Part 6

_Ossip_ (Astuu ulos ja puhun näyttämiin takana). Kuulepas, veli kulta! Viepäs tämä kirje postiin ja sano postimestarille, että hän lähettää sen ilman maksua. Ja sano hänelle vielä, että hänen pitää oitis toimittaa herralleni kolme parasta kuriirihevosta! Ja lisää, että maksu ei tule kysymykseenkään -- kaikki käypi valtion kustannuksella. Ja laita niin, että kaikki ripeästi toimitetaan, ett'ei isäntä suuttuisi. Mutta maltapas, kirje ei vielä ole valmis.

_Hlestakov_ (yhä kirjoittaen). Arvelen juuri, missä hän nyt mahtanee asua -- Posti -- vai Hernekadun varrella? Hän myöskin mielellään muuttelee asuntopaikkaa, hyyryänsä maksamatta, Noh, minä kirjoitan vanhaan asuntoonsa Postikadun varrelle.

(Kääntää kirjeensä kokoon. Ossip tuo kynttilän ja Hlestakov sulkee kirjoen sinetillä).

_Derschimordan ääni_ (näyttämön takaa). Kuulepas, vanha halliparta, minne nyt tunget? Tänne ei ketään päästetä!

_Hlestakov_. (Antaa Ossipille kirjeensä). Noh niin, viepäs se nyt postiin.

_Kauppamiesten äänet_ (näyttämön takaa). Noh, päästä nyt, veli kulta, meidät sisään. Sinä et saa meitä estää, me tulemme asioissa.

_Derschimordan ääni_. Pois, pois! Hän ei ota vastaan! Hän makaa.

(Meteli yhä kasvaa),

_Hlestakov_. Mikä siellä nyt on, Ossip? Katsopas, mitä melua siellä pidetään.

_Ossip_ (katsoo ikkunasta). Siellä on kauppamiehiä, jotka pyrkivät sisään, mutta poliisipalvelija ajaa heitä pois. He huiskivat papereilla. Näyttää siltä, kuin tahtoisivat teitä puhutella.

_Hlestakov_ (astuu ikkunan luo). Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?

_Ääniä_. Lähestymme Teidän armoanne! Käske, korkea herra, ottamaan vastaan anomuskirjamme!

_Hlestakov_. Päästä heidät... Tulkoot vaan! Ossip, käske heitä tulemaan. (Ossip menee. Hlestakov ottaa ikkunasta anomuskirjat vastaan, aukaisee yhden niistä ja lukee). Hänen kaikkein korkeimmalle Ylhäisyydelleen, Raha-asiain johtajalle kauppias Abdulinilta. Lempo tiesi, mitä tämä merkitsee... Omituinen virkanimipä minulle annetaankin!

Kymmenes kohtaus.

Hlestakov. Kauppamiehet (tuoden suuren, korilla ympäröidyn viinipullon ja sokurikekoja kulissa). [Sokurikeot kannetaan nimittäin suuressa jauhomatossa (kulissa).]

_Hlestakov_. Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?

_Kauppamiehet_. Mitä nöyrimmästi rukoilemme Teidän armoanne.

_Hlestakov_. Mitä siis pyydätte?

_Kauppamiehet_. Älkää jättäkö meitä kurjuuteemme, armollinen herra! Meitä sorretaan aivan syyttömästi!

_Hlestakov_. Kuka teitä sortaa?

_Yksi kauppamiehistä_. Täkäläinen kaupungin päällikkö vaan! Sellaista kaupungin päällikköä ei ikinä ole ollut olemassa, armias herra! Hän saattaa meidät sanomattomaan kurjuuteen. Majoituksellaan on saattanut meidät melkein hirteen. Hän ei menettele enää ihmisten lailla. Hän käy partaan ja huutaa: "Sinä kalmukki!" Ja Herra Jumala, olemmehan me koettaneet tehdä hänelle parastamme eikä meitä voi mistään syyttää... Mitä siihen tulee, että hän tahtoo vaatteita armolliselle rouvalleen ja tyttärelleen, -- siitä emme valita. Mutta siihen hän ei tyydy. Kaikki on hänestä vähä. Hän tulee puotiin ja ottaa, mitä tahtoo. Jos hän näkee verkapankon, niin sanoo hän heti: tuossapa on hienoa, kaunista kangasta, kannapas se kotiini! Ja me viemme! Vaan pankossa onkin viisikymmentä kyynärää.

_Hlestakov_. Kuinka, olisiko se mahdollista! Onko hän semmoinen rosvo?

_Kauppamiehet_. Sellaista kaupungin päällikköä ei ole miesmuistiin nähty. Kun hänet kaukaa näemme, piilotamme, mitä suinkin ennätämme. Puhumatta siitä, että hän ottaisi jotakin hienompaa, vaan hänelle kelpaa kaikki roskakin. Vanhoja viskunoita, jotka jo seitsemän vuotta ovat olleet nelikossa ja jommoisia ei puotipoikanikaan söisi, tuppaa hän taskunsa täyteen. Hänen nimipäivänään -- joka on Pyhän Antoniuksen päivänä -- täytyy, kuin täytyykin, hänelle tuoda mitä milloinkin, vieläpä sellaistakin, jota hän ei laisinkaan tarvitse. Ja sitten hän väittää myös Onufriuksenkin päivän olevan nimipäivänsä. Mitäs tehdä? Me kannamme Onufriuksellekin...

_Hlestakov_. Sehän on ilmeinen ryöväri!

_Eräs kauppias_. Aivan niin, Jumala nähköön! Semmoinen juuri on asian laita. Ja koetapas vaan tehdä vähäkään vastarintaa, -- kohta paikalla hän majottaa koko rykmentin taloosi. Jos mieli tekee valittaa, niin sieppaa hän oven kiinni kesken puhetta. "En pane sinua kidutuspenkille enkä ruoski sinua", sanoo hän, "sillä laki ei sitä salli; mutta, ukko parka, kyllä sinä minulla vielä sillejä syöt."

_Hlestakov_. Mikä roisto! Siitä pitäisi hänet Siperiaan lähettää!

_Eräs kauppamies_. Jos Teidän armonne hänet vaan toimittaisi täältä pois -- vaikk'ei niinkään pitkälle -- niin kaikki olisivat sangen tyytyväiset. Älä vähäisiä lahjojamme halveksi! Ota armollisesti vastaan tämä viini ja nämä sokurike'ot!

_Hlestakov_. Älkää sitä luulkokaan; minä en koskaan ota vastaan lahjoja. Mutta jos tahtoisitte lainata minulle kolmesataa ruplaa, niin se olisi toinen asia.

_Kauppamiehet_ (ottavat rahoja esiin). Kas tässä on, isä hyvä, tässä on! Mutta miksi vaan kolmesataa ruplaa. Ota nyt viisisataa, kunhan vaan autat!

_Hlestakov_. Sama se... mutta lainaksi vaan...

_Kauppamiehet_ (Ojentaen rahat hopea-tarjottimella). Tehkää hyvin ja ottakaa myöskin tarjotin!

_Hlestakov_. Noh, sama se, otetaan sekin!

_Kauppamiehet_ (Kumartaen.) Noh, ottakaa samalla sokuritkin.

_Hlestakov_. Ei, ei, minä en ota minkäänlaisia lahjoja.

_Ossip_. Vaan armollinen herra, miksi ette ota? Ottakaa vaan! Matkalla kaikki kelpaa. Heittäkää tänne vaan keot ja kuli myös! Kaikki vaan mukiin? Mikä se on? Nuora! No, anna nuorakin tänne. Matkalla nuoraa kyllä tarvitaan. Vaunut tai jotakin muuta särkyy, ja silloin on hyvä sitoa nuoralla.

_Kauppamiehet_. Olkaa meille armollinen, Teidän ylhäisyytenne! Ellette te meitä auta, olemme kaikki huutavassa hukassa; silloin ei ole muuta neuvoa kuin pistää nuora kaulaan.

_Hlestakov_. Voitte täydelleen luottaa minuun. Teen, mitä suinkin mahdollista on.

(Kauppamiehet menevät.)

_Naisen ääni_ (Näyttämön takana). Sinä et uskalla pidättää minua! Kantelen sinustakin! Koetapas vaan potkia!

_Hlestakov_. Kuka se on? (Käy ikkunaan.) Mitä asiata sinulla olisi, muori rukka?

_Kaksi naisääntä_. Armoa, hyvä isä! Oikeutta, armollinen herra! Kuulkaa armosta meitä!

_Hlestakov_ (ikkunasta). Päästä hänet sisään.

Yhdestoista kohtaus.

Hlestakov. Sepän vaimo. Alaupseerin leski.

_Sepän vaimo_ (Lankee polvilleen). Armahtakaa!

_Alaupseerin leski_ (Lankee polvilleen). Armahtakaa!

_Hlestakov_. Keitä te olette?

_Leski_. Minä olen alaupseeri Ivanovin leski.

_Vaimo_. Minä olen kaupungissa asuvan sepän vaimo Ferronja Petrovna Poschlepkina.

_Hlestakov_. Malta, puhukoon nyt yksi kerrassaan! Mitä sinä tahdot?

_Vaimo_. Armoa! Polvillani rukoilen turvaa kaupungin päällikköä vastaan. Suokoon Jumala sille riiviölle, mitä maailmassa on pahaa -- surma syököön sen roiston ja hänen lapsensa, setänsä, tätinsä ja koko hänen sukunsa!

_Hlestakov_. No, mitä pahaa hän sitten on tehnyt?

_Vaimo_. Hän käski pistää mieheni vasten vuoroa sotaväkeen! -- Voi mikä roisto! Ja paitsi sitä, se on laitonta, sillä mieheni on nainut mies.

_Hlestakov_. Mutta kuinka uskalsi hän niin tehdä?

_Vaimo_. Mutta sen se riiviö teki, kuin tekikin! Rangaiskoon hyvä Jumala häntä sekä tässä että tulevassa maailmassa! Ja jos hänellä on täti, niin valukoon koko maailman kurjuus senkin päälle. Ja jos hänen kelmi isänsä vielä on elossa, niin soisin senkin riivatun pakahtuvan tahi tukehtuvan! Vuoro oli oikeastansa räätälin pojan, joka sitä paitsi on suuri juoppokin; mutta hänen vanhempansa antoivat kaupungin päällikölle kalliin lahjan, ja silloin tämä loikin silmänsä kauppiaan-rouvan Pantelejevan poikaan, ja silloin Pantelejeva lähettämään rouvalle kolme pankkoa palttinaa -- ja sitten kävi hän minun kimppuuni. -- "Mitä sinä miehellä teet?" sanoi hän. "Ei hän enää mihinkään kelpaa", sanoi hän. Kyllin itse tiedän -- kelpaako vai ei. Se on oma asiani. Roisto! "Hän on varas", lausui hän. "Ellei hän nyt olekaan varastanut, niin sama se; hän epäilemättä ajan pitkään varastaa, sitten hän ensi vuonna kuitenkin otetaan nostoväkeen." -- Ja miten minä tulen ilman miestä toimeen. Semmoinen heittiö! Toivon, että koko hänen sukunsa hukkuisi ja, jos hänellä on anoppi elossa, niin toivotan, että anoppikin...

_Hlestakov_. Hyvä, hyvä! (saattaa ulos sepän leskeä, toiselle.) Mitä sinä tahdot?

_Vaimo_ (mennessään.) Älkää minua vaivaista unhoittako, laupias isä! Olkaa armollinen!

_Leski_. Minä tulen, hyvä isä, valittamaan kaupungin päällikön tekoja.

_Hlestakov_. No, mitä hän on sinulle tehnyt? Mutta lyhyesti!

_Leski_. Hän on, hyvä isä, minua pieksättänyt!

_Hlestakov_. Pieksättänyt; no kuinka?

_Leski_. Vallan erehdyksestä, isä kulta. Täkäläiset akat torilla joutuivat tappeluun. Poliisi ei ennättänyt ottaa heitä kiinni, vaan sen sijaan otti minut kiinni ja pieksi minua niin pahanpäiväisesti, ett'en kahteen päivään kärsinyt istua.

_Hlestakov_. No, mitä sille nyt enää voi?

_Leski_. Niin, eihän sille nyt enää mitään voi; mutta erehdyksestään vetäköön hän sakkoa. Miksi minä kadottaisin onneni? Juuri par'aikaa olisi minulle rahat hyvin tarpeen.

_Hlestakov_. Hyvä, hyvä. Menkää vaan; kyllä asiasta pidän huolta. (Leski menee; ikkunasta ojennetaan anomuskirjoja.) Noh, vieläkö sitä kestää? (Astuu ikkunan luo.) Ei, ei! Mahdotonta, mahdotonta! (Poistuu ikkunasta.) Tämä käypi ajan pitkään ikäväksi. Menkööt hiiteen! Ossip, älä enään laske ketään huoneisin!

_Ossip_ (Huutaa ikkunasta). Menkää matkaanne! Herralla ei ole aikaa. Tulkaa jälleen huomenna!

(Ovi aukenee ja etupäässä näkyy pitkäpartainen rentturetkale pitkässä karvanutussa, huulet paisuksissa, posket siteissä. Hänen takanaan useita muita henkilöitä.)

_Ossip_. Pois paikalla, joka sorkka! Mitä sinä tahdot?

(Tuuppaa ensimmäistä vatsaan, työntää hänet takaperin ulos ja paiskaa jälessään oven kiinni.)

Kahdestoista kohtaus.

Hlestakov. Maria Antonovna.

_Maria_. Ah!

_Hlestakov_. Mitä niin säikähdätte, neiti?

_Maria_. Oh! En minä säikähtänyt.

_Hlestakov_ (Kiemuroiden.) Suokaa anteeksi, neitoseni, mutta minua ilahduttaa erinomaisesti, että pidätte minua miehenä, joka... Rohkenenko kysyä, minne olitte menossa?

_Maria_. En minnekään.

_Hlestakov_. Kuinka olisi esimerkiksi mahdollista, ett'ette minnekään aikoneet?

_Maria_. Luulin äitini olevan täällä...

_Hlestakov_. Mutta tekisi suuresti mieleni tietää, kuinka niin kummallisesti sattui, ett'ette olleet menossa minnekään.

_Maria_. Varmaan häiritsen teitä. Teillä on tärkeitä asioita.

_Hlestakov_ (Keikaroiden.) Teidän silmänne ovat paremmat kuin kaikki tärkeät asiat. Teidän on mahdotonta minua häiritä! Päinvastoin te tulette kuin onnen ohjaamana.

_Maria_. Te puhutte, kuin pääkaupungin herrat ainakin...

_Hlestakov_. Kuten puhua tulee niin ihanalle naiselle! Rohkenenko olla niin onnellinen, että saisin tarjota teille tuolin? Teille ei sovi tuoli; teille pitäisi olla valtaistuin!

_Maria_. Tosiaankaan en tiedä... oikeastaan minun pitäisi mennä pois.

(Istuu.)

_Hlestakov_. Mikä erinomaisen kaunis liinanen teillä on?

_Maria_. Kuinka sydämetön te olette, kun teette minusta maalais-tyttö raukasta pilkkaa!

_Hlestakov_. Oh, neitini, soisin itseni olevan tuon huivin, voidakseni kiertyä tuon liljavalkoisen kaulan ympäri!

_Maria_. Voi, Herrani, en ymmärrä ollenkaan, mitä tarkoitatte... Mikä liina?... Kuinka kummallinen ilma meillä tänään on!

_Hlestakov_. Teidän huulenne, neitoseni, ovat paremmat parhaintakin ilmaa!

_Maria_. Yhä teillä vaan on tuommoista puhetta!... Aikomukseni oli pyytää teitä piirtämään muutamaa runonpätkää muistokirjaani. Olen varma siitä, että teillä on niitä monta muistissanne.

_Hlestakov_. Teille, neitonen, olen valmis kaikki tekemään. Vaatikaa vaan -- minkälaisia runoja tahdotte?

_Maria_, Se on yhdentekevää, kunhan vaan ovat kauniita ja uusia.

_Hlestakov_. No niin runoja! Niitä osaan koko joukon.

_Maria_. No sanokaa, minkälaisia ai'otte muistokirjaani kirjoittaa?

_Hlestakov_. Miksi niin? Kyllähän minä niitä osaan.

_Maria_. Runot ovat niin mieleisiäni!

_Hlestakov_. No, minulla on kaikellaisia. Saanko muistikirjaanne panna esim. seuraavan:

"Sä, ihmislapsi, surussasi Ain moitit Luojan sallimaa."

Tahi jotakin sen kaltaista?... Tällä hetkellä en muista niitä aivan tarkkaan. Mutta eihän se mitään tee. Runojen sijaan tarjoan teille mieluummin rakkauteni, heti teidän silmäyksestänne...

(Siirtää tuolinsa likemmäksi.)

_Maria_. Jumalani, rakkaus!... En ensinkään tiedä, mitä rakkaus on... Rakkaus, siitä en koskaan tietänyt...

(Väistyy tuolineen.)

_Hlestakov_. Minkätähden noin siirrätte pois tuolianne? Hauskempihan olisi istua lähellä toinen toistansa.

_Maria_ (Yhä siirtyen tuolineen). Miksi juuri lähellä? Yhtä hyvä on istua kauempanakin.

_Hlestakov_ (Lähestyen). Miksi niin kaukana. Yhtä hyvin lähempänä.

_Maria_ (Vetäytyy kauemmaksi.) Ja minkä tähden?

_Hlestakov_ (Lähestyy tuolineen). Teistä vaan näyttää, että olemme lähellä, mutta ajatelkaa, että olemme kaukana... Oi, neitiseni, kuinka autuas olisin, jos saisin sulkea teidät syliini!

_Maria_ (Katsahtaa ikkunan puoleen). Kas, mikä tuosta ikkunan sivutse lensi? Oliko se varis vai muu lintu?

_Hlestakov_ (Suutelee häntä olkapäälle ja katsoo ikkunaan). Varis se Oli.

_Maria_ (Nousee närkästyneenä.) Ei, tuo jo on liikaa... Moista rohkeutta...

_Hlestakov_ (Pidättäen häntä). Anteeksi, neiti, suokaa anteeksi! Rakkaudesta sen tein, rakkaudesta, puhtaasta rakkaudesta...

_Maria_. Te pidätte minua tuollaisena maalaistyttönä...

(Koettaa päästä erilleen hänestä.)

_Hlestakov_. Rakkaudesta se tapahtui, pyhimmästä, puhtaimmasta lemmestä. Vaan pilanpäin minä teitä suutelin, Maria Antonovna; älkää siitä minuun suuttuko! Olen valmis polvillani rukoilemaan teiltä anteeksi. (Lankee polvillensa.) Voi, antakaa kuitenkin anteeksi, antakaa anteeksi! Näettehän, että polvillani teitä rukoilen.

Kolmastoista kohtaus.

Edelliset. Anna Andrejevna.

_Anna Andrejevna_ (Huomaa Hlestakovin olevan polvillansa). Ah, minkälainen asema!

_Hlestakov_ (nousten seisaalleen). Piru vie!

_Anna Andrejevna_. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämä sopivata?

_Maria_. Voi, hyvä äiti kulta, minä...

_Anna Andrejevna_. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi, äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaan minun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen...

_Hlestakov_ (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi -- sangen sievä! (Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!

_Anna Andrejevna_. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikin mokomin hyvin ja nouskaa -- lattia ei ole aivan puhdas.

_Hlestakov_. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkä kohtalon minulle sallimus määrää -- elämän vai kuoleman.

_Anna Andrejevna_. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitä tarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.

_Hlestakov_. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa. Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata elää maailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.

_Anna Andrejevna_. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nyt siinä asemassa... minä olen naimisessa...

_Hlestakov_. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muuten Karamsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"... Siirrymme etäisen rannan kalveesen... Saanko sydämenne, saanko sydämenne?

Neljästoista kohtaus.

Edelliset. Maria Antonovna. (Juoksee äkkiä huoneesen.)

_Maria_. Äiti kulta, isä sanoo, että sinä... (Huomaa Hlestakovin olevan polvillaan). Ah, minkälainen asema!

_Anna Andrejevna_. No, mitä nyt? Mitä sinä ajattelet? Mikä tuulihattu! Yht'äkkiä hyppää, kuin hassu! No, mitä kummallista tässä sitten on? Mitä sinä ajattelet? Aivan kuin kolmivuotinen lapsi! Et suinkaan... et ollenkaan näytä kahdeksantoista vuotiaalta neidolta! Jumala tiesi, koska sinäkin viisastut ja koska käyttäydyt niin, kuin hyvin kasvatetun neiden tulee...? Milloin sinäkin opit tietämään, mitä hyvä tapa ja sievä käytös on?

_Maria_ (Kyynelsilmin). En todellakaan, äiti kulta, tietänyt...

_Anna Andrejevna_. Päässäsi aina käy jonkinlainen ristituuli. Aina otat esimerkkiä Liapkin-Tiapkinin tyttäristä. Mitä sinä niistä? Sinun ei pidä heitä jäljitellä! Onhan sinulla muita esimerkkejä... esimerkiksi äitisi. Siinä esikuva, jota sinun sopii noudattaa.

_Hlestakov_ (Tarttuu Marian käteen). Anna Andrejevna, älkää onneamme estäkö! Suokaa uskolliselle rakkaudellemme siunauksenne!

_Anna Andrejevna_ (Hämmästyksissään). Kuinka! Häneenkö te siis...

_Hlestakov_. Lausukaa ratkaiseva sana! Elämä vai kuolema!

_Anna Andrejevna_. No, nyt huomannet, hupsu, itse. Vieras oli sinun joutavan vuoksi polvillaan ja sinä -- sinä hyppäät sisään kuin hassu! Sinä todellakin ansaitsisit, että kieltäisin; sinä et ansaitse sellaista onnea.

_Maria_. En niin ikänäni enään tee, äiti kultani, en, en koskaan tästä lähin...

Viidestoista kohtaus.

Edelliset. Kaupungin päällikkö. (Hengästyneenä).

_Päällikkö_. En milloinkaan, Teidän ylhäisyytenne, enää niin tee, en milloinkaan! Älkää mua turmioon syöskö, armoa! armoa!

_Hlestakov_. Mikä teitä vaivaa?

_Päällikkö_. Kauppamiehet kävivät teille valittamassa. Voin kunniallani vakuuttaa, ett'eivät puoletkaan heidän kanteistaan ole tosia. Hepä juuri itse peijaavat ja nylkevät kansaa! Alaupseerin vaimo valehteli, jumaliste, hän valehteli, että olen häntä ruoskittanut. -- Hän on itse itseänsä piiskannut.

_Hlestakov_. Hiisi vieköön alaupseerin lesken! Nyt ei minulla ole semmoiseen aikaa.

_Päällikkö_. Älkää heitä uskoko! Ilkeitä panettelijoita kaikki tyyni!... Ei pieni lapsikaan uskoisi heitä. Koko kaupunki pitää heitä valhettelijoina. Mitä tulee minun ryöstöihini, ovat he itse suurimpia varkaita auringon alla.

_Anna Andrejevna_. Tiedätkö, minkä kunnian Ivan Aleksandrovitsch on suvainnut meille osoittaa? Hän pyytää tytärtämme vaimokseen!

_Päällikkö_. Mitä sinä nyt? Et varmaankaan, akkaseni, ole aivan täydessä järjessäsi? Älkää panko pahaksenne, Teidän ylhäisyytenne! Hän on vähän hassahtunut... Hänen äidissään oli samaa vikaa.

_Hlestakov_. Minä todellakin kosin tytärtänne. Olen rakastunut.

_Päällikkö_. Sitä en saata uskoa, Teidän ylhäisyytenne!

_Anna Andrejevna_. Mutta etkös, jurro, kuule, mitä sinulle sanotaan...

_Hlestakov_. En laske leikkiä, puhun täyttä totta! Minä voin rakkaudesta menettää järkeni.

_Päällikkö_. En uskalla, en rohkene sitä todeksi uskoa; en ole semmoiseen kunniaan mahdollinen.

_Hlestakov_. Toden totta, jos kiellätte tyttärenne minulta, niin tiesi lempo, mitä teenkään!

_Päällikkö_. En voi sitä uskoa; Teidän ylhäisyytenne, armollisesti vaan laskette leikkiä.

_Anna Andrejevna_. Noh, mikä tukki! Kuinka monta kertaa pitää sinulle selittää...

_Päällikkö_. Minä en saata uskoa!

_Hlestakov_. Suostukaa, suostukaa! Minä olen hurja mies... Ja kun itseni ammun, niin kyllä teidät pahoista töistänne viedään keräjiin.

_Päällikkö_. Voi, Jumalani, syytön minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Älkää, Teidän ylhäisyytenne, suuttuko! Tehkää nyt, niinkuin tahdotte!... Nyt en tosiaankaan tiedä, kummoinen on pääni laita... Nyt olen tyhmempi kuin koskaan ennen.

_Anna Andrejevna_. Noh, hyvä, hyvä, mutta siunaa nyt vaan!

(Hlestakov ottaa Mariaa kädestä ja lähestyy.)

_Päällikkö_. Jumala teitä siunatkoon -- mutta syytön minä tässä asiassa olen! (Hlestakov suutelee Mariaa. Päällikkö katsoa ällistelee.) No tuhat tulimmaista, aivan toden totta! (Hieroo silmiänsä.) Suutelevathan toisiansa, niin todella suutelevat toisiansa! Vallan kuin sulho ja morsian! Kylläpä nyt Jumala onnella siunasi. Kukapa olisi luullut!

Kuudestoista kohtaus.

Edelliset. Ossip.

_Ossip_. Hevoset ovat valjaissa.

_Hlestakov_. Hyvä... tulen kohta.

_Päällikkö_. Aiotteko lähteä?

_Hlestakov_. Aion.

_Päällikkö_. Ja milloin sitten?... Ellen erehdy, suvaitsitte itse mainita jotakin häistä...

_Hlestakov_. Se tapahtuu aivan äkkiä... Lähden päiväksi vaan enoni -- summattoman rikkaan ukon luoksi. Huomenna olen jälleen täällä.

_Päällikkö_. En rohkene pidättää teitä; -- toivon teidän pian ja onnellisesti palaavan.

_Hlestakov_. Kuinkas sitten, kuinkas sitten! Se tapahtuu aivan äkkiä! Jää hyvästi, sydänkäpyni!... En voi, tosiaan en voi lausua, kuinka syvästi... Hyvästi, kyyhkyseni!

(Suutelee Marian kättä.)

_Päällikkö_. Ettekö mitään tarvitse matkalle? Jollen muista väärin, oli kassanne vähän heikolla kannalla?

_Hlestakov_. Oh, ei ensinkään! (Miettii.) Noh, vaikkapa vaan...

_Päällikkö_. Paljonko suvaitsette?

_Hlestakov_. Te annoitte jo minulle kaksisataa ruplaa -- tahi oikeammin neljäsataa! En tahdo erehdystänne käyttää väärin... No... jos saan saman summan vielä lisäksi, niin kaikki tekee tasan kahdeksansataa.

_Päällikkö_. Heti paikalla! (Noukkii setelejä taskukirjastaan). Tehkää hyvin, kaikki ovat ihan uusia setelejä.

_Hlestakov_. Kas todellakin! (Katselee setelejä). Sitä parempi! Sanotaanhan, että uudet setelit merkitsevät uutta onnea.

_Päällikkö_. Aivan niin, ihan oikein -- uutta onnea!

_Hlestakov_. Herran haltuun, Anton Antonovitsch! Sulimmat kiitokset vierasvaraisuudestanne. Minua ei ole missään niin erinomaisesti kohdeltu kuin teillä. Jääkää hyvästi, Anna Andrejevna! Ja hyvästi, rakas Mariani, näkemään asti, kultaseni!

Näyttämön takana.

_Hlestakovin ääni_. Voi hyvin, Maria Antonovna, sinä lempeni tähti!

_Päällikön ääni_. Mitä tämä on? Tuollaisillako rattailla lähdette?

_Hlestakovin ääni_. Niin aion, olen niihin jo tottunut. Linjaalista rupee päätäni kivistämään.

_Ajurin ääni_. Ptrruu.

_Päällikön ääni_. Pankaa kumminkin jotain allenne... joku matto esimerkiksi... Sallitteko minun panna jonkun maton?

_Hlestakovin ääni_. Sitä ei ole tarvis. Se on turhaa... Ehkäpä se olisi hyväkin?

_Päällikön ääni_. Kuule Avdotja! Juokse heti aittaan ja nouda sieltä paras matto -- tuo turkkilainen, pohja sininen!

_Ajurin ääni_. Ptrruu!

_Päällikön ääni_. Koska meidän sopii odottaa teitä taas tänne?

_Hlestakovin ääni_. Huomenna -- viimeistään ylihuomenna.

_Ossipin ääni_. Kas tässä on matto! Levittäkää se sinne! No niin; mutta ensin heiniä tänne näin!

_Ajurin ääni_. Ptruu!

_Ossipin ääni_. Tänne näin, tänne näin! Nyt vaan pikkuisen lisää!... No niin, nyt on kaikki hyvin! (Lyöpi kädellä mattoa). Armollinen herra, tehkää hyvin ja istukaa!

_Hlestakovin ääni_. Hyvästi Anton Antonovitsch!

_Päällikön ääni_. Hyvästi, Teidän ylhäisyytenne!

_Naisten äänet_. Hyvästi, Ivan Aleksandrovitsch!

_Hlestakovin ääni_. Jääkää hyvästi, äiti kulta! Hyvästi, kyyhkyseni!

_Ajurin ääni_. Hei heposeni, lintuseni! Lentäkää täyttä laukkaa!

(Kellojen kilinää kuuluu).

Esirippu laskee.

VIIDES NÄYTÖS.

(Sama huone).

Ensimmäinen kohtaus.

Kaupungin päällikkö. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Päällikkö_. Noh, Annaseni, mitään tämänlaista sinä et liene koskaan voinut aavistaakaan? Saakeli vie, sepä oli oiva apaja! Sanopas minulle suoraan: oletko ikänäsi mitään sellaista edes uneksinutkaan?... Peijakas! Yksinkertaisesta pikkukaupungin päällikön rouvasta äkkiä nousit sellaiseen sukuun!

_Anna Andrejevna_. Minua se ei ollenkaan kummastuta. Olen jo kauan sen tietänyt. Mutta sinusta se varmaan näyttää varsin käsittämättömältä, koska olet yksinkertainen mies, etkä koskaan ole oikeita säätyhenkilöitä nähnyt.