Part 4

_Mischka_. Teidän herranne ja isäntänne.

_Ossip_. Isäntäni! Minkälainen kenraali hän on?

_Mischka_. Kuinka, eikö hän siis olekaan kenraali?

_Ossip_. Kenraali -- noh, kyllä hän tosin on! Mutta tavallansa!

_Mischka_. Onko hän varsinaista, tavallista kenraalia ylhäisempi vai alhaisempi?

_Ossip_. Ylhäisempi, paljoa ylhäisempi!

_Mischka_. Katsos vaan! Siitäkö syystä meillä semmoista melua pidetäänkin!

_Ossip_. Kuulepas, veikkoseni, sinä näytät minusta olevan sukkela poika: etkö voisi toimittaa minulle vähän ruokaa?

_Mischka_. Voi, voi, teille ei vielä ole mitään valmistettu. Te tietysti ette mitään arkiruokaa syö? Jahka isäntänne on pöytään istunut, niin kaiketi saatte samaa ruokaa.

_Ossip_. Mutta mitä arkiruokaa teillä on?

_Mischka_. Ei muuta mitään kuin kaalia, puuroa ja piirakoita.

_Ossip_. Anna tänne kaali, puuro ja piirakat! Kyllä meille kaikki kelpaa. Noh, viekäämme nyt laukku! Eikö siellä ole toistakin ovea.

_Mischka_. On kyllä.

(Kantavat yhdessä laukun toiseen huoneesen).

Viides kohtaus.

(Poliisipalvelijat aukaisevat sisäovet selko selälleen. Ensimmäisenä astuu Hlestakov sisään; häntä seuraa kaupungin päällikkö, sitten sairashuoneen talousmies, koulujen tarkastaja, Dobtschinski ja Bobtschinski, viimemainittu laastarilappu nenässä. Kaupungin päällikkö osoittaa sormellaan paperipalaista laattialla. Poliisipalvelijat kiirehtivät sitä ottamaan pois, tuuppien toisiansa kiireissään).

_Hlestakov_. Varsin oivalliset laitokset! Mikä minua kaikkein enimmin miellyttää on se, että matkustavaisille kaikki näytetään, mikä kaupungissa katsomista ansaitsee. Muissa kaupungeissa ei ole minulle mitäkään näytetty.

_Päällikkö_. Rohkenen tehdä sen muistutuksen, että virkamiehet muissa kaupungeissa enemmin etsivät omaa etuansa. Täällä sitä vastoin -- saatan sanoa -- täällä ei muuta ajatella, kuin kelvollisuudella ja tarkkuudella ansaita hallituksen huomiota.

_Hlestakov_. Suurus erinomaisen hyvä! Söinpä melkein ylenmäärin. Syödäänkö täällä aina yhtä hyvin.

_Päällikkö_. Se oli vaan niin mieluista vierasta varten.

_Hlestakov_. Minä syön hyvin mielelläni. Mitäpä tämä elämä olisikaan, ellei nautinnon kukkasta poimia saisi. Kuinka tuota kalaa nimitettiin?

_Sairashuoneen talousmies_. (Juoksee esiin). Se oli labberdan. [Labberdan on joku turskalaji. Suom. muist.]

_Hlestakov_. Hyvin herkkuinen kala. Missähän me suurustimmekaan? Sairashuoneessako?

_Sairashuoneen talousmies_. Aivan oikein lausuitte; sairashuoneessa teidän luvallanne.

_Hlestakov_. Niin, nyt sen muistan; sänkyjä oli yltä ympäri. Sairaat ovat siis melkein kaikki tyyni paranneet. Minusta näytti siltä, kuin en olisi niitä montakaan nähnyt.

_Sairashuoneen talousmies_. Oli jälellä ainoastaan kymmenkunta, ei sen enempää. Muut ovat terveinä sairashuoneesta lähteneet. Tästä on kiitettävä ennen kaikkea sitä mainiota järjestystä, mikä laitoksessa vallitsee. Siitä hetkestä saakka, kuin minä hallintoon rupesin -- tämä seikka saattanee kenties uskomattomalta näyttää, mutta niinkuin jo mainitsin -- siitä asti, kun minä hallintoon rupesin, ovat potilaat kaikki paranneet kuin kärpäset. Sairas töintuskin ehtii lasarettiin päästä, ennenkun hän jo on terveeksi tehty. Ja siihen eivät ole niin paljon syynä lääkkeet, kuin se rehellinen ja hyvä järjestys, jota me noudatamme.

_Päällikkö_. Ellette pahaksi pane, niin huomautan, kuinka äärettömän mieltä painava kaupungin päällikön toimi on. Kuinka paljon on puuhaa vaan puhtaudesta, korjauksista, laitoksista, -- sanalla sanoen hänellä on todella tehtäviä, mitkä voivat parhaimmankin kyvyn häpeään saattaa, -- vaan Jumalan kiitos, täällä käy kaikki hyvin. Joku toinen kaupungin päällikkö ajattelisi ehkä omia etujansa, mutta minä -- se on totinen tosi -- minä sanon joka ilta maata pannessani, itsekseni: "hyvä Jumalani, kuinka saisin kaikki niin laitetuksi, että hallitus huomaisi intoni ja uutteruuteni ja olisi minuun tyytyväinen. Jos se sitten palkitsee minua tai ei, se on sen oma asia, kunhan minä vaan omassatunnossani tiedän velvollisuuteni täyttäneeni". Kun kaupungissa on järjestys, kadut la'aistut, vangit hyvin hoidetut ja juoppoja vähän -- niin mitäs vielä haluaisin? Jumala on todistajani, ett'en mitään palkintoa hae! Kyllähän se tosin olisi hauskaa, mutta hyveen rinnalla on kaikki vähäpätöistä!

_Sairashuoneen talousmies_ (syrjään.) Kas saakelia kuinka osaa panna juttunsa kokoon! Voi jospa Luoja olisi minullekin moisen kielen suonut.

_Hlestakov_. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekee mieleni mietiskellä -- milloin ilmoitan aatteeni proosassa, milloin taas pistelen runoksi.

_Bobtschinski_ (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikein lausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset... Selvästi näkyy, että hän on hyvin ja syvästi oppinut mies.

_Hlestakov_. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja, missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?

_Päällikkö_ (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saada satimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emme ollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessäni pitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minun mahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaan taikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerran sattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näin unta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmiset kehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.

_Koulujen tarkastaja_ (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illalla viimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.

_Päällikkö_. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtion hyväksi.

_Hlestakov_. Noh, eipä juuri niinkään... Turhaan te nyt noin... Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaan lakata pelistä kun on toiselta voittanut... siinä tapauksessa olkoon menneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkin hupainen, sitä ei käy kieltäminen!

Kuudes kohtaus.

Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Päällikkö_. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!

_Hlestakov_ (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva, saadessani tutustua teidän kanssanne.

_Anna Andrejevna_. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdä kodissamme niin korkea-arvoisen miehen.

_Hlestakov_ (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkin minä saan.

_Anna Andrejevna_. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaan kohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!

_Hlestakov_. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaan koska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun... Kuinka olen onnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!

_Anna Andrejevna_. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanne omistaa itselleni... Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeen voaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.

_Hlestakov_. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassa elämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaa ratustamaan... likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta... Ell'ei välistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katselee kohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.

_Anna Andrejevna_. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.

_Hlestakov_. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.

_Anna Andrejevna_. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulle liian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.

_Hlestakov_. Vaan kuinka ette ansaitse, armollinen rouva? Kyllä te sen ansaitsette.

_Anna Andrejevna_. Minäkö, minäkö, joka asun maaseudulla...?

_Hlestakov_. Tosin kyllä, mutta maaseudullakin on kauniit kukkulansa, lorisevat lähteensä... Totta on, ett'ei mikään vedä Pietarille vertoja! Voi, Pietari! Sitä elämää!... Luulette kenties minua tavalliseksi kirjuriksi, sihteeriksi. Erehdys! Minä olen sangen ystävällisellä kannalla esimieheni kanssa. Hän tällä lailla taputtaa minua olkapäälle sanoen: "tule veliseni syömään päivällistä luokseni!" Minun tarvitsee ainoastaan pariksi, kolmeksi minuutiksi joka päivä pistäytyä virkahuoneeseni ja sanoa: "tehkää niin ja niin!" Meillä on, näetten, virkamies, joka yksinomaisesti toimittaa kirjoitustyön, tuommoinen kynäherra... Kri... kri... kri... Kynä lentää paperia myöten! Vähällä olivat nimittää minut kollegi-asessoriksikin. Vaan minä arvelen: "mitäpä siitä!" Vahtimestari juoksee perässäni etehiseenkin, saapasharja kädessä: "sallikaa, Ivan Aleksandrovitsch, minun pikemmiten vähäsen puhdistaa saappaitanne!" Mutta miksikä herrat, seisotte? Tehkää hyvin istukaa!

_Päällikkö_. Meidän virkamme on semmoinen, että vielä kannattaa seisoa...

_Sairashuoneen talousmies_. Kyllä me seisomme.

_Koulujen tarkastaja_. Älkää meistä välittäkö!

_Hlestakov_. Älkää kursailko! Olkaa hyvät, istukaa! Viis' viroista, käykää istumaan! (Kaupungin päällikkö ja muut käyvät istumaan.) Minä taas puolestani teen, mitä suinkin voin, ihmisten huomiota välttääkseni, mutta kaikkialla minut tunnetaan. Kun vaan menen johonkin, kuuluu heti: "kas tuossa kävelee Ivan Aleksandrovitsch!" Kerran minua luultiin itse sotajoukkojen ylipäälliköksi: sotamiehet riensivät päävartiosta ulos ja tekivät kunnioitusta. Upseeri, joka oli vanha tuttavani, lausui: "kas vaan, veliseni Ivan, kun pidimme sinua ylipäällikkönä!"

_Anna Andrejevna_. Noh! todellakin!

_Hlestakov_. Minä olen tuttu kaikkien kaunisten näyttelijätärten kanssa -- ja itsekin olen kyhäillyt kansan näytelmiäkin. Kirjailijainkin kanssa usein seurustelen. Minä ja Puschkin olemme jo vanhastaan sangen hyvät ystävät. Välistä kysäisin häneltä: "noh, miten nyt jaksat, veliseni Puschkin?" -- Ja hän vastasi: "noh, niin, siellä on kaikki niin sanoakseni..." Ylen omituinen mies, tuo Puschkin!

_Anna Andrejevna_. Te siis olette kirjailija? Kyllä kai on hauskaa kirjailla? Kirjoitatteko ehkä sanomalehtiinkin?

_Hlestakov_. Kyllä; kirjoitan välistä niihinkin. Olenhan jo paljonkin kirjoitellut, niinkuin "Figaron häät", "Robert paholaisen" ja "Norman." Vaan kuka niitä kaikkia muistaa! Ja nuot kaikki olen vaan joutohetkinä kokoon kyhännyt. Aikomukseni ei ollut ruveta kirjailemaan, vaan herrat teaatterin-johtajat minulle aina sanovat: "mutta kirjoita kuitenkin, veliseni, jotain!" Minä arvelin itsekseni: "sama se, olkoon menneeksi." -- Ja niinpä yhdessä illassa kirjoitin kaikki tyyni. Minulla on erinomaisen sukkela ajatusjuoksu. Kaikki, mitä on ilmestynyt nimimerkillä "paroni Brambeus", niinkuin "Toivon laiva" ja "Moskovan Sananlennätin", on minun kynästäni lähtenyt.

_Anna Andrejevna_. Noh, jopas jotakin! Tekö siis olette tuo paroni Brambeus?

_Hlestakov_, Aivan niin, ja minä korjaan heidän kaikki runonsakin! Smirdiniltä saan tästä toimesta neljäkymmentä tuhatta ruplaa.

_Anna Andrejevna_. Siinä tapauksessa "Juri Miroslavski'kin" luultavasti on teidän sepittämänne?

_Hlestakov_. Aivan oikein, sekin on minun tekemäni.

_Anna Andrejevna_. Kas, senpä heti arvasinkin!

_Maria_. Mutta äiti kulta, nimilehdessä seisoo että se on Sagoskinin kirjoittama.

_Anna Andrejevna_. Niin sehän on luonnollista, että sinun pitää tässäkin asiassa vastustaa.

_Hlestakov_. Aivan oikein, tuo kappale onkin Sagoskinin tekemä; -- mutta on toinenkin "Juri Miroslavski", jonka minä olen kirjoittanut.

_Anna Andrejevna_. Noh, se onkin varmaan teidän kappaleenne, jonka luin. Ah, kuinka kauniisti se on kirjoitettu!

_Hlestakov_. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta. Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee Ivan Aleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.) Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minua katsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseuroja talossani.

_Anna Andrejevna_. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat ja hienot.

_Hlestakov_. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksi meluuni -- seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietä Pariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinen ylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillä hupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs, Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivan käsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennyt portaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua: "kuulepas Martta, täss' on schinelli!" -- Mutta mitäs minä valehtelen? Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaan yhdet portaat... Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaa etuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä, ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin... sch... sch... sch. -- Joskus on siellä ministerikin... (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen). Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä". Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on oma historiansa. Herra esimies meni matkaansa -- mihinkä, sitä ei kukaan tiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänen paikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassa hartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät -- mutta hitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältä katsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen joka mies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadulla kuriirit... kuriirit... kuriirit toinen toisensa perästä... aatelkaa vaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minä heti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa heti kanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!" Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa..., todellakin teki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni, mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten... te ymmärtänette... "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otan vastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin; vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei... ei... ei... Korvat auki!... Kyllä minä"... Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi... oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet! (Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta. Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssani ei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itse valtioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä, näetten, olen niin... En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitan virkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!" Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minä huomenna jo nimitetään Sota... sotamarskiksi! (Hän horjuu ja on kaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksella tukemaan).

_Päällikkö_. (Lähestyy vavisten). Yl... ylhäisyy... Yl...

_Hlestakov_ (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?

_Päällikkö_. Yl... Yl... Jos Teidän Ylhäisyy...

_Hlestakov_ (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!

_Päällikkö_. Yl... häi... häisyytenne, kenties tahtonette hetken levähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.

_Hlestakov_. Levähtää... joutavia! Levähtää... Noh, miksi en? Aamiainen oli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen! (Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!

(Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset paitsi kaupungin päällikkö ja Hlestakov.

_Bobtschinski_. Kas, sepä vasta oli mies, Peter Ivanovitsch! Semmoisen vasta minä mieheksi sanon. En ole koskaan ijässäni seisonut niin suurta kunnioitusta herättävän henkilön edessä! Olin vähällä kuolla paljaasta pelosta. Mitähän arvoluokkaa luulette hänen olevan?

_Dobtschinski_. Eiköhän vaan kenraalin!

_Bobtschinski_. Mutta minä arvaan ett'ei kenraalin arvo likimaillekaan riitä. Ja jos hän olisi ainoastaan kenraali, niin hän varmaan on ainakin generalissimus. Kuulitteko, miten hän valtioneuvoksia kohtelee? Tulkaa pois, tulkaa pois; nämä meidän täytyy kertoa Korobkinille ja piirituomarille! Hyvästi Anna Andrejevna.

_Dobtschinski_. Jääkää hyvästi, kummikulta!

_Sairashuoneen talousmies_. (Koulujen tarkastajalle.) Mutta tämähän on oikein kauheata, enkä tiedä itsekään miksi. Voi meitä, kun päällepäätteeksi emme ole univormussakaan... Mitä, jos hän herättyään kirjoittaa Pietariin ja antaa meidät ilmi. (Mennessään koulujen tarkastajan kanssa, lausuu kovin alakuloisena.) Hyvästi, hyvästi Anna Andrejevna!

Kahdeksas kohtaus.

Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Anna Andrejevna_. Ah, mikä viehättävä nuori mies!

_Maria_. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!

_Anna Andrejevna_. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy, että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki... niin, niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänen kaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasin varsin hyvin, että olin hänen mieleensä... Hän katseli minua koko ajan!

_Maria_. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.

_Anna Andrejevna_. Ole nyt vaiti hullutuksinesi... Se käypi totta tosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!

_Maria_. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.

_Anna Andrejevna_. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruveta kiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän muka sinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?

_Maria_. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käy kieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoi minuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästen kanssa, katsoi hän taaskin minuun.

_Anna Andrejevna_. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki... Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset. Kaupungin päällikkö.

_Päällikkö_ (Astuu varpaillaan sisään). Tsch... Tsch!...

_Anna Andrejevna_. Mitä nyt?

_Päällikkö_. Ei ole ensinkään mieleeni, että hänet niin juotin. Jos vaan puoletkin hänen kertomuksistaan on totta? (Vaipuu ajatuksiinsa). Niin, minkätähden se ei olisi totta? Viinissä on totuus: mitä humalaisen mielessä, se kielessä. Hän tosin on hiukan valhetellut; vaan eihän valhettelematta voi kukaan puhua! -- Hän lyö korttia ministerin kanssa ja käypi hovissa... Mitä enemmin asiaa ajattelen... Lempo tiesi, mikä mies hän lopuksi lieneekään... Päätäni alkaa oikein pyörryttää ja minusta on kuin seisoisin ylhäällä korkeassa kellotornissa tahi hirsipuun juurella.

_Anna Andrejevna_. Minä puolestani en tuntenut itseäni ensinkään levottomaksi. En ole hänessä muuta nähnyt kuin maailman tapoihin tottuneen miehen, jolla on mitä ylhäisin käytöstapa. Hänen viroistaan minä en välitä.

_Päällikkö_. Niin, niinpä aina on teidän, naisien tapanne! Sellaiset teistä riittää; te ette muuta mitään vaadi! Kaikki muu teistä on vaan joutavaa! Teiltä ei koskaan saa järjellistä sanaa! Teitä vähän piiskataan, ja siinä kaikki; vaan miehen, miehen, sen hukka perii!... Sinä, muijaseni, kohtelit häntä liian vapaasti, aivan kuin Peter Ivanovitschia.

_Anna Andrejevna_. Mitä siihen tulee, niin jätä se meidän huoleksemme. Luulisin meidänkin naisten jotain tietävän...

(Luo osoittavan silmäyksen tyttäreen).

_Päällikkö_ (yksin). Onhan perin mahdotonta puhua järjellisesti heidän kanssansa. Voi mikä tapaus! En ole vieläkään pelästyksistäni tointunut! (Avaa oven). Mischka, käske tänne poliisipalvelijat Svistunov ja Derschimorda! He varmaan lienevät jossakin lähellä portin edustalla. (Vaikenee hetkeksi). On toki kummallista, miten maailmassa tähän aikaan eletään! Jospa edes näyttäisivät joltakin! Vaan tuommoinen laiha, hieno..., jonka ulkomuoto ei osoita mitään. Sotilaasta näkee edes päältäpäin; vaan jos ne siviilivaatteissa käyvät, näyttävät kärpäsiltä, joilta siivet on leikattu pois. Ja kylläpä hän teeskentelikin ravintolassa kauan ja laitteli allegoriioja ja ekivookeja... tuhat tulimmainen voi ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Mutta kylläpä lopuksi hän pehmeni ja lörpötteli enemmänkin, kuin tarvittiin. Näkyy kyllä kaikesta, että hän vielä on nuori mies.

Kymmenes kohtaus.

Edelliset. Ossip. (Kaikki rientävät häntä vastaan, viitaten häntä sormellaan luoksensa.)

_Anna Andrejevna_. Tulepas, ystäväni, likemmäksi!

_Päällikkö_. Tsch! Tsch! Tsch! -- Kuinka, kuinka, makaako hän?

_Ossip_. Ei vielä; hän vaan venytteleikse.

_Anna Andrejevna_. Sano minulle, ystäväni, mikä on nimesi.

_Ossip_. Ossip, armollinen rouva.

_Päällikkö_ (rouvalleen ja tyttärelleen.) Älkää te nyt; kyllä minä! (Ossipille.) No, ystävä -- onko sinua kunnollisesti syötetty?

_Ossip_. On toki; saan teitä nöyrimmästi kiittää, oivallisesti, ani oivallisesti.

_Anna Andrejevna_. Noh, sanopas minulle, isäntäsi -- eikö niin -- seurustelee paljon kreivien ja ruhtinaitten kanssa?

_Ossip_ (syrjään.) Mitähän parasta olisi vastata? Minua on hyvin ruokittu, -- ja siis perästäpäin ruokitaan vielä paremmin! (Ääneen.) Noh, kuinkas sitten! Kyllähän niitä on kreivejäkin.

_Maria_. Oh, Ossip kulta, kuinka sinulla on kaunis isäntä!

_Anna Andrejevna_. Mutta, hyvä Ossip, kuinka hän...?

_Päällikkö_. Mutta, vaietkaa toki. Loruillanne häiritsette minua... Sanopas ystäväni...

_Anna Andrejevna_. Mikä virka-arvo on isännälläsi?

_Ossip_. Noh...?

_Päällikkö_. Herjetkää vihdoin hulluista kysymyksistänne! Te ette salli kysyä mitään asiaan kuuluvaa! Sanopas ystäväiseni, onko herrasi luonnoltansa ankara? Onko hänen tapansa pitää kovaa kuria, vai kuinka?

_Ossip_. On kyllä, hän rakastaa järjestystä. Kaikki pitää oleman tarkkaa ja täsmällään.

_Päällikkö_. Kuulepas, ystäväni, sinä olet aivan mieleeni. Varmaankin olet kunnon mies. Jos sinä...

_Anna Andrejevna_. Kuule, Ossip, käykö isäntäsi univormussa, vai...?

_Päällikkö_ (naisille). Mutta, tuhat tulimmaista, lakatkaa nyt vähän edes suutanne soittamasta! Näin tärkeässä asiassa, kun henkeni on vaarassa... (Ossipille). Niinkuin jo mainitsin, ystäväni, sinä siis minua miellytät. Matkalla ei suinkaan lasi teetä haittaa. Nyt on joksikin kylmä -- kas tuossa on sinulle kaksi ruplaa juomarahaa.

_Ossip_. (ottaa rahat). Suuri kiitos, paljon kiitoksia, armollinen herra! Suokoon Jumala pitkää ikää! Hyvä on, kun köyhillekin hyvää tehdään.

_Päällikkö_. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyvä ystäväni...?

_Anna Andrejevna_. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsi mielestä kauniimmat?

_Maria_. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!

_Päällikkö_. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas, ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä -- se on, mitä hän enimmin rakastaa?

_Ossip_. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan... mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan ja hyvin kestitään.

_Päällikkö_. Hyvin kestitään...?

_Ossip_. Niin juuri, hyvin kestitään... Mitä minuun tulee, niin en tosin ole kuin orja, -- mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkin on hyvä olla... Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin. "Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti, Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. -- "Vai niin", sanoi hän, "huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!" Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidän kanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".

_Päällikkö_. Niinpä juuri! Sinä toki näyt osaavan oivasti vastata. Annoin sinulle äsken vähäsen juomarahaa; tässä on vähä lisää.

_Ossip_. Voi, armollinen herra, te olette liiaksi antelias! (ottaa rahat), Nämä rahat juon teidän terveydeksenne.

_Anna Andrejevna_. Tule, Ossip, minunkin luo, kyllä minäkin annan.

_Maria_. Ossip kulta, suutele isäntääsi!

(Sivuhuoneessa kuullaan Hlestakovin yskäisevän),

_Päällikkö_. Tsch! (Kaikki käyvät hiljaan varpaillaan ja haastavat keskenänsä kuiskutellen). Älkää Herran tähden melutko! Menkää vaan, menkää vaan!