Part 3

Tämä oli harvinaisen helppo temppu ja me sotamiehet olisimme suoneet, että sitä hyvin usein olisi uudistettu kuumina kesäpäivinä. Muutamat tekivät lataustemput peukalolla ja etusormella oikein säännöllisesti, lukivat ras, tva, tri, setir niinkuin käsketty oli, ottivat patroonan pois ja panivat uudestaan. Mutta toiset eivät viitsineet nähdä niin paljo vaivaa, he vain vetivät lukon auki ja lupsauttivat kiinni, jotkut eivät huolineet tehdä sitäkään, ei muuta kun makasivat vain mahallaan.

Se oli hyvin mukavaa äksiisiä, ja kauanhan sitä nyt kestikin. Varajoukkojen kanssa vänskäsivät siellä taaemmalla. -- Jo vihdoin komennettiin ylös ja juoksumarssissa eteenpäin.

Mutta yksi mies jäi jälelle. Se oli Pekka Kokkonen toisesta plutoonasta. Hän jäi makaamaan suulleen kiväärinsä viereen, vaikka varmuuden vuoksi komennettiin uudelleen ja kovemmalla äänellä, että ylös.

Tämä oli hyvin sotaisen näköistä. Yksi mies jäi jälelle. Niinhän se käypi sodassakin, että kun toiset lähtevät edelleen, aina yksi siellä, toinen täällä jää jälelle vihamielisen luodin lävistämänä.

Pekka Kokkonen makasi suullaan ojan partaalla, ei liikuttanut niveltäkään; lakki oli luistanut päästä pois, jäntereet roikkuivat hervottomina, hän oli aivan kuin kuollut.

Mentiin katsomaan lähempää, potkastiin pikkusen. Ei hievahtanutkaan. Käännettiin selälleen, jotta päivä paistoi suoraan silmiin. Jo aukasi Pekka silmänsä ja suuren suunsa ja haukotteli. Se oli ilahduttava merkki: hän siis ei ollut kuollut, ainoastaan nukkunut.

Elköön sitä luettako hänelle kovin suureksi synniksi. Pekka Kokkonen oli muuten mies, joka täytti paikkansa missä tahansa, siinä jossa toinenkin; tämä oli tapahtunut ainoastaan erehdyksestä. Marssi keskipäivän kuumassa helteessä oli ollut rasittava ja painostava, nurmikko ojan partaalla oli ollut pehmeä ja viekotteleva ja päivä paistoi siinä selkään niin lempeän lämpöisesti ja uuvuttavasti. Pekka oli koiruuksillaan vain pannut silmänsä hetkeksi kiinni, -- ja siinä olikin uni voittanut. Eikähän tuo niin kumma ollut.

Tältä lievemmältä kannalta ottivat asian päällikötkin, ja hoputtivat vain Pekkaa että joutuisi muitten mukaan. Mutta kyllä Pekka, kun oli kerran saanut raapastuksi korvaansa, pyhkästyksi silmiään ja sitten saanut aseman itselleen täydellisesti selville, kyllä hän silloin sivaltikin pyssyn maasta, oikaisi jalkansa ja harppasi juoksemaan toisten jälkeen niin että sitä oli oikein ilo nähdä.

-- Nukuppa vain toinen kerta, niin minä annan sulle työvuoroja jotta kyllä uni lähtee, uhitteli osastopäällikkö, hölkätessään jälestä pitkin kenttää. Eikä Pekka nukkunutkaan. Valppaimpana joukosta latasi, tähtäsi ja laukasi hän nyt, ja kun taas siitä ylös komennettiin, oli hän ensimäinen mies juoksussa.

VIII. Kappale sisäharjotusta.

Me istuimme sisäharjotuksissa ahtaalle sulloutuneina ja lakit kourassa. Jo kolme kertaa oli sillä tunnilla kerrottu reservimiehen suoranaiset päälliköt, osastopäälliköistä sotaministeriin asti, ja nyt kerrottiin niitä neljättä kertaa. Tämä rupesi käymään hyvin nukuttavaksi, ja suurin työ oli niillä, jotka eivät seisoneet vastaamassa, pitäessään silmiään auki.

Ei Mikko Tyyskäkään sentään nukkunut, kaukana siitä, mutta hänen ajatuksensa pyörivät syrjässä sotapäälliköistä, missä lienevät pyörineet kaukana kotiahojen liepeillä. Hän ei aavistanut ensinkään missä oltiin ja mihin mentiin, kun häntä äkkiä huudettiin nimeltään.

Tyyskä kavahti pystyyn kuin ammuttuna.

-- Kuka sitten tulee?

Jaa, sitäpä oli vaikea sanoa. Tyyskä katsoi kattoon ja katsoi lattiaan ja kupeelleen kummallekin.

-- Eikö mies vielä tiedä, kuka tulee sitten?

-- Kapteeni, vastasi Tyyskä summassa, arvellen kai, että vieköön nyt puuhun tai petäjään, mutta vastata tässä täytyy.

-- Vai kapteeni, niinkö on opetettu? Vai niinkö, että se on kapteeni joka komentaa Suomen sotaväen päällikköä miten tahtoo. Ja kun ollaan suurissa leirikokouksissa, niin kapteeniko siellä on ylinnä ja häntäkö ne tottelevat piiriesiupseerit ja pataljoonan päälliköt ja kaikki -- hä? Kuka sitten tulee, sano sinä Ijäs?

-- Kenraalikuvernööri.

-- Sano selvemmin, sano koko nimeltään ja kaikilta arvonimiltään alusta loppuun.

-- Kenraalikuvernööri, reivi Höiten.

-- Ei riitä. Sano näin: Hänen ylhäisyytensä, kenraali-ajutantti, jalkaväen kenraali, kreivi Höiden -- sano!

-- Ylhäisyytensä kenraali ja jalkaväen reivi Höiten.

-- Ei hetikään, ei lähestulkoonkaan. Siihen jäi jo niin monta läpeä, ettei se pysy koossa ensinkään. Tyyskä, sano sinä koko juttu täydelleen.

-- Hänen ylhäisyytensä, jalkaväen ajutantti, kenraali Höiten.

-- Ei sittenkään, siihen jäi taaskin niin suuria rakoja, että siat juoksevat läpi ihan iltikseen. -- Pekuri, sano sinä.

Sanoi Pekurikin, mutta eihän se tullut koko juttu häneltäkään koskaan yhdellä kertaa. Aina jäi joku mutka pois, jos ei jäänyt ajutantti, niin jäi reivi, taikka ylhäisyys taikka jalkaväki, taikka useammat yhdellä kertaa. Ja opettaja yritti jo tuskastumaan. Hän kertoi nimen itse, kertaan ja toiseen kertaan, vaan ei sittenkään. Ja hän tulistui yhä enemmän.

-- No Mölsä, anna tulla kuin turkin hiasta. Mutta miten sinä nouset: vääntäypi kuin riien syömä rapu. Oikase suoraksi selkäsi, ja rinta ulos; sotamiehellä pitää olla rinta kuin ison talon emännällä taikka niinkuin Hahden rovastin maha -- laske tulemaan!

-- Ylhäisyytensä kenraaliluutnantti...

-- Luutnantti, kyllä minä sulle näytän hänen ylhäisyyttään luutnanttia. Minä vetelen viistoista teidän luutnanteista, jätän teidät siihen seisomaan siksi kuin sammalet päähän kasvaa, mokomat mouriaiset...

Me levättiin hetkinen. Opettaja kävi tyynnyttämässä liian kiihottunutta mieltään ja saamassa kuivaksi käyneeseen kurkkuunsa piipullisen mahorkkaa. Miehet sillävälin opettelivat toisiltaan minkä ennättivät.

-- Tässä täytyy niin perhanasti suuttua teidän takia ja kirota niin helvetisti, että Jumalakin taivaassa siitä itkee ja repii hiukset päästään, kun te olette niin turkasen tuhmat. Tyyskä, sano selvästi ja harvaan, mutta sano oikein.

Tyyskä mietti minuutin ajan joka sanan välissä ja pyöritteli hetkisen kielellään jokaista tavua, ennenkuin sen päästi huuliltaan. Mutta oikein se vihdoinkin lähti. Ja kun "reivi Höiten" oli saapunut loppuun asti ihan kompastelematta, pääsi meiltä kaikilta helpotuksen huokaus.

Nyt päästiin siirtymään seuraavaan.

IX. Parooni tulee.

Reservimiehen takkia kannattaa tarkastaa monelta kannalta. Sitä voi tarkastaa terveysopilliselta kannalta ja lainopilliselta, käytännön kannalta sitä tietysti voi tarkastaa ja myös tieteen, sotatieteen, kannalta. Vielä sitä voi tarkastaa valtiotaloudelliselta kannalta ja -- miks'ei? -- kaunoaistin kannalta. Mutta sitä voi myös joskus tarkastaa, -- suokaa anteeksi -- eläintieteelliseltä kannalta, jos se esimerkiksi sattuu olemaan kelpo ruotutoverini Mölsän hartioilla.

Aina kun tehtiin ampuma-asentoja tai muita temppuja asennossa "takarivin päälle" ja minä niinmuodoin jouduin seisomaan Mölsän takana, olin tilaisuudessa eri kannoilta tarkastamaan hänen takinselkäänsä kaikenmoisissa eri valaistuksissa. Kaikissa muissa asennoissa sai hän tarkastaa minun takinselkääni.

Tavallisesti oli Mölsän takki minusta karvaltaan likaveden harmaja; joskus, esimerkiksi iltahämärässä tai jos se oli kastunut sateesta, oli se hiukan mustanpuhuva. Mutta nyt se minusta omituisesti vivahti tiilenruskealle. Sen mahtoi vaikuttaa päivä, joka siihen kuumasti ja kuivasti paistoi hienon autereen lävitse. Mutta sitä värivivahdusta tarkasti nyt silmäni itsepintaisen piintyneesti, joskin sieluttomasti ja tylsästi, ja temput menivät tavallista enemmän koneellisesti ja kankeasti. Toistenkin jäseniä näytti päivällisuni vielä raskaasti painostavan ja tempunteettäjä haukotteli joka komennushuudon välissä. -- "Astavit", temppu uudestaan! Tehtiin ja tehtiin...

Silloin kajahti äkkiä portilta huuto:

-- Pois miehet kentältä kasarmiin. Parooni tulee!

Jo virkosi miesjoukko. Tuossa tuokiossa oltiin kasarmissa. -- Parooni tulee, Suomen sotaväenpäällikkö. Tulee vihoviimein se odotettu otus itse, tulee laivalla kello viisi. Ja se on nyt vihdoinkin varma. Tunnin perästä hän on kasarmilla.

Se kiirettä oli, mikä siitä loihe. Ensi hädässä juostiin, -- miehet ja esimiehet toistensa jaloissa -- edestakaisin kuin suuressa tulipalossa, juostiin kasarmilta varushuoneelle ja varushuoneelta keittiöön, eikä tullut toimista mitään tolkkua, ei kukaan tiennyt mitä oli tehtävä. Kun vähän selviydyttiin, ajettiin toiset teitä lakasemaan, toiset kasarmia puhdistamaan, toiset varushuoneesta vaatteita kantamaan. Pari taatuinta miestä laitettiin rantaan paroonia vastaan.

Kuin voideltuina luistivat kankeat jäsenet ja kukin piti velvollisuutenaan panna parastaan. Kasarmi pölysi yhtenä pilvenä ja miestä kihisi kuin muurahaiskeossa. Siihen kannettiin vaatetta sylillinen toisensa perästä, housuja, takkeja, lakkeja, ja miehet komennettiin riisumaan vanhat arkivaatteet yltään ja pukeutumaan uusiin ja komeihin, joita heille nyt tinkimättä annettiin minkä vain kukin halusi. Vaatteen paljoudella ei tuntunut olevankaan määrää ja toiset niistä olivat toisiaan uudemmat ja paremmat.

-- Kolmas plutoona, housut pois jalasta, tästä saadaan uusia!

-- Missä ensi plutoonan miehet? Tässä lakkeja, valitkaa ja vaihtakaa.

-- Kostamo hoi, välemmin joudu, välemmin. Niin pujottaupi housuihinsa kuin etana kuoreensa. -- Ka Kaipiota, ka, se kun vääntää vyötä takkinsa päälle, niin on selässä kuin olisi kuuden leiviskän kuhmu!

Mutta pulskiksi kävivät miehet uusissa puvuissaan, eihän noita enää olisi tahtonut uskoakaan äskeisiksi ryysyjätkiksi. Mölsänkin, saman ruotutoverini, jonka selästä juuri äsken olin tehnyt havaintoja, näin seisomassa kasarmin ovella enkä tuntenut; katsoin, kuka en tuo puhdas ja komea poika, -- vasta silmänluonnisia hänet Mölsäksi tunsin. Sen vaatteet tekivät, ja -- uusia yhä kannettiin.

-- Onko Tikalla lakkia?

-- Ei ole kuin...

-- No, tuosta saat.

Tikka oli aikonut sanoa ettei hänellä vasta ole kuin kolme. Otti neljännenkin.

Kesken touhua kuultiin laivan vihellys ja se toi uutta tulta. Suolivyöt piti kiilloittaa ja kiväärit, ja kaikki kapineet, vanhat ja uudet vaatteet oli pantavat säntillisesti paikoilleen. Laiva oli jo laskenut laituriin, sieltä saattoi hevoskuorma herroja ajaa minä hetkenä tahansa.

-- Ja muistakaakin vastata, jos parooni mitä sanoo, että: "raadi staratsa vaasse..." Ja yhteen ääneen kuin pyssyn suusta.

-- Ja tahdissa pysykää marssittaissa ja silmiin tuikeasti katsokaa. Ja jos ken tekee temput väärin, niin...

-- Ja ei hätäillä...

Tavattoman lyhyessä ajassa saatiin kasarmi ja miehet juhlakuntoon. Kun viimeiset vielä viimeistelivät valmistuksiaan, ompelivat nappeja sinelleihinsä ja nypliä voimistelupaitoihinsa, istuivat muut jo ahtaalle sulloutuneina laverien laidalla, niinkuin heidät oli käsketty istumaan. Ja he muistuttelivat vielä mieleensä sitä mitä heidän tuli tietää.

-- Mitkä merkit ne taas kenraalilla olikaan, ruutukkaiset poletitko ja punajuovaiset housut...?

Mutta eipäs kuulunut paroonia. Istutaan, odotetaan. Huhua kuuluu, ettei parooni muka olisi tullutkaan... Mutta sehän ei ole mahdollista... Onpahan, miehet ovat palanneet laivalta, eikä siellä mitä paroonia näkynyt.

-- No voi sun..., suottako sitten tämmöinen touhu on pidetty, suottako juostu ja puhdistettu ja kannettu vaatteita? Mutta tullapa sen piti, sähkösananhan sanovat saapuneen.

-- Vaikka lie, vaan eipähän näkynyt.

-- Ja se ukko se näkyisi jos tulisi, selitti eräs torvensoittaja, joka oli ennenkin nähnyt paroonin.

Uskoa se täytyi. Eikä muuta kuin ala riisua päältä mustia virkanuttuja ja puhtaita housuja, ja vanhat liankarvaiset päälle. Ja ennenkuin torvi soi illallispuurolle, olivat juhlavaatteet taas ladotut varushuoneen lavitsoille ja arkitamineissaan tallustivat miehet pettyneinä ja nyrpeänenäsinä pihalle, ja tuumailivat, että olipa sekin koko trivooka. Mutta tunnin se helpotti iltaharjotuksista...

Iltahuuto pidettiin ja miehet laittausivat makuulleen ja juttelivat riisuessaan päivän tapahtumasta. Nyt se parooni ei enää tule tällä muutolla, päättelivät he. Viimeiset tupakoitsijat keräysivät pihalta kasarmiin, äänettömyys vallitsi pian yli lepäävien tilojen, ei kuulunut muuta kuin lähetin tasaista astuntaa ovensuusta.

Silloin vääntäypi yhtäkkiä yön pimeästä musta, paksu varjo, työntyy ovesta sisään, toinen hoikempi perässä. Alkaa kuulua sipsutusta ja supatusta, päivystäjät ja muut aliupseerit juoksevat varpaillaan ja kuin sähkövirta kulkee tieto läpi nukkuvien rivien, ala- ja ylärivien: parooni on kasarmissa. Päät kohoavat peittojen alta, katsotaan, kurkistellaan: siinäpähän se nyt on, onpa hitto soi, onpa miestä kappaleen verran. Ka, nyt se lähtee tulemaan, katselee vuoteita, lukee nimiä ja numeroita, puhuu ruotsia... Päivystäjä kulkee lyhty kädessä edellä. Miehet ovat nukkuvinaan; joku todella nukkunut herää äkkiä, kavahtaa säikähtyneenä istualleen, tuijottaa, ei tiedä onko se unta vai tottako se on...

Jo tulee kapteenikin, astuu paroonin luo niin että kilistimet kalskaa, sopottaa raportin, käsi koko ajan lakinponnessa kiinni. Onpahan herrallakin herra... Parooni kysyy kaikenlaista, kysyy ammattia eräänkin miehen, jolla on tavallista valkeampi paita päällä ja tavallista hienommat patiinikengät vuoteen vieressä.

-- Suutari se on, herra parooni.

Eihän se mikä suutari ollut, kauppapalvelija se oli, joka ei eläissään ole yhtään plikiä osannut lyödä. Mutta oli menneeksi suutari.

Jo nousevat yläkertaan.

-- Soittaakoon tuo hälytyksen,... olisiko vetää housut jalkaan varoiksi.

-- Eihän se miten pimeässä... Mutta tulipahan ukko, miten lie tullut, etteivät hakijat nähneet.

-- Hevosellahan se onkin tullut, maantietä. Vaunut pysäytti tuonne kappaleen matkan päähän ja sieltä jalan toikkuroi.

Piisasi nyt puhetta miehillä, eikä sinä yönä paljo nukuttu. Kukin kertoi, miten oli nähnyt työntyvän oventäydeltä... kukin kertoi eikä kukaan joutanut kuuntelemaan. Uni kaikkosi ja aamulla ajettiin jo neljältä jalkeille. Pitihän tarkastuksen tapahtua sinä päivänä. Piti taas kantaa varushuoneelta kaikki ne eiliset kuormat ja pukeuta uudelleen juhlapukuihin, ja jo seitsemän aikana seisottiin rintamassa. Varoiksi ja muistoksi oli näet pidettävä pieni kertaus.

Se päivä meni kuin yhdessä huumauksessa, -- tietäähän jokainen miten tarkastuspäivä menee. Parooni tuli, tarkasti ja kiitti. Juhlapäivähän se onkin tarkastuspäivä sotamiehille, -- reservimiehillekin, -- hauska juhlapäivä, jolloin he näyttävät mitä ovat oppineet. Jos tulee kiitosta ja kunniaa, niin he saavat lukea sen hyväkseen, vaan jos moitetta ja häpeätä tulee, niin se luistaa heistä ohi kohti esimiehiä ja päälliköitä. Näille, ylimmistä alimpiin, se on edesvastuun päivä, tilinteon päivä, ja tuskallisesti he seuraavat rakentamainsa sotakoneiden liikkeitä: onnistuukoon tuo nyt vai meneeköhän hullusti...?

Mutta parooni kiittää, kiittää päälliköitä ja kerää sotamiehet ympärilleen, puhuu jotain oudolla kielellä ja se hoikempi herra sanoo sen suomeksi, ja me huudamme kuin pyssyn suusta: "raadi staratsa vaasse..." Ja hurraten riennämme kasarmiin.

Me pidettiin pimeään asti juhlatakit yllämme ja saimme ylimääräisen annoksen teetä. Ja koko iltapäivän vallitsi kasarmissa sopuisa, hilpeä mieli, tyyntä tyytyväisyyttä kuvastui kaikkien puheista ja käytöksestä. Tuntui melkein kuin koko kasarmi olisi hyvillään hymyillyt, tietäen itsessään kunnialla suorittaneensa tulikoetuksensa.

X. Hallayö kasarmissa.

Ainoastaan maanviljelijä voi täysin käsittää ja tuntea kuinka tyly ja karvas ja musertava käsite tuo hallayön käsite on. Muista ihmisistä se enemmän on jokin etäisempi kansantaloudellinen kysymys tai ilmatieto, tai merkki viljan ja senkautta yleensä elintarpeiden kallistumisesta, -- enintään se voi herättää jonkinverran sääliä ja armeliaisuuden tunnetta. Ainoastaan maanviljelijälle on hallayö elinkysymys, kysymys toimeentulosta ja kurjuudesta, se on jyrkkä ja ratkaiseva käännekohta, jossa salliman lahjomaton pakko pyöräyttää tien tasaiselta taipaleelta puutteiden louhikkoon ja rämeikköön. Sehän on luonnollista, ja sehän on tunnettua, onhan sen aikoja sitten jo tiennyt joka ihminen, minäkin. Mutta selvimmän käsityksen sain siitä -- omituista kyllä -- reservikasarmissa.

Olin määrätty vuorostani komppanian lähetiksi. Siinä toimessa oli tärkein ja raskain velvollisuuteni valvoa, ja siinä yhteydessä katsella ympärilleni minkä näin. Katsoa, että lamput paloivat, että ovet olivat kiinni, ja ettei kukaan miehistä lähtenyt omin lupinsa yönaikana liehkaan. Kovin vähän tehtävätä, sillä paloivathan ne kaksi lamppua kun ne kerran olivat sytytetyt, pysyiväthän ovet kiinni kun ne pantiin kiinni, ja mitä siihen tulee, että miehet olisivat lähteneet omin lupinsa kylillä juoksemaan niin -- oho! Kyllähän minä sen tiesin, että kun kerran iltahuuto oli pidetty ja pojat pääsivät lavereilleen pitkälleen, niin ei niillä siitä tehnyt mielikään nousta jalottelemaan vaikka olisi käsketty, ei ennenkuin heidät aamulla viiden aikaan hyvin suurella vaivalla saatiin ajetuksi ylös ampumaan. Sinelleihinsä kääriytyneinä he makasivat kuin porsaat pahnoissaan. Niin ne tekivät tavallisesti, mutta merkillistä kyllä, tänä yönäpä olivat harvinaisen valppaita ja liikkuvia, niin että se minua ensi aluksi melkein huoletti. Olin valinnut valvontapaikakseni pihamaan kasarmin oven edessä. Oikeastaanhan se olisi tainnut kuulua asiaan että olisi pitänyt valvoa sisällä komppaniassa, mutta kun siellä -- syistä, joita jokainen lähemmittä selityksittä käsittää -- ilma ei pysynyt aivan puhtaana, asetuin ulkopuolelle, koska sitäkään kumminkaan ei aivan suorastaan oltu kiellettykään. Sinne tulivat nyt miehet yksi toisensa perästä yökylmään lepäämästä vaatimattomilta vuoteiltaan.

Uni ei ollut maistanut, mieltä painoi huoli. Päivä oli ollut selkeä ja illalla oli tuuli kääntynyt pohjoiseen. Se oli nostanut mukaansa muutamia hataroita ja kylmännäköisiä pilvenhattaroita, oli ajellut niitä aikansa taivaalla, vaan juuri illan suussa, kun päivä laskeusi piiloon kasarmin kupeisen kukkulan taakse, olivat nekin pilvet häipyneet tiehensä. Tuuli tyyntyi, ilma kolkkoni.

Jo iltaspuuroa syömästä palatessaan olivat miehet päätään punoen vetäneet keuhkoihinsa kuivanraakaa ilmaa, ja katselleet huolestuneina läntistä taivaanrantaa, joka päivänlaskun jälkeen punotti pelottavan kelmeänruskoisena.

-- Siitä se voipi hallan nostaa, sanoivat toisilleen näennäisellä tyyneydellä.

-- Vilusennäköistä on, on liian puhdas taivas. Se on hallayö käsissä, jos vaan ei tuulemaan ruvennc. -- Ihanhan jo näppejä puree. Kun kääntyisi tuuli toiselle kupeelle, niin pilvethän se nostaisi...

Menivät kasarmiin, pukivat sinellit päälleen ja valmistausivat iltahuutoon. Tuo tunti iltasen jälkeen oli tavallisesti hyvin hilpeä ja äänekäs tunti kasarmissa. Töitä ei ollut mitään, täysi vapaus vallitsi. Viulut ja käsihanurit soivat kilpaa, laulajapojat vetelivät iloisia virsiään ja opettivat toisilleen oman kylänsä lauluja, toiset pistivät polkaksi, toiset ponnistelivat sylipainissa. Niin tavallisesti, mutta ei nyt. Kasarmi oli melkein äänetön; hiljaista supatusta ja vakavata pakinaa kuului tuon tuostaankin nurkista, joihin miehet olivat keräyneet keskustelemaan yhteisestä asiasta.

Tulikoon tuosta hallayö?

Pidettiin iltahuuto, miehet komennettiin makuulleen, lamput väännettiin palamaan puoliliekillä. Unen helmoihin vaipuivat ne onnelliset, jotka eivät olleet riippuvaisia luonnon pelottavasta oikusta. Mutta toisten silmiä vältti uni, he eivät voineet rauhallisina pysyä lavereillaan; huoli veti heitä ulos. Sillä siellä uhkasi tuho.

Sieltä tuli Iskos-Paavo, loi tutkistelevana katseensa taivaalle ja koetti epätoivoisena kämmenellään maanpintaa: taivas oli harmajansinervä, jäänkarvainen; maanpinnalla oli vielä lämpöä vähäsen, mutta yö ei ollutkaan hetikään puolessa. Annas nähdään aamuyöllä tuossa päivännoustessa...

Sieltä vääntäysi Veripää, tuo ainainen iloinen veitikka, joka ei voinut kolmea sanaa puhua laskematta sukkeluutta, jolle hän itse leveimmin nauroi. Ei nyt naurattanut, ei keksinyt mieli mitään hauskaa puolta tässä näytelmässä.

Tuli Torikkakin, kynsäsi ensiksi yhtä korvallistaan ja sitte toista ja pakisi puoliääneen itsekseen tupakkaa pistäessään. Vieläpä Kaipiokin pilkisti arasti oven raosta ja asteli hiljaa miesten parveen.

Siinä he seisoivat äänettöminä yhdessä kohden, joukko lisäysi myötään, mutta pakina ei tuntunut luistavan. Yö kävi pimeäksi, vilu värisytti ruumista ja he seisoivat siinä yhä.

Muuan asteli aitavierelle, jossa pieni kaurapelto oli, ja puhui melkein kuin itsekseen:

-- Taitavat nyt tareta tänä yönä nuokin kaurat, vaikka ovatkin siinä penkereellä ja huoneitten suojassa.

Siitä pääsi juttu alulleen.

-- Kyllä ne siinä nyt kypsyvät, jos vielä päivällä olivatkin vihantina.

-- Valkenevat ne nyt. Eikä ne säily viljat ylevämmilläkään mailla, saatikka sitten alavissa korpipelloissa semmoisissa, jommoisia enimmät ovat meidän paikoillakin.

-- Entä sitten meidän. Suot kylmät ympärillä eikä vesiä äärilläkään. Tässä jo Laurin hallat näpistelivät potaatin varret ihan puhtaiksi ja veivät ne hernevähäiset ja lantut, mitä lie ollut. Rukiit toki saatiin leikatuiksi, mutta siitä ei epäilystä, etteivät ohrat ja kaurat tänä yönä ole meidän kylässä järjestään kuitit.

-- Jos vain lie ilma tämmöinen meidänkin paikoilla, niin vähällä leikkuulla ja puimisella siitä suviviljasta tänä syksynä päästään. Enkä mene takuusen, ovatko rukiitakaan kaikkia saaneet talteen, eikähän ne tietenkään ole saaneet, kun ei pätöstä työmiestä yhtään ole koissa, ei kun akkoja ja lapsia.

-- Meillä ovat taatusti rukiit vielä leikkaamatta.

-- Ja taitavat saada ollakin. Huih! ihanhan tuo sinellin läpi kylmää...

Muutamat menivät sisälle, arvellen etteipä tuo halla huvenne jos tässäkin kärvistelemme, viepi se meittä vietävänsä. Mutta toiset eivät malttaneet maata mennä, eivät voineet. Heissä oli vielä rahtunen toivoa, mikä, joskin heikosti, taisteli voittoisan epätoivon kanssa. Kenties rupeaisi armelias tuulen henki hienosti heiluttelemaan lepän oksia ja viljan tähkiä, ja karkottaisi vielä viime hetkenä hyisen kylmän maanpinnasta. Kenties nousisi luoteesta pelastava pilven lonka, joka pyyhkäisisi lauhkeamman viiman yli hallaisen maan. Kenties...

Mutta ei. Taivas oli selkeä kaikilta kulmiltaan ja savu, jota miehet tupruttivat lyhvistä piipunnysistään, jäi itsepintaisesti yhteen kohti leviämään. Tuuli nukkui, halla herrasteli.. Jo heti puolenyön jälkeen kangisti se heinän kasarmin pihalla ja löi nurmikot harmajaan riitteeseen ja valoi kuuraa katoille. Kylmä mieli kangistelemaan jäseniäkin, kun yhdessä kohden seisoi.

-- Valvoo se nyt vaarikin kotona ja kokoilee kaurojaan, tuumaili taas eräs miehistä pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Jos tästä olisi kotipaikoille satuttu, niin ihan yötä myöten olisi nyt komennettu väki leikkuuseen, jotta yksikään riihellinen puhdasta viljaa olisi saatu, vaikka kesken kypsynyttäkin.

-- Vaikkapa yksin olisin minä katkonut muutaman saran, jossa mitä ihanin ohra kasvoi. Sen saran olen itse kivikkoon muokannut ja muokannutkin hyväksi.

Taas pysähtyi keskustelu ja miehet hajausivat taas kävelemään erikseen ja yksikseen. Kaikilla oli heillä elävästi mielessään kotoiset olonsa, armaat työpaikkansa, joita säälimätön vihollinen nyt tuhoili heidän ollessa poissa ruunua palvelemassa. Minkäpä he juuri olisivat voineet kotonakaan tehdä, mutta kumminkin tuntui, että siellä, juuri siellä sitä nyt pitäisi olla.

He kävelivät äänettöminä edestakaisin, menivät kasarmiin, paneusivat makuulleen, mutta uni ei tullut. Viruivat hetkisen, nousivat taas ja kävelivät ulos katsomaan, miltä nyt ilma näytti, miten halla edistyi. Yö kului ja vilu kävi yhä purevammaksi. Se oli jo iskenyt rapakkoihin hienon jääriitteen, märkä maa oli kovettunut kankeaksi ja tönköiksi olivat kylmettyneet viljankin tähkät.