Part 2

Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni. Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen. Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa. Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin, että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.» Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos, vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi. Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen, sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia, jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan. Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan: »Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja, mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen, Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla — hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi. Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin. Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä vastaan... Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä, silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään tai liiallisessa innostuksessaan... Voi, enhän tietänyt vielä silloin, että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä. Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli salia ankaran arvokkaana... Hänet koetettiin saada mitä pikimmin istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia, ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta, siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät tarkoitusperät... Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu, vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle, jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni. Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin, sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa, mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa. Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan puhujalavan etureunalle.

— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, — puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys, jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi kunnioittavimman pyynnön... Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän läpitunkemana... ulkonäöstään huolimatta... sen samaisen päämäärän, joka on yhdistänyt meidät kaikki... kuivatakseen kaikkien meidän kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet... tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija... tahtoen pysyä tuntemattomana... haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin ennen juhlan alkua... se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme... sillä se on jätetty haltuumme vasta noin puoli tuntia sitten... niin kuitenkin meistä (keistä »meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan jonakin, joka sopii tilaisuuteen... sanalla sanoen, joka on aatteen mukainen... Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman rivin... ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä siihen.

— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.

— Luenko siis?

— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.

— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.

— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.

— Lue, lue!

Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha. Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:

— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin saapuneelta runoilijalta.

Terve rabbi, guvernantti, iloitse ja riemuitse. Leikkotukka taikka tantti, sama se, nyt riemuitse.

— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin paljoa.

Räkänokkain päähän hakkaat aapelusta ranskaksi, suntiolle silmää nakkaat, aiot sille frouvaksi. Heikun, keikun.

— Hurraa, Hurraa!

Aikaan suurten uudistusten siin' on täysi saaminen. Laske määrää vaatimusten — taikka kouraan aapinen.

— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten», niin ei askeltakaan!

Mutta nyt kun myötäjäiset koottiin tanssin tahtihin, laita kuntoon vihkiäiset, pääset naimajuhlihin.

Leikkotukka tahi tantti, sama lie, nyt riemuitse. Ruplat roikaa, guvernantti, heikun, keikun, riemuitse.

[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä. Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua, että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta, vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt. Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena, aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan...Mutta tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä puhuteltava Liputinia.

— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.

‒ Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon, alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä...

— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?

— Kyllä, — pidän.

— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken. Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin, ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.

Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.

— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen rauhallisesti.

— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha... Missä on Pjotr Stepanovitš?

— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?

— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte välttämättä saada juhlan epäonnistumaan...

Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.

Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja poistui luotani.

Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä: Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä? »Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun marsalkkanauhani ja lähden kotiini, _sitten kun se alkaa_». Muistan hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».

Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin. Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin. Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten. Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta, oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin, mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi. Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas, aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.

III.