Part 6

Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista. Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla. Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.

— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.

— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä, kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.

— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä... sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?

— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko, joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa; eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla maaten.

— Oletko karannut pakkotyövankilasta?

— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani rangaistusajan loppua.

— Mitä sinä täällä teet?

— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin, joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä. Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään. Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö totta?

— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen määräyksestä?

— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee. Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan kihisee... Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen lähelleen ruplitta tulla.

—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?

— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan luottamusta minkään vertaa.

— Minkä vuoksi?

— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit, mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu. Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee, etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta kuin saappaan varrelta.

— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?

— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt. Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes puhua...

— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini, ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!

— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!

Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?

— Mene tiehesi!

— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia... voisin teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan... aivan kuin piru olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.

— Minä... köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin uhkaavana.

— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista vahingoittaa!

— Lienet liian varma itsestäsi!

— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään...

— En tarvitse sinua, kuulithan!

— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!

— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.

— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra. Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä olen teille elämäni loppuun kiitollinen.

Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia. Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.

II.

Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla, lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:

— Tekö siellä? Tekö?

— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.

— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän se todella oli, ‒ olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!

Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi kynttilää.

— Jos ette olisi luvannut niin varmasti tulla olisin jo lakannut odottamasta.

— Kello on neljännestä vailla yksi. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti kelloonsa astuessaan huoneeseen.

— Sitäpaitsi sataa, ja matka on niin hirvittävän pitkä... Kelloa ei minulla ole, ja ikkunoista näkee vain vihannespellot. Niin että väkisinkin sitä... jää ajastaan jäljelle. Mutta tätä en sano valittaakseni, sillä enhän uskalla, en uskalla, mutta kärsimättömyydessäni tulin sen sanoneeksi, epätietoisuudessani, joka on jo viikon minua kalvanut. Kunpa viimeinkin tämä... ratkeaisi.

— Mikä... ratkeaisi?

— Kunpa saisin tietää kohtaloni, Nikolai Vsevolodovitš. Olkaa hyvä.

Hän kumarsi osoittaen sohvaa pöydän ääressä.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti ympärilleen. Huone oli pikkuruikkuinen ja matala. Siinä olivat vain välttämättömimmät huonekalut: tuoleja ja puinen sohva, nekin aivan uudet, ilman päällystä ja ilman tyynyjä, kaksi lehmuksista pöytää, toinen sohvan luona liinalla katettu, toinen nurkassa. Siinä oli jotakin, jonka yli oli heitetty toinen liina. Ja muutenkin näytti siltä, että huoneen siisteyttä vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Kapteeni Lebjadkin ei ollut kahdeksaan päivään ollut humalassa. Kasvot olivat pöhöttyneet ja kellertävät. Katse oli rauhaton, utelias ja epävarma. Liiankin selvästi saattoi huomata, että hän ei tietänyt oikein itsekään, missä äänilajissa hänen olisi ollut edullisinta alkaa keskustella.

— Kas tässä, — hän viittasi ympärilleen, — tässä elän kuten pyhimys. Raittiudessa, yksinäisyydessä ja köyhyydessä, — olen antanut nämä muinaisten ritarien kolme lupausta.

— Luuletteko muinaisten ritarien antaneen sellaisia lupauksia?

— Ehkäpä erehdyn! Voi, ei ole suotu minulle kehittymismahdollisuuksia! Kaikki on mennyttä. Uskotteko minua, Nikolai Vsevolodovitš, täällä vasta ensi kerran silmäni aukenivat, ja samassa jätin häpeälliset himoni. Ei ainoatakaan ryyppyä, ei tippaakaan! Minulla on nyt oma nurkkani, ja kuusi päivää olen nauttinut hyvästä omastatunnosta. Seinätkin pihkantuoksullaan muistuttavat luonnosta. Ja kuka olin ennen, mikä minä olin?

»Öisin — yömajatta —, päivin kieli lerpallansa».

lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?

— Olkaa rauhassa.

— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta... sammui viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin kerran sammuu... Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä kiehumaan. Agafja on valveilla.

— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna...

— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, — suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka ovi oli suljettu.

— Eikö hän nuku jo?

— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.

— Millainen hän on ollut yleensä... viime aikoina? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.

— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän... nyt hän istuu ja ennustelee korteista...

— Hyvä on... Myöhemmin sitten... Mutta ensin on saatava asia teidän kanssanne selväksi.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui tuolille.

Kapteeni ei uskaltanut enää istuutua sohvalle, vaan otti myös istuimekseen tuolin ja pelokkaasti sekä odottelevana kumartui kuuntelemaan.

— Mitäs teillä on tuolla nurkassa liinan alla? — Nikolai Vsevolodovitš kysäisi äkkiä.

— Täälläkö? — Lebjadkin kääntyi myös sinnepäin. — Tämä on vain kaikki teidän anteliaisuutenne seurauksia. Ottaen huomioon, että nyt on tupaantulijaiset, pitkä matka ja luonnollinen väsymys... — kapteeni myhähteli tyytyväisenä, nousi paikaltaan ja varpaillaan lähestyi pöytää sekä kohotti samalla arvokkaasti ja varovaisesti nurkkapöydän yli heitettyä liinaa. Sen alla oli — katettu illallispöytä, liikkiötä, vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, pieni, vihreä karahvi sekä pitkä pullo Bordeaux’ta. Kaikki tämä oli siististi ja asiantuntemusta ilmaisevasti asetettu pöydälle, vieläpä erinomaisen hienosti.

—- Tekö nämä olette hankkinut?

— Minä. Jo eilen, ja tein parhaani osoittaakseni kunnioitustani... Marja Timofejevnahan, kuten tiedätte, on näistä asioista varsin välinpitämätön. Mutta tärkeintä on, että kaikki tämä tulee teiltä, on siis teidän omaanne, te siis olette täällä isäntä enkä minä, sillä minä olen vain kuten teidän tilanhoitajanne, sillä joka tapauksessa. Nikolai Vsevolodovitš, minun henkenihän on sentään vapaa. Ettehän tahdo riistää minulta tätä ainoata omaisuuttani! — hän lopetti liikutettuna.

— Hm. Istuisitte mieluummin.

Kii... ii... tän, kiitän ja olen riippumaton! — Hän istuutui. — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, tänne sydämeen on karttunut niin paljon, etten enää tahtonut jaksaa teitä odottaa. Nyt te siis ratkaisette kohtaloni... samoin kuin tuon onnettomankin kohtalon... ja sitten... kuten ennen muinoin vuodatan teille kaiken, kuten neljä vuotta sitten. Silloin te suvaitsitte kuunnella minua, luitte runojani... Vaikka te nimitittekin minua Shakespearen Falstaffiksi, te olette sittenkin merkinnyt elämässäni hyvin paljon. Minulla onkin nyt totinen syy pelätä, ja te yksin voitte minua neuvoa ja valaista. Pjotr Stepanovitš kohtelee minua julmasti!

Nikolai Vsevolodovitš kuunteli uteliaana ja tarkasteli häntä. Vaikkakin kapteeni Lebjadkin oli ehkä todella lakannut juopottelemasta, hän ei sittenkään ollut läheskään täysin tasapainoisessa vireessä. Tuontapaisiin monivuotisiin juopporatteihin jää lopulta ainaisesti jotakin epätasaista, tunkkaista, särkynyttä ja mieletöntä, vaikka he yrittävätkin pettää, viekastella ja teeskennellä yhtä hyvin kuin toisetkin, jos niin tarvitaan.

— Huomaan, että te ette ole paljoakaan näinä neljänä vuotena muuttunut, kapteeni, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš hieman lempeämmin. — Näyttää olevan totta, että ihmiselämän jälkipuoliskon tavallisesti muodostavat ne tottumukset, joita hän elämänsä ensi puoliskolla on keräillyt.

— Suurenmoista! Te ratkaisette elämän arvoituksen! — huudahti kapteeni teeskentelemättömän ihastuneena, sillä hän oli korkealentoisten sanojen ystävä. — Kaikista sanoistanne, Nikolai Vsevolodovitš, muistan erikoisen hyvin ne, jotka sanoitte Pietarissa: »Täytyy olla todella suuri ihminen voidakseen joskus toimia vastoin terveen järkensä vaatimusta!» Siinäpä se!

‒ Niin, ja hölmö täytyy olla samalla.

— Mitäpä siitä, vaikkapa hölmökin. Mutta te olette ikänne kaiken sirotellut ympärillenne älykkyyttä, mutta entäs nuo toiset? Sanokootpa Liputin tai Pjotr Stepanovitš edes joskus jotakin samantapaista! Voi, miten julmasti Pjotr Stepanovitš on kohdellut minua.

— Mutta ettekö te, kapteeni, muista, miten itse käyttäydyitte?

— Juoppous ja sitäpaitsi vihollisteni määrätön joukko! Mutta nyt on kaikki ohitse, ja parhaillaan luon nahkaani kuten käärme. Nikolai Vsevolodovitš, tiedättekö, teen par'aikaa testamenttiani, olen jo kirjoittanutkin sen...

— Hauskaa kuulla. Mitä te jätätte jälkeenne ja kenelle?

— Isänmaalle, ihmiskunnalle ja ylioppilaille. Nikolai Vsevolodovitš, luin sanomalehdistä eräästä amerikkalaisesta. Hän testamenttaa koko suuren omaisuutensa tehtaiden rakentamista varten ja positiivisten tieteiden hyväksi, luurankonsa sikäläisen akatemian ylioppilaille ja nahkansa — rumpuun, jolla yötä päivää on rummutettava Amerikan kansallislaulua. Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnon, mutta ei järjen oikku. Mutta entäs jos minun päähäni pälkähtäisi testamentata nahkani Akmolinskin jalkaväen rykmentille, jossa minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani, määräyksellä, että joka päivä lyötäisiin siihen koko rykmentin edessä Venäjän kansallishymniä, niin sitä pidettäisiin vapaamielisyytenä, minun nahkaani ei sallittaisi... ja senvuoksi minun on tyytyminen vain ylioppilaihin. Tahdon testamentata luurankoni akatemialle, mutta ehdolla, ainoastaan sillä ehdolla, että otsalleni kiinnitetään ikuisiksi ajoiksi lappu, johon kaiverretaan sanat: »Katuva vapaa-ajattelija», kas sillä tavoin!

Kapteeni puhui innoissaan ja uskoi tietenkin täydestä sielustaan amerikkalaisen testamentin kauneuteen, mutta päätarkoituksena oli tietenkin teeskentely ja Nikolai Vsevolodovitšin huvittaminen. Hän oli tottunut olemaan tämän narrina. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ei edes hymähtänyt, vaan kysäisi äkkiä melkein salaperäisesti:

— Te siis todella aiotte saattaa julkisuuteen testamenttinne jo eläessänne ja vaaditte siitä palkkion?

— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? — Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika, jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan, miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee loppu.

— Minkä runon?

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»

— M... mitä?

Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas, aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi peloissaan.

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o. ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta, mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin, ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš, saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista. Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa? Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja minä lähetin.

— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?

— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!

— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.

— Houretta, houretta eikä muuta.

Kuitenkin hän suoristautui, ojensi kätensä ja aloitti:

»Särkyi jäsen kauniin kukkasen — kiintoisammaksi vain yhä kääntyy. Rakastunut sulho oli ennestään, nyt jo aivan lempeen nääntyy.»

— No, riittää, — Nikolai Vsevolodovitš viittasi kädellään.

... Haaveilen Pietarista, — muutti Lebjadkin kiireesti puheenaihetta, aivan kuin runoista ei koskaan olisi ollut puhettakaan, — haaveilen uudestisyntymisestä... Oi, hyväntekijäni! Saanko luottaa siihen, että te ette kiellä minulta matkarahoja? Kuin aurinkoa olen odottanut teitä koko viikon!

— Niitä ei teidän pidä saaman, hyvä herra, minulla ei ole varoja enää ollenkaan, ja miksi antaisin teille rahoja?

Nikolai Vsevolodovitš näytti suuttuvan. Kuivasti ja lyhyesti hän luetteli kaikki kapteenin rikokset: juopottelun, valehtelemisen, rahojen tuhlailun, rahojen, jotka oli lähetetty Marja Timofejevnaa varten. Torui häntä siitä, että Marja Timofejevna oli otettu pois luostarista, mainitsi kirjeistä, joissa oli uhattu ilmaista salaisuus, sekä siitä, miten kapteeni oli käyttäytynyt Darja Pavlovnaa kohtaan y.m. y.m. Kapteeni yritti puolustautua, viittaili käsillään, mutta Nikolai Vsevolodovitš sai hänet joka kerran käskevästi pysymään alallaan.

— Ja sitten, — hän huomautti lopuksi, — te puhutte kirjeissänne aina »loukatusta perhekunniasta». Mikä »loukkaus» se on, että teidän sisarenne on laillisessa avioliitossa Stavroginin kanssa?

— Mutta avioliitto on salainen, Nikolai Vsevolodovitš, sala-avioliitto. Saan teiltä rahoja, ja minulta saatetaan kysyä: mistä hyvästä nuo rahat tulevat? Olen sidottu, en voi vastata. Sehän olisi sisareni ja perhekunniamme häpäisemistä.

Kapteeni koroitti ääntään. Hän viljeli mielellään tätä puheenaihetta ja oli varma, että se veisi suotuisaan ratkaisuun. Voi, hän ei voinut aavistaakaan, miten hän oli ällistyvä. Rauhallisesti ja täsmällisesti, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä perhetapahtumasta, Nikolai Vsevolodovitš ilmoitti hänelle, että lähipäivinä, ehkä jo huomenna tai ylihuomenna, hän aikoi saattaa avioliittonsa julkisuuteen »niin hyvin poliisilaitoksen kuin seurapiirinkin tietoon» ja että samalla raukeaa myös tyhjiin koko tuo puhe »loukatusta perhekunniasta» sekä samalla lakkaa myös tähänastinen avustus. Kapteenin silmät rävähtivät selko selälleen: hän ei heti paikalla päässyt edes asiasta oikein selville, ei ennen kuin se oli uudelleen hänelle selitetty.

— Mutta hänhän on... mielipuoli?

— Olen kyllä senkin ottanut huomioon ja sen mukaan myös toiminut.

— Mutta mitä sanoo... äitivanhempanne?

— Se on hänen asiansa.

— Viette hänet siis puolisonanne kotiinne?

— Ehkäpä niinkin. Mutta tämänhän ei pitäisi mitenkään liikuttaa teitä. Eihän tämä kuulu teille.

— Miten niin... ei kuulu? — kapteeni huudahti. — Mihinkäs minä joudun?

— Te ette tietenkään tule mukaan.

— Mutta minähän olen sukulainen.

— Tuollaisia sukulaisia kartetaan. Miksi enää tämän jälkeen antaisin teille rahoja, ymmärrättehän sen hyvin itsekin.

— Nikolai Vsevolodovitš, Nikolai Vsevolodovitš, se ei voi olla totta, ehkä te vielä muutatte mielenne, ettehän te soisi itsellenne sellaista onnettomuutta tapahtuvaksi, mitä siitä ajateltaisiin ja mitä suurmaailmassa sanottaisiin?

— Ei minua teidän »suurmaailmanne» peloita kovinkaan. Meninhän minä silloin naimisiinkin sisarenne kanssa, kun kerran sain sellaisen päähänpiston humalaisen päivällisen jäljestä viinipullovedon voittaakseni, ja nyt taas julistan sen julkiseksi... kun tämä taas tällä kertaa sattuu minua huvittamaan.

Hän sanoi tämän kaiken niin kiukustuneella äänellä, että Lebjadkin alkoi vähitellen uskoa häntä.

— Mutta mitenkäs minä, minä, pääasiahan olen minä!... Ehkä te, Nikolai Vsevolodovitš sittenkin laskette leikkiä.

— En laske leikkiä.

— Kuten tahdotte, Nikolai Vsevolodovitš, mutta en usko teitä... mutta silloin minä valitan.

— Te olette kovin typerä, kapteeni.

— Mitäpä siitä, eihän minulla ole muuta keinoa! — kapteeni ei enää tietänyt mitä puhui, — ennen hän ainakin ansaitsi palveluksillaan meille kummallekin katon päämme päälle, mutta mitenkäs nyt käy, jos te hylkäätte minut kokonaan?

— Ettekö te tahtonut matkustaa Pietariin vaihtamaan uraanne? Muuten, olen kuullut, että te aiotte lähteä viemään sinne jotakin ilmiantoa saadaksenne omat syntinne anteeksi ilmaisemalla toiset?

Kapteenin suu raottui, silmät pullistuivat, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.