Part 1

RIIVAAJAT II

Romaani

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomentanut

Ida Pekari

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

TOINEN OSA.

SISÄLLYS:

I. Yö. II. Yö (jatkoa). III. Kaksintaistelu. IV. Kaikki odottelevat. V. Juhlaa odotellessa. VI. Pjotr Stepanovitš puuhissaan. VII. Meikäläisten parissa. VIII. Ivan-Tsarevitš. IX. Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan». X. Flibustjerit. Kohtalokas aamu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Yö.

I.

Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli, mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei olisi tullut toimeenkaan.

Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta. Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan, sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa, niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut, hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona, koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi: »Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.

Meillä kummallakin, Stepan Trofimovitšilla ja minulla, oli tosin asiasta oma käsityksemme, mutta toiselta puolen tämä rohkea olettamuksemme meitä kauhisti, vaikkakin me taas toiselta puolen yritimme tukea tätä käsitystä toisissamme, nimittäin sitä, että huhujen levittämiseen oli varmasti syyllinen yksin Pjotr Stepanovitš, siitäkin huolimatta, että hän jonkin ajan kuluttua keskustellessaan kerran isänsä kanssa vakuutti saaneensa kuulla kaiken jo sellaisenaan jokaisen huulilta etenkin klubissa ja että kuvernöörinrouva samoinkuin tämän puolisokin tunsivat kaiken jo pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää: jo heti seuraavana päivänä, maanantaina illansuussa, tapasin Liputinin, ja hänellä oli jo silloin tiedossaan jokikinen sana, joka oli vaihdettu tuona sunnuntaina. Hän oli siis ensimmäisiä, joka oli saanut asiasta tiedon.

Monet naisistamme (vieläpä kaikkein hienoimmat) olivat sangen uteliaita kuulemaan jotakin »salaperäisestä kompurajalasta», kuten he Marja Timofejevnaa nimittivät. Olipa sellaisiakin, jotka välttämättä olisivat tahtoneet henkilökohtaisesti tavata häntä ja tutustua häneen, niin että viisaasti nähtävästi olivat tehneet ne, jotka olivat kiiruhtaneet viemään Lebjadkinin herrasväen piiloon. Mutta eniten puhuttiin Lizaveta Nikolajevnan pyörtymisestä. Se huvitti »koko maailmaa» jo senkin vuoksi, että asia koski niin läheltä Julija Mihailovnaa, joka oli Lizan sukulainen ja suosija. Ja mistäpä ei niinä päivinä olisi puhuttu!

Lörpöttelylle antoi vauhtia vielä sekin salaperäisyys, että kummankaan talon väki ei liikahtanut ovensa ulkopuolelle. Kerrottiin, että Lizaveta Nikolajevna makasi kuumehoureissa, samaa kerrottiin myös Nikolai Vsevolodovitšista inhoittavin lisähuomautuksin hampaasta, joka oli muka irtaantunut, ja ajettuneesta poskesta. Kuiskailtiinpa soppien pimennoissa niinkin, että tapahtuu ennen pitkää murhia, ja että Stavrogin ei ole niitä, jotka jättäisivät kostamatta, vaan että hän tappaa Šatovin salaa, kuten tapahtuu korsikkalaisessa vendettassa. Tämä ajatus viehätti, mutta siitä huolimatta suurin osa hienostomme nuorisoa oli suhtautuvinaan koko juttuun ylenkatseellisesti ja mitä ylimielisimmän välinpitämättömästi, vaikka kaikki tämä tietysti oli teeskentelyä. Seurapiiriemme vanha vihamielisyys Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ilmeni joka tavalla räikeänä. Vieläpä kaikkein maltillisimmatkin olivat valmiit syyttämään häntä, vaikka eivät oikein itsekään tietäneet, minkä vuoksi. Kuiskailtiin, että hän oli muka Sveitsissä tahrannut Lizaveta Nikolajevnan maineen ja että heidän välillään Sveitsissä olisi ollut sitten jotakin erimielisyyttä. Varovaisimmat tietenkin pidättyivät itse puuttumasta keskusteluihin, mutta sitä halukkaampia nämä olivat kuuntelemaan toisten puheita. Kiertelipä toisenlaisiakin huhuja, — näistä ei tosin puhuttu ääneen, vaan salavihkaa, — jotka olivat perin merkillisiä, ja mainitsen niistä vain valmistaakseni lukijaa ymmärtämään kertomukseni seuraavia tapahtumia. Nimittäin: Kulmat kurtussa väitettiin, ja Jumala ties millä perusteella, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli muka jokin erikoistehtävä kaupungissamme ja että hän kreivi K:n avulla Pietarissa oli muka saanut solmituksi joitakin ylhäisiä suhteita sekä että hänellä oli ehkä jokin virka, vieläpä että hänelle ehkä oli annettu toimeksi suorittaa jotakin tärkeätä kaupungissamme. Tämä huhu oli arvokkaimmista ja pidättyvimmistä kaupunkimme asujaimisto jo liikaa, ja hymähtäen he huomauttivat varsin järkevästi, että nuori mies, jolle häväistysjutut näyttivät muodostavan koko elämän ja joka jo ensi askelellansa vastaanotti korvapuusteja, ei suinkaan muistuttanut virkamiestä missään suhteessa. Mutta silloinpa näille kuiskatuinkin, että hän ei palvellutkaan julkisesti, vaan salaisesti, ja että sellainen virka nimenomaan vaati, että oli oltava mahdollisimman vähän virkamiestä muistuttava. Tämä huomautus tehosi. Tiesiväthän meillä kaikki, että kuvernementtimme zemstvohallintoa pidettiin pääkaupungissa erikoisesti silmällä. Toistan, että tämä huhu haihtui olemattomiin melkein samassa kuin oli syntynytkin, jo ennen kuin Nikolai Vsevolodovitš itse ilmestyi kaupunkiimme ensi kerran, mutta mainittakoon, että nämä huhut olivat saaneet uutta yllykettä niistä muutamista ilkeämielisistä sanoista, jotka, tosin ohimennen ja hämärästi, oli lausunut Pietarista äskettäin palannut virastaeronnut kaartinkapteeni Artemi Pavlovitš Gaganov, kuvernementtimme ja koko piirikuntamme mahtavimpia tilanomistajia, pääkaupunkilaishienostoon lukeutuvan arvon herran, Pavel Pavlovitš Gaganov-vainajan poika. Hänen isänsä oli se samainen arvokas vanha herra, jonka kanssa Nikolai Vsevolodovitšilla runsaasti neljä vuotta sitten oli ollut tuo raakamaisuudestaan ja äkkinäisyydestään hyvin tunnettu yhteenotto ja josta jo kertomukseni alussa mainitsin.

Kohta äskeisten tapahtumien jälkeen levisi tieto myös siitä, että Julija Mihailovna oli lähtenyt ensikäynnille Varvara Petrovnan luo, mutta hänet oli jo portailta käännytetty takaisin sekä ilmoitettu: »Sairauden vuoksi eivät voi ottaa vastaan», samoinkuin siitäkin, että noin kahden päivän kuluttua Julija Mihailovna oli lähettänyt erikoislähetin Varvara Petrovnan luo tiedustelemaan, miten oli hänen terveytensä laita. Lopuksi hän alkoi kaikkialla »puolustaa» Varvara Petrovnaa, tietenkin noin vain yleisesti; mahdollisimman mukaan karttaen koskettelemasta mitään erikoista. Ja kaikkia niitä hätäisiä viittailuja sunnuntain tapahtumiin, joita hänelle ensiksi yritettiin kertoa, hän kuunteli ankaran ja kylmän näköisenä, niin että ne eivät hänen läsnäollessaan myöhemmin enää uudistuneetkaan. Siitä sai alkunsa sitten luulo, että Julija Mihailovna tunsi muka tarkoin koko jutun, vieläpä sen salaisen tarkoitusperänkin mitä yksityiskohtaisimmin, ei kuten syrjäinen henkilö, vaan kuten uskottu ainakin. Huomautan samalla, että hän oli jo vähitellen saavuttamaisillaan sen arvovallan, jota hän oli janonnut ja jonka saavuttamiseen hän oli uhrannut kaikkensa, sekä alkoi jo tuntea olevansa »suosion ympäröimä». Osa seurapiiriämme tunnusti jo avoimesti, että hänellä oli käytännöllistä järkeä ja tahtia... mutta siitä myöhemmin. Hänen suosiotaan Pjotr Stepanovitšinkin oli kiittäminen nopeasta menestyksestään kaupungissamme, menestyksestä, joka erikoisesti hämmästytti Stepan Trofimovitšia.

Ehkä me yhdessä tämän kanssa hieman liioittelimmekin. Ensiksikin — Pjotr Stepanovitšhan tutustui koko kaupunkiimme jo heti ensimmäisinä neljänä päivänä tulonsa jälkeen. Hän tuli meille sunnuntaina, ja jo tiistaina näin hänet ajelemassa Artemi Pavlovitš Gaganovin kanssa, joka oli ylpeä mies, helposti ärtyvä sekä ynseä, ja jolla kaikista hienoista tavoistaan huolimatta oli sellainen luonne, että oli vaikeata tulla hänen kanssaan toimeen. Kuvernöörin talossa Pjotr Stepanovitš sai myös erikoisen sydämellisen vastaanoton, ja samassa hän jo liikkui talossa kuin sukulainen tai kuten ainakin nuori mies, jota talossa erikoisesti hemmoitellaan. Hän söi melkein joka päivä päivällistään Julija Mihailovnan luona. Pjotr Stepanovitš oli tutustunut häneen jo Sveitsissä, mutta sittenkin oli jotakin erikoisen mielenkiintoista siinä, miten häntä hänen ylhäisyytensä kodissa niin heti paikalla oli alettu erikoisesti suosia. Olihan hän joka tapauksessa kerran ollut ulkomaille paennut vallankumouksellinen. Lieneekö sitten ollut totta vai valhetta, mutta ainakin kerrottiin, että hän oli muka ottanut osaa ulkomailla jonkinlaisiin julkaisuhommiin ja kongresseihin, ja että »tähän saattoi saada vahvistuksen sanomalehdistäkin», kuten sanoi tavatessamme Aljoša Teljatkinov, joka nyt on — voi surkeata — vain »entinen virkamies», vaikka hänkin ennen oli ollut suosikkina entisen kuvernöörimme kodissa. Mutta asian laita oli kuin olikin tämä: entinen vallankumouksellinen sai oleskella kaikessa rauhassa rakkaassa isänmaassaan, vieläpä sai aivan erikoista suosiotakin osakseen. Ehkä siis se, mitä hänestä oli juoruttu, ei ollutkaan totta. Liputin tosin kuiskasi minulle kerran, että kuuleman mukaan Pjotr Stepanovitš oli muka jollekulle jotakin katuen tunnustanut ja saanut »synninpäästön» ilmaistuaan muutamien toveriensa nimet, olipa ehkä vielä lisäksi antanut ymmärtää, että hän edelleenkin oli valmis näin palvelemaan isänmaataan. Kerroin tämän myrkyllisen ilkeämielisen huhun Stepan Trofimovitšille, ja huolimatta siitä, että hän nykyisin oli aivan kykenemätön selvästi käsittämään mitään, hän kuitenkin alkoi miettiä tätä asiaa aivan vakavasti. Kävi vähitellen selville, että Pjotr Stepanovitšilla oli ollut tänne tullessaan mitä arvokkaimpia suosituskirjeitä mukanaan, ainakin yksi niistä, jonka hän toi kuvernöörinrouvalle, oli eräältä hyvin arvovaltaiselta pietarilaiselta vanhalta rouvalta, jonka puoliso oli kaikkein huomatuimpia pietarilaisia vanhoja herroja. Tämä vanha rouva, Julija Mihailovnan sylikummi, mainitsi kirjeessään, että kreivi K. tuntee myös hyvin Pjotr Stepanovitšin, Nikolai Vsevolodovitšin välityksestä, on hänelle suosiollinen sekä pitää häntä »kelpo nuorena miehenä entisistä hairahduksista huolimatta». Julija Mihailovna antoi suuren arvon niille vähäisille ja niin kovin vaikeasti ylläpidettäville suurmaailmansuhteille ja oli tietenkin iloissaan arvon rouvan kirjeestä. Mutta sittenkin tässä kaikessa oli jotakin perin merkillistä. Taivuttipa kuvernöörinrouva vielä herra puolisonsakin suosiolliseksi Pjotr Stepanovitšia kohtaan, jopa siinä määrin, että näiden suhde kävi jo milteipä liian tuttavalliseksi, niin että herra von Lembke jo kerran valitteli... mutta siitä puhumme vielä myöhemmin. Muistettakoon sekin, että suuri kirjailijammekin kohteli Pjotr Stepanovitšia hyvin suopeasti, kutsuipa hänet kerran oikein luoksensakin. Tämä pöyhkeän ukon kiireellisyys koski kipeästi Stepan Trofimovitšiin. Tämä lienee muuten ollut selitettävissä siten, että herra Karmazinov, joka piti kuin pitikin Pjotr Stepanovitšia »nihilistinä», tahtoi täten vain tutustua kummankin pääkaupunkimme edistysmieliseen nuorisoon. »Suuri kirjailija» tunsi miltei sairaalloista pelkoa uusinta vallankumouksellista nuorisoa kohtaan luulotellen, koska ei tosiasioita tuntenut, että heidän käsissään olivat Venäjän tulevaisuuden avaimet, ja senvuoksi hän yritti halpamaisesti kerjäillä heidän suosiotaan. Mutta pahinta oli, että nämä eivät näyttäneet kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.

II.

Pari kertaa Pjotr Stepanovitš käväisi valtavanhempansakin luona ja kaikeksi onnettomuudeksi vielä minun poissaollessani. Ensi kerran hän kävi keskiviikkona, siis vasta neljäntenä päivänä heidän ensi tapaamisensa jälkeen, ja silloinkin hänellä oli ollut erikoista asiaa. Muuten nuo heidän maatilaa koskevat tilintekonsa tapahtuivat niin, että niistä ei kuu kuullut eikä niitä päivä nähnyt. Varvara Petrovna tietenkin otti kaikesta vastatakseen, maksoi koko summan Pjotr Stepanovitšille, — tietenkin saatuaan ensin maatilkun haltuunsa, — ja Stepan Trofimovitšille hän vain lyhyesti ilmoitti, että kaikki oli selvää, ja Varvara Petrovnan valtuuttama kamaripalvelija Aleksei Jegorovitš toi vain jonkin paperin Stepan Trofimovitšin allekirjoitettavaksi, minkä tehtävän tämä taas suoritti mitä suurimmassa määrin arvokkaasti. Mitä tulee tuohon arvokkuuteen, niin täytyy tunnustaa, että näinä päivinä en ollut tuntea ukkopahaa. Siten hän ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Hän kävi ihmeen vaiteliaaksi, ei kirjoittanut yhtään ainoata kirjettä Varvara Petrovnalle sunnuntaista lähtien, mikä minusta oli suurin ihme, ja yleensä hän muuttui aivan rauhalliseksi. Hän oli lopullisesti takertunut johonkin mielijohteeseen, joka antoi hänelle rauhan, sen näki kaikesta. Saatuaan tuon mielijohteen hän nyt vain istui ja odotteli jotakin. Ensin hän tosin sairastui, jo heti maanantaina, ja tietenkin vatsatautiin. Koko tätä aikaa hän ei myöskään malttanut olla viestejä saamatta, mutta heti kun jätin tosiasiat sikseen ja aloin tunkeutua asian ytimeen sekä lausuin arvelultani, heti hän kielsi torjuvin kädenliikkein minua puhumasta. Nuo molemmat kohtaukset poikakullan kanssa olivat koskeneet häneen kipeästi, vaikka eivät saaneetkaan häntä suunniltaan. Molempina kertoina poikansa käynnin jälkeen hän loikoili kauan sohvalla pää käärittynä etikkaan kasteltuun pyyhinliinaan, mutta tästä huolimatta hän yleensä oli rauhallinen.

Toisinaan hän lakkasi huitomasta käsillään. Toisinaan tuntui, kuin hänen salaperäinen päättäväisyytensä olisi alkanut höltyä ja hän olisi alkanut ponnistella uusien, viekoittelevien aatosten vyöryä vastaan. Mutta vaikka tämä olikin hetkittäistä, mainitsen siitä kuitenkin. Aloin jo epäillä, että häntä sittenkin halutti antaa tietää itsestänsä, lähteä yksinäisyydestänsä, heittää taisteluhaaste ja ryhtyä viimeiseen rynnäkköön.

— _Cher_, minä tuhoaisin heidät lopullisesti! — pääsi häneltä vihdoin torstai-iltana sen jälkeen, kuin hän toisen kerran oli tavannut Pjotr Stepanovitšin ja loikoi par'aikaa sohvalla pää kääreessä.

Sinä päivänä nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle.

— »_Fils, fils chéri_» ja niin edespäin, myönnän, että kaikki nämä huudahdukset ovat jonninjoutavia, kyökkipiian sanavarastosta, ja olkootpa mitä tahansa, näenhän selvästi kaiken itse. En ole häntä ruokkinut enkä juottanut, vaan lähetin hänet, imeväisen, Berliinistä —skin kuvernementtiin postitse ja niin edespäin, myönnänhän minä... »Sinä», hän sanoi, »et ruokkinut minua, vaan lähetit minut postitse ja lisäksi aiot nyt ryöstää minut täällä puti puhtaaksi». Mutta, etkö onneton ymmärrä,— sanoin,— että juuri sen vuoksihan sydämeni onkin ollut sairas koko elämäni ajan, vaikkakin vain postitse! Il rit. Mutta myönnänhän minä, myönnän... olkoonpa niinkin, että vain postitse, — hän lopetti kuin houreessa.

— _Passons_, — hän alkoi taas hetken kuluttua. — En ymmärrä Turgenevia. Hänen Bazarovinsa[1] on epätodellinen henkilö, ei sellaista ole olemassa. Ne itsehän ne hänet ensimmäisinä kielsivätkin, koskapa sille ei ollut todellisuudessa vastinetta. Tämä Bazarov on jonkinlainen hämärä sekoitus Nozdrevia[2] ja Byronia, _c’est le mol_. Tarkastelkaapa heitä huolellisesti: he heittelevät kuperkeikkaa ja vinkuvat ilosta kuin koiranpenikat auringonpaisteessa, he ovat onnellisia, he ovat voittajia! Tuskinpa siinä on Byroniakaan!... Ja sitäpaitsi: Miten arkipäiväistä! Tuollaista kyökkipiian helposti loukkaantuvaa itserakkautta, miten halpamaisia pyrkimyspahaisia _faire du bruil autour de son nom_, eivätkä he huomaa, että _son nom_... Voi, mikä irvikuva! Voi hyväinen aika sentään, huusin hänelle, aioitko tosiaankin tarjota itsesi tuollaisena ihmisille Kristuksen asemesta? _Il rit. Il rit beaucoup, il rit trop_. Hän hymyileekin niin oudosti. Ei hänen äidillään ollut tuollaista hymyä. Il rit loujours.

Ja taas tuli hiljaista.

— Ne ovat viekkaita, sunnuntaina ne varmasti kaikki yksissä neuvoin... — häneltä pääsi taas uusi arvelu.

— Se nyt on tiettyä, — minä huudahdin ja aloin kuunnella tarkemmin, — varmasti se oli salainen, mutta »valkeilla rihmoilla» ommeltu sopimus, ja peli oli liian huonosti pelattu.

— En minä sitä tarkoittanut. Tiedättekö, se oli tahallaan »valkeilla rihmoilla» ommeltu sen vuoksi, että ne, joiden oli määrä nähdä se, olisivat sen paremmin huomanneet... Ymmärrättehän?

— En, en ymmärrä.

— _Tant mieux. Passons_. Olen hyvin hermostunut tänään.

— Miksikä te oikeastaan rupesitte väittelemään hänen kanssaan tänään, Stepan Trofimovitš? — sanoin moittivasti.

— _Je voulais convertir_ [Tahdoin käännyttää]. Naurakaa vain. _Cette pauvre_ täti, _elte entendra de belles choses!_ Voi, ystäväni, uskotteko, että tunsin äsken olevani suorastaan patriootti! Vaikka oikeastaanhan minä aina olen tuntenut olevani venäläinen... eikä oikea venäläinen voikaan olla sitä muuten kuin sillä tapaa kuin me, te ja minä! Il y a là dedans quelque chose d'aveugle et de louche. [Siihen sisältyy jotakin sokeata ja kieroa.]

— Epäilemättä, — vastasin.

— Ystäväni, oikea totuus ei koskaan näytä totuudelta, tiedättekö sen? Saadaksemme totuuden totuudennäköisemmäksi siihen on aina välttämättä sekoitettava hiven valhetta. Niinhän ihmiset ovat aina tehneetkin. Ehkä tässäkin on jotakin, jota emme ymmärrä. Miten luulette, onko teidän mielestänne tuossa voitonvarmassa vingahtelemisessa jotakin, jota me emme ehkä ymmärrä? Toivoisin, että siinä olisi. Toivoisin sitä.

Olin vaiti. Hän vaikeni myös kauan.

— Sanotaan, ranskalainen äly... — hän puhua leperteli jo kuin houreissa, — se on valhetta, ja niin se on aina ollutkin. Miksi puhua pahaa ranskalaisesta älystä? Tämä on vain sitä ikuista venäläistä laiskuutta, meidän häpeällistä kykenemättömyyttämme synnyttää aatteita, meidän inhoittavaa parasiittimaisuuttamme muihin kansoihin verraten. Ils sont tout simplement des paresseux [He ovat aivan yksinkertaisesti laiskureita], eikä siihen ole suinkaan syynä ranskalainen äly. Oh, venäläiset olisi koko ihmiskunnan onnen nimessä hävitettävä maan päältä kuten ainakin vahingolliset loiseläimet! Emmehän me ole ollenkaan pyrkineet siihen, mihin pitäisi pyrkiä, emme ollenkaan. En ymmärrä mitään. Olen lakannut käsittämästä! Ymmärrätkö sinä, huusin hänelle, ymmärrätkö, että jos te joka paikassa asetatte giljotiinin ensi sijalle, vieläpä noin suurenmoisen riemukkaasti, niin sen te teette ainoastaan siksi, että kaikkein helpointahan on panna poikki päitä, mutta vaikeinta on vaalia aatetta! Vous êtes des paresseux! Votre drapeau est une guenille, une impuissance. [Te olette laiskureita! Lippunne on ryysy, kykenemättömyys...] Nuo rattaat, vai miten ne sanovatkaan, »ihmiskunnalle leipää vierittävien rattaiden jyrinä» on muka hyödyllisempää kuin Sikstiiniläinen madonna, tai sitten vielä ne sanovat... une bêlise dans ce genre [sentapainen typeryys]. Mutta etkö ymmärrä, — huusin hänelle, — etkö ymmärrä, että yhtä tärkeätä kuin ihmisille on onni, yhtä tärkeä hänelle on myös onnettomuus. _Il rit_. Sinä, hän sanoi, jaarittelet joutavia »hemmoitellessasi jäseniäsi (hän sanoi oikeastaan vielä paljon rumemmin) samettisohvilla»... Ja oudolta tuntuu tuokin, tuo meidän tapamme sinutella toisiamme. Isä ja poika sinuttelevat toisiansa. Eihän se tietenkään tee mitään, jos ollaan sovinnossa, mutta entäs jos riidellään?

Olimme taas hetkisen ääneti.

— _Cher_, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, — uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.

— Sehän on tiettyä, — sanoin.

— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta... tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!

Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.

Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit, sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa, naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se, mikä koski Lebjadkineja.

Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta alkoikin »uusi juttu».

III.