Part 6

Mutta miten tämä kaikki oikeastaan oli mahdollista? Miten saattoi tällaista tapahtua? Erikoisesti merkillepantava on se seikka, että ainoankaan ihmisen mieleen koko kaupungissamme ei juolahtanut, että tämä mieletön teko olisi ollut hulluutta. Pidettiin siis mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš selväjärkisenäkin saattoi tehdä tämäntapaisia tekoja. Omasta puolestani en ymmärrä tätä sittenkään, vaikka aivan pian tapahtui jotakin, joka oli omiaan selittämään koko asian ja joka sovitti kokonaan mielet. Voin lisätä vielä, että neljä vuotta tapahtuman jälkeen, tavatessani Nikolai Vsevolodovitšin ja yrittäessäni varovasti kysellä häneltä itseltään tuosta klubikohtauksesta, hän vastasi minulle kulmat kurtussa: "En tosiaankaan ollut silloin aivan terve." Mutta on turhaa kiiruhtaa kertomaan sitä, mistä ehtii kuulla vielä myöhemminkin.

Merkillistä oli myös se vihanpurkaus, joka syntyi tätä "rauhanhäiritsijää" ja "pääkaupunkilaista tappelupukaria" kohtaan. Tahdottiin välttämättä väittää, että hävytön teko oli harkittu ja aiottu loukkaukseksi kaupunkimme seurapiireille, Hän ei tälle teollensa saanut tosiaankaan ainoatakaan puolustajaa, vaan nostatti yhdellä kertaa kaikki vihamiehikseen. Ja minkä vuoksi? Aivan viimeiseen asti hän ei ollut kertaakaan riidellyt eikä loukannut ketään, ja kohtelias hän oli ollut aina aivan kuten suoraan muotilehdestä leikattu kavaljeeri, sillä erotuksella vain, että hän osasi puhua. Luulenpa, että hänen ylpeytensä herätti vihaa. Meidän naisemmekin, jotka olivat alkaneet jumaloimalla häntä, pauhasivat nyt häntä vastaan vielä enemmän kuin miehet.

Varvara Petrovna kävi kauhusta sanattomaksi. Myöhemmin hän tunnusti Stepan Trofimovitšille, että kaiken tämän hän oli jo edeltäkäsin "aavistanut", oli odottanut koko tämän puolen vuoden ajan, jok'ikinen päivä, jotakin aivan tämäntapaista, mikä äidin tunnustukseksi on sangen merkillistä. — "Nyt se alkaa!" hän ajatteli kauhusta vapisten. Seuraavana päivänä tuon klubissa sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen hän ryhtyi varovaisesti, mutta päättäväisesti keskusteluihin poikansa kanssa, mutta vapisi aivan, raukka, päättäväisyydestään huolimatta. Koko yönä hän ei ollut yhtään nukkunut, ja jo varhain aamulla hän oli käynyt neuvottelemassa Stepan Trofimovitšin kanssa, olipa itkenytkin hänen luonaan, mitä ei vielä koskaan ennen ollut toisten läsnäollessa tapahtunut. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Nicolas olisi sanonut jotakin hänelle, olisi antautunut keskusteluun. Nicolas oli kohdellut äitiään aina yhtä kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja niin hän nytkin kuunteli tätä jonkin hetken kulmat kurtussa ja totisena, mutta nousi sitten äkkiä sanaakaan sanomatta, suuteli äitinsä kättä ja lähti pois. Ja jo samaksi illaksi ehti kypsyä vielä toinenkin häväistysjuttu, vaikkakin edellistä heikompi ja paljon tavallisempi, mutta siitä huolimatta tämä sai kaupunkimme jo ennestään perin suotuisassa maaperässä hälinän yhä vain kasvamaan.

Asiaan sekaantui nyt ystävämme Liputin. Hän oli tullut Nikolai Vsevolodovitšin luo aivan heti sen jälkeen, kun tämä oli keskustellut äitinsä kanssa, ja pyysi pyytämällä Nikolai Vsevolodovitšia kunnioittamaan läsnäolollaan hänen kutsujaan vielä samana iltana, hänen vaimonsa syntymäpäivän johdosta. Varvara Petrovna oli kauan vapisten huomannut Nikolai Vsevolodovitšin noudattavan tuttaviensa valitsemisessa perin alhaista suuntaa, mutta ei ollut koskaan uskaltanut hänelle tästä huomauttaa. Tämä oli hankkinut muitakin tuttavuuksia tästä seurapiirimme kolmannenasteen kerroksesta, vieläpä tätäkin alemmista piireistä, — hänellä kun näet oli kerran sellaiseen taipumusta. Liputinin kodissa hän ei vielä ollut koskaan käynyt, vaikka olikin tämän usein tavannut. Hän arvasi heti, että Liputin kutsui nyt hänet luokseen eilisen klubitapahtuman vuoksi, sillä seudun ainoana liberaalina tämä oli jutusta riemuissaan ja uskoi vilpittömästi, että se olikin ainoa oikea tapa kohdella klubivanhuksia ja että tämä vasta olikin oivallista! Nikolai Vsevolodovitš naurahti ja lupasi tulla.

Vieraita oli saapunut kosolti. Ei tosin komeata, mutta hauskaa väkeä. Itsekäs ja kateellinen Liputin kutsui luokseen vieraita kaikkiaan vain noin kerran vuodessa, mutta näillä kerroilla olikin sitten hänen saituutensa aivan kuin poispuhallettu. Kaikkein arvokkain vieras, Stepan Trofimovitš, oli sairauden takia estynyt saapumasta. Tarjottiin teetä, voileipäpöytä oli täpö täynnä, samoin oli viinaa viljalti. Korttia pelattiin kolmen pöydän ääressä, ja nuoriso oli illallista odotellessaan alkanut karkeloida pianon säestyksin. Nikolai Vsevolodovitš vei karkeloon mme Liputinan, joka oli hyvin sievä rouva ja niin kaino, että karahti tulipunaiseksi Nikolai Vsevolodovitšin häntä lähestyessä. Nikolai Vsevolodovitš vei hänet pari kertaa huoneen ympäri, istahti sen jälkeen hänen viereensä nauratellakseen rouvaa kujeillaan. Huomatessaan, kuinka sievä rouva Liputina oli nauraessaan, hän äkkiä kaikkien vieraiden läsnäollessa sieppasi tätä vyötäisistä ja suuteli makeasti kolmisen kertaa peräkkäin suulle. Säikähtänyt naisparka kadotti tajuntansa. Nikolai Vsevolodovitš otti hattunsa ja lähestyi rouvan puolisoa, joka yleisessä hämmingissä oli jäänyt hämillään seisomaan keskelle lattiaa. Katsahtaessaan tähän Stavrogin joutui samoin hämilleen ja murahti ohimennen: "Älkää suuttuko", ja lähti pois. Liputin juoksi hänen perässään eteiseen, auttoi itse hänelle turkit ylle ja saattoi kumarrellen vieraan portaille. Mutta jo seuraavana päivänä sukeusi huvittava lisäys tähän verraten viattomaan tapahtumaan, lisäys, joka Liputinille tuotti arvonantoa ja jota hän myöhemmin osasi käyttää perin pohjin hyödykseen.

Noin kello kymmeneltä seuraavana aamuna rouva Stavroginan asuntoon ilmestyi Liputinin palvelijatar, Agafja, liukaskielinen, reipas, punaposkinen; kolmikymmenvuotias eukkonen, jolla oli kuuleman mukaan asiata Nikolai Vsevolodovitšille. Hän tahtoi välttämättä tavata "heidät itsensä".

Nikolai Vsevolodovitšin päätä pakotti, mutta hän lähti kuitenkin huoneestaan. Varvara Petrovna oli läsnä, kun Agafja kertoi herransa terveiset.

— Sergei Vasiljevitš (s.o. Liputin),— aloitti Agafja, jonka kieli helähteli kuin poronkello, — käski ensinnäkin sanoa teille parhaimmat terveisensä sekä kysyä, miten olette suvainnut nukkua eilisen jälkeen ja miten edelleen voitte, kaiken tuon eilisen jälkeen?

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Tervehdä ja kiitä häntä. Kerro myös herrallesi, Agafja, minun sanoneen, että hän on viisain mies koko kaupungissamme.

— Siihen vastaukseksi käskivät he sanoa, — vastasi Agafja vielä rohkeammin,— että he tietävät sen varsin hyvin sanomattakin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivovat myös teille.

— Kas! Mistä hän saattoi edeltäkäsin arvata, mitä sinulle sanoisin?

— Sitäpä en arvaa. Millä konstilla lienevätkään saaneet sen tietää. Mutta sen tiedän vain, että tuskin olin päässyt kadun kulmaan, kun äkkäsin, että Sergei Vasiljevitš juoksi perässäni lakitta päin huutaen: "Sinä", — niin hän sanoi, — "Agafjuškani, jos herra siellä epätoivoissaan virkkaa sinulle: 'Sano herrallesi, että hän on viisain mies koko kaupungissamme', — niin äläpä unohda vastata hänelle siihen: 'Sen me varsin hyvin tiedämme itsekin, ja sitä samaa Herran lahjaa toivomme teillekin, hyvä herra!'"

III.

Viimein itse kuvernöörin oli puututtava asiaan. Herttainen ja lauhkea Ivan Osipovitšimme oli tullut hieman neuvottomaksi, kun hän kotiin palattuaan oli lukenut klubiherrojen vihaa puhkuvan valituksen. Hänen olisi epäilemättä ollut ryhdyttävä jonkinlaisiin toimenpiteisiin, mutta vieraanvarainen ukkopahanen näytti hieman pelkäävän nuorta sukulaistaan. Lopulta hän kuitenkin suostui taivuttamaan Nikolai Vsevolodovitšin esittämään anteeksipyyntönsä klubin jäsenille sekä itse loukatulle, mutta vain tyydyttävän alentuvasti, ja jos Nikolai Vsevolodovitš niin suvaitsi, hän sai tehdä sen kirjeellisesti. Hän lupasi myös sen jälkeen suostutella Nikolai Vsevolodovitšia lähtemään matkoille, esimerkiksi opintomatkalle Italiaan tai jonnekin muualle, ylipäänsä ulkomaille. Salissa, jonne hän tuli puhuttelemaan Nikolai Vsevolodovitšia (muina aikoina Nikolai Vsevolodovitš oli liikkunut talossa sukulaisen oikeudella huoneesta huoneeseen itse haeskellen talonväkeä), nurkkapöydän ääressä aukoi jonkinlaisia kääröjä hyvinkasvatettu nuori virkamies Aljoša Teljatnikov, joka oli kuin talon omaa väkeä, ja seuraavaan huoneeseen, salia lähinnä olevan ikkunan ääreen oli asettunut matkoiltaan meille poikennut terve ja lihava eversti, muudan Ivan Osipovitšin hyvä ystävä ja entinen virkatoveri, joka luki _Golosia_ tietenkin vähääkään välittämättä siitä, mitä salissa tapahtui, istuipa vielä selinkin saliin päin. Ivan Osipovitš aloitti keskustelun koskettelematta ensin ollenkaan pääasiaa, puhui melkein kuiskaamalla ja takertui tuon tuostakin epävarmana sanoihinsa. Nicolas oli hyvin epäkohteliaan näköinen, ei ollenkaan kuten talon sukulainen. Hän kuunteli Ivan Osipovitšia kalpeana, silmät maahan luotuina ja kulmakarvat rypyssä, aivan kuin samalla olisi yrittänyt voittaa jotakin ankaraa kipua.

— Teillä on hyvä ja jalo sydän, Nicolas, virkkoi ukko muun muassa, — te olette hyvin sivistynyt, olette liikkunut hienoimmissa piireissä ja olette käyttäytynyt täälläkin tähän saakka aivan mallikelpoisesti, mikä onkin ollut omiaan rauhoittamaan meille kaikille niin kalliin äitikultanne sydäntä... Mutta nyt alkaa kaikki saada mitä salaperäisimmän ja meille kaikki niin peräti vaarallisen värityksen. Puhun teille perheystävänä, kuten kokenut ja läheinen omainen, joka rakastaa teitä vilpittömästi ja jonka puheista ette saa suuttua... Sanokaapa, mikä teidät oikeastaan saa tämmöisiin hurjiin tekoihin, joilla ei enää ole mittaa eikä määrää! Mitä nuo mielijohteet oikeastaan merkitsevät? Tehän liikutte aivan kuin houreissa.

Nicolas kuunteli silminnähtävästi harmistuneena ja kärsimättömänä. Äkkiä välähti hänen katseessaan jotakin viekasta ja pilkallista.

— Ehkä sanon teille, mikä saa minut sellaiseen, — hän virkahti yrmeänä katsahdettuaan ensin ympärilleen ja kumartui samassa Ivan Osipovitšin korvan juureen. Hyvinkasvatettu Aljoša Teljatnikov siirtyi vieläkin kolme askelta ikkunaan päin, ja eversti yskähti _Golosinsa_ takaa. Ivan Osipovitš kallisti kiireesti ja luottavaisena korvansa Nikolai Vsevolodovitšin puoleen, hän oli näet äärimmäisen utelias. Mutta silloin tapahtui jotakin aivan kerrassaan mahdotonta, vaikka toiselta puolen se, mitä nyt tapahtui, oli eräässä suhteessa myös mitä parhain todistus siitä, miten asia oikeastaan oli. Ukkopaha tunsi äkkiä, miten Nicolas, sen sijaan, että olisi kuiskannut hänen korvaansa jonkin mielenkiintoisen salaisuuden, tarttuikin hampaillaan hänen korvansa yläosaan ja puraisi sitä jokseenkin lujasti. Ivan Osipovitšin henkeä salpasi, ja hän alkoi vapista.

— Nicolas, onko tämä olevinaan leikkiä, ulvahti ukko aivan muuttuneella äänellä.

Aljoša ja eversti eivät ymmärtäneet yhtään, mistä oli kysymys. He eivät paikoiltaan niin tarkkaan voineet nähdäkään, ja heistä näytti todellakin siitä, että Nikolai Vsevolodovitš kuiskaili jotakin Ivan Osipovitšin korvaan. Mutta ukonepätoivoisesti vääristyneet kasvot saivat vihdoin heidän levottomuutensa hereille. He katsahtivat silmät pyöreinä toisiinsa epäröiden, olisiko heidän jo mentävä avuksi, niinkuin sovittu oli, vai olisiko vieläkin odotettava. Nicolas varmaankin huomasi heidän epäröimisensä, sillä hän puristi korvaa hampaissaan kuin uhalla yhä lujemmin.

— Nicolas, Nicolas! — uhri valitti uudelleen. — Leikittelet, mutta riittää jo... rii-ii-ttää...

Vielä silmänräpäys, ja tuo raukka olisi varmasti säikähdyksestä kuollut, mutta julmuri armahti häntä ja päästi korvan irti. Tätä kuoleman tuskaa kesti varmasti kokonaisen minuutin ajan, ja sen jälkeen ukko sai jonkinlaisen kohtauksen. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia tapahtumasta, kun Nicolas vangittiin ja vietiin toistaiseksi päävartioon, jossa hänet teljettiin yksityiseen koppiin, ja ovelle asetettiin erikoinen vartiosotilas. Toimenpide oli tosin ankara, mutta lauhkea päällikkömme oli niin suuttunut, että uskalsi ottaa vastatakseen kaikesta Varvara Petrovnankin uhalla. Mainittu rouva kiiruhti heti hyvin suuttuneena kuvernöörin luo ottamaan asiasta selvää, mutta häntä ei otettu ollenkaan vastaan, mikä kaupungissamme herätti mitä suurinta huomiota. Nousematta edes vaunuista hän sai niine hyvineen kääntyä takaisin eikä tahtonut oikein itsekään uskoa, että hänelle oli voinut näin käydä.

Viimein selvisi kaikki aivan itsestään. Kello kahdelta yöllä oli pidätetty, joka tähän asti oli ollut ihmeellisen rauhallinen, olipa nukahtanutkin, tullut äkkiä levottomaksi ja saanut aivan kuin yliluonnolliset voimat, oli lyönyt nyrkillään oveensa, minkä jaksoi, riuhtaissut irti ovessa olevan näköluukun, raastanut irti rautaristikon Ja särkenyt lasin satuttaen siihen pahoin kätensä, kun päivystäjäupseeri sotilaineen ja avaimineen saapui luo sekä käski avata vankikopin oven päästäkseen käsiksi hurjistuneeseen vankiin ja sitoakseen hänet, huomattiinkin, että tämä oli saanut pahan raivohulluuskohtauksen, ja silloin vanki vietiin kiireesti äitinsä luo. Tämä tapaus selvitti kaiken. Kaikki kolme lääkäriämme olivat sitä mieltä, että potilas oli saattanut hourailla jo kolme päivää sitten, vaikka hän näennäisesti olikin tunnoissaan, osasipa vielä viekastellakin. Täydessä järjessään hän missään tapauksessa ei voinut olla enää pitkiin aikoihin, eikä hän nähtävästi enää itse ohjannut tahtoaan, mikä sittemmin tulikin selvästi todistetuksi. Liputin oli siis ensimmäisenä arvannut asian oikean laidan. Ivan Osipovitš, hieno ja tunteellinen kun oli, nolostui aikalailla. Huvittavinta oli, että hänkin siis oli pitänyt mahdollisena, että Nikolai Vsevolodovitš täysijärkisenäkin saattoi tehdä mitä hourupäisimpiä tekoja. Klubissa hävettiin ja ihmeteltiin, miten ei oltu huomattu aikaisemmin "elefanttia" ja miten oli laiminlyöty etsimästä ainoata luonnollista selitystä kaikkiin ihmeisiin. Oli sentään sellaisiakin, jotka suhtautuivat tapahtumaan hieman epäluuloisesti, mutta sellaiset eivät kauan jaksaneet pitää puoliansa.

Nicolas sai olla vuoteen omana runsaasti kahden kuukauden ajan. Lääkärien neuvotteluun tuli muudan kuuluisa lääkäri aina Moskovasta asti. Koko kaupunki teki osanottokäyntejä Varvara Petrovnan luo. Hän suvaitsi suoda anteeksiantonsa. Kun Nicolas kevätpuolella täysin toipui ja suostui vähääkään vastaanpanematta lähtemään Italiaan, hän kävi äitinsä pyynnöstä sanomassa jäähyväiset meille kaikille vuorotellen, Pyytäen samalla anteeksi käytöstään siellä, missä se oli tarpeellista. Klubissa tiedettiin, että hänellä ohi ollut Pjotr Pavlovitš Gaganovinkin kanssa mitä vilpittömin keskustelu tämän kodissa, ja Pjotr Pavlovitš oli ollut varsin tyytyväinen käyntiin. Vieraissa Nicolas oli ollut hyvin totinen, melkeinpä juro. Hän sai kaikkialla mitä sydämellisimmän vastaanoton. Mutta kaikki tunsivat olevansa jostakin syystä aivan kuin häpeissään ja olivat varsin tyytyväisiä, että hän aikoi Italiaan. Ivan Osipovitškin suorastaan itki, mutta ei sentään edes hyvästellessäkään, merkillistä kyllä, suostunut enää syleilemään sukulaistaan. Jotkut meikäläisistä jäivät sittenkin siihen luuloon, että roisto oli pitänyt meitä vain pilkkanaan ja että sairaus — no niin, se oli jotakin, joka ei ollenkaan kuulunut tähän.

Nikolai Vsevolodovitš pistäysi Liputininkin luona.

— Sanokaapa, — hän kysäisi, — miten saatoitte arvata edeltäkäsin minun mainitsevan viisaudestanne ja miten osasitte jo siltä varalta neuvoa Agafjaa vastaamaan?

— Katsokaahan, — Liputin nauroi, — pidänhän teitä viisaana ja saatoin siis myös arvata jo ennakolta viisaan miehen vastauksenkin.

— Se on sittenkin omituinen sattuma. Mutta sallikaahan minun kysyä, pidittekö te minua, lähettäessänne luokseni Agafjan, täysijärkisenä vai hulluna?

— Viisaimpana ja täysijärkisimpänä ihmisenä, mitä kuvitella saattaa; olin vain olevinani sitä mieltä, että uskon mielipuolisuuteenne... Mutta arvasittehan tekin heti minun ajatukseni ja lähetitte vakuudeksi siitä Agafjan mukana minulle viisauden patentin.

— Mutta tässä te erehdyitte... Minä olin tosiaankin sairas... — Nikolai Vsevolodovitš puhui puoliääneen silmäkulmat rypyssä. — Luuletteko tosiaankin, — hän huudahti äkkiä, — että saattaisin täysijärkisenä hyökätä ihmisten kimppuun? Miksi tekisin sellaista?

Liputin kyyristyi kokoon osaamatta vastata mitään. Nicolas kalpeni, tai ainakin Liputinista näytti siltä.

— Teidän ajatustapanne on kerrassaan huvittava,— Nicolas jatkoi, — ja mitä Agafjaan tulee, niin ymmärtääkseni lähetitte hänet vain sanomaan minulle suorat sanat.

— Enhän voinut haastaa teitä kaksintaisteluunkaan.

— Niin, todellakin! Olen kuullut jotakin sentapaista, että te ette muka oikein pidä kaksintaisteluista.

— Suotta on yrittää istuttaa ranskalaisia tapoja meidän maaperäämme.

— Oletteko olevinanne kansallismielinen?

Liputin kyyristyi yhä enemmän kokoon.

— Aha-a! Mutta mitä tämä on? — Nicolas huudahti äkkiä huomatessaan aivan kuin tahallaan näytteille asetetun nidoksen Considérant'ia. — Tehän taidattekin olla vähän niin kuin fourieristi? No sehän tästä vielä puuttuisi! Eikös tämä sitten ole ranskalaisuutta, jota yritetään istuttaa maaperäämme?

— Ei, se ei ole pelkästään ranskalaista, — huudahti Liputin hypähtäen pystyyn merkillisen uhkaavana. — Se ei ole ranskaa, se on kansainvälistä, yleisinhimillistä kieltä. Se on kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian kieltä eikä suinkaan enää yksinomaan ranskaa.

Hyi piru, eihän sellaista kieltä ole olemassakaan! — Nicolas nauroi.

Joskus voi jokin itsessään aivan tyhjänpäiväinen seikka hämmästyttää meitä ja painua mieleemme pitkiksi ajoiksi. Herra Stavrogmista puhumme seuraavassa vielä paljonkin, mutta tahtoisin tässä erikoisesti huomauttaa vain jonkinlaisena kuriositeettina, että kaikista niistä vaikutelmista, joita hän sai oleskellessaan kaupungissamme, hänen mieleensä painui räikeimmin tuon vähäpätöisen, kavalan, alhaisen, melkeinpä hänestä voisi sanoa niinkin, Liputinin persoona. Tuo mustasukkainen kuvernementin pikkuvirkamies ja raaka kotityranni, kitsastelija ja koronkiskuri, joka sulki lukkojen taakse päivällistähteet ja kynttilänpätkätkin, oli samalla innokas Jumala ties minkä "sosiaalisen harmonian" lahkolainen, joka öisin saattoi vaipua fantastisiin kuvitteluihin tulevaisuuden falanstereista. Uskoipa hän vielä kaiken lisäksi, että nämä hänen kuvitelmansa saattoivat toteutua erikoisesti juuri Venäjällä, vieläpä juuri meidän kuvernementissamme, ja tähän hän uskoi yhtä hartaasti kuin omaan olemassaoloonsa. Hän uskoi todellakin, että kaikki tämä kävisi päinsä siellä, missä hän itse säästöillään oli saanut "sievän talon" pystyyn ja ottanut toisen vaimonsa mukana tämän vanhemmilta sievoiset myötäjäiset. Tämä oli hänen mielestään mahdollista siellä, missä saattoi kulkea sata virstaa puoleen sekä toiseen tapaamatta juuri ainoatakaan ihmistä, joka edes jossakin määrin, edes sen verran kuin hän itse, olisi muistuttanut tulevaista "kansainvälisen, yleisinhimillisen sekä sosiaalisen tasavallan ja harmonian" jäsentä.

— Jumala sen tietää, mistä noita tuollaisiakin oikein sikiää? — ajatteli Nicolas usein jälkeenpäin ihmeissään muistellessaan niin odottamatta keksimäänsä fourieristia.

IV.

Prinssimme viipyi matkoillaan neljättä vuotta, ja sillä aikaa hänet kaupungissamme melkein kokonaan unohdettiin. Stepan Trofimovitšilta me tosin kuulimme, että hän oli matkustellut Euroopan ristiin ja rastiin, olipa käynyt Egyptissäkin poiketen sieltä myös Jerusalemiin. Sitten hän oli lyöttäytynyt johonkin Islantiin aikovaan retkikuntaan ja oli todella käynytkin Islannissa. Kerrottiinpa vielä hänen seuranneen luentoja jossakin saksalaisessa yliopistossa. Äidilleen hän kirjoitti harvoin, pari kirjettä vuodessa, joskus ei sitäkään. Mutta Varvara Petrovna ei tästä suuttunut eikä loukkaantunut. Hän oli nöyrästi alistunut siihen uuteen suhdemuotoon, joka oli syntynyt hänen ja pojan välille heidän viimeisen yhdessäolonsa aikana, mutta tästä huolimatta hän lakkaamatta ajatteli Nicolastansa ja rakenteli haaveellisia tuulentupiansa hänen tulevaisuudestaan. Tulevaisuudenhaaveitaan enemmän kuin huoliansakaan hän ei ilmaissut kenellekään. Olipa kuin hän olisi vetäytynyt kauemmaksi Stepan Trofimovitšistakin. Hänellä oli kaikesta päättäen omat suunnitelmansa. Päivä päivältä hän kävi yhä saidemmaksi, alkoi oikein säästämällä säästää ja oli Stepan Trofimovitšin peliveloista erikoisesti äkeissään.

Viimein hän tämän vuoden huhtikuulla sai kirjeen Pariisista, kenraalitar Praskovja Ivanovna Drozdovalta, lapsuutensa ystävältä. Kirjeessään Praskovja Ivanovna ilmoitti, — Varvara Petrovna ei ollut tavannut ystäväänsä kahdeksaan vuoteen eikä ollut koko tänä aikana hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä,— että Nikolai Vsevolodovitš oli alkanut seurustella hyvin läheisesti hänen kodissaan ja että hänestä oli tullut etenkin hänen ainoan tyttärensä, Lizan, hyvä ystävä. Nuori mies aikoi kesällä lähteä heidän mukaansa Sveitsiinkin, Vernex-Montreux'hön, vaikka häntä kohdeltiin aivan kuin perheen jäsentä myös kreivi K:n perheessä (hyvin huomattu pietarilainen perhe), väittivätpä jotkut hänen suorastaan asuvan tuon perheen kodissa. Kirje oli tosin lyhyt, mutta rivien välistä saattoi selvästi lukea, missä tarkoituksessa se oli lähetetty, vaikkakaan se ei sisältänyt muuta kuin mitä edellä on mainittu. Ehtimättä harkita asiaa sen enemmän Varvara Petrovna sieppasi mukaansa kasvattinsa Dašan (Šatovin sisaren) ja ajaa hurahdutti huhtikuun puolivälissä suoraa päätä Pariisiin ja sitten Sveitsiin. Heinäkuussa hän palasi sieltä yksin kotiin. Dašan hän oli jättänyt Drozdoveille, joiden oli määrä hänen ilmoituksensa mukaan saapua kaupunkiimme elokuun lopulla.

Drozdovit olivat samoin kuin Stavroginitkin kuvernementtimme tilanomistajia, mutta kenraali Ivan Ivanovitšin virka Pietarissa (hän oli ollut myös Varvara Petrovnan hyvä ystävä ja hänen miehensä virkatoveri) oli estänyt hänen perhettäänkin käymästä katsomassa heidän suurenmoista maatilaansa. Kenraalin kuoltua viime vuonna surussaan lohduttumaton Praskovja Ivanovna päätti lähteä tyttärineen ulkomaille kokeilemaan viinirypälehoitoa, ja senvuoksihan hän alkoikin kesän loppupuoliskolla Vernex-Montreux'hön. Kotimaahansa palattuaan hän oli päättänyt asettua ainaisesti asumaan kuvernementtiimme. Hänellä oli myös iso kaupunkitalo, joka useita vuosia oli ollut tyhjillään, ikkunat kiinninaulattuma. Drozdovit olivat rikkaita ihmisiä. Praskovja Ivanovna, ensimmäisessä avioliitossaan rouva Tušina, oli samoin kuin hänen opistotoverinsa Varvara Petrovnakin erään entisaikain viinaverojen vuokraajan tytär ja oli naimisiin mennessään saanut myötäjäiset. Täysinpalvellut aliratsumestari Tušin oli itsekin ollut jokseenkin varakas, vieläpä jossakin määrin lahjakaskin. Kuoltuaan hän jätti jälkeensä suuren omaisuuden, jonka yksinperijäksi tuli hänen ainoa tyttärensä, seitsenvuotias Liza. Nyt kun Lizaveta Nikolajevna oli jo lähes kahdenkolmattavuotias, hän hyvinkin omisti parisen sataa tuhatta pelkkiä omia rahojaan, puhumattakaan siitä omaisuudesta, jonka hän kerran oli perivä äitinsä jälkeen, tälle kun ei toisesta avioliitosta ollut jäänyt ainoatakaan lasta. Varvara Petrovna oli nähtävästi hyvin tyytyväinen matkaansa. Hän oli näet mielestään saanut keskustelunsa Praskovja Ivanovnan kanssa sujumaan varsin hyvin, ja heti matkalta palattuaan hän kertoi kaiken Stepan Trofimovitšille, vieläpä oli tavallista avomielisempikin, mitä ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin.

— Eläköön! — huudahti Stepan Trofimovitš ja napsahdutti sormiaan.