puolieräiseksi jätettämän. Miltä se näyttäisi, jos laastaisiin keskeltä laattiaa, vaan nurkat ja loukkat jätettäisiin lakaisematta, eli pyyhittäisiin kolme akkunalasia, vaan neljäs jäisi koskematta. Olen kyllä nähnyt, kuinka muutamissa paikoissa tavataan tehdä. Ihmiset, jotka jotakin ymmärtävät, tämän sitten kylälle huutavat, ja ei suinkaan syyttä; sillä en tiedä mitään harmillisempaa, kuin että nähdä siivottomuutta joko taloillisen eli torpparin huoneessa."

"Järjestystä ja siivoa minäkin tahdon sekä asioissa että töissä," sanoi lautamies. "Vaan kohtuus on aina paras. Mitä yksi ryppy enemmän eli vähemmän vuoteen ympärillä olevassa vaipassa tekisi, jos muutoin kaikki on järjestyksessä. Kyllä sitä sitten käskisi, jos kaikkien pienien kanssa niin askaroittaisiin. Jos ulko-töissä yhtä turhamainen olisin, niin tarvitsisin kaksi vertaa enemmän työväkeä vuodessa, kukatiesi suurempaa vuodentuloa talostani saamatta, kuin tähänkään saakka. Edeltäpäin pitää asiansa selväksi ajatteleman ja suun pussinsa jälkeen asettaman; jälestäpäin on se myöhäistä, ja ei kelpaa mihinkään."

Lautamiehen tätä jo tuhansia kertoja ennen luettua lorua huoneen oikeasta hoinnosta uudestaan laskeissa, pani vaimonsa pois tomuharjan ja istui pitkälle toolille, sanaakaan vastaamatta. Siinä tekikin aivan ymmärtävällisesti; sillä Matti Antinpoika oli se mies, joka ei kärsinyt vastustamista, semmenkin omassa huoneessaan. Ollensa velatoin ja voipa, ei hänen tarvinnut kenenkään edessä niskojansa taivuttaa -- niin kuin itse tapasi sanoa -- vaan vaati kuitenkin muitten ihmisten itseänsä hänen edessään nöyryyttämään. Ylpeyttä löytyy talonpoikaisessakin säädyssä, ja Matti Antinpojalla oli sitä enemmän kuin monella muulla. Syy siihen oli, että oli rikkain koko seurakunnassa. Huuto tiesi hänellä suuretta talottansa olevan ylitse tynnyrin kulta-rahoja lainattuna; joka tapaus usein maailmassa saattaa ihmisen ylistetyksi ja kehutuksi. Matti Antinpoika pidettiinkin sekä ylhäisiltä, että alhaisilta suuressa arvossa.

Luonnolta varustettu hyvällä puhunlahjalla, puhui lautamies seurakunnan miehien edestä kirkonkokouksissa ja muissa tiloissa, joissa seurakunnan asioista oli kysymys. Kuitenkin kartti aina kirkkoherraa vastaan sanoa. Tämä antoi yhdelle ja toiselle ilvesteliälle tilaisuuden kaikellaisia halventavia pilkka-sanoja lausua lautamiehestä, vaan ei kellään ollut rohkeutta hänelle itselle tätä sanoa. Ei sen vuoksi ollutkaan ihmeellistä, jos luuli kaikki, mitä teki, oikeaksi ja laittamattomaksi. Kotonansa hän oli kova ja toimellinen perheen isäntä. Vaimonsa kanssa eli hyvässä sovinnossa josta kuitenkin enemmäksi osaksi kunnia on luettava vaimollensa, joka kaikissa koitti noudattaa hänen tahtoansa; jommoista käytöstä tähän aikaan harvoin tavataan emännillämme.

Vähän ajan kuluttua alkoi lautamies taas, vaan nyt niin alhaisella äänellä, että se nähtävästi ihmehdytti vaimoansa, joka koitti kuudella niin tarkasti kuin mahdollista oli ettei sanaakaan mahtaisi hukkaan mennä. "Rakas Kaisani!" sanoi hän, "minulla on jotakin aivan tärkeää sinulle sanottavaa, ja nyt väen kirkossa ollessa on meillä tilaisuus asiasta rauhassa keskustella. Mielestäni rupee tulemaan aika tytärtämme pois naittaa; hänellä on jo ollut niin monta kosioitsiaa, että semmoinen juoksu minua kohta rupee äkööttämään. Sen vuoksi on paras kohta päättää asia; koska sen kerran kuitenkin tapahtuman pitää."

"Minulle puolestani näyttää," vastasi Kaisa, "sen asian kanssa kyllä vielä aikaa olevan. Anna ei ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, ja hänen tarvitsee ilman sitä vielä vähän enemmän oppia, ennenkuin omin päinsä taitaa huonettansa kunnollisesti hointaa."

"Anna taitaa kyllä huoneensa hointaa," vastasi lautamies äreästi, "niin että sillä herrasmieskin saattaisi olla tytyväinen. Sen asian aivan hyvin molemmin ymmärrämme, ja se ei suinkaan estä naimistansa: nuorimainen hän kyllä vielä on; vaan raudan kuumana ollessa on paras takoa."

"No! ethän vaan tyttöämme jonkun herrasmiehen kanssa naimisiin tahtone?"

"Jumala varjelkoon siitä! Sekä nimismies että monta muuta siistiä herraa on kyliä häntä kosioinnut; vaan en tiedä mitään viheliäisempää, kuin että talonpoikaiset ihmiset menevät naimisiin herrasväen kanssa; pysyköön kukin säädyssänsä!"

"Se on aivan tosi! Muistan kyllä, mikä riema oli sisareni tyttären naimisiin aikoissa yhden nimismiehen kanssa. Ilo oli silloin korkeinna, vaan muutaman vuoden kuluttua pantiin miehensä pois viralta. Nyt ei niillä vaivaisilla ole mitään. Minä oikein surkuttelen häntä, sillä hän oli hyvänluontoinen tyttö ja olisi ansainnut paremman miehen saada; vaan kullakin on tässä mailmassa sallimuksensa."

"Minun luullakseni on ihminen itse syy tilaansa. Kyllähän sen jo edeltäpäin nähdä saattoi, ettei naimisesta nimismiehen kanssa mitään onnea seuraisi. Sen kyllä sanoin sisaresi miehelle, ehkei hän sitä uskonut; nyt näkee sanani todeksi: niinkuin siasi teet, niin saat maata. Lapsiansa naittaissa tarvitsee tarkoin katsoa eteensä; sillä se ei ole niin paljasta tyhjän tointa, kuin moni luulee. Sen vuoksi olenkin asiaa tyyni tutkinut, ja oikein peräänajateltuani en ketään Annan monista kosioitsioista ennen Haaviston Jussia vävykseni tahtoisi. Sen jälkeen kuin olen kuullut, pitää hän taloansa miehen tavalla. Hän on myöskin rikkain koko seurakunnassa, ja olisikin melkein häpiä semmoista tilaisuutta käsistänsä päästää. Minä juttelin hänen kanssaan hiljan ja lupasin tänä päivänä jälkeen Jumalan palveluksen antaa vastauksen. Eihän sinulla tätä vastaan mielestäni ole mitään sanomista?"

"Ei suinkaan mitään, jos vaan Anna mielistyy; vaan en ole koskaan vielä kuullut hänen siitä sanaakaan mainitsevan. Meidän täytyy sen vuoksi hänen mieltänsä kysyä ennenkuin vastausta annamme."

"Kysyämme häneltä täytyy, vaan luullakseni mieltyy hän asiaan. Vaan jos olisi vastahakoinen, puhun kanssansa järjellisesti ja näytän hänelle velvollisuutensa vanhempainsa tahtoa noudattaa jotka kuitenkin paremmin ymmärtävät mikä hänelle tulevaisessa ajassa hyödyksi on."

"Eihän aikomuksesi lienee häntä siihen pakottaa? Se olisi suuri synti! Koska ei meillä ole usiampaa kuin yksi lapsi ja niin paljon Jumalan siunausta, tulee meidän näin tärkeässä asiassa, joka saattaa ihmisen onnelliseksi sekä nyt että tulevaisissa ajoissa, jättää hänelle vapaus mielensä jälkeen valita."

"Pakotusta en luule tulevan kysymykseenkään. Vaan jos niin olisi, katson velvollisuudekseni tyttäreni tulevaisesta ajasta murhetta pitää. Naiset puhuvat toisestansa piittaamisesta ja näkevät unta ikuisesta rakkaudesta, jommoista ei koskaan ole löytynyt maailmassa, ja siinä suloisessa toivossa antavat itsensä naimisiin. Mitä tästä seuraa? Viikon eli kaksi on olo niin ihanaa; vaan kohta muuttuu kaikki toiseksi; semmoisia esimerkkiä löytyy yllin kyllin. Ethän sinäkään, jos oikein muistat, alussa minusta pitännyt; muistan vielä, kuinkas itkit ensikerran kuulutettaissa ja monta aikaa perään; vaan onhan kaikki hyvin käynyt! Tähän saakka olemme hyvässä sovussa eläneet, ja Jumalan avulla elämme tästäkin lähin."

Kaisa ei vastannut mitään, vaan huokaisi syvästi, ja näytti melkein kuin olisi kyynele ollut poskillensa vierimäisillään. Ehkei ollutkaan niin onnellinen, kuin lautamies luuli.

Lautamies veti vähän suutansa nauruun, niinkuin olisi aikonut puhetta jatkaa, vaan käänsi sen siaan päätänsä oveen, joka aukeni ja josta nuori tyttö astui sisään. Hänen mustanruskea tukkansa, varjoova kauniita kasvojansa, ei rippunut valloillaan tuulen heiluteltavana, vaan oli pantu pitkälle palmikoille, jonka pää oli punaisella silkki nauhalla sidottu kiini. Ilo ja toivo loistivat hänen suurista, mustan-sinisistä silmistänsä, ja terveyden ruusu-karva oli maalattu hänen poskillensa. Rintansa peitettiin mustalta samettisesta liiviltä, joka aivan pisti silmään niitä lumivalkeita hiljaisia vastaan, jotka suojelivat hänen käsivarsiaan. Ruumiiltansa oli hoikka vaan kuitenkin täysinäinen, ja joka liikunnossa oli liukkautta ja suloisuutta ynnä luonnollisuutta, omaisuudet usein vielä tavattavat kauniilla Blekingin tytöillämme, ennenkuin kaupungin luonnottomalta koreilemiselta ovat tartutetut.

Käytöksestänsä tässä luulisivat lukiamme hänen jonkun kaupunkilaisen hyvin kasvatetuksi tyttäreksi. Vaan ei kuitenkaan ollut kukaan muu, kuin tytär talossa, se rikas tyttö Ruusulaksossa, niinkuin häntä tavallisesti kaikilta kutsuttiin. Lautamies, puhuessansa tyttärensä usioista kosioitsioista, ei tosin kehuaksensa sitä tehnytkään; sillä se on aivan ymmärrettävä, ettei niin kaunis ja rikas tyttö nuorilta miehiltä havaitsematta jäänyt. Nämät tulivatkin kaikilta tahoilta muutamat hänen kauneudestansa, vaan usiammat suurelta rikkaudeltansa vietellyt. Kaikki kantoivat edes uhrinsa hänen sydämensä altarille, vaan turhaan! Jos hän rakasti jotakuta eli ei, oli salaisuus suljettu omaan sydämmeensä. Yksi ja toinen kyllä tiesi siitä kuiskata, vaan se näytti niin vähän toden mukaiselta, ettei sitä kukaan uskonut.

Hauskaa on olla suutoinna sanatoinna katseliana jossakussa paikassa, jossa löytyy rikas ja kaunis tyttö. Tykkyvällä sydämellä ja palavilla silmillä tulee kosioitsia ja puhuu syvästä rakkaudestansa; tämän tuskin ennätettyä pois, tulee toinen ja laskee samaa lorua. Jolloin kulloin myöskin tapahtuu, että kaksi eli kolme osaa tulla yhteen aikaan; silloin on hauska kunkin erinäistä kasvonluontoa katsella; yksi koittaa mahdollisuuden jälkeen salata harmiansa; toinen on vihasta punainen kuin kukko; kolmas, jolla on paras onni tytön tykönä, silmäilee kosio-kumppaniansa yli olkaensa, voitto-juhlaa jo sydämessänsä viettäen. Vaan kuinka asia kääntyy, tassuttelevat kaikin mennä tiehensä, kukin saatuine rukkasineen.

Anna oli tuskin ennättänyt sanoa hyvää päivää, panna pois virsikirjansa ja kukkansa, ennenkuin kaukaa mies kysyi: "Mitä uusia kirkosta?"

"Kirkkoherra piti niin kauniin saarnan! Esipuhe seisoo Johanneksen evankeliumissa; jos saan raamatun, niin haen paikan," vastasi Anna niin heleällä äänellä, kuin huilun soitto.

"En minä huoli saarnasta; eikö siellä kuulutettu jotakuta huutokauppaa, pitäjän kokousta eli..."

Lautamies ei ennättänyt päättää puhettansa, koska kuuli ulkona jyrinän pihaan ajavista vaunuista. Hän nousi ylös istualtansa, katsoi ulos akkunasta ja sanoi: "Täällä tulee vieraita!"

2.

Tuokion kuluttua astui kaksi miestä sisään. Toinen heistä oli vanha, harmaatukkainen, jonka kasvoihin vuodet olivat kyntäneet syviä vakoja. Toinen taas oli vielä nuori, noin kolmen kymmenen vuotinen, ympyriäisillä, lihavilla kasvoilla; joka taholle pystyyn seisova tukkansa ei ollut juuri punainen eikä keltainenkaan, vaan näytti kummallisesti sukua olevan molemmille. Silmänsä olivat harmaat ja nalteat; jos jotakin rupesi katselemaan, olivat kuin siihen kiini noidutut. Ruumiiltansa oli hän aivan lyhy, paksu ja tukeva. Joka liikunnossa oli tänkeyttä ja hitaisuutta, jota tuskin nauramatta saattoi katsella.

Kättä tavallisuuden jälkeen paiskattua, avasi lautamies oven suureen tupaan ja käski vieraitansa astumaan sisään. Täällä loisti kaikissa merkillinen ylöllisyys; seinät olivat kaunistetut ranskan tapeetillä ja suurilla seinä-peilillä. Lasinen kynttilä-ruunu rippui katosta, kaikki huone-kalut kiilsivät ja läikkyivät; suuret silkki-vaipat rippuivat kauniissa poimuissa korkeitten akkunain edessä. Puuttui ainoastaan, että laattia olisi ollut maalattu, taitaaksemme verrata tätä huonetta jonkun rikkaan kauppiaamme uljaasen asuntoon. Jotakin pitää kuitenkin aina puuttuman, pane mieleesi se, sinä kuin niin mielelläsi tahdot elää herroiksi, ja opi kerran kaikkien edestä pysyyn niitten rajoen sisässä, kuin luoja sinulle on asettanut. Askele niistä tekee sinun pilkanalaiseksi kansa-ihmistesi silmissä. Olkoon tämä tästä kylliksi sanottu. Nyt kertomukseemme.

Emännän tarjottua kahveata puhtaista, kullatuista poslini-kupista ja kaikenlaisten turhanaikaisten asiain puheeksi tultua, käski lautamies tuomaan totia. Anna kiiruhti kohta likimmäisestä kaapista ottamaan pienen lumivalkean pöytäliinan, jonka levitti vähäiselle, ympyriäiselle tuvan yhdessä nurkassa olevalle pöydälle. Sillä aikaa palasi Kaisa, tuoden tullessaan toti-lasia ja hopeakannun, täytettynä lämpöisellä, höyryävällä teevedellä. Nyt istui lautamies vieraineen nauttimaan tätä virvoittavaa juomaa, jolloin seuraava väli-puhe syttyi keskellänsä:

"Minä olen tänään," sanoi se vanha mies, nimeltä Pietari Mikonpoika, "aivan tärkeässä asiassa seurannut veljeni poikaa tänne. Hänellä on näetsä aikomus tytärtäsi tulla kosioitsemaan, hyvä ystäväni, Matti Antinpoika! Ennen kyllä jo on kanssasi asiasta puhunut, vaan hän tahtoo jota pikemmin sitäparemmin vastausta, saattaakseen kääntää ajatuksiaan toiselle haaralle, jos täällä ei onnistuisi. Tätä tapahtuvan ei minulla kuitenkaan ole syytä luulla, sillä totta puhuakseni et koskaan saata tytärtäsi Haavistoa parempaan taloon asettaa, ja mitä Jussiin kuuluu, niin on hän tähän päivään saakka kelpomiehen tavalla asiansa toimittanut."

Nähtävästi hyvillä mielin tästä kehumisesta rypisteli Jussi tytyväisenä silmiään ja littasi vähän lasistansa, odottaissansa lautamiehen vastausta.

"Olen kyllä asian ottanut miettiäkseni," vastasi lautamies, ottaen juhlallisen muodon päällensä, "ja mitä Jussiin tulee, ei ole minulla häntä vastaan mitään; vaan ennen itseäni siihen päätettyä tahtoisin mielelläni tietää, millä kannalla asiansa ovat. Tähän aikaan on aivan tarpeellista katsoa eteensä; parempi on vettä ojassa, kuin joessa sulkea."

Nyt tuli Jussin vuoro puhua, ja muutaman kerran ensistä ryäistyänsä ja hyvän joukon nuuskua nenäänsä pistettyänsä, alkoi seuraavalla tavalla:

"Asiani ovat sillä kannalla, ettei suinkaan tarvitse hävetäni niistä selvittää vaikka itse maaherrallekin. Ei minulla ole kahta tuhatta riksiä enempää velkaa talostani, ja jos tänä vuonna saan yhtä paljon perunoita kuin viimeis-vuonakin, saatan paloviinaa sen rahan edestä myydä. Muutoin taidan talossani ruokkia neljäkymmentä nautaa ja kuusi hevoista, pientä karjaa mainitsemattani, jota en tässä tilassa katso tarpeelliseksi. Setäni tietää totta puhuneeni."

"Aivan totta se on," sanoi Jussin setä, naurain vähän nyrkkiinsä.

Vaan lautamies ei ollut vielä täydellisesti tytyväinen. Hän kysyikin sentähden: "Kuinka paljon talostasi maksat veroa vuodelta? Onko talossasi kyllä tilaisuutta uutta peltoa tehdä? Se on tähän aikaan aivan suuresta arvosta; minä saan kahta vertaa suuremman tulon talostani nyt, kuin ennen."

Nämät kysymykset tulivat kaikki mielensä jälkeen vastatuiksi ja välipuheensa kesti vielä muutaman hetken asioista samasta johdosta. Vaan näitten ollen lukiallemme aivan vähän huvittavia, tahdomme saattaa asian lopulle; mitä jo on sanottu lienee tarpeeksi näyttääksemme kunkin mielenluonnon heistä.

Vähän aikaa ajateltuansa löi lautamies kättä Jussin kanssa, sanoin: "Sinun vaan ei kenenkään muun pitää saaman tyttöni! Ensi lauvantaina pidetään kihlajaiset; tule sen vuoksi niin aikaisin tänne, että samana päivänä taidamme ottaa kuulutuksen. Sinun ei tarvitse tänä ehtoona Annan kanssa puhua mitään; itse tahdon sanoa hänelle päätökseni, ja niin on asia ratkaistu."

Iloisena kuin haukka kyhkysen saatuansa matkusti Jussi kotio, kerta toisensa perään huutain: Ah kuinka olen onnellinen! Vaan jättäkäämme hän autuaalliseen vimmaansa ja kääntäkäämme silmämme toisaalle.

Anna oli vallan tietämätöin isänsä nykyisestä päätöksestä; hän oli sillä aikaa äidiltänsä saanut luvan mennä tervehtämään erästä sairasta naapurissa. Tultuansa kotio, ei hän mennyt oitis sisään, vaan seurasi pientä, monessa mutkassa lakson läpitse juoksevaa ja jo ennen mainitulle kummulle saattavaa polkua. Täällä istui hän ruohostolle, noukki siitä suuresta ruusu-pensaasta muutamia ruusuja ja rupesi, niistä kiehkuraa sitoissaan, laulamaan.

Laulaessaan katsahti hän tavan takaa järvelle, ikäänkuin olisi jotakuta odottanut. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin pieni venhe rupesi näkymään kaukana selällä. Köykäisesti kuin hirvi juoksi tämä kiiltävien aaltojen ylitse ja muutaman hetken kuluttua oli jo rannalla. Hoikka, vilpas nuorukainen hyppäsi venheestä, vetäin tätä vähän matkaa perässään pehmeälle ruohostolle ettei aallot mahtaisi sitä vietellä järvelle. Hänen jokapäiväset, siistit vaatteensa peittivät ruumiin, niin hyvin muatun ja kauniin, kuin se muinaan mahtoi Adonilla olla. Musta tukkansa oli hyvässä järjestyksessä ja korkean otsansa alta loistivat ruskeat silmät, todistain vilppaasta luonnosta. Pitkänluontoisissa, valeissa kasvoissansa oli jotakin mielistyttävää, joka saattoi nämät kauniiksi. Havaittuansa tytön kummulla, seisoi hän tota pikaa tämän vieressä, tervehtäin häntä seuraavilla sanoilla: "Hyvää ehtoota, kaunis Annani! Kuinka sinä voit? Oletko sinä jo minun unohtanut, eli miksi et kertaakaan ole minua käynyt katsomassa? Yksi ainoa sana huuliltasi, yksi ainoa katsanto kauniista silmistäsi, ja minä olisin valittamatta tyhjentänyt kärsimyksen pikarin, kuinka katkera se ikään ehkä olisi ollut viimeiseen pisaraan; vaan turhaan; tätä lohdutusta ei minulle suotu. Oletko sinä minun jo unohtanut?"

Näihin kysymyksiin ei seurannut mitään vastausta. Anna seisoi äänettömänä kuin kuva. Viimein sanoi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä: "Sinua en koskaan unohda!" Tätä sanoissaan nosti hän ujosti suuret, mustansiniset silmänsä ylähälle maasta ja kyynele vieri pitkin poskiansa. Samoin vierii kasi-pisara pitkin puhtaita ruusunlehtiä, auringon idässä säkenöitsevää silmäänsä nostaissa.

"Rakastettu Anna!" sanoi nuorukainen ottain tytön käden omaansa. "Minua et koskaan unohda! Etköstä sinä niin sanonut? -- Ja minä -- unohtaisinko minä sinun? En! niinkauan kuin veri juoksee suonissani, olet sinä toivotuksieni pää-maali, niinkauan kuin sydämeni tytkyy, on se sinun; sinä olet hyvä enkelini; kuullessani äänesi, hiljenevät myrskyt sydämeni merellä, ja kaikki tulee tyyneksi, niin tyyneksi, kuin ei olisi mikään myrskyinen tuuli siellä puhaltanut. Ja sentään pakotetaan kukatiesi tämä ääni lohdutuksen sanoja toisen korvaan kuiskaamaan, tämä käsi rakkauden siteitä toisen kanssa kiinittämään."

"Ei ikänänsä, ikänänsä! sanoi Anna, vetäin kätensä niin äkisti takaisin, että nuorukainen horjahti ja oli kaatumaisillaan. Vähään aikaan ei kumpikaan näistä toistansa rakastavista puhunut mitään, vaan silmänsä sanoivat sitä enemmän. Kuinka usein eikö silmäys, oikein ymmärretty, sano tuhansia sanoja monta vertaa enemmän. Nuorukainen havaitsi liian arkaa kieltä sielun suloisessa kanteleessa koskeneensa; hän päätti sentähden tästälähin paremmin varansa pitää. Hän istui ruohostolle, otti sen puoli-valmiin ruusu-kiehkuran käteensä ja rupesi puhumaan lempeämmällä äänellä seuraavaan tapaan:

"Rakastettu Anna! tule ja istu tähän ruohostolle, tämän suuren ruusu-pensaan viereen, ja hengittäkäämme sisäämme kukkain hyvää lemua. Katso! kaikki on niin kaunista; kuu hopioitsee korkeat puut, ja tuhansittain tähtiä katsoo niin lempeästi alas maamme laksoihin. Ystävällisesti suovat suostumuksensa rakkauteemme; sillä tuolla ylähällä ei löydy kateutta."

"Kuule! kuinka veden haltian suloinen kanteleen soitto kuuluu tyyneltä järveltä; hän soittaa surevalle morsiamellensa, joka ainoastaan ikävöitsee takaisin maamme laksoihin, ne kerran, näiltä suloisilta ääniltä vieteltynä, jätettyänsä; vaan joka kerta hänen päätänsä aalloista nostaissaan ja paeta aikoissaan tarttuu veden haltia uudestaan kanteleensa punaisiin kultakieliin, vietellen niistä suloisia ääniä. Silloin sukeltaa hän jälleen alas helmillä kaunistettuihin salihinsa."

"Ah kuule! tuolta tuonempata kuuluu yksiäänisesti kohisevan kosken kanssa yörastaan ihana ääni; hän laulaa morsiamellensa! rakkauden puhe sulaa suloisissa äänissä erittämättömään yhtyyteen."

"Rakastettu Anna! Etköstä tunne autuaita liikutuksia sieluasi läpitse-tunkevan? Eiköstä muisto, niinkuin hyvä enkeli, näytä sinulle, levittäin kirjaansa eteesi, kauniita ja moninaisia kuvia muinaisista ajoista? Muistatkosta vielä, kuinka ihastuit, minun sinulle, molemmin pikkuisena ollessamme, kukkain nimiä opettaissani, ja kuinka sydämellisesti taputit pieniä käsiäsi yhteen."