Part 3

_Hlestakov_. Rakkareja ja konnia te todellakin olette! Ei kastiketta merkiksikään, ei mitään kotletteja! Ja niin te nylkyrit vieraitanne kohtelette.

(Ravintolan palvelija ja Ossip kantavat lautaset pois.)

Seitsemäs kohtaus.

Hlestakov. Sittemmin Ossip.

_Hlestakov_. Tuntuu aivan siltä, kuin en olisi ollenkaan syönyt; ruokahaluni on siitä päinvastoin kiihtynyt. Joll'en sattuisi olemaan näin auttamattoman rahatonna, niin lähettäisin ostamaan leipää.

_Ossip_ (sisään juosten.) Kaupungin päällikkö on tullut tänne ja kysyy teitä, hän haluaa teitä puhutella.

_Hlestakov_ (Pelästyneenä.) Kuinka? Mitä sanot? Olisiko todella isäntä tuo riivattu konna, valittanut! Täytyykö minun uskoa, että hän aikoo minun kilstupaan heittää? Lempo ne vieköön! Jos koettaisin jollakin hienolla tavalla... En, sitä en tee! Tässä kaupungissa vetelehtii aina upseereja ja muuta väkeä kaduilla... Minä tahdoin osoittaa heille oikein hienoja tapoja ja rupesinkin eräälle kauppiaan tyttärelle verkkojani virittämään... Ei, ei! ei se käy laatuun... Mutta kuinka hän todellakin tohtii? Olenko minä muka mikään kauppias tahi käsityöläinen! (Rohkaisee mielensä ja nousee seisalleen.) Oh, minä sanon hänelle; "kuinka on mahdollista, että te uskallatte..." (Joku tarttuu lukkoon; Hlestakov vaalenee ja vavahtaa.)

Kahdeksas kohtaus.

Hlestakov. Kaupungin päällikkö. Dobtschinski.

(Kaupungin päällikkö astuu askeleen eteenpäin ja seisahtuu. Päällikkö ja Hlestakov tuijottavat, silmät pullollaan, hetken säikähtyneinä toisiinsa.)

_Päällikkö_ (Tointuu ja tervehtii, laskien kätensä pitkin housujen saumoja.) Nöyrin palvelijanne!

_Hlestakov_ (Kumartaen.) Terve tultuanne!

_Päällikkö_. Suokaa anteeksi, että...

_Hlestakov_. Ei mitään...

_Päällikkö_. Kaupungin ylimpänä virkamiehenä olen velvollinen pitämään huolta siitä, ett'ei matkustavaisia eikä säätyhenkilöitä pahoin kohdella.

_Hlestakov_ (Alussa änkyttäen, mutta lopuksi korkealla ja vakavalla äänellä.) Niin, mitä sille voi?... Ei se ole minun vikani... minä kyllä maksan... odotan paraikaa kotoa... (Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.) Vika on oikeastansa hänen... Lampaan liha, jonka saan, on sitkeätä kuin nahka... ja liemen, lempo tiesi -- mitä hän siihen lienee sekoittanutkaan... olin pakotettu viskaamaan ikkunasta ulos... Ihan ilkeätä teetä; se haisee suolaiselta kalalta; se ei ole mitään teetä. Miksi minun siis pitäisi...? Niin, kylläpä käskisi!

_Päällikkö_ (peloissaan.) Suokaa minulle anteeksi, mutta Jumala sen tietää, vika ei ole minun! Liha torillamme on aina hyvää. Holmogorin kauppamiehet tuovat sitä tänne myytäväksi -- ja ne ovat aivan rehellistä ja kelpo väkeä. Todellakaan en käsitä, mistä hän huonon lihan hakeekaan. Mutta joll'ei kaikki ole vaan... niin silloin... sallitteko minun teille ehdottaa, että seuraatten minua ja muutatte toiseen paikkaan.

_Hlestakov_. En, sitä en ikinä tee! Tiedän kyllä, mitä toisella paikalla tarkoitatte -- te tarkoitatte vankilaa! Mutta millä oikeudella, ja kuinka te rohkenettekaan... minä... minä olen virkamies Pietarista (pöyhkeästi.) Minä... minä... juuri minä.

_Päällikkö_ (itsekseen.) Oi Jumalani, kuinka hän on kiivastunut! Hän siis jo kaikki tietää! Nuo kirotut kauppiaat ovat hänelle kaikki ilmoittaneet.

_Hlestakov_ (yhä rohkeammin). Vaikkapa toisittekin kaikki palvelijanne ja alustalaisenne, niin minä en mene! Minä menen suoraan ministeriin. (Lyö nyrkillänsä pöytää.) Kuka te olette? Hä? Kuka te olette?

_Päällikkö_ (aivan suorana ja vavisten). Armoa, armoa! Älkää minua turmioon syöskö! Minulla on vaimo ja pienet lapset... Älkää valtion kurjaa palvelijaa onnettomaksi saattako!

_Hlestakov_. En, sitä en tahdo! Se vielä puuttuu! Mitä se minua koskee, että teillä sattuu olemaan vaimo ja lapset? Pitääkö minun siitä syystä mennä vankihuoneesen? Sepä kaunista! (Bobtschinski kurkistaa ovesta, katselee ympärilleen ja vetäytyy pelästyneenä takaisin.) Ei, ei, paljon kiitoksia! Mutta siihen minulla ei ole halua!

_Päällikkö_ (vapisevalla äänellä). Kokemattomuus sen vaikutti, niin, Jumala nähköön, kokemattomuus ja puuttuva varallisuus. Tehkää hyvin ja arvostelkaa itse asiata: palkka ei edes teeksi ja sokeriksi riitä! Ja vaikk'en olekaan lahjoja kokonaan halveksinut, niin ovat ne aina olleet sangen vähäpätöisiä... yhtä ja toista talon tarpeeksi ja kenties muutamia vaatekertoja... Mitä alaupseerin vaimoon tulee, joka on kauppaa pitänyt -- niin se on puhdasta panettelua, että minä muka olen häntä pieksättänyt -- Jumalan ja kunniani kautta, se on pelkkää parjausta. Kadehtijani ovat kaikki nuo jutut vahingokseni kokoon kyhänneet. Ihmiset ovat täällä niin ilkeitä, että ovat valmiit murhaamaankin minun.

_Hlestakov_. Mutta mitä nuo kaikki minua koskevat... (Mietiskelee hieman.) Minä en ymmärrä, mitä te minulle puhutte roistoista ja alaupseerin leskestä... Alaupseerin leski... olkoon menneeksi... mutta minua te ette tohdi pieksää. Siksi on valtanne liian pieni!... Katsos, mimmoinen herra... Minä kyllä maksan, mutta minulla ei ole tätä nykyä rahaa. Olen täällä viipynyt ainoastaan siitä syystä, ett'ei minulla ole kopeikkaakaan taskussani.

_Päällikkö_ (syrjään). Katsopas vaan, mikä ilveilijä! Mitä hulluja juttuja hän panee kokoon! Mitä ihmettä hän niillä tarkoittanee? En ymmärrä, kuinka minun pitäisi häntä kohteleman. Mutta koettaa täytyy, menköön syteen taikka saveen! (ääneen.) Jos todella olette rahan pulassa taikka muussa tarpeessa, niin ovat vähäiset varani käytettävinänne. Velvollisuuteni on auttaa hädänalaisia matkustavaisia.

_Hlestakov_ (sukkelaan). Antakaa, antakaa lainaksi; minä heti maksaisin isännälle. Jo kahdella sadalla ruplalla olisin autettu -- kenties vähän vähemmälläkin.

_Päällikkö_ (Tarjoo setelikirjaansa). Tässä on säntilleen kaksi sataa ruplaa -- ei maksa vaivaa lukea.

_Hlestakov_. Paljon kiitoksia! Lähetän ne takaisin, jahka joudun kotia... Oli puhdas satunnaisuus... Huomaan, että olette kunnon mies... Nyt on asian laita aivan toinen.

_Päällikkö_ (syrjään). Jumalan olkoon kunnia ja ylistys! Hän ottaa rahaa! Nyt kyllä keskenämme sovimme. Kahden sadan sijasta annoin hänelle neljä sataa.

_Hlestakov_. Ossip hoi! (Ossip astun sisään). Kutsu tänne ravintolan palvelija! (Kaupungin päällikölle ja Dobtschinskille). Mutta hyvät herrat, miksikä ette istu? Tehkää hyvin ja istukaa! (Dobtschinskille). Olkaa hyvä ja istukaa!

_Päällikkö_. Kiitoksia vaan -- kyllähän jaksamme seisoakin.

_Hlestakov_. Älkää kursailko, hyvät herrat! Käykää istumaan! Nyt tunnen sydämellisyytenne ja kohteliaisuutenne; ja minä luulin teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, että... (Dobtschinskille). Mutta kaikin mokomin istukaa!

(Kaupungin päällikkö ja Dobtschinski käyvät istumaan Bobtschinski pistää päänsä sisään ja kurkistelee.)

_Päällikkö_ (syrjään). Nyt vaan vähän enemmin rohkeutta! Hän näyttää vieläkin tahtovan pysyä inkognitona. Hyvä; siinä tapauksessa koettakaamme kumpikin parastamme ja älkäämme olko ensinkään tietävinämme, kuka hän todellakin on! (Ääneen). Minä ja Peter Ivanovitsch -- täällä asuva tilanomistaja -- olimme virkatoimissa liikkeellä ja pistäydyimme tänne katsomaan, kohdellaanko vieraita kunnollisesti -- sillä minä en ole muitten kaupunkien päällikköjen kaltainen, jotka eivät semmoisista seikoista pidä väliä. Hallintovirkamiehen velvollisuuksiin katsomatta, pidän jo puhtaasta kristillisestä rakkaudesta lähimmäistä kohtaan soveliaana, että jokaista hyvin kohdellaan -- ja pidän itseni tästä ihmisystävyydestäni tavallaan palkittuna, kun minulla täten on tilaisuus päästä niin hauskaan tuttavuuteen, kuin teidän.

_Hlestakov_. Onhan minullakin puolestani syytä kyllä olla iloinen. Voin suoraan tunnustaa, että teidän avuttanne olisi minun ollut mahdotonta päästä täältä pois: en ollenkaan tietänyt, millä maksaisin.

_Päällikkö_ (syrjään). Niin, sotkepa vaan juttujasi kokoon! Sinä siis et muka tietänyt millä maksaisit! (Ääneen). Tohdinko kysyä, mihin täältä aiotte matkata?

_Hlestakov_. Minä matkustan Saratovin lääniin, omalle maatilalleni.

_Päällikkö_ (syrjään ivallisella katsannolla). Kas vaan, eipä punastukaan. Tässä on parasta olla varoillaan. (Ääneen). Hyvin hupaista on matkailla!... Kaikellaista omituista saapi matkoilla nähdä... Toiselta puolen on vastuksiakin, esim. kun täytyy kyytihevosia odottaa; mutta toiselta puolen taas saa järki levähtää. Ratoksenne luultavasti matkustatte?

_Hlestakov_. En, päinvastoin; sen teen isäukkoni käskystä. Ukkoa harmittaa, että virkaylennykseni Pietarissa käy niin hitaasti. Hän on kuvitellut mielessänsä, että niin pian, kun virkalaitoksiin on päästy, pitää heti Vladimirin tähtein napinreijässä kiiltämän. Soisinpa, että hän itse saisi vähän aikaa koettaa, miltä tuntuu virkahuoneissa laahata!

_Päällikkö_ (syrjään). Kylläpä tuossa on liukas mies! Keksii vielä isä-ukon itselleen. (Ääneen). Onko aikomuksenne vielä kauvankin matkustella?

_Hlestakov_. Sitä totta tosiaan en tiedä... Isäni... no niin, ukko on uppiniskainen ja tuhma, täydellinen jurri. Mutta minä aion sanoa hänelle vasten naamaa: tehkää kuinka tahansa minun kanssani, vaan muualla kuin Pietarissa en voi elää. Ja mistä syystä olisinkaan tuomittu ikäni talonpoikain seurassa elämään? Nykyään on toiset vaatimukset; sieluni janoo sivistystä ja valoa.

_Päällikkö_ (syrjään). Kylläpä on pannut hyvin valheensa kokoon. Valehtelee, valehtelee, eikä puutu missään kiinni. Ja kuitenkin on niin mitättömän näköinen, että luulisi voivan hänet kynnellä kuoliaaksi painaa. Malta, malta, kyllä vielä tulet kiinni! Kyllä saan sinut puhumaan asiat oikein. (Ääneen). Ajatuksenne on aivan oikea, korkea herra! Mitäpä voipi yksinäisyydessä saada aikaan? Esimerkiksi täällä: öitä en makaa, uhraan itseni kokonaan isänmaalleni, en mitään säästä, tietämättä, minkä palkan vaivoistani saan. (Katselee ympärilleen). Minusta täällä tuntuu kostealta.

_Hlestakov_. Niin, huone on tosiaankin kelvoton! Senkaltaisia kirppuja, kuin täällä, en ole vielä iässäni nähnyt! Ne purevat kuin koirat.

_Päällikkö_. Onko mahdollista, että niin ylhäisen vieraan täytyy moisia kiusaajoita kärsiä, joitten ei oikeastaan olisi pitänyt syntyä! maailmaankaan -- se on liian hävytöntä... Eikö huone myöskin ole jotensakin hämärä?

_Hlestakov_. Hirveän hämärä! Ja sitten on isännällä vielä tapana kieltää tuomasta tänne kynttilöitä! Ei voi tehdä mitään! En voi lukea enkä kirjoittaa, jos haluttaisi.

_Päällikkö_. Jos rohkenisin pyytää... vaan en, en sitä ansaitse...

_Hlestakov_. Mitäpä niin?

_Päällikkö_. En ole mahdollinen saamaan sitä kunniaa!

_Hlestakov_. Mutta mitä te tarkoitatte?

_Päällikkö_. Minä tarkoitan... jos tohtisin pyytää... Voisin teille tarjota luonani huoneen, valoisan ja yksinäisen huoneen... Mutta jo itsestänikin tiedän, että se olisi minulle liian suuri kunnia... Älkää panko pahaksenne... vaan Jumala on todistajani, että teen sen puhtaasta sydämestäni...

_Hlestakov_. Päinvastoin olen teille suuresti kiitollinen. Minun on paljoa mieluisampi asua yksityisessä huoneessa, kuin tässä kapakassa.

_Päällikkö_. Oh, kuinka se minua ilahduttaa! Ja mikä onni vaimolleni! Niin on jo luonteeni. Vieraanvaraisuus on minussa jotakin synnynnäistä, erinomattain jos vieras on sivistynyt mies! Älkää uskoko, että imarrus on nämä sanat suuhuni saattanut -- ei, ei, sitä vikaa ei minussa ole -- sanani lähtevät sydämeni pohjasta.

_Hlestakov_. Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! En minäkään voi kärsiä teeskenteleviä ihmisiä. Sydämellisyyttä ja suoruutta minä rakastan ja suoraan sanoen en muuta vaadi kuin arvonantoa ja kohteliaisuutta, kohteliaisuutta ja arvonantoa.

Yhdeksäs kohtaus.

Edelliset. Ravintolan palvelija. Ossip.

(Bobtschinski kurkistelee ovesta.)

_Ravint. palvelija_. Mitä tahdotte?

_Hlestakov_. Tuo rätinki tänne!

_Ravint. palvelija_. Senhän olette jo aikoja sitten saaneet.

_Hlestakov_. Luuletko minun tuhmia rätinkiäsi tallentavan? Paljonko olen velkaa?

_Ravint. palvelija_. Ensi päivänä otitte päivällisen, toisena päivänä söitte ainoastaan lohta ja siitä saakka olette kaikki velaksi ottanut.

_Hlestakov_. Pöllö mitä siinä nyt lasket? Paljonko nuo kaikki yhteensä tekevät?

_Päällikkö_. Älkää itseänne sillä vaivatko; hän saapi odottaa. (Ravintolan palvelijalle.) Mene tiehesi; rätinki kyllä maksetaan!

_Hlestakov_. Niin, te olette todellakin oikeassa!

(Pistää rahat taskuunsa.)

(Ravintolan palvelija menee. Bobtschinskin pää näkyy oven raosta.)

Kymmenes kohtaus.

Kaupungin päällikkö. Hlestakov. Dobtschinski.

_Päällikkö_. Ettekö tahdo tehdä hyvin ja käydä kaupungin yleisiä laitoksia tarkastelemassa... Vaikkapa esimerkiksi... sairashuonetta ja muita laitoksia.

_Hlestakov_. Onko niissä mitään katsomista?

_Päällikkö_. Noh, sopiihan nyt katsoa, kuinka asiat täällä ovat, mimmoinen täällä on järjestys ja niin edespäin.

_Hlestakov_. Noh, miks'en; aivan mielelläni. Olen valmis.

(Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.)

_Päällikkö_. Ja sitten, jos mielenne tekee, on teillä tilaisuus pistäytyä täkäläiseen kouluun, tullaksenne vakuutetuksi, kuinka oivallisesti ja millä menestyksellä meillä tieteitä harjoitetaan.

_Hlestakov_. Kuinka vaan tahdotte, sangen mielelläni!

_Päällikkö_. Ja jos sitten suvaitsette ottaa linnan ja kaupungin vankihuoneen tarkastaaksenne, niin voisitte nähdä, millä tarkalla huolella vankeja täällä hoidetaan.

_Hlestakov_. Mutta mistä syystä tarkastelisin juuri vankihuonetta? Katselkaamme ennemmin terveydenhoito- ja opetus-laitoksia.

_Päällikkö_. Kuinka vaan tahdotte! Kumman parempana pidätte? Ajammeko teidän vaunuissanne vai suvaitsetteko istua minun vaunuihini?

_Hlestakov_. Ajan mieluummin teidän vaunuissanne.

_Päällikkö_ (Dobtschinskille). Siinä tapauksessa ei ole teille enää sijaa.

_Dobtschinski_. Oh, ei mitään, ei mitään... Kyllähän minä pääsen!

_Päällikkö_ (hiljaa Dobtschinskille.) Kuulepas: minä kyhäilen pikemmiten muutaman rivin sairashuoneesen Semljanikalle, ja vähäisen kirjasen vaimolleni ja juoskaa te sitten minkä käpälästä lähtee niin, että he saavat ne hyvään aikaan. (Hlestakoville.) Sallitteko minun kirjoittaa läsnäollessanne pari riviä vaimolleni, ilmoittaakseni hänelle niin korkea-arvoisen vieraan tulon?

_Hlestakov_. Mutta mitä se hyödyttäisi? Muuten tuossa on läkkiä ja kynä... vaan paperia... en muista onko... eikö teidän sopisi kirjoittaa tämän rätingin toiselle puolelle?

_Päällikkö_. Paljon kiitoksia, varsin hyvin! (Kirjoittaessaan lausuu syrjään.) Nytpä saamme nähdä, miten asiat muodostuvat, jahka hän on syönyt aamiaisen ja tyhjentänyt tuollaisen paksuvatsaisen pullon... Eikä meidän madeirammekaan ole mitään naisten juomaa. Vaikka se ulkomuodoltaan ei olekaan erittäin kauniin näköistä, niin on se sitä laatua, että se heittää norsunkin nurin... Mutta jospa vaan ymmärtäisin, mikä hän oikein on ja kuinka paljon häntä tulee peljätä.

(Kirjoitettuaan, antaa kirjeen Dobtschinskille, joka astuu ovelle. Dobtschinskin avatessa oven, romahtaa Bobtschinski, joka oven takana oli kuuntelemassa kuperkeikkaa lattialle. Kaikki huudahtavat. Bobtschinski nousee seisaalleen.)

_Hlestakov_. Oletteko pahastikin loukkautuneet?

_Bobtschinski_. En ensinkään, en ensinkään! Kävi sangen onnellisesti... ainoastaan tässä kohden nenää vähän litsautui... vähäpätöinen naarmu... Juoksen Kristian Ivanovitschin luoksi. Hänellä on niin oivallista laastaria.

_Päällikkö_ (merkeillä moittien Bobtschinskia; Hlestakoville). Se ei mitään tee! Jos sallitte, menemme hetkeksi pois... Minä käsken palvelijanne viemään matkalaukkunne kotiini. (Ossipille.) Kuulepas, ystäväni, kannappas kaikki herrasi tavarat luokseni, kaupungin päällikön luo. Kuka hyvänsä, jonka tapaat, voi sinulle tien osoittaa. Nyt, jos saan kunnian... (Antaa Hlestakovin astua ensimmäisenä ja käy itse perässä; mutta ulos mennessään puhuu hän suuttuneella äänellä Bobtschinskille). Kylläpä tekin osaatte olla! Ettekö löytäneet muuta paikkaa langetaksenne? Kuinka voittekaan moisella tavalla romahtaa pitkäksenne lattialle, kuin... lempo tiesi mikä... (Menee Bobtschinskin seuratessa.)

Esirippu laskee.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone samoine huonekaluineen, kuin ensimmäisestä näytöksessä.)

Ensimmäinen kohtaus.

Anna Andrejevna. Maria Antonovna (seisovat ikkunan ääressä samassa asennossa, kuin ensimmäisen näytöksen lopussa.)

_Anna Andrejevna_. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainen tunti -- ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jo täydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!... Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista! Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuin kaupunkimme olisi peräti kuollut.

_Maria_. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyyni tietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti, äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.

_Anna Andrejevna_. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsi jonkun... Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee... Kukahan se lienee?... Hän on jokseenkin pieni... Frakissa... Mutta kenhän se lienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!

_Maria_. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!

_Anna Andrejevna_. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää aina äkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.) Kuulkaa, tulkaa tännepäin!... Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!

_Maria_. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.

_Anna Andrejevna_. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanon sinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!

_Maria_. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta. Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?

_Anna Andrejevna_. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet? (Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitä nyt?... Ette saa sanaakaan suustanne?... Puhukaa vaan sieltä!... Onko hän hyvin ankara? Mitä?... Entä mieheni, mieheni? (Siirtyy suutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun on tullut sisään!

Toinen kohtaus.

Edelliset. Dobtschinski.

_Anna Andrejevna_. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin! Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin... kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täällä ketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Ja niin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne ja Lisankanne ristimamma.

_Dobtschinski_, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaasta juoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani... Hyvää huomenta, Maria Antonovna!

_Maria_. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!

_Anna Andrejevna_. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?

_Dobtschinski_. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.

_Anna Andrejevna_. No -- mikä hän on? Kenraaliko?

_Dobtschinski_. Ei, kenraali hän ei ole -- vaan ei huonompikaan kenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!

_Anna Andrejevna_. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehelleni on ilmoitettu?

_Dobtschinski_. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimme ensimmäiset, jotka sen huomasimme.

_Anna Andrejevna_. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?

_Dobtschinski_. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hän Anton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, että ravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mieli muuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istua vankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsen keskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toiselle päälle ja kaikki kävi onnellisesti... Paraikaa he ovat sairashuonetta tarkastelemassa... Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesi arvelemaan, että salainen kanne... Minäkin jo vähäsen pelästyin.

_Anna Andrejevna_. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän te ole virkamies.

_Dobtschinski_. En tosin; mutta kuullessani ylimyksen puhuvan, valtaa minut aina semmoinen pelon tunne.

_Anna Andrejevna_. Tämä kaikki on vaan lorua! Kertokaa, minkä näköinen hän on? Onko hän nuori, vai vanha?

_Dobtschinski_. Nuori, sangen nuori. Noin kolmen kolmatta vanha. Mutta hän puhuu kuin ukko. "Jos suvaitsette" sanoi hän, "menen sinne, menen tänne"... (Osoittelee käsinään). Kaikki vaan niin mukavasti! "Minä mielelläni luen ja kirjoitan", sanoi hän, "mutta", sanoi hän "huoneeni pimeys on minulle haitaksi", sanoi hän.

_Anna Andrejevna_. Minkä väriset ovat hänen hiuksensa? Mustatko vai vaaleat?

_Dobtschinski_. Kastanjan karvaiset... ja silmät niin vilkkaat, niin säihkyvät, että saattaa joutua aivan hämille niitä katsoessansa.

_Anna Andrejevna_. Noh, mutta mitä hän tässä lapussa kirjoittaa? (Avaa ja lukee). "Riennän sinulle, armaani ilmoittamaan, että tilani oli ylen arveluttava; mutta Jumalan armosta, kaksi suola-kurkkua, puoli osuutta kaviaria 1 rupla 25 kopeekkaa..." (Lakkaa). Mitä tämä on? Mitä hän kurkuilla ja kaviarilla tarkoittaa?

_Dobtschinski_. Oh, Anton Antonovitsch on luultavasti ottanut konseptipaperin. Siihen oli kai kirjoitettu joku ravintolan rätinki.

_Anna Andrejevna_. Aivan oikein! (Lukee eteenpäin). Mutta Jumalan armosta toivon kaiken onnellisesti päättyvän. Valmista heti vieraallemme se huone, jossa on keltaiset tapetit. Päivälliseksi älä mitään erityistä varusta, sillä me syömme sairashuoneessa Artemij Filippovitschin luona. Vaan viinejä haeta lisää! Lähetä kauppias Abdulinille sana, ja käske hänen meille toimittaa parhainta, mitä hänen kellareissaan on, -- muuten panen mullin mallin koko hänen varastonsa. Suutelen kättäsi, sydänkäpyni, ja olen aina sinun Anton Skvosnik -- Dmuhanovski. -- Voi, Luojani, ei silmänräpäystäkään saa viivytellä! Hoi! Eikö siellä ole ketään? Mischka!

_Dobtschinski_ (juoksee ovelle ja huutaa). Mischka! Mischa! Mischka!

(Mischka tulee sisään).

_Anna Andrejevna_. Riennä kohta kauppamies Abdulinin luo... vaan maltapas... minä annan mukaasi muutaman rivin, (istuu ja lausuu kirjoittaessaan). Jätä tämä kirje ajuri Sidorille ja käske hänen heti lähteä tämän kirjeen kanssa kauppias Abdulinin luo viinejä noutamaan. Ja itse järjestä tämä huone vierasta varten! Tuonne pitää asettaa sänky, pesukaappi ja kaikki mitä tarvitaan.

_Dobtschinski_. Ja minä, Anna Andrejevna, minä kiirehdin katsomaan, miten hän tarkastelee.

_Anna Andrejevna_. Menkää vaan, menkää vaan; enhän minä teitä pidätä.

Kolmas kohtaus.

Anna Andrejevna. Maria Antonovna.

_Anna Andrejevna_. Nyt, lapseni, meidän täytyy vähäisen ajatella pukuamme. Hän on hieno herra pääkaupungista. Jumala varjelkoon, ett'ei hän nauraisi meille! Otapas sinä sininen hienorimssuinen hameesi!

_Maria_. Hyi, äitikulta, sininenkö? Sitä väriä en voi kärsiä! Käyhän jo piirituomarin rouvakin sinisessä ja Semljanikan tytär käy myöskin sinisessä. Minä otan tuon kirjavakukkaisen puvun.

_Anna Andrejevna_. Kirjavan!... Todellakin, sinä tahallasi teet aina päinvastoin... Se sopisi sinulle paljoa paremmin -- sillä minä aion ottaa keltaisen hameeni. Se on lempivärini.

_Maria_. Ei, äiti kulta, älä ota keltaista. Keltainen ei sinulle ensinkään sovi.

_Anna Andrejevna_. Minulleko ei keltainen sovi?

_Maria_. Ei, se väri ei sinulle sovi, sano mitä tahansa; se ei sovi. Siihen tarvitaan tummat silmät.

_Anna Andrejevna_. Noh, katsopas tuota! Vai eikö minulla siis ole tummat silmät, aivan tummat! Mitä loruja latelet! Minulla muka ei ole silmät tummat! Ainahan minä povaankin ristirouvan päälle.

_Maria_. Voi, mammani, tehän olette enemmin herttarouva.

_Anna Andrejevna_. No, jopas jotakin! Tuo käy toden totta liian pitkälle. Herttarouva! Minä en koskaan ole ollut herttarouva! (juoksee ulos. Näytelmön takaa kuuluu). Herttarouva! Mikä hullutus! En käsitä, mistä moisia tuon tytön päähän pistääkin! Herttarouva.

(Heidän poismentyänsä ovet aukenevat ja Mischka heittää ulos soraa. Toisesta ovesta tulee Ossip, matkalaukku pään päällä.)

Neljäs kohtaus.

Mischka. Ossip.

_Ossip_. Minne nyt?

_Mischka_. Tänne, veliseni, tänne vaan!

_Ossip_. Annas minun tuokio levähtää... Tämähän on kurjaa elämää! Tyhjälle vatsalle on joka taakka liian raskas.

_Mischka_. Sanopas ystäväni, pianko kenraali tulee?

_Ossip_. Mikä kenraali?