Part 3

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Kuinka se olisi mahdollista! Te, Ivan Ivanovitsh, ja Ivan Nikiforovitsh muka olette tulleet vihamiehiksi! Teidänkö suunne tämän sanoo? Toistakaa vielä kerta! Eiköhän vaan joku ole piiloutunut teidän selkänne taa ja puhu teidän sijastanne?..."

"Mitä merkillistä siinä olisi? Minä en voi enää katsella häntä, sillä hän on solvaissut minua myrkyllisesti, loukannut kunniaani."

"Pyhä kolminaisuus! Kuinka saattaa äitimuorini uskoa tätä? Hän sanoo aina, kun minä ja sisareni riitaannumme: 'Lapseni, te elätte kuin koirat. Pitäisittepä Ivan Ivanovitshia ja Ivan Nikiforovitshia esimerkkinä: siinäpä vasta ystävykset! toverit! ja niin kunnianarvoisia ihmisiä kuin ovat!' Siinä sait nyt senkin ystävykset! Mutta kertokaahan, mistä syystä ja millä tavalla!"

"Se on tarkka asia, Demjan Demjanovitsh, eikä sitä saata sanoin selittää! Antakaa mieluummin lukea syytöskirjelmä. Olkaa hyvä ja ottakaa tästä päästä", se on siistimpi.

"Lukekaa, Taras Tihonovitsh!" sanoi tuomari kääntyen kirjurin puoleen.

Taras Tihonovitsh otti syytöskirjelmän ja niistettyään nenänsä samalla tavoin kuin kaikkien piirioikeuksien kirjurit, kahden sormen avulla, alkoi lukea:

"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Ivaninpojalta [lakikieltä; = Ivanovitsh], Pererepenkolta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:

"1) Koko maailmalle jumalattomista, ilettävistä ja yli kaikkien rajojen menevistä lainvastaisista toimistaan tunnettu aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun on tänä vuonna heinäkuun 7 päivänä tehnyt minua vastaan myrkyllisen solvauksen, joka mieskohtaisesti loukkaa minun kunniaani ja samalla halventaa ja sokaisee minun arvoani ja nimeäni. Kysymyksessä oleva aatelismies, jonka ulkomuotokin on inhottavan näköinen, on luonteeltaan riidanhaluinen ja täynnänsä mitä moninaisinta Jumalan pilkkaamista ja haukkumasanoja"...

Tässä lukija hetkeksi pysähtyi, niistääkseen nenänsä uudelleen. Tuomari pani hartaasti kätensä ristiin ja puhui itsekseen: "Mikä näppärä kynä! Hyvä Jumala, kuinka tämä ihminen osaa kirjottaa!"

Ivan Ivanovitsh pyysi lukemaan eteenpäin, ja Taras Tihonovitsh jatkoi:

"Kysymyksen alainen aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, kun minä ystävällisessä tarkotuksessa tulin hänen luokseen, kutsui minua julkisesti kunniatani loukkaavalla nimellä, nimittäin 'hanheksi', ja niinkuin koko Mirgorodin piirikunta hyvin tietää, ei minua ole milloinkaan kutsuttu tuon riettaan eläimen nimellä eikä vastedeskään koskaan kutsuta. Todistuksena minun aatelisesta syntyperästäni on se, että Kolmen Pyhimyksen kirkossa olevaan kirkonkirjaan on merkitty minun syntymäpäiväni samoin kuin pyhä kasteeni. Mutta 'hanhi', niinkuin tietää jokainen, joka vähänkin tuntee tieteitä, ei voi tulla kirjotetuksi kirkonkirjaan, koska 'hanhi' ei ole ihminen, vaan lintu, minkä ymmärtää varmaankin jokainen, vaikkei olisikaan seminaaria käynyt henkilö. Mutta kysymyksen alainen pahanilkinen aatelismies, hyvin käsittäen kaiken tämän, solvaisi minua mainitulla riettaalla nimityksellä tarkotuksessa pahasti loukata minun arvoani ja säätyäni.

"2) Sama ruokoton ja hävytön aatelismies on rikkonut minun omistusoikeuttani maahan, jonka olen perinyt hengelliseen säätyyn kuuluvalta isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa muistossa, rakentamalla vastoin kaikkia lakeja hanhiläävän aivan minun kuistini eteen, mikä ei ole tapahtunut missään muussa tarkoituksessa kuin lisätä hänen minulle osottamaansa häväistystä, sillä kysymyksessä oleva hanhiläävä seisoi ennen sopivassa paikassa ja oli vielä kyllin luja. Mutta ylempänä mainitun aatelismiehen ilettävä tarkotus oli yksinomaan se, että minun täytyisi katsella sopimattomia käyntejä, sillä kuten tunnettua on, kukaan ihminen ei mene läävään, sitä vähemmän hanhiläävään, muun kuin epäsiistin asian tähden. Tämän lainvastaisen toimenpiteen kautta tuli kaksi pylvästä seisomaan minun omistamallani maalla, jonka minä sain isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa muistossa, jo hänen eläessään alkaen aitasta ja mennen suorassa linjassa aina siihen paikkaan asti, jossa akat tavallisesti astioita pesevät.

"3) Ylempänä esitetty aatelismies, jonka pelkkä nimi jo herättää inhoa, hautoo mielessään kavalaa ajatusta polttaa minut kuoliaaksi omassa talossani. Varmat merkit siihen käyvät ilmi allaseuraavasta: ensiksikin, kysymyksessäoleva pahanilkinen aatelismies on alkanut pistäytyä usein ulos huoneistaan, mitä hän ennen tuskin koskaan laiskuutensa ja ilettävän lihavuutensa tähden teki; toiseksi, väentuvassa, joka rajottuu aivan aitaan minun omaa maatani vastaan, jonka olen saanut isävainajaltani Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, siunattu olkoon hänen muistonsa, palaa joka päivä ja tavallista kauemmin kynttilä, mikä on aivan selvä todistus siihen; sillä tähän saakka on hänen erinomaisen saituutensa tähden rasvalamppu sammutettu aikaisin, saatikka sitten talikynttilä.

"Ylläolevan perusteella pyydän, että kysymyksessä oleva aatelismies, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, todistettavasti syyllisenä murhapolttoon, minun arvoni, nimeni ja sukuni loukkaamiseen ja toisen omaisuuden rosvomaiseen, anastukseen ja, mikä pahinta, syyllisenä minun nimeni kehnoon ja loukkaavaan pitentämiseen nimityksellä 'hanhi', tuomitaan maksamaan sakkoa, suorittamaan oikeuskuluja ja itse rikoksentekijänä kytketään jalkarautoihin ja viedään kaupungin vankilaan ja että tätä anomustani koskeva päätös viipymättä ja ilman ylöslykkäystä langetetaan.

"Kirjotti ja teki aatelismies, tilanhaltija Mirgorodissa, Ivan Ivaninpoika Pererepenko."

Kun anomus oli luettu loppuun, lähestyi tuomari Ivan Ivanovitshia, tarttui hänen takinnappiinsa ja alkoi puhua hänelle jotakuinkin seuraavaan tapaan: "Mitä te teette, Ivan Ivanovitsh? Ettekö pelkää Jumalaa? Heittäkää anomus sikseen! Piru sen periköön! Ottakaa ennemmin Ivan Nikiforovitshia kädestä ja suudelkaa toisianne, ja ostakaa sitten joko santuriinia tai nikopolia, tai laittakaa vaikka punssit ja kutsukaa minut mukaan, niin ryyppäämme yhdessä ja unhotamme koko jutun!"

"Ei, Demjan Demjanovitsh! Asia ei ole sellainen", sanoi Ivan Ivanovitsh arvokkaasti, mikä niin erinomaisesti sopi hänelle, "asia ei ole sellainen, että sitä voisi noin vaan sovinnolliseen päätökseen lopettaa. Hyvästi! Hyvästi tekin, hyvät herrat!" jatkoi hän yhtä arvokkaasti kääntyen kaikkien puoleen: "minä toivon, että anomukseni saa ansaitun huomion". Ja hän poistui jättäen koko oikeuden ihmettelemään.

Tuomari istui sanaakaan virkkamatta, kirjuri nuuskasi, kanslistit kaatoivat pullon pohjan, joka teki mustepullon virkaa, ja tuomari itse levitti sormellaan kaatuneen musteen lätäköksi pöydälle.

"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?" kysyi tuomari käännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.

"En sano mitään", vastasi alituomari.

"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän ennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen puolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä eteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin ihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti lukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen hännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen. Vieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva sotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita yllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui jotakuta varpaille.

"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?"

Mutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut oveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan huusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia takaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa anoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia, vaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs paksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat kierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi Ivan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin rinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka puski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he työnsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän valittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja parioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen apulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta keuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali joksikin aikaa muuttui kapakaksi.

"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon äitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee vähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee."

Mutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään, sillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella äänellä:

"Ettekö tahdo?" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: "Ottakaa, olkaa hyvä!"

"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät", vastasi tuomari, "mutta en saata vieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja valmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?"

"Anomus..." sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.

"Anomus? Mikä anomus?"

"Kanne..." (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)... "Oh! .. Kanne roistoa... Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan."

"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin hyvänsuopaa miestä vastaan!..."

"Hän -- itse saatana!" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.

Tuomari teki ristinmerkin.

"Tässä on anomus, lukekaa."

"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh", sanoi tuomari kääntyen tyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi ylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän omavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti nenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.

Kirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon, mikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi yksitoikkoisella äänellä:

"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta, Dovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:

"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt minulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia rikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas kirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun pihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman lääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon antanut vähintäkään aihetta.

"2) Kysymyksessä oleva Pererepenko on jo kauan vaaninut minun henkeäni ja elämääni, mutta onnistunut salaamaan tämän aikomuksensa aina viime kuun 7 päivään, jolloin hän tuli luokseni ja alkoi ystävällisesti, vaan kavalasti pyytää minun pyssyäni, joka oli minun huoneessani ja tarjosi siitä minulle saidan tapansa mukaan kaikenlaisia kelvottomia tavaroita, kuten ruskean sian ja kaksi mittaa kauroja. Arvaten hänen rikoksellisen aikomuksensa minä koetin kaikin tavoin saada häntä luopumaan pyssystä; mutta kysymyksessä oleva roisto ja lurjus, Ivan Ivaninpoika Pererepenko, alkoi sen johdosta haukkua minua kerrassaan moukkamaisella tavalla ja kantaa siitä päivästä saakka leppymätöntä vihaa minua kohtaan. Sitäpaitsi on kysymyksessä oleva, useasti mainittu raivoisa aatelismies ja roisto Ivan Ivaninpoika Pererepenko kerrassaan kehnoa syntyperää: hänen sisarensa oli kautta maailman tunnettu kulkuri ja läksi jääkärikomppanian mukana, joka noin viisi vuotta sitten majaili Mirgorodissa, ja merkitytti samalla miehensä talonpojaksi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat myöskin rikoksellisia ihmisiä ja molemmat auttamattomia juopporenttuja. Mainittu aatelismies ja roisto Pererepenko vie kuitenkin eläimellisellä ja moitteenalaisella käytöksellään voiton koko suvustaan ja tekeytyen hurskaaksi suorittaa mitä paheellisimpia rikoksia: hän ei pidä paastoa pyhänä, koska adventin aattona tämä Jumalan kieltäjä osti lampaan ja käski seuraavana päivänä laittoman piikansa Gapkan teurastaa sen, selittäen muka tarvitsevansa talia rasvalamppuun ja kynttilöihin.

"Tämän johdosta pyydän, että mainittu aatelismies rosvona, Jumalan pilkkaajana ja roistona, joka on vaaninut sopivaa tilaisuutta varkauteen ja ryöstöön, kytketään kahleihin ja passitetaan vankilaan tai kuritushuoneeseen, ja tuomitaan menettämään arvonsa ja aatelisnimensä, saamaan raipparangaistuksen ja, jos katsotaan tarpeelliseksi, lähetettäväksi Siperiaan pakkotyöhön sekä maksamaan vahingonkorvaukset ja oikeuskulut ja että tuomio tämän anomuksen mukaan langetettaisiin.

"Tämän anomuksen on omakätisesti allekirjoittanut aatelismies Mirgorodin piirikunnassa, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."

Kun kirjuri oli lopettamaisillaan lukemisen, Ivan Nikiforovitsh otti lakkinsa ja kumarsi aikoen poistua.

"Minne te nyt, Ivan Nikiforovitsh?" ehätti tuomari hänen jälkeensä. "Istukaahan vähäsen ja juokaa kuppi teetä! Orishko! mitä sinä siellä seisoskelet ja vilkuttelet silmää kanslisteille, senkin tytön tolvana! Mene teetä tuomaan!"

Mutta Ivan Nikiforovitsh, joka pelkäsi, kun oli poistunut niin kauaksi kotoa ja kestänyt niin vaarallisen karanteenin, oli jo ennättänyt astua eteiseen sanottuaan: "Älkää vaivatko itseänne... kyllä minä kernaasti..." ja sulki oven jälkeensä jättäen koko oikeuden ihmettelemään.

Eipä mikään auttanut. Molemmat anomukset oli otettu vastaan ja asia alkoi kääntyä vakavaksi, kun eräs odottamaton tapaus teki sen vieläkin mieltäkiinnittävämmäksi. Tuomarin poistuessa oikeussalista alituomarin ja kirjurin seurassa ja kanslistien kootessa säkkeihin anojain tuomia kanoja, munia, leipiä, piirakoita, kakkuja ja muuta sentapaista, ruskea sika syöksyi istuntosaliin eikä, läsnäolevien hämmästykseksi, siepannut piirakkaa tai leivänkannikkaa, vaan Ivan Nikiforovitshin anomuksen, joka oli pöydän syrjällä, niin että osa lehtiä riippui laidalta alas. Siepattuaan asiakirjan juoksi ruskea nelijalkainen pois niin nopeasti, ettei yksikään laitoksen virkamiehistä voinut sitä saavuttaa, huolimatta sen perään viskatuista viivottimista ja mustepulloista.

Tämä erinomainen tapahtuma herätti kauhean hälinän, eikä ihmekään, sillä ei oltu vielä ennätetty ottaa kopiota anomuksesta. Tuomari, alituomari ja kirjuri harkitsivat pitkän aikaa tätä kuulumatonta tapausta; vihdoin päätettiin lähettää kirjelmä kaupungin poliisimestarille, koska asia pidettiin paremmin hänelle kuuluvana. Kirjelmä, joka merkittiin N:o 389:lla lähetettiin vielä samana päivänä ja aiheutti sangen mieltäkiinnittävän selityksen, josta lukijat saavat seuraavassa luvussa lähempiä tietoja.

V LUKU,

jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön neuvottelu.

Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka, samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen: "Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan". Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista. Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten, eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle. Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään, sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä -- poliisimestarin vyössä heilui näet uusi miekka.

"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli, kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti voinut seurata johtajaansa.

"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.

"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän haavotettu jalkanne estää..."

"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. -- "Minä voin ilmoittaa itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut. Esimerkiksi vuonna 1807... Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.

"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.

"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari. "Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma..."

Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.

"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se on? Onko se tärkeäkin?"

"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on minun ilmottaminen, että te... omasta puolestani ei minulla ole mitään muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä... te olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"

"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."

"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi? Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"

"Mikä elukka?"

"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."

"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet auki?"

"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis syypää."

"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."

"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut! Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla. Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."

"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee kadulle?"

"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen, että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin lukea julki kirkossa koko kansalle."

"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin koettaisitte loukata minua."

"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin, minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois, rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni... mutta minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa itse, kun yhtäkkiä pääkadulla..."

"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."

"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen. Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se on..."

"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma olento!"

"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies, tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen sotamies!"

"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.

"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.

Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."

"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"

"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa. Mutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte asiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento."

"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'... Pyydän teitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta eikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta ennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen häiritsijänä poliisin huostaan."

"Ei, Pjotr Fedorovitsh", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti, "siitä ei tule mitään!"

"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä."

"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen yksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken piikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei menetä toistakin kättänsä."

"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis tahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte. Teurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa siitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä makkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin sellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta. Minun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin."

"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita."

"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta minulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut meidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan Nikiforovitshin."