Part 2

"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja mikä on syynä siihen?"

"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh. Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin uskoon."

"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen päätään.

"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'."

"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan Ivanovitsh."

"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan Nikiforovitsh?"

"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut mies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään tolvana..."

"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen paikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu."

Tuotiin viinaa ja piirakoita.

Ivan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa. "Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi säkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää teidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja."

"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan olla herneitä täynnä." (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh saattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) "Onko koskaan kuultu tai nähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä luule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?"

"Mutta tehän unohdatte, Ivan Nikiforovitsh, että minä annan siankin samalla."

"Mitä? Kaksi säkkiä kauroja ja sika pyssystä?"

"Onko se vähän sitten?"

"Pyssystä?"

"Pyssystä, tietysti."

"Kaksi säkkiä pyssystä."

"Kaksi säkkiä, mutta ei tyhjää, vaan täynnä kauroja. Entä unohditteko sian?"

"Suudelkaa te sikaanne, ja jollei maistu, niin vaikka itse pirua!"

"Oo, kyllä paha teidät vielä perii! Saattepa nähdä, että kielenne tulevassa maailmassa naulataan kiinni polttavilla rautapiikeillä noin jumalattoman puheen tähden. Teidän kanssanne puhuttua pitää pestä sekä kasvot että kädet ja sitten suitsuttaa itsensä."

"Suokaa anteeksi, Ivan Ivanovitsh, mutta pyssy on ylevä kapine ja kaikkein mieltäkiinnittävin huvi ja sitäpaitsi kaunis koristus huoneessa."

"Te, Ivan Nikiforovitsh, kerskaatte pyssystänne kun mikäkin tolvana", sanoi Ivan Ivanovitsh harmissaan, sillä hän näytti jo suuttuvan.

"Vaan te, Ivan Ivanovitsh, olette oikea _hanhi_!"

Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi sanonut tätä sanaa, niin he olisivat aikansa riidelleet keskenään ja sitten eronneet ystävinä, kuten ainakin.

Mutta nyt kävi aivan toisin. Ivan Ivanovitsh kiivastui.

"Mitä te sanoitte, Ivan Nikiforovitsh?" kysyi hän ääntään korottaen.

"Minä sanoin, että te olette aivan kuin hanhi, Ivan Ivanovitsh!"

"Kuinka te, hyvä herra, saatatte unohtaa kaiken säädyllisyyden ja kunnioituksen minun arvoani ja sukuani kohtaan ja loukata minua noin hävyttömällä nimityksellä?"

"Mitä hävytöntä siinä on? Miksi räpistelette siinä käsiänne, Ivan Ivanovitsh?"

"Minä kysyn vieläkin, kuinka te saatatte vastoin kaikkea sopivaisuutta nimittää minua hanheksi?"

"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te siinä kaakotatte?"

Ivan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa vapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n muotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti harvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua tavattomasti.

"Ilmotan teille siis", lausui Ivan Ivanovitsh, "että minä en tahdo teitä enää tuntea".

"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!" vastasi Ivan Nikiforovitsh. -- Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli, sillä hän oli ruveta itkemään harmista.

"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon."

"Ha-ha-haa!" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt mitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. "Akka ja poika, hoi!"

Oveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä oli pitkä väljä takki.

"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet ovesta ulos!" komensi Ivan Nikiforovitsh.

"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä arvokkuutta ja inhoa.

"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän isäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!" (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)

Koko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan Nikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta; akka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme; Ivan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla. Se oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia kuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena kaivaen nenäänsä.

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. "Erittäin hyvinpä te käyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan."

"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta minun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!"

"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh", vastasi Ivan Ivanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven perässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.

Ivan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan Ivanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä ennätti.

III LUKU.

Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.

Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? -- aivan joutavasta seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan, katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa. Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa, älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!" Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää. Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?

Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä, vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt pienokainen pakeni, ties minne.

Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona; menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin, takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää. Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.

Saman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan Nikiforovitshin luo.

Tämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes ristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä matkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen tulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa useita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti avaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan Nikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän totteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan, niin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.

Minä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että naiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua teekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai eivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että Ivan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna kiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa Ivan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa talossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos paistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja housut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä ei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia vilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän tärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme nystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen vartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen vyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat lyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin keitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa näissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään muuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.

Heti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: "Älä sinä, Ivan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän tahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä tunne häntä!" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä juoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää kuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.

Kaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan pihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen osui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat parkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä paikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan Ivanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että Ivan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi vain: "Mokomakin ilettävä ämmä!... Kehnompi isäntäänsäkin!..."

Vihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri hanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta ennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen häväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän rakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella -- yhdessä päivässä.

Kaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän ei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että läävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin lujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen rauhallisuutensa.

Niin vietti hän sen päivän. Tuli yö... Oo, jospa olisin taidemaalaaja, niin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka koko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet liikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja kaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut lukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin ritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät kuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin niitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat suloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät hartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka matalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee yksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista, kuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka yölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen sitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän... Mutta tuskinpa minä voisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän yöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa, hiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin koirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta, sallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu neljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan sitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä katsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus. Ensimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista sahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon tähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen silmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun huomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä kohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin pylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata kolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen täytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli puolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti... Töin tuskin hän ennätti hypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän juoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä eikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa seurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä väkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika, jokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina hävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.

Seuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi, että vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan, ja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö mihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan Nikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen syytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme tietää seuraavassa luvussa.

IV LUKU.

Mitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.

Mirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä! On olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin rakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista aitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja jonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa, suuret vesimelonit kimaltavat... Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen koristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä ihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin roimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia, ja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte toria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on lätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä ainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja töllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat ympärillä sen kauneutta.

Mielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se tammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä herrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin ja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari sanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut Mirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan laudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi sekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä sellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen, että katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein juoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai jotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan oikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa osassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on kaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on etuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä koristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä tuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään pakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti silloin kiillotettu saapas.

Istunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies, vaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan hyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja teekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat niin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen sitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua nuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin kanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen tarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota, mutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse syytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä. Epäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin olisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:

"Minä olen vartavasten koettanut saada selville", sanoi hän hörppien jäähtynyttä teetään, "mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin. Minulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä joutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika kului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi sen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan! Se johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä, pienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen opetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin kerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen..."

"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?" keskeytti kirjuri, joka vastikään oli lopettanut lukemisensa.

"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut mitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä siellä vielä on?"

"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä."

"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen... Voinpa aivan tarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan painikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän sampeamme, jota... (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla kuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)... jota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä niinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan kohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi kieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu 'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä en käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se, kuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee... Mutta mitä minä näen ja kuulen!?..." huusi tuomari yhtäkkiä huomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.

"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!" lausui Ivan Ivanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä Jumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista hienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa ja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan luonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja hänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän tuulen merkki.

"Mitä saan luvan tarjota teille, Ivan Ivanovitsh?" kysyi hän. "Ehkä kupin teetä?"

"Ei kiitoksia", vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.

"Olkaa niin hyvä, yksi kuppi vain!" toisti tuomari.

"Ei kiitoksia. Olen hyvin kiitollinen teidän vieraanvaraisuudestanne!" vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.

"Yksi kupponen vain!" toisti tuomari. "Ei kiitoksia. Älkää vaivatko itseänne, Demjan Demjanovitsh!" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Kupponen vain?"

"No olkoon menneeksi... vähäsen!" lausui Ivan Ivanovitsh ja ojensi kätensä tarjotinta kohti.

Hyvä Jumala, kuinka ihminen saattaa olla pohjattoman hieno käytökseltään! On kerrassaan mahdoton kertoa, minkä edullisen vaikutuksen tuollainen menettely tekee!

"Ehkä suvaitsette vielä kupposen?"

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi Ivan Ivanovitsh asettaen kumoon käännetyn kupin tarjottimelle ja kumartaen.

"Olkaa niin hyvä, Ivan Ivanovitsh!"

"Kiitoksia paljon, en voi enempää." Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Ivan Ivanovitsh, olkaa niin ystävällinen, yksi kupponen!"

"Ei, olen hyvin kiitollinen kestityksestä." Sen sanottuaan Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Kupponen vain! Yksi ainoa kupponen vain!"

Ivan Ivanovitsh ojensi kätensä tarjotinta kohti ja otti kupin.

Oi taivaitten tekijä! Kuinka voi, kuinka osaakaan ihminen ylläpitää arvokkuuttaan!

"Minulla, Demjan Demjanovitsh", virkkoi Ivan Ivanovitsh ottaessaan viimeisen hörppäyksen, "minulla olisi teille tärkeätä asiaa: minä nostan kanteen". Samalla Ivan Ivanovitsh asetti kupin tarjottimelle ja veti taskustaan viralliselle paperille kirjoitetun syytöskirjelmän. "Kanteen vihollistani, ikuista vihollistani vastaan".

"Ketä vastaan?"

"Ivan Nikiforovitsh Dovgotshhunia vastaan."

Nämä sanat kuullessaan tuomari oli pudota tuolilta. "Mitä te sanotte!" huudahti hän lyöden kätensä yhteen. "Ivan Ivanovitsh! Tekö se olette?"

"Näettehän itsekin, että minä."