Part 4

"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen kanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!" Ivan Ivanovitsh oli hyvin päättäväisellä tuulella.

"Kuten itse tahdotte", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä nuuskalla. "Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin ilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä, niin..."

Mutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui tavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.

Poliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään, täytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.

VI LUKU,

josta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.

Kuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko Mirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt Ivan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä hairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta, kysyi hän ainoastaan: "Eikö se ollut ruskea?"

Mutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää Ivan Nikiforovitshia: "Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet? Koko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian mennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi olisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin pidät." Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai toisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen, pisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä paikattu, -- oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä, kolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn nauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän söi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen taskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua, ettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen painoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento sorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:

"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta Dovgotshhunilta.

"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan Ivaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on suvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön itsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset henkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen hyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu oikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä vailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä silminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun vihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi nimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu syylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen. Mutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella puolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman mitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa voinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus palvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita se yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies on tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut kädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian tiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy kysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön osanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin yhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan huolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle asianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai vastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen edesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta, niin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan kysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta ylioikeuteen.

"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."

Kirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka, kuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin puoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti "hm" ja hänen kasvoilleen nousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme, jollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen jalkojensa juuressa.

Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?

Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa. Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin, allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme... Joukko morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen, niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan -- ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.

Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti päivälliskemut!

Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa joukkoa ja loistavaa juhlaa!

Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita, toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja, toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen, joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja hevosia pitkin pihaa.

Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh, Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma Grigorjevitsh... En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita, pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja, että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja! punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia, käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, -- huiveja, nauhoja, käsilaukkuja! Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna! Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen, kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin, mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista... Vihdoin Ivan Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni (yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti) ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."

"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.

"Kuinka niin?"

"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat, nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee, sinne ei toista saa millään!"

"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään, niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja rakennamme sulan sovinnon!"

Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä? Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.

Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin tai alusvaatteet -- niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen nenäänsä -- niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi, Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa, mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut, joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä 25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla. Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.

Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on -- minkä hän epäilemättä tietää -- hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh, vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin pelastaa nahkaansa.

Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi. Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin kuistille.

VII LUKU,

joka on viimeinen.

"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.

"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.

"Te valehtelette."

"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä päivällisille."

"Hm!"

"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata. -- Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua kuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja levähtämässä."

Ivan Nikiforovitsh silitti leukaansa. "Jollei Ivan Nikiforovitsh nytkään tule", jatkoi Anton Prokofjevitsh, "niin en tiedä, mitä ajatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton Prokofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! -- Kas niin, Ivan Nikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa koolla!"

Ivan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten venytti kaikin voimin kaulaansa.

"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh", jatkoi harras asiamies, "kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla on tarjona!"

Ivan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.

Tämä rohkaisi asiamiestä. "Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on Foma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?" lisäsi hän huomatessaan Ivan Nikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: "Mitä nyt. Lähdetäänkö vai eikö?"

"Minua ei haluta!"

Tämä "minua ei haluta" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo, että vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten kunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: "minua ei haluta".

"Minkätähden teitä ei haluttaisi?" kysyi hän melkein harmistuneena, mikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin palavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja poliisimestari mielellään huvittelivat itseään.

Ivan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.

"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä pidättää."

"Miksi minä sinne lähtisin?" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. "Siellä minä sen roiston kohtaisin!" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan Ivanovitshia. "Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä..."

"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei tule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne tulee!" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka kymmenen kertaa yhteen henkäykseen. "Lähtekäämme siis, Ivan Nikiforovitsh!"

"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!"

"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan, jos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi minulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!... Mitä, ettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne! Älköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa! Joko uskotte?"

Ivan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski kamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki, tuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.

Minä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan Nikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen kaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle. Riittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä vastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen -- vaihtaa jotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.

Sillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin Ivan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus, että molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään. Useat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä poliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun jalkansa ja hän kieron silmänsä, -- mistä poliisimestari suuttui aika lailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut pöytään, vaikka kello kävi jo kahta -- aika, jolloin Mirgorodissa, vieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.

Tuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki samassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän vastasi kuuluvasti ja lyhyesti: "Ei tule!" Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa hänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui selko selälleen ja -- Ivan Nikiforovitsh astui sisään.

Jos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei olisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin odottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja piteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko seurasta pientä pilaa tekemään.

Oli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan Nikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin aatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin syystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat udella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että hänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia ja lausui: "Olen hyvin kiitollinen".

Sillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa nälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana ruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia ja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein. En ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään kermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera, kalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka suuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta, joka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä koristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että samalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista, sillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti keskustelisin.

Ivan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren kera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja ravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen laidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli... Taivaitten tekijä! Mikä kohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!

Samalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!... Ei!... minä en voi!... Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä, kuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa näyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään vanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten odottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä" tai "saanko pyytää suomaan minulle kunnian?" Mutta samalla tämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui sekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.

Kaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä, vaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä ystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien valmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu, suuren taiteilijan siveltimen arvoinen!

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää, mutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi avoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti sulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä eivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.