Part 26
Samassa Lembke tuli nopein askelin huoneeseen poliisimestarin saattamana, katsahti meihin hajamielisesti ja kiinnittämättä meihin sen enempää huomiota suuntasi askelensa oikealla puolella olevaan työhuoneeseensa, mutta Stepan Trofimovitšpa nousikin hänen eteensä ja sulki häneltä tien. Pitkäkasvuisen Stepan Trofimovitšin olemus, joka ei muistuttanut ollenkaan meitä muita tek' vaikutuksensa. Lembke pysähtyi.
— Kuka te olette? — hän mutisi hämmästyneenä, aivan kuin olisi osoittanut kysymyksensä poliisimestarille kuitenkaan kääntämättä päätänsä vähääkään tämän puoleen ja tarkastellen yhä Stepan Trofimovitšia.
— Virastaeronnut kollegiasessori Stepan Trofimovitš Verhovenski, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Stepan Trofimovitš arvokkaasti taivuttaen päätänsä, mutta silmissä tylsä ilme.
— Mitä asia koskee? — virkkoi Lembke päällikkömäisen lakonisesti ja ylhäisen kärsimättömästi käänsi korvansa Stepan Trofimovitšin puoleen pitäen häntä jonakuna aivan tavallisena anojana, joka aikoi jättää hänelle jonkin kirjallisen anomuksen.
— Tänään on luonani toimitettu kotitarkastus virkamiehen johdolla, teidän ylhäisyytenne nimessä, sen vuoksi haluaisin...
— Nimi? Nimi? — Lembke aivan kärsimättömästi kysäisi kuin jotakin aavistellen.
Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.
— A-haa-a! Se on... siis, se taimitarha... Arvoisa herra, te olette antanut ymmärtää... Oletteko professori? Professoriko?...
— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja... ———skin yliopiston nuorisolle.
— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.
— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti. — Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia. Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys, flibustjerimaisuutta... Mitä suvaitsette pyytää?
Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan tulin vetoamaan oikeuksiini...
— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli! Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.
— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin koulupojalle.
— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke punastui.
— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.
— Minä suojelen yhteiskuntaa, mutta te aiotte sen hävittää!... Hä-vit-tää! Te... Muistan muuten kuulleeni teistä jotakin, ettekö te juuri ole ollut kotiopettajana kenraalitar Stavroginan kodissa? —
— Kyllä, olen ollut... kotiopettajana... kenraalitar Stavroginan kodissa.
— Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olette te muodostanut taimitarhan, kaiken sen taimitarhan, mikä nyt on täyttänyt mittansa... sen hedelmiä... Teidät minä kai äsken näin torilla. Olkaa varuillanne, arvoisa herra, olkaa muuten varuillanne, teidän ajatussuuntanne tunnetaan. Saatte olla varma siitä, että otan sen huomioon. Teidän luentojanne, hyvä herra, minä en voi sallia, en voi. Tämänkaltaisia anomuksia en voi ottaa vastaan.
Hän oli taas aikeessa lähteä pois.
‒ Toistan vielä kerran, että suvaitsette erehtyä, teidän ylhäisyytenne. Teidän puolisonne on pyytänyt minua pitämään — ei oikeastaan luentoa, vaan jonkin esitelmän kirjallisuudesta huomisessa juhlassa. Mutta minä itsekin olen aikonut nyt siitä kieltäytyä. Mitä nöyrimmästi pyytäisin vain selvitystä siihen, jos se suinkin on mahdollista miksi ja mistä syystä ja millä oikeudella minun luonani on tänään pidetty kotitarkastus. Minulta on viety muutamia kirjoja, papereita, yksityisluontoisia, minulle kalliita kirjeitä, ja viety ne käsikärryissä kaupungille...
— Kuka toimitti kotitarkastuksen? — Lembke havahtui nyt täydelleen, ja samassa hän myös punastui. Hän kääntyi kiivaasti poliisimestarin puoleen. Samalla hetkellä ilmestyi oviaukkoon kumaraselkäinen, pitkä ja kömpelö Blümin olemus.
— Kas, juuri tuo samainen virkamies, — Stepan Trofimovitš osoitti häntä. Blüm astui eteenpäin tosin syyllisen, mutta ei katuvan näköisenä.
— Vous ne faites que des bêtises, [Te teette vain tyhmyyksiä] — harmistuneena ja vihastuneena Lembke tiuskaisi tälle, ja samassa hän kokonaan muuttui ja havahtui.
— Suokaa anteeksi... — hän lepersi hyvin hämmästyneenä ja punastui niin paljon kuin suinkin voi, — kaikki tämä... kaikkeen tähän on varmasti syynä jokin väärinkäsitys... pelkkä väärinkäsitys.
— Teidän ylhäisyytenne, — Stepan Trofimovitš huomautti, — nuoruudessani jouduin erään hyvin karakteristisen tapauksen todistajaksi. Kerran erään teatterin käytävässä joku nopeasti läheni jotakuta toista ja lyödä läimähdytti koko yleisön läsnäollessa kajahtavan korvapuustin. Katseltuaan hieman paremmin, lyöjä huomasikin, että korvapuustin saanut henkilö ei ollut ollenkaan se, jolle tämä oli tarkoitettu, vaan ainoastaan hieman tämän näköinen, ja silloin hän vihastuneena ja kiireessään, kuten ainakin mies, joka ei voi tuhlata kallista aikaansa, lausui aivan täsmälleen samat sanat, kuten nyt teidän ylhäisyytennekin: »Olen erehtynyt, anteeksi, se on väärinkäsitys, pelkästään väärinkäsitys.» Ja kun loukattu yhä vielä siitäkin huolimatta oli loukkautunut ja alkoi häntä sättiä, niin hän huomautti tälle vain sangen harmistuneena: »Sanoinhan teille, että se oli väärinkäsitys, miksi te suotta minua sätitte!»
— Tämä... tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa... — Lembke koetti väkisin hymyillä, — mutta... mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen tästä itsekin?
Tämän hän melkein huudahti ja... ja näytti melkein siltä, että hän aikoi peittää kasvot käsiinsä.
Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä, ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä, taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:
— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni...
Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin. Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.
III.
Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi, että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin, joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä, että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta... joka tapauksessa hän saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä. Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi, että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman levottomaksikin.
Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia, ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan. Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä) Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.
— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin! Vihdoinkin... _Excellent ami_.
Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.
— _Cher_, — hän puheli minulle sitten illalla tätä kaikkea tämän päiväistä muistellessaan, — sinä hetkenä ajattelin: kumpi meistä lienee katalampi? Hänkö, joka syleili vain halventaakseen minua jo samana hetkenä, vai minäkö, joka halveksin häntä sekä hänen poskeansa ja kuitenkin nuolin sitä, vaikka olisin voinut kääntyä poiskin... Hyi!
— No, kertokaahan nyt, kertokaahan, — Karmazinov sähisi ja sihisi, aivan kuin olisi luullut mahdolliseksi, että joku saattaisi kertoa siinä silmänräpäyksessä hänelle koko kaksikymmentäviisivuotisen elämänsä. Mutta tämä typerä kevytmielisyys kuului »korkeampaan tyyliin».
— Muistattehan, että tapasimme toisemme viimeksi Moskovassa Granovskin kunniaksi järjestetyillä päivällisillä ja että siitä on kulunut nyt kaksikymmentäneljä vuotta... — alotti kertoilemisensa järkevästi (mutta ei siis ollenkaan korkeatyylisesti) Stepan Trofimovitš.
— _Ce cher homme_, — keskeytti hänet... kovaäänisesti ja tuttavallisesti Karmazinov pudistellen häntä olkapäästä jo hieman liian ystävällisesti, — mutta viekäähän meidät pian huoneisiinne, Julija Mihailovna, siellä hän voi istua ja kertoa kaiken.
— Ja kuitenkaan en ollut koskaan ollut läheinen ystävä tuon oikullisen ämmän kanssa, — yhä vihasta vielä aivan vapisten sinä samaisena iltana jatkoi minulle valittelujaan Stepan Trofimovitš, — me olimme kumpikin silloin vielä nuorukaisia, ja kumminkin jo silloin aloin vihata häntä... aivan samoin kuin hänkin jo vihasi minua...
Julija Mihailovnan salonki oli pian täpötäynnä. Varvara Petrovna oli erikoisen kiihottunut, vaikka yrittikin näyttää hyvin välinpitämättömältä, ja huomasin pari, kolme vihantäyttä katsetta, jotka hän loi Karmazinoviin, ja pari raivostunutta Stepan Trofimovitšiin, — raivostunutta jo kaiken varalta, raivostunutta mustasukkaisuudesta, rakkaudesta. Jos Stepan Trofimovitš tällä kertaa olisi jollakin tavoin erehtynyt ja sallinut Karmazinovin antaa itseänsä nenälle, niin Varvara Petrovna olisi nähtävästi heti paikalla riehahtanut ja lyönytkin häntä. Unohdin mainita, että läsnä oli myös Liza, enkä ollut vielä koskaan aikaisemmin nähnyt häntä niin riemukkaana, huolettoman iloisena ja onnekkaana. On itsestään selvää, että Mavriki Nikolajevitš oli myös siellä. Nuorten naisten ja noiden hieman liian vapaasti käyttäytyvien nuorukaisten parissa, nuorukaisten, jotka muodostivat Julija Mihailovnan tavanmukaisen seurueen ja joiden kesken tätä vapaata käyttäytymistä pidettiin vain iloisuutena ja jossa halpahintainen kyynillisyys oli viisautta, huomasin pari kolme uutta henkilöä: jonkun matkoiltaan meille poikenneen hyvin touhukkaan puolalaisen, jonkun saksalaisen lääkärin, terhakan ukon, joka äänekkäästi ja sydämensä pohjasta nauroi alinomaa omille sukkeluuksilleen, ja loppujen lopuksi jonkun vielä sangen nuoren pietarilaisen ruhtinas-pahaisen, jonka olemus oli kuin automaatti ja jolla oli valtiomiehen ryhti sekä hirvittävän korkeat kaulukset. Mutta saattoi huomata, että juuri tätä vierasta Julija Mihailovna piti erikoisessa arvossa ja oli levoton siitä, minkä vaikutuksen hänen salonkinsa tekisi tähän...
— _Cher m-r Karmazinoff_, — aloitti Stepan Trofimovitš puheensa. Hän oli asettunut istumaan sohvaan hyvin taiteelliseen asentoon ja alkoi jo puhella leperrellä yhtä sihittämällä kuin Karmazinov, — _cher m-r Karmazinoff_, meidän entisenä hyvänä aikanamme ja määrätynlaisten vakaumusten parissa eläneen miehen elämä, jopa kahdenkymmenenviiden vuoden välisenä aikanakin, ei saattane tuntua muulta kuin yksitoikkoiselta...
Saksalainen alkoi nauraa ääneen ja hirnahdellen. Hän nähtävästi luuli, että Stepan Trofimovitš oli sanonut jotakin kauhean naurettavaa. Tämä katsahti naurajaan teennäisen hämmästyneesti, mutta hänen katseensa ei vaikuttanut vähääkään. Katsahtipa ruhtinaskin, käännyttyään saksalaiseen päin kauluksineen päivineen ja silmälasit nenällään, mutta hänenkään katseessaan ei ollut erikoisempaa uteliaisuutta.
— ... muulta kuin yksitoikkoiselta, — Stepan Trofimovitš toisti tämän tahallaan mahdollisimman pitkäveteisesti ja tahdittomasti venytellen jokaista sanaansa. — Sellaista on ollut elämäni koko tämän neljännesvuosisadan ajan, et comme on trouve partout plus de moines que de raison [ja kun kaikkialla on enemmän munkkeja järkeä...], ja koska minä tähän olen täydellisesti tyytynyt, niin on käynytkin siten, että minä koko tämän neljännesvuosisadan ajan...
— _C'est charmant, les moines_, — kuiskasi Julija Mihailovna kääntyen vierellään istuvan Varvara Petrovnan puoleen.
Varvara Petrovna vastasi vain ylpein katsein. Mutta Karmazinov ei jaksanut sietää sitä menestystä, jonka ranskalainen lauseparsi oli aiheuttanut, vaan kääntyi nopeasti ja kirkuvin äänin keskeytti Stepan Trofimovitšin:
— Mitä minuun tulee, niin olen kaiken suhteen jo kokonaan rauhoittunut ja olen istunut nyt jo seitsemättä vuotta Karlsruhessa. Ja kun viime vuonna kaupungin valtuusto päätti laitattaa uuden vesijohtoputken, niin tunsin kaikesta sydämestäni, että tämä karlsruhelainen vesijohtokysymys oli minulle armaampi ja kalliimpi kuin kaikki nuo rakkaan isänmaani monet kysymykset... koko tuona täkäläisten niin sanottujen reformien aikakaudella.
— Minun on pakko myöntää tuntevani samoin, vaikkapa tekisinkin sen vastoin sydämeni käskyä, — huoahti Stepan Trofimovitš hyvin merkitsevästi painaen alas päänsä.
Julija Mihailovna oli riemuissaan: keskusteluun oli tullut syvyyttä ja määrätty suunta.
— Likaviemärinkö? — tiedusteli lääkäri äänekkäästi.
— Vesijohtoputken, tohtori, vesijohtoputken, olinpa apunakin heille suunnitelmaa laadittaessa.
Tohtori nauroi remakasti. Hänen mukanansa nauroivat muutkin ja tällä kertaa nimenomaan tohtorille, joka ei tätä kuitenkaan huomannut, vaan oli hyvin tyytyväinen, että kaikki nauroivat.
— Sallikaahan minun olla kanssanne eri mieltä, Karmazinov, kiiruhti Julija Mihailovna sanomaan sanansa. — Karlsruhen laita olkoon miten tahansa, mutta te tahdotte aina olla niin salaperäinen. Tällä kertaa emme kuitenkaan usko teitä. Kuka nykyisistä venäläisistä kirjailijoista on esittänyt kaikkein nykyaikaisimmat tyypit, aavistanut kaikkein nykyaikaisimmat kysymykset, osoittanut juuri ne nykyajan tärkeimmät kohdat, jotka muodostavat nykyaikaisen toimenmiehen tyypin? Te, te yksin eikä kukaan muu. Turhaa teidän on kaiken tämän jälkeen vakuuttaa, että olette välinpitämätön kotimaanne asioista ja omaatte mielenkiintoa vain karlsruhelaista vesijohtoputkea kohtaan! Haha!
— Olenhan tosin, — myönsi Karmazinov makeilevasti, — Pogošejevin tyypissä tahtonut tuoda esille kaikki slavofiilien heikkoudet ja Nikodimovin tyypissä taas kaikki »länsimaisten» puutteet...
— Kaikkiko muka! — kuiskasi Ljamšin hiljaa.
— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni kulumatonta aikaa ja... tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia vaatimuksia.
— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus kuulla ihmeellisiä säkeitä... Semjon Jegorovitšin runollisen innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, — niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan, vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä. Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen ajatuksen vaalimistaan.
Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.
— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois... Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.
Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista, vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e., sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.
— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme tehtävämme suorittaneet... odottamatta palkintoa... Niin olen tekevä minäkin.
— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.
— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku nuorista herroista aivan odottamatta.
Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.
— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita Stepan Trofimovitšin puoleen.
— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.
— En, oikein tiedä... nyt...
— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton... ajatelkaahan... juuri nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.
— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole ollenkaan välttämätön. Muuten olen...
— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna — kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta, ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa sosialisteja!...
— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta, Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.
— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni] — kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.
Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut, siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne. Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.
— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty...