Part 11

Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen, jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken, mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä lukija jo varsin hyvin tietää).

— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi _sielläkin_ (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — _Siellä_ ei anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten (hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä), määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa, että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille ilmaista. Huomenna, _Šatovin jälkeen_, minä sanelen hänelle kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä, kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo selitetään kirjeessä... ja... ja sikäli kuin olosuhteet vaativat, voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.

Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta. Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä eniten kaikista.

— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov, — olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä häneen sovi luottaa varmasti.

— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan, että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena, aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia, joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat, enhän minä kovinkaan pelkää teitä... Älkää luulko, että olen teihin kovin lujasti sidottu... Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.

— Ei, kyllä me suostumme, — ilmoitti Ljamšin.

— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin...

— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.

— No? — kysyi Pjotr Stepanovitš.

— Mitä no?

— Te sanoitte no... minä odotan.

— En luultavastikaan sanonut no... tahdoin vain sanoa, jos suostutaan, niin...

— Niin?

Virginski vaikeni.

— Luulen, että varsin hyvin saattaa panna alttiiksi oman elämänsä turvallisuuden, — Erkel avasi nyt suunsa, — mutta jos yhteinen asia siitä kärsii, niin ajattelenpa, että silloin ei saa uskaltaa panna alttiiksi omaakaan elämäänsä...

Hän sotkeutui sanoihinsa ja punastui. Vaikka kullakin heistä oli kyllä tekemistä itsensäkin kanssa, niin kuitenkin he kaikki katsahtivat häneen ihmetellen, siinä määrin tuntui odottamattomalta hänen puhumisensa.

— Minä kannatan vain yhteistä asiaa, — sanoi Virginski samassa.

Kaikki kohosivat paikoiltaan. Päätettiin huomenna puolenpäivän aikoihin kokoontua vielä kuulemaan kunkin tuomia viestejä, vaikkakaan ei määrättäisi aivan tarkkaa kokoontumisaikaa, ja sitten päätettäisiin lopullisesti asiasta. Sovittiin paikasta, joksi määrättiin kirjapainimen säilytyspaikka, osat ja tehtävät jaettiin. Liputin ja Pjotr Stepanovitš lähtivät viipymättä yhdessä Kirillovin luo.

II.

Kaikki meikäläiset uskovat, että Šatov voisi ilmiantaa heidät, mutta uskottiin sekin, että Pjotr Stepanovitš leikitteli heidän kanssansa, siirteli heitä kuten pelinappuloita. Mutta kuitenkin kaikki tiesivät saapuvansa täysilukuisina määräpaikalle ja tiesivät senkin, että Šatovin kohtalo ratkaistaisiin. He tunsivat kuten kärpäset joutuneensa äärettömän suureen hämähäkinverkkoon, tuskittelivat itseksensä, mutta vapisivat kuitenkin pelosta.

Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa, mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin kaikitenkin...

Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia, hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään, että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää, mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut. Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen hänen miettineen.»

Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten, kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa, ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista. Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia, heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.

Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa. Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo salpasi hänen henkeänsä.

Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten, oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin, että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla, toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta, niin hän epäilemättä tekisi senkin.

Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan, arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään. Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle kadullemme ja meni teetupaan.

— Mihinkäs te nyt? — Liputinin veri kuohahti.

— Tämähän on teetupa.

— Tahdon syödä pihvin.

— Hyväinen aika, tämähän on aina täynnä kansaa.

— Olkoon, mitäpä siitä.

— Mutta... me myöhästymme. Kello on jo kymmenen.

— Eihän sieltä voi myöhästyä.

— Niin, mutta minä myöhästyn, ne odottelevat minua takaisin!

— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.

Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa — syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen selkäpiitänsä.

— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää. Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin hänelle takaisin.

— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä ajattelette?

Liputin aivan vavahti.

— Minun mielestäni... tuonkaltainen julistus on naurettavan joutava.

Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.

— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan, — ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki halveksimaan itseämme.

— Hm! Olen toista mieltä, — Pjotr Stepanovitš asteli lujin askelin.

— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon sepittänyt?

— Se ei kuulu teihin.

— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen _Kirkas sielu_, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin sepittämä.

— Te valehtelette. Runo on hyvä.

— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain heittää sumua toisten silmille.

— Luulin, että olisitte fourieristi.

— Fourier'lla se on toisin, aivan toisin.

— Tiedän, että kaikki on lorua.

— Ei, Fourier'lla ei ole lorua... Suokaa anteeksi, mutta en mitenkään saata uskoa, että toukokuussa saataisiin syntymään kapina.

Liputin otti jo takkinsa napit auki, hänen alkoi olla niin kuuma.

— Riittää jo. Mutta etten tässä unohtaisi, — Pjotr Stepanovitš siirtyi äärettömän kylmäverisesti toiseen asiaan. — Tämä lappu teidän on omakätisesti ladottava ja painettava se. Šatovin kirjapainimen me kaivamme esille, ja te otatte sen vastaan jo huomenna. Koettakaa latoa se mahdollisimman lyhyessä ajassa ja painakaa niin monta kappaletta kuin suinkin sekä levitelkää sitten kaiken talvea. Tarkemmat ohjeet saatte myöhemmin. Niitä täytyy olla mahdollisimman paljon, sillä niitä tullaan vaatimaan toisiinkin paikkoihin.

— E-ei, saatte suoda anteeksi, mutta minä en ota toimittaakseni tällaista, kieltäydyn.

— Ja otatte sen kuitenkin. Toimin keskusjärjestön määräyksestä, ja teidän on toteltava.

— Mutta minäpä luulen, että meidän ulkomaiset keskuksemme ovat unohtaneet tyystin venäläisen todellisuuden ja katkaisseet kaiken suhteensa siihen, ja senvuoksi he vain hourailevat. Luulenpa niinkin, että täällä Venäjällä noiden useiden satojen viisikkojen tilalla ei olekaan muuta kuin me yksin ja ettei minkäännäköistä verkkoakaan ole. — Liputin oli aivan hengästymäisillään.

— Sitäkin inhoittavampaa, että te uskomatta edes itse asiaan olette ruvennut sitä kannattamaan... ja juoksette nyt tuossa vierelläni kuten inhoittava rakkikoira.

— E-en, en minä juokse. Meillä on täysi oikeus erota ja muodostaa oma järjestömme.

— Pöllö! — Pjotr Stepanovitšin ääni jymähti äkkiä ankarana, ja hänen silmänsä leimahtivat.

Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.

Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan. Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.

— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš Liputinille.

III.

Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.

— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen vuoksi.

— Tänäänkö?

— Ei, ei, huomenna... näihin aikoihin.

Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja oli taas kuten tavallisesti.

— Nämä kun eivät tahdo uskoa. Ettehän suutu, että toin tänne Liputinin?

— Tänään en suutu, mutta huomenna tahdon yksin.

— Mutta ei vain aikaisemmin, ei ennen kuin minä tulen, ja sitten minun läsnäollessani.

— Minä en tahtoisi teidän läsnäollessanne.

— Muistattehan luvanneenne allekirjoittaa kaiken, mitä sanelisin teille.

— Minusta on yhdentekevää. Mutta viivyttekö nyt kauan?

— Minun on tavattava muudan henkilö ja oltava täällä puoli tuntia, olipa se sitten teidän mieleenne tai ei. Puolen tunnin ajan minä istun täällä.

Kirillov vaikeni. Liputin oli sillä aikaa asettunut syrjemmäksi, arkkipiispan kuvan alle. Äskeinen uhkarohkea ajatus valtasi yhä enemmän hänen mielensä. Kirillov tuskin huomasi häntä. Liputin oli tuntenut jo kauan Kirillovin teorian ja oli aina hänelle nauranut. Mutta nyt hän istui ääneti ja katseli synkkänä ympärilleen.

— Minäpä en kieltäytyisi teestäkään, — Pjotr Stepanovitš siirsi tuoliansa lähemmäksi. — Söin äsken pihviä ja suorastaan odotin saavani täällä teetä.

— Juokaa, jos tahdotte.

— Aikaisemmin te itse aina sitä tarjoilitte, — huomautti Pjotr Stepanovitš happamesti.

— Sehän on yhdentekevää. Juokoon Liputinkin.

— E-ei, minä... en voi.

— En tahdo vaiko en voi? — Pjotr Stepanovitš kääntyi nopeasti hänen puoleensa.

— Heidän luonansa minä en rupea, — Liputin kieltäytyi tarkoituksellisen jyrkästi.

Pjotr Stepanovitš rypisti kulmiansa..

— Kajahtaa mystisismille. Piru sen oikein tietää, mitä miehiä te kaikki olette!...

Kukaan ei vastannut hänelle, he olivat vaiti kokonaisen minuutin ajan.

— Tiedän vain yhden asian, — hän lisäsi siten yht'äkkiä jyrkästi, — mitkään ennakkoluulot eivät voi estää ketään meistä täyttämästä velvollisuuttamme.

— Stavrogin onko matkustanut? — Kirillov kysyi.

— On.

— Siinä hän teki oikein.

Pjotr Stepanovitšin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Minusta on yhdentekevää mitä te ajattelette, kunhan vain jokainen pysyy sanassaan.

— Minä pysyn sanassani.

— Olen muuten aina ollut varma siitä, että te täytätte velvollisuutenne kuten ainakin riippumaton ja edistysmielinen mies.

— Mutta te olette naurettavia.

— Se ei tee mitään, olen iloinen voidessani naurattaa teitä. Olen aina iloinen voidessani olla mieliksi.

— Te tahtoisitte mielellänne, että ampuisin itseni, ja pelkäätte, että jos minä yht'äkkiä?

— Katsokaahan, tehän olette itse yhdistänyt suunnitelmanne meidän toimintaamme. Luottaen suunnitelmaanne me olemme nähkääs jo ryhtyneet johonkin, niin että te ette voi nyt enää mitenkään kieltäytyä, sillä muutenhan te olisitte vetänyt meitä nenästä.

— Ei teillä ole oikeutta.

— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään, mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne toivomallamme tavalla´...

— Ja minunko on otettava niskaani kaikki ilkityönne?

— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä, niin ilmoittakaa se heti paikalla.

— Minä en pelkää.

— Minä vain sen vuoksi, että te kyselette niin paljon.

— Pianko lähdette?

— Taas te kysytte?

Kirillov katsahti häneen inhon ilmein.

— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä, vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin minut levottomaksi.

— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen inhoittava ilkiö kuin te.

— No, se nyt on yhdentekevää. Minähän voin mennä siksi aikaa vaikkapa portaille seisomaan. Jos te aiotte kuolla ettekä vielä osaa suhtautua siihen rauhallisemmin, niin... se saattaa jo olla vaarallista. Minähän voin mennä ulkoportaille, ja te voitte olettaa, etten ymmärrä mitään ja että olen määrättömästi teitä alempana oleva ihminen.

— Ei, ette te ole määrättömästi; teillä on lahjoja, mutta on paljon, mitä te ette ymmärrä, sillä olette alhainen ihminen.

— Hauskaa kuulla. Hauskaa kuulla. Johan sanoin, että mielelläni tuotan toisille hauskuutta, etenkin iltaisena hetkenä.

— Ette ymmärrä mitään.

— Te tahdotte sanoa, että minä... joka tapauksessahan kuuntelen teitä kunnioittavasti.

— Te ette voi mitään; ette voi peittää edes pientä vihaanne, vaikka teille onkin epäedullista näyttää sitä. Te suututatte minut, ja entäpä jollen tahdokaan vielä puoleen vuoteen?

Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa.

— En ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään teidän teoriastanne, mutta tiedän, että te ette ole keksinyt sitä meitä varten ja että saatatte sen myös täytäntöön ilman meitä. Tiedän myös, että te ette ota nielaissut aatetta, vaan aate on nielaissut teidät, ettekä te siis enää voi siirtää sitä toistaiseksi.

— Kuinka? Minutko aate nielaissut?

— Aivan niin.

— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.

— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan juuri sitä, että olisitte ylpeä.

— Riittää. Te otatte juonut jo, menkää.

— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. — Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan, teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai onko hänkin ehkä valehdellut?

— Ette tapaa, sillä hän on täällä eikä siellä.

— Miten niin — täällä, piru vieköön, missä?

— Istuu keittiössä, syö ja juo.

— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. — Hän oli velvollinen odottamaan... loruja! Hänellähän ei ole passia eikä rahaa!

— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa, matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä lupaa odottaa rahojanne.

— Ahaa! Hän pelkää, että minä... No niin, minähän voisin hänet jo nytkin, jos... Missä hän on, keittiössäkö?

Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön, suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla, maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo, lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita. Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä »Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei ollut keittäjätärtä.

— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?

Ja hän lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään. Fedjka kyyristyi kokoon.