Part 4

— Alas! — toiset huusivat.

— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää kykenevän vaikenemaan.

— _Messieurs_, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto. Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai saappaat, Rafaelko vai paloöljy?

— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.

— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!

‒ _Agent-provecateur!_

— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia, melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä, koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään... Voi, hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä, että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia, ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!... Tästä käsityksestäni en luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.

Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui. Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.

— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.

— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti suhtautua tähän... Te kiittämättömät... epäoikeudenmukaiset... miksi, miksi te ette halua sopia!...

Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta... Hän ei tietänyt maailmasta enää mitään.

Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista... Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.

— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. — Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan, olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte tähän, herra esteetikko?

Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui. Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat, muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin. Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin, niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:

— Pudistan tomun jaloistani ja kiroan... kaikki on lopussa... lopussa.

Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse huitoen ja uhaten käsillään.

— Hän on loukannut meitä!... Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat. Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi, joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.

Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä. Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.

Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?

— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten, sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan, Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne! Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi... Mutta Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas...

Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta. Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?

— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää estetiikkaa!

Maniaakki jatkoi yhä ihastuksissaan:

— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi. Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina. Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä, vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta. Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton... Viidentoista vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina siinä määrin...

Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja: huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat: »Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita. Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle... Mutta tänä samana hetkenä riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään, syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa kaikin voimin heristellen nyrkkiään:

— Mutta koskaan Venäjä ei vielä ole joutunut niin pitkälle...

Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan, mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen väliseinän, niin että se romahti maahan... Näin vielä sen jälkeen, vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla seuraavan lauseenkin:

»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä miehenä vastarintaan.»

Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista, jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin Stepan Trofimovitšin luokse.

TOINEN LUKU.

Juhlan loppu.

I.

Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti. Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:

— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta enää muuta?

— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan tulla ja teitä voidaan loukata...

Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää. Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:

— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa, suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle, jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa _merci_.

— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle... Ja mihin te joudutte ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos vielä aiotte ryhtyä johonkin...

Hän nousi ja tuli aivan oven luo.

— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne, mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon, ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — _après le temps_ tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä, hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi itseänsä. _Cher_, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, _merci_ kaikesta ja erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi; en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko suotta oveni takana, en avaa sitä.

Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta »kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä, painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä! Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala, miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta...

Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai vastaanottaa seuraavana aamuna.

»_Mon enfant_, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni', ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O, ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne. Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä, epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata unohtaa...»

Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista paperiarkkia.

Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin Julija Mihailovnan luo.

II.

Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä, hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta». Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli Pjotr Stepanovitšin poissaolo.

Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen: hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava. Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina, suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi, harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys, joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut, sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi niihin...

— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan päättynyt?

Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan, että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä myöntyväisesti.

Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen. Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan. Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:

— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni, kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!

— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra... (hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.

Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, ... olen Julija Mihailovnan kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä. Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan. Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni, mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja vakaumustani.

— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.