Part 4

Päivä kävi nousemaan. Itäinen ranta punotti, ja valkasi valkean maan. Kylmä huuru lähti nousemaan maanpinnasta sitä myöten kuin päivän säteet alkoivat siihen paistaa. Mutta silloin se oli juuri kylmimmillään, tuntui siltä kuin pakkanen olisi tahtonut vielä kerran ja vihaisimmasti piirasta, ennenkuin väistyi pois koittavan päivän alta.

-- Nyt se on valmis. Tuskin paraimmat rantapellot ovat tänyönä säästyneet jäätymästä.

-- Valmista se nyt on. Ja talvi on elettävä edessä.

-- Eipähän se ruunu ruoki, elettävähän se on... Jo tästä nyt joutaa makaamaan, kyllä tämän nyt jo tietää...

Minunkin muutto-aikani oli tullut, toinen mies nostatettiin seisomaan lähettinä. Mutta ei nukuttanut minuakaan. Vilkasin ympärilleni harmajaan, riitteiseen luontoon, jota kylmä usva sakeana peitti. Päivä nousi, mutta senkin valo oli niin kylmää, niin armotonta ja säälimätöntä, kuin sekin olisi tahtonut vielä masentaa voitettua luontoa. Se valaisi vain, näyttääkseen, mitä yö oli tehnyt, mutta ei lämmittääkseen.

Miehet tulivat kasarmiin yksitellen, allapäin ja äänettöminä. Viskausivat lavereilleen, sinellin heittivät hartioilleen. Nuo hauskat toverit, joissa en ollut ennen muita huolia nähnyt, kuin että saisivat "rukomminsa" ja "stroissansa" kutakuinkin välttävästi suoriamaan, ne olivat tänä yönä silmissäni saaneet aivan toisen muodon. Nyt eivät heitä soturitemput huolettaneet, nyt painoi mieltä raskaampi huolen taakka, huolet tempuista ja suoriutumisesta elämän kovassa, todellisessa taistelussa.

XI. Öinen retki.

Onko miestä sellaista, joka uskaltaisi lähteä?

Kului hetkinen, kaikki katselivat toisiaan äänettöminä.

-- Lähde Sorri toiseksi, minä en sääli, puhui vihdoin Tuiran Heikki, ja silmistä kiilsi miehuuden tulta.

-- No tuohon käpälään.

Sorri oli torvensoittaja, vakinaiseen väkeen kuuluva siis, joka temput osasi ja tiet tunsi. (Nyt hän on jo aikoja sitten pannut sotapillit pussiin ja vetää lantaa kotipellolle.) En luule että ilman hänen yhtymistään tuumasta olisi tullutkaan mitään, sillä reservimieheltä puuttuu tavallisesti se rohkeus ja päättäväisyys ja elämänhalveksiminen, jota tällaiseen yritykseen tarvitaan, jos sen mieli onnistua. Tuira oli siinä suhteessa yksin poikkeus.

Se oli näet rohkea ja vaarallinen yritys.

Puolentunnin perästä heidän tuli lähteä, silloin oli jo kyllin pimeä ja silloin nukuttiin jo kylässä ja kasarmissa. Ja vielä kerran otettiin puheeksi kaikki keinot ja mahdollisuudet, keskusteltiin supattamalla nurkassa, arasti varoen, jos ken liittoon kuulumaton tuli kuulomatkan päähän.

-- Ja tapahtukoon kelle tahansa mitä tapahtukoon, suu kiinni niistä.

-- Kukin vastatkoon itsestään. Parempi, että yksi kärsii kuin kaikki kuusi.

Se päätös meitä vielä vahvisti ja rohkaisi. Ja asiamiehet lähtivät. Sorri puki ylälaverilla sinellin päälleen ja veti kaikki remmit kiinteälle, jotta hän olisi notkea ja liikkeissään vapaa. Viiden minuutin perästä läksi Tuira; hän viskasi sinellin vain irti hartioilleen. Ulommas päästyään aikoi hän sen korjata ja tukkia valkoset housunlahkeet saapasvarsiin.

Sorrin piti kiertää hovinpellon piennarta pitkin ja aidan kuvetta, Tuiran taas toiselta puolen rukiin läpi ojanpohjaa pitkin ja maantien yli, ja vesakossa punasen ruununaitan takana piti heidän tavata toisensa. Sitten kulkisivat rohkeasti kylän lävitse kuin jos ainakin lomalla olisivat.

He lähtivät ja me muut laskeusimme lavereillemme maata, vedimme peitot yllemme kuin yöksi konsaankin. Vaan unta ei tapailtukaan. Päät ojennettiin kaidepuitten yli vastakkain ja kuiskaten keskusteltiin salaisin sanoin tuosta tekeillä olevasta tuumasta, joka oli niin rohkea ja jännittävä.

Olimme päivällä pyytäneet iltalomaa, vaan meille ei oltu sitä annettu. Oli ollut niin kuuma, niin hiki, niin jano, lasi olutta olisi maistanut niin mainiolta, -- vaan ei päästetty kylälle. Se oli meistä vääryyttä, sortoa, se pisteli meitä ja me päätimme kiusallakin saada olutta -- omin neuvoimme. Siitä oli tuumittu koko iltapäivä. Me tiesimme miten ankarasti tuollainen oli kielletty, vaan se juuri meitä kiihoitti, se teki asian jännittäväksi. Me halusimme kerrankin puijata tuota ankarata sotakuria ja naureskella sille. Tässä tuli kysymykseen olla yhtaikaa rohkea ja viekas... meistä tuntui kuin olisimme antautuneet vaaralliselle partioretkelle, kauas suojelevista joukoista, ja me tiesimme nyt menettelevämme ominpäin ja vastoin kaikkia käskyjä. Mielikuvitus rakenteli tuossa tuumattaissa kaikenmoisia vaaroja ja mahdollisuuksia, pelottavia ja viekottelevia. Jano oli jo aikoja mennyt menojaan illan viileässä, eikä mitään retkeilyn tarvetta ollut olemassa, päinvastoin oli ruumis väsynyt päivän vaivoista ja kaipasi unta ja lepoa. Mutta nyt ei ollutkaan enää kysymys muusta kuin: onnistuako vai eikö?

-- Jos nuo tapaisivat luutnantin kylällä ja tämä kysyisi heiltä lomalippua...

-- Silloin ne olisi pojat helisemässä, varsinkin jos tapaisivat hänet olutkoria kantaessaan.

-- Vaan nepä eivät kylän läpi sitä tuokaan vaan kantavat törmän alustaa pitkin sillan alatse ja hevoshaan poikki rukiiseen. Ja kun ne kerta rukiissa lienevät, niin silloin, -- ota kiinni!

-- Ota kiinni tässä pimeässä...

Hyvin hämärästi valaisi pienelle liekille väännetty kattolamppu suuren kasarmin ja ulkona oli musta pimeys, niin musta kuin voi olla elokuun yönä kun taivas on pilvessä. Raskasta unenhengitystä ja kuorsausta kuului kaikkialta ympäristöstä, lähetin astuntakin oli tauvonnut, hänkin kai oli voipunut johonkin istualleen nukkumaan, -- vastoin kaikkia asetuksia.

-- Mutta jos se heittiö herää ja rupee meiltä kyselemään että mihin ne miehet lappaa. Kuka siellä lie lähettinä?

-- Vihelä, nukkuu kuin porsas,... kun vain ei päivystäjä heränne, -- mutta silloin se myrkyn lykkäisikin!

-- Eihän se mitä,... ja mennään yksitellen.

Hitaasti kuluivat tunnit. Kello kasarmin seinällä löi puoli kakstoista, kun jo luultiin yön kuluneen ohi puolesta. Kävi kuumaksi maata täysissä tamineissa. Noustiin hiljaa, avattiin sinellirullat... vaan ylikerrasta kuuluu astuntaa... ja jo heräsi Viheläkin...

Odoteltiin tuskallisesti, milloin Sorri sopimuksen mukaan tulisi hiljaa koputtamaan ikkunaan. Mutta eihän ne vielä heti joudu... Liittolaisilta loppuivat pakinat, toiset makasivat ja tupakoivat, toiset olivat vaipuneet puoliuneen, -- niinkö lie raukaissut, vai jänestämäänkö lie ruvennut... Tarpeetontahan se oikeastaan olikin antautua vaaran alaiseksi noin joutavan asian takia,.. -- oluen juonnin, vaikkei ollut vähääkään janoa... hyvin se olikin poikamaista, jos sitä oikein ajatteli... Ja huomennahan sitä taas pyhälomalle päästäisiin... kun ei satimeen jouduttane... Jos vain asia ilmi tulee, niin siitä syntyy tutkimukset... ja kotiarestit ja putkat, -- hyvä jos ei sotaoikeuteen menne...

-- Ehkeivät olutta saakaan näin sydänyöllä.

-- Yhden kai minulle tekee... rankaisemaankin rupeaa.

Kaikilla tuntui jo mieliala vähän raskaalta, vaan myöhää nyt oli peräytyä. Koetettiin rohkaista mieliä... Mutta missä ne miehet niin vitkaan viipyvätkään? Joku kasarmissa nousi vuoteeltaan, veti saappaat jalkaansa ja lähti ulos... Hiekkakäytävä kumahteli hänen askeleistaan... Kunhan vain ei nyt sattune Sorri tulemaan... Kuunnellaan. Ei, mies astuu jo takaisin, astuu kasarmiin. Mutta samassa helähtääkin ikkuna hienosti...

-- Hiljaa, hiljaa ja yksitellen, ettei lähetti huomaa! Hiivittiin ulos, haparoitiin edelleen. Oli niin pimeää, että tuskin osattiin vanhalta muistilta kiertää keittiön taitse ja saunan kupeitse aidan luo ja siitä vesakon halki ruispeltoa kohden. Oksat risahtelivat edelläkulkijan jalkain alla ja opastivat seuraaville tietä. Maa oli kasteesta likomärkä ja tuuli repi sadetta. Jalat kastuivat heinikossa reisiä myöten ja unenarkaa ruumista puistatti. Päästiin pellonojaan, käveltiin sitä pitkin kappaleen ja jo oltiin perillä.

Joku repäsi tulta tupakkiinsa: näkyi ojassa olutkori, ojanpartaalla sen ympärillä istui miehiä sinelleihinsä kääriytyneinä. Sorri ja Tuira pyhkivät hikeä otsaltaan. Tiheänä kasvoi kahden puolen korkea ruis.

Sitämyöten oli siis retki onnistunut. Pistettiin tupakat, alettiin rupatella. Kukin otti oman pullonsa, työnsi tulpan sisälle ja imi pullonsuusta. Olisihan sen nyt pitänyt maistua kun se oli niin suurella vaivalla ja vaaralla saatua, mutta eipähän. Oli niin kylmää ja kosteata, muutenkin vilusti ja nukutti. -- Into oli kuin vireestään lauennut.

-- Kunhan vain ei päivystäjä kävisi vuoteita katsomassa.

-- Eihän se mistä arvaa. Koetettiin rohkaista arkailevia mieliä; Sorri kertoi, miten he pataljoonassa kantoivat olutta aivan kasarmiin sisälle eikä ilmi tullut kuin joskus ihmeeksi... tämä ei ollut mitään sen rinnalla. Ja Tuira kerskasi, kuinka he nytkin olivat kulkeneet kylän läpi ihan luutnantin akkunan alatse, miten olivat väkisin ajaneet olut-ukon vuoteeltaan ja sitten pimeän päässä kantaa retuuttaneet rantakiviä pitkin.

-- Rohkea se rokan syö, ja aina sitä pelastuu kun vain lie uskallusta.

Vaan ei tepsinyt sekään keskustelua vilkastuttamaan. Miehiä arasti ja kyllästytti. Yksi hätäili, että mihinkähän se olutkori siitä peitetään... muutenhan sen vääpeli tietysti löytää kun käypi nuuskimassa. Toinen huomautti, että aamulla pitää viideltä lähteä ampumaan ja kolmas ehdotti jo poislähtöä.

Rupesi tuntumaan niin lapselliselta, että aikamiehet lähtevät vuoteiltaan yönselkään ikäänkuin naurisvarkaat, ja ihan ääneen ihmeteltiin siinä haukotellen, että mikähän oli viekotellut tuollaiseen poikamaisuuteen... miltei jo hävettänyt.

Ei se ollut oluenjano eikä seikkailuhalukaan. Ei mikään muu kuin juuri kasarmielämä ja sotakurimeininki voinut tehdä noin lapselliseksi, pääteltiin. Kaikki mahdollinen ja enemmänkin kuin mahdollinen oli kiellettyä -- rangaistuksen uhalla, -- mutta mitä joku osasi tehdä vastoin kieltoa ja kiinni joutumatta, sen lukekoon omaan ansioluetteloonsa. Sen vuoksi jo pelkkä tieto että asianomaisten luvatta oli voinut jotain tehdä ominpäin ja pelastua pulasta oli kuoletettavaksi aiottua itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä siihen määrään hivelevää, että sen eteen saattoi uskaltaa paljo, ruveta lapselliseksikin.

Niin sitä tuumittiin, kun eri joukoissa hiivittiin heinikon läpi ja aitojen yli kasarmiin, vieläpä kun väsyneinä laskeuduttiin vuoteillekin ja muistettiin, että siitä parin tunnin perästä ajetaan ylös ampumaan. Ei huvittanut nyt Sorrin sukkeluuskaan; kun lähetti, jota sillä välin oli vaihdettu, ihmetteli, että mistä ne miehet työntyvät, kun hän ei muista ulos menneiksi, torui häntä Sorri, että vai sinä et muista, olet nukkunut... tästähän tuota vasta mentiin... varo vain, ettet toista kertaa nuku...!

Mutta aamulla sekin jo huvitti, oikein nauratti, ja seuraavina päivinä keskusteltiin tuosta retkestä paljo ylpeydellä ja mielihyvällä. Silloin taas tuntui, että oli sitä sentään oltu poikia, kun uskallettiin panna toimeen juomingit ihan kasarmin ääressä ja keskellä yötä. Ja vähitellen levisi tieto siitä retkestä laajemmallekin, ihmetellen kuuntelivat sitä muut toverit, ja tuumivat hekin, että poikia ne nuo sentään olivat. Ja jonkunlaisena sankaritaruna kulkee kertomus tuosta öisestä retkestä reservipolvesta reservipolveen kasvaneena ja kaunistuneena, ja toinenkin sitä kuullessaan virkahtaa:

Ne ne on olleet poikia!