Part 5

Heti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh nousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta pois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan Ivanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja asettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat sysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten lyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui aika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se tosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä paikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari sitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla toimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan ottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan päällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli tarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli ollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme kaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli tunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari, auttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään kaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia toiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa sovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli ruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi vielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä vettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset potkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä molemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.

Sitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä päästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.

"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!" huudettiin. "Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun joutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!"

"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä, mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"

"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni ja arvoani?"

"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".

"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"

"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh! (samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä: siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä _hanheksi_..."

Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, -- sanottu kun sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta sellaiseen tilaan, -- entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut _lintu_ eikä _hanhi_, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut autettavissa. Mutta nyt -- oli kaikki lopussa!

Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen -- ja millaisen silmäyksen! Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!

Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin -- mitä?... hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman, että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut, että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt -- kymmenen vuotta.

Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi. Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin. Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä, kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä, joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan. Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.

Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen, vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen: "voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!

"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!"

"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta", vastasi Ivan Nikiforovitsh.

"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla säällä?"

"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs..."

Minä en voinut olla huoahtamatta.

Mutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: "Älkää pelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja minun edukseni".

Minä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.

"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla"; tiesi joku kertoa.

Minä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen kasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli entisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi iloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt, niinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi: "Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?"

"Minkä uutisen?" utelin minä.

"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin ylioikeudessa."

Minä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten -- sillä olin matkalla tärkeän asian tähden -- ja istuuduin kuomurattaihini.

Laihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi, lähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan synnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen päälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus tunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa rampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti taakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä, mustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää, väsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan kirkkaampaa kohtaa. -- Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa maailmassa.

Nikolai Vasiljevitsh Gogol

Nikolai Vasiljevitsh Gogol (1809-52) on Venäjän suurimpia kirjailijoita. Hän tuli kotimaassaan tunnetuksi kuvauksillaan kotiseutunsa Ukrainan (Vähä-Venäjän) elämästä: "Illat talonpoikaismajassa lähellä Dikankaa" (1831-32). Kirjotettuaan senjälkeen muutamia kertomuksia ja komedian "Naimapuuhat" ja koetettuaan hoitaa historian professorinvirkaa Pietarin yliopistossa Gogol v. 1835 julkaisi kokoelman "Mirgorod", joka sisältää m.m. mahtavapiirteisen kasakkakuvauksen "Taras Bulba" ja humoristisen kertomuksen "Riita". V. 1836 ilmestyi hänen kuuluisa komediansa "Reviisori", ja samana vuonna Gogol matkusti ulkomaille, missä viipyi toista kymmentä vuotta, etupäässä Roomassa, jossa m.m. hänen pääteoksensa "Kuolleiden sielujen" 1:nen osa (ilm. 1842) ja kertomus "Viitta" valmistuivat. -- Mutta painostavien olosuhteiden vaikutuksesta Gogol vähitellen vaipui sairaalloiseen, mystilliseen uskonnollisuuteen ja katui, että oli luonut teoksensa, alistuen Venäjän yhteiskuntajärjestykseen, jonka epäkohdat hän niin etevästi oli paljastanut etenkin "Reviisorissa" ja "Kuolleissa sieluissa", näissä maailmanmaineen saavuttaneissa suurteoksissaan.

Gogolin taiteen tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia ovat leveä huumori ja syvä myötätunto, jopa sääli kuvattaviaan kohtaan; se on siis -- hänen omien sanainsa mukaan -- kuin "naurua kyynelten takaa".