Part 2

[Pikommi: Minun tuskin tarvinnee lähemmin selittää tätä sotaväessä yhtä tunnettua kuin kammottua sanaa. Kun sotamies ei voi oppia tekemään jotain temppua, tekee sen väärin, juonittelee, ei pysy tahdissa taikka muuten on "mahdoton", silloin hänelle -- tai heille, jos heitä on useampia -- komennetaan "pikom" (bjegom, juoksuun) ja juoksutetaan niin rangaistukseksi ja opetukseksi puolituntinen tai enemmän tai vähemmän levähtämättä yhteen kyytiin, kunnes hänellä jäsenet vetreytyvät taipuvammiksi tai uppiniskainen luonto laimentuu. Muutamat sankarit saavat nauttia tällaista opetusta harva se päivä.]

-- Mutta mitenpä sitä muuten voitaisiin niin korkeat asiat matkaan saattaa, lausui siihen Tikka hiukan toivottomana, ja otti kauhan toverinsa kädestä.

Kostamo hyväksyi nähtävästi molempien edellisten puhujain lausunnot, koska hänellä ei ollut siihen mitään muistuttamista. Hän seisoi tapansa mukaan siinä viimeisenä tyynesti odotellen milloin hänen vuoronsa tulisi kostuttaa vedellä tulisesti polttavaa kurkkuaan.

He olivat taas, senjälkeen kun muilta harjoitus oli loppunut, saaneet kolmenkesken juoksennella kentällä erään puolentuntisen, ja kun päivä sattui harvinaisen helteinen, juoksi hiki virtanaan tavallista runsaammin, iho hehkuili tavallista punaisempana ja keuhkot läähättivät tavallista valtavammin. Eipä kumma jos siis kurkku kaipasi vettä ja jos "pikommi"-käsite tuntui nälkääkin kamalammalta.

Siinä oli kolme sankaria, joille muistot heidän sotamiesajoiltaan varmaankaan eivät ole kovin hauskoja. Missä vain joku moite kuultiin lausuttavan, milloin vain joku päälliköistä tuskastui ja kauhtui, silloin kuultiin heidän nimensä tavallisesti mainittavan asianmukaisilla lisäkkeillä, jos ei yhden niin ainakin toisen. He tottatosiaankin saivat kuulla kunniansa, saivat tietää mikä arvo heillä oli ihmisinä ja sotamiehinä, ja saivat kokea sen arvonsa mukaista kohtelua.

-- Jos tuo Kostamo ei minusta tänä kesänä tee hullua, niin olen hitto soikoon nyt jo hullu, vaikeroi usein osastopäällikkö.

-- Katsokaa te, katsokaa te tuota Kaipiota, kun se kävelee. Onko tuo lehmä vai etana? ihmetteli toinen.

-- Tikka sinä, varo koipiasi. Kun pitää mies olla sydämikkö, pahasisuinen ja uppiniskainen, eikä sille tepsi pikommit eikä putkat. Vaan vielä minä sinun niskasi taivutan kiukussanikin, jotta nähdään, kuka tässä määrää...

Tuommoista kuultiin pitkin päivää harjotuksissa ja kasarmissa, aina aamunoususta iltahuutoon asti. Mutta eihän siitä apua. Yhtä syntisiä he olivat nuo kolme kasarmista lähtiessään kuin sinne saapuessaankin.

He olivat järjeltään jääneet köykäsiksi, olivat hitaita ja tuhmia kaikki kolme. Mutta muuta heillä ei ollutkaan yhteistä. Päinvastoin olivat he toistensa vastakohtia niin täydellisesti kuin olla voi.

Tikka oli pitkä ja paksu ja tanakka, toinen mies rivissä pituudeltaan, painoltaan epäilemättä ensimäinen. Hän oli jäseniltään kuin karhu, mutta liikkeiltään kuin aasi. Hänen leveät, paksut hartionsa olivat kuin puusta veistetyt, niin jykeät ja taipumattomat ne olivat, ja jalat kankeat ja raskaat kuin pölkyt. Jos hän oikein tahtoi ja viitsi, sai hän kyllä jalkansa pyörähtämään vaikeissakin käännöksissä ja ruumiinsa taipumaan niinkuin muutkin, mutta se näytti vaativan liian suurta voimanponnistusta, liian paljo tahdon tarmoa, niin että hän tavallisesti katsoi parhaaksi olla jöröttää vain semmoisena kuin oli, nivelettömänä ihmispatsaana, joka oman painonsa ja kankeutensa nojalla pysyi pystyssä ja liikkui, mutta johon muut luonnon lait eivät vaikuttaneetkaan. Hän oli hirmuisen laiska, oikein hermostuttavan laiska ja hidas, välinpitämätön, veltto ja huoleton ihan äärimmilleen. Jos hän sattui pihalla istumaan, kun rupesi ankarasti satamaan, niin ei hän viitsinyt nousta siitä astuakseen viittä, askelta katon alle; istui vain, antoi kastua. Aamusilla, kun hänet piti herättää, sai häntä pistimen kärellä pyöräyttää pari kertaa ympäri laverilla, ennenkuin hän katsoi ajan olevan avata silmänsä ja laiskasti kynsästä korvallistaan. "Pikomminsakin" hän tavallisesti otti yhtä itsetiedottomalta kannalta kuin kaiken muunkin, hän hölkkäsi vain vetelästi ja verkalleen eteenpäin, ja näytti siltä kuin hän voisi tuota työtä tehdä yhden vuorokauden umpeensa herkeämättä ja rasittumatta. Ja tuohan se juuri eniten päälliköitä pisteli.

Omasta ehostaan, paritta kolmetta kovatta sanatta, häntä ei saanut mihinkään. Kerran hänet pantiin niskottelemisesta putkaankin. Aamulla pantiin, ja kun illalla mentiin noutamaan, makasi hän vielä samassa asennossa laverilla, johon oli vietäessä laskeutunut, erinomaisen tyynenä ja tyytyväisenä.

Ei hänelle ollut semmoisesta rangaistuksesta; se oli hänestä parasta nautintoa.

Tikka ei suuttunut koskaan, ei koskaan innostunut... Vaan sanonko: ei koskaan. Se on väärin, hän innostui todellakin kolme kertaa päivässä, kun näet syömään kutsuttiin.

Silloin vilkastuivat eloisiksi nuo kankeat jäsenet ja puoliumpinaiset, tahmeat silmät kirkastuivat. Jokainen tietää, ettei ruunun kannata poikiaan herkuilla syöttää, varsinkin aamuksi ja illaksi on reservipojilla leipä pääravintona. Mutta leipää se Tikka juuri söikin. Hän söi oman osansa ja kaikki mitä jäi muilta tähteeksi. Siellä oli kasarmissa kolme miestä, n.k. "herrasmiestä", jotka olivat omissa ruuissaan eivätkä siis koskeneet ruunun antamiin osuuksiinsa. Nämä söi Tikka kaikki, ja nähtiinpä sittenkin tavallisesti illoilla, kun kaikki muut jo olivat poistuneet ruokasuojasta, Tikan hiipivän ruuanlaittajan luo ja pyytävän: "vähäsen leipää".

En uskalla sanoa montako naulaa hän söi päivässä, sanon vain, että jos kaikki sotamiehet söisivät kuin Tikka, niin korkea ruunu ennen pitkää saisi "luovuttaa omaisuutensa velkojilleen". Mutta sen ravinnon edestä hän sitten makasikin, ja sen edestä hän myös päivällä otti "pikommia".

Usein kiisteltiin kasarmissa siitä, oliko Tikka niin perin tyhmä, vai oliko hän niin kirotun läpeensä laiska. Siitä asiasta minä en rupea väittelemään, sillä minä voin vakuuttaa, että hän oli yhtä tyhmä kuin laiskakin.

* * * * *

Kaipio ei ollut näöltään kaunis. Hänellä oli jalat lyhyet ja käsivarret pitkät ja ruumis oli suhteettoman paksu jokapaikasta. Kasvot olivat -- tupakanpuremisestako vai muusta syystä -- vinot, niin että alaleuka aina tähtäsi toista olkapäätä kohden. Tukka oli hänellä takkuinen ja harjainainen niinkuin Nummisuutarin Eskolla; muutenkin luulen, että jos Esko-vainajan jalkoihin olisi vedetty reservimiehen lianharmajat leveät housut, hartioille nukkavieru "virkatakki" ja päähän soikea lakinlatuska, olisi hän ollut aivan Kaipion kaltainen. -- Todellakaan ei hänessä ollut kaunista mikään muu kuin nimi.

Ei ollut Kaipio hidas eikä kankea kuin Tikka, päinvastoin ei löytynyt koko komppaniassa toista niin liikkuvaa miestä kuin hän; vaan hän oli malttamaton ja höplä ja teki kaikki, mitä hänen oli tehtävä, väärin. Jos hän ollenkaan ajatteli -- sitä tuskin olisi voinut uskoa -- ajatteli hän aina jälestäkäsin, kun jotain oli tehnyt. Ja mitään sellaista ominaisuutta kuin muistia hänellä ei ollut ensinkään. Jos sanoit Kaipiolle asian, yksinkertaisimman, ja heti kysyit mikä se oli, ei hän sitä tiennyt, eli oikeammin, hän tiesi kaiken muun paitsi ei sitä. Sillä tuppisuuksi Kaipio ei koskaan jäänyt, hänen suunsa kävi kuin mylly ja leveä leuka väkätti alinomaa edestakaisin sillaikaa kuin huulet lappoivat sanoja.

En viitsi nyt kertoa sitä, että Kaipiolta vielä soturiaikansa viime päivinä meni "ljevo" ja "pravo" aivan jumalan sallimuksesta, oikein tai väärin, miten sattui; en siitä, miten hänen oli mahdoton astua kymmentä askelta jalkaan toisten kanssa, enkä kuinka harmillisesti hän aina sotki rivit kun "stroissattiin" tai käännyttiin. Se oli jokapäiväistä ja on liian tavallista, että siitä kannattaisi mainita. Sitäpaitsi hän aina koetti korjata erehdyksensä niin vikkelästi kuin mahdollista ja kun hän siten lakkaamatta tuli omissa tempuissaan pyörineeksi ja tanssineeksi rivissä, oli se niin hullunkurisen näköistä, etteivät suuret sotaherratkaan -- tarkastuksissakaan -- voineet olla sille tanssille nauramatta. Se huvitti heitä, ei kiukuttanut. En ole vielä tuntenut yhtään ihmistä, joka todenpäältä olisi Kaipioon voinut kauaksi aikaa suuttua.

Mutta hänen pistintaistelunsa sietää mainitsemista, koska tuo oli jotain, jota koko komppania välistä keräysi kehään katselemaan, niinkuin jotain näytelmää tai muuta kummaa. Siinä taistelussa oli niin paljo tulta ja intoa ja voimaa, että jos sota joskus syttyisi niin siunatkoon itsensä se, joka joutuu Kaipion pistimen eteen. Ja vierustoverit rivissäkin saavat kyllä siunata itseään, sillä Kaipiolle on pääasia että hän pistää. Liikkeet eivät ole säännönmukaiset, mutta sitä pontevammat; Kaipiosta ei ole niin tärkeää tietää mitä komennetaan: jos huudetaan taaksepäin, hyökkää hän eteen, jos käsketään seisattua, niin hän pistää empimättä ja miettimättä... Sven Tuuva, sanotte te. Niin juuri, Sven Tuuva ilmielävänä reservimiehen valkeissa housuissa. Muinoisella Sven Tuuvalla oli kumminkin yksi etu Kaipion rinnalla: häntä komennettiin kielellä, jota hän ymmärsi, Kaipiota komennetaan vieraalla kielellä, ja -- kummakos tuo -- Kaipio on hyvin heikko venäjänkielessä.

Alussa häntä oikastiin usein, oikastiin vihasesti, oikastiin lepposesti: hän tunnusti erehdyksensä ja nauroi niin herttaisesti, että toinenkin viehtyi nauramaan. Ja kun taas komennettiin, teki hän kaikki päin seiniä. Lopulta huomattiin, ettei se ole muuta kuin mielensä ärsyttämistä, jos Kaipiota rupeaa oikasemaan; hän sai tehdä temppunsa miten teki.

Ampumaradalla oli Kaipio myös yksin laatuaan. Hän ei koskaan malttanut nostaa kivääriä oikeaan tähtäysasentoon ennenkuin laukasi, ja siksipä hänen kuulansa viilettelivätkin milloin missäkin päin lepikossa. Kun viittaajat taululla osottivat, oliko osunut tauluun vai eikö, piti ampujan itsensä ilmoittaa korkealla äänellä sattuiko vai menikö ohi. Ja Kaipio huusi aina: valkeata vilkkaa, valkeata vilkkaa! Oli kumminkin kerran luoti -- Kaipion omako vai jonkun erehtyneen vierustoverinko, sitä en tiedä -- sattunut Kaipionkin tauluun. Punasta näytettiin. Se oli merkillinen tapaus, se vaikutti mahtavasti Kaipioon. Hän juoksi tuiskuna paikaltaan, tarttui vänrikin käteen ja huudahti:

-- Katsokaa te, katsokaa te herra... Jo vilkkaa punainen puoli.

Hikeensä asti Kaipio aina muokkasi, oltiinpa sitten keveämmissä harjotuksissa taikka vaikeammissa. Tyynesti ja verkalleen hän ei voinut tehdä mitään. Mutta silti oli hän aina ensi mies paininlyönnissä harjoitusten jälkeen, ensi mies ja viime mies. Kun yksi oli hänet kaatanut vaati hän toista kamppailemaan ja muistanpa kauan, kuinka hän aina ohi astuessaan töykkäsi kylkeen, kohautti housujaan ja virkahti:

-- Tuleppa voittosille.

Yhden ainoan kerran muistan Kaipion lausuneen järkevän sanan ja -- niin se käy tässä maailmassa! -- juuri sen sanan johdosta häntä rangaistiin.

Oltiin sisäharjotuksissa. Oli puhe sotamiesten vaatteista, m.m. "virkatakista".

-- Miksi sitä kutsutaan virkatakiksi, kysyttiin Kaipiolta. Onko sotamiehellä mitään virkaa?

-- On virka, koiran virka, vastasi hän hätäisesti kuten ainakin.

Luultiin, kumma kyllä, Kaipion lausuneen tämän jossain tarkotuksessa.

* * * * *

Mutta mitäpä sanoisin sinusta, Kostamo, sinä vierustoverini rintamassa aikoina kuumina ja viileinä, leppoisina ja tylyinä. Sinun kohdallesi tultuani täytynee minun vaihtaa pehmoisempi terä kynääni ja piirtää lempeämmällä kädellä ja tasottavalla siveltimellä se kuva, jonka sinusta aion tehdä. Sillä sinä todellakaan et pilkkaamistakaan siedä. Olosi reservikasarmissa oi ollut riemuisa aika sinulle, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan, enkä tahtoisi asettaa sinua enää halvempaan valoon kuin missä olit ja olet. Sydämesi oli vilpitön ja nöyrä, mielesi herkkä ja taipuisa, sinussa ei ollut merkkiäkään ivasta eikä sapesta, olit laakea kuin lammas ja hiljainen kuin karitsa. Ei, sinua en ikänäni raskisi ivata, sillä sinussa ei ollut muuta vikaa, kuin huono pää ja voimain puute, -- Kostamo raukka!

Kostamo raukka! nuo sanat olen kuullut niin usein huudahdettavan, että ne ovat muistossani aivan sulautuneet yhteen sen kuvan kanssa, mikä minulle on säilynyt sivustoveristani sotamiesajoilta. Kostamo raukka! virkkoivat päälliköt harjoituksissa ja toverit väliajoilla, virkkoivat äänellä niin halveksivalla, säälivällä ja valittavalla, että se erittäin sattuvasti kuvasi miehen luonnetta.

Hän oli näet todellakin raukka, raukka ruumiillisesti ja henkisesti. Vartaloltaan oli Kostamo pitkänhoikkanen, pehmeä ja vetelä; pää oli etukumarassa, rinta sisään painuneena, hartiot kyyryssä, polvet notkussa. Näytti usein siltä, ettei hänen luustossaan ollut luuta murustakaan, ei muuta kuin pehmeätä, taipuvaa rustoa. Hipiä oli hienoa ja herkkätuntoista, sormet pitkät ja hoikkaset, jalat pienet ja sievät kuin neitosella. Kasvoiltaan hän kenties olisi ollut sieväkin, jos olisi ollut panna naisen huivi päähän; ne harvat haituvat, joita kasvoi leuassa siellä täällä, eivät olisi pystyneet rumentamaan noita leppoisia tytönkasvoja. "Hameet sillä pitäisi olla päällään eikä sotatakki", kuultiin usein sanottavan, ja kenties se niinpäin olisi sopinutkin paremmin.

Oletteko nähneet sotamiehen itkevän rivissä? Se on samalla hullunkurisinta ja surkeinta mitä voi nähdä. Kun niin tapahtuu, niin sen täytyy jo tietää, että asia on koskenut syvästi sydämelle. Mutta Kostamolla oli herkkä, naisellinen sydän, hän ei voinut pidättää kyyneleitään, kun häntä ankarammin kohdeltiin. Ja häntä kohdeltiin usein ankarasti.

Sillä sotaväessä annetaan mielellään anteeksi sille, joka reippaasti tunnustaa erehdyksensä ja ravakasti koettaa pitää puolensa vaikka huonollakin menestyksellä. Vaan jos ken heikkona heittäytyy mahdottomaksi ja vetelänä, valitellen ja tuskissaan tekee tehtävänsä siitä päästäkseen, se voi olla varma joutuvansa äitipuolen lapseksi. Mitäs sitten Kostamo, joka ymmärsi vähän eikä jaksanut mitään!

Ja hän hätäysi. Aina kun häntä erityisemmin muistutettiin, -- vaikk'ei alusta äreästikään, -- kangistuivat hänen jäsenensä ja ajatus tuntui seisattuneen siihen paikkaan. Silloin hän ei kyennyt mihinkään. Ja silloin se alkoi aina juttu ja tora. --

Mutta miksikäs luettelisin hänen heikkouksiaan? Olihan hän kauttaaltaan heikko, ruumiiltaan nainen, mieleltään lapsi. Ja koettihan hän herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista, vetäysi johonkin syrjäiseen nurkkaan milloin vain jouti, ettei joutuisi muiden kanssa tekemiseen, sillä hänellä oli aina huono onni, milloin vain mihinkin ryhtyi. Hän tahtoi pysyä huonoudessaan huomaamattomana, kehahtelematta ja nurkumatta tahtoi hän vaiti olla ja elää semmoisena kuin oli, kunhan vain muut eivät olisi pakkauneet häntä parantelemaan.

Hän todella antoi muille rauhan, eikä toivonut mitään sen hartaammin kuin että muutkin antaisivat rauhan hänelle.

Miksikäs en jo minäkin sitten jättäisi sinua rauhaan -- Kostamo raukka!

V. Hyvä mies.

Niinkuin kaikilla muilla ihmiselämän aloilla, niin löytyy sotaväessäkin miehiä hyviä ja huonoja, eteviä ja hylkyjä, -- sotaväessä varmaankin suuremmassa määrässä kuin missään muualla, koska siellä kaikki edistyminen ja eteväksi pääseminen riippuu yksinomaan pakon ja kunnianhimon vaikuttimista, eikä mistään muusta. Toiset joutuvat siellä seisomaan vuohina oikealla, toiset lampaina vasemmalla, ja se on ainoastaan päällikköjen yksityinen mieltymys ja mieliteko, joka määrää kummalleko puolelle siinä joutuu asetetuksi. Lampaita löytyy aina runsas valikoima -- minunkin muistossani sotamiesajoilta on niitä useita erilaisia näytteitä, -- vuohet sitävastoin ovat kaikki enemmän samanlaisia, yhden kaavan mallisia. Tässä pyydän nyt saada esittää oikean loistokappaleen vuohista, ihan täydellisen, lihavan, paksu villaisen, mehevän ja makean vuohen.

Hänen nimensä oli Olli Komonen, ensimäinen mies ja sivustamies kolmannessa plutoonassa. Hän lienee ollut jotenkin pitemmältä taholta herrassekalia, koska hän, vaikka talonpoikaismies olikin, kulki patiinikengissä ja siviilipuvussaan käytti kankeata kaulusta ja kirjavaa rinnustinta. Samasta syystäkö hänellä lienee ollut harvinaisen suuri määrä kunnianhimoa, sillä jo ensi päivänä harjoituskentällä huomasi hän, että tässä on jotain voitettavana, tässä voipi niittää etevänkin nimen. Ja hän rupesi sitä niittämään. Teki temppuja, marssi marsseja loistavammin kuin kukaan muu joukossaan; hän osasi tehdä ne kaikkein loistavimmin juuri silloin, kun joku esimies oli katsomassa, ja pääsi siten hetikohta, jo ennenkuin tarkempaa jakoa voitiinkaan tehdä, luetuksi vuohien puolelle. Ja täällä hän sittemmin tiesikin pysyä, ja nauttia kaikkia niitä etuisuuksia, kiitoksia ja helpotuksia, mitä tämä hänen asemansa tuotti, nauttia niitä kaikella sillä arvokkaisuudella ja huomattavaisuudella, mikä oli hänelle omituista ja luontaista.

-- Katsokaa te kuinka Komonen tekee, sanottiin usein, tai: tehkää te niin kuin Komonen! Asetettiinpa hän toisinaan ihan rivin eteenkin malliksi taistelemaan kivääritaistelua taikka tekemään ampuma-asentoja, ja silloin hän, suu autuaassa hymyssä ja pää lengosti pystössä, näytti mihin hän pystyi, kehahti sitten että "eihän tämä mitä vaikeata ole", teki "napletsoon" päällikölleen ja astui niin takaisin kunniapaikalleen rivin sivustalle.

-- Siinä se on hyvä mies, kehuivat päälliköt. Jos te kaikki noin tekisitte, mutta mitäs te härät...

Komonen asettui silloin arvokkaaseen "voina" asentoon katsomaan kuinka muita "huonoja miehiä" opetettiin, kuinka heitä komennettiin uudelleen, nimitettiin yhä pontevammilla ja karmivammilla nimityksillä, kuinka heille karjuttiin, kuinka uhattiin, kuinka kirottiin... Ylenkatseellisesti silmäili hän noita kehnoja, kunnes halveksivasti käänsi katseensa pois.

-- Ei noista näy tulevan tolkkua, virkkoi hän ääneensä, ja vaikka ääneen puhuminen rivissä oli meiltä kovasti kielletty, ei Komosta siitä koskaan muistutettu. Hänhän oli "hyvä mies".

Usein tapahtui illoilla, että kun paremmat miehet määräaikana tuotiin harjoituskentältä pois, jätettiin huonompia joukko -- suurempi tai pienempi -- vielä hetkeksi hikoilemaan ja oppimaan sitä, mikä heihin ei ollut ajoissa pystynyt. Silloin seisoi Komonen mielellään portilla ja katseli voitonriemuisena, kuinka nuo raukat rääkkäysivät ja väsyneinä tekivät temppunsa vielä entistä huonommin. "Hyvää se tekee noille paksupäille", lausui hän kehahtaen, "siinäpä jäsenet liukastuvat ja pää selkiää". Jos silloin joku uskalsi virkahtaa, että "mitähän jos kerran jättäisivät Komosenkin sinne juoksemaan", vilkasi hän halveksuen olkansa takaa puhujaa ja lausui tavattomalla varmuudella: "sepä ei jää".

Mutta harvoin uskalsi joku tuonkaan verran hypätä Komosen nokalle. Kerran kun kuulin hänen kasarmissa mahtailevan muutamille kovapäille, joille muun rääkkäyksen lisäksi vielä oli määrätty rangaistukseksi ylimääräisiä työvuoroja, etteivät suinkaan koskaan saisi tilaisuutta leväyttää jäseniään, huomautin hänelle, että joutavahan noita raukkoja vielä on härnätä ja pistellä, eihän noilla ilmankaan ole kovin iloista olo. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä: hän seisoi siksi varmalla pohjalla, että häntä ei tarvinneet tulla komentelemaan kaikenlaiset, joilla ei ollut sananvaltaa enemmän kun hänellä itsellään, hän tiesi minkä teki ja sanoi ja oli siksi hyvissä väleissä päällikköjenkin kanssa...

Hyvissä väleissä hän oli, se oli totta, ja tiesi ylläpitää tätä väliään johdonmukaisesti. Hän osasi pistää tupakan ja tarjota päälliköllekin silloin, milloin hetki oli sopiva, ja keskustelussa sattuivat hänen sanansa aina niin, että ne hykäyttivät esimiestä. Hairahtumaton hän ei ollut rivissä eikä ampumapaikalla, ja toiset sanoivat hänen sisäharjoituksissa väliin vastanneen hyvinkin typerästi ja tietämättömästi. Mutta ne viat pyyhkäistiin pois jäniksenkäpälällä, -- ei pantu naurunalaiseksi kuten muita, -- sillä Komonenhan oli "paraita miehiä koko komppaniassa", kuten usein sanottiin.

Kun muut harjoitusten loputtua saivat passinsa käsiinsä ja pääsivät omissa vaatteissaan vapaina kulkemaan vapaata tietään, silloin loisti riemu ja tyytyväisyys voitettujen vaivojen johdosta useimpain silmistä, ja kernaina käännettiin selät kasarmille. Komosen silmässä sitä vastoin näkyi selvää kaipausta ja vastenmielisesti lähti hän poistumaan tuosta paikasta, jossa hän oli päässyt luettavaksi ensimäisten ja etevimpäin joukkoon. Kenties hän ei muuten tosielämän mutkittelemattomassa rintamassa pystynytkään olemaan ensimäisten luvussa?

VI. Tukio.

Tukio oli 33:nnen reservikomppanian viimeinen mies, s.o. lyhin mies. Sanon valehtelematta, että minä itse en ole mikään kovin pitkä mies, mutta kerran kun olin pyytänyt Tukiota panemaan laskokselle sinellini kaulustan, katselin ihmeessäni taakseni että mitä se siellä ähertää, kun ei saa kaulustaa käännetyksi. Mitä? Miesparka ei ylettynyt! Seisoi varpaillaan ja koetti tapailla, mutta ei. No, minä lyyhästin pikkusen ja hän sai sen tehdyksi.

Siitä sen voipi suunnilleen arvata minkä näköinen hän oli, kun hän koetti marsissa tallustella muitten matkassa. Tosin olivat useimmat varsinkin neljännen plutoonan miehistä semmoisia kääpiömäisiä nassakoita, nälkävuosien näivettyneitä sikiöitä, ettei noille mitkään reservivaatteet sopineet, vaan lyhimmätkin housunlahkeet piti kääriä aivan kaksinkerroin, etteivät olisi jalkain alla astuissa. Muut kumminkin pinnistämällä kutakuinkin pysyivät marssin tahdissa. Tukiolle se oli miltei mahdotonta.

Seisoin kerran portinvahtina syrjässä ja siitä minun oli hyvä seurata, kun toiset harjottelivat edessäni kentällä kaunomarssia. Mutta en malttanut koko aikana seurata muita kuin Tukiota. Hän potkasi aina toisella jalkavähäisellään itsensä kohoksi, saadakseen sillä tempulla toisen jalkansa lennätetyksi vähänkään samalle tasalle kuin muut rivissä. Ja taas sillä toisella jalalla epätoivoinen potku maasta, ja lennätys eteenpäin. Siinä pelissä tietysti kivääri hoippuili kahta puolta kuin vivussa, käsivarret sinkoilivat sinne tänne ja koko tuo ruumiskipene vavahteli yhtenä pallerona. Mutta eihän semmoista luonnotonta ponnistusta kauan voinut kestää varsinkaan hänen vaivanen ruumiinsa. Hän jäi jälelle. Päälliköt huusivat ja komensivat pysymään rivissä ja Tukio ponnautti taaskin tarmonsa takaa, mutta jäi taaskin.

Jo tuota katsellessa nauratti hyväsestikin, niin se oli hullunkurisen näköistä; mutta toisakseen ei naurattanutkaan. Sääliksi kävi tuon pikkuihmisen kuljettaminen toisten, päälle kolmenkyynäräisten, askeleissa, se tuntui melkein eläinrääkkäykseltä.

Mutta Tukio ei napissut eikä vastustellut. Häntä ei koskaan näkynyt joutavastaan paininlyönneissä, ei voimisteluissa, hän lepäili väliaikoina tarkoin ja koetti kerätä kaikki voimansa harjoituksia varten. Niitä hänen kyllä tarvitsikin kerätä. Hän koetti parastaan, pienuudellaankin isänmaata palvellessaan.

Toisena kesänä häntä ei enää näkynyt harjoituskentällä. Liekö hän ensi kesänä saanut ponnistaneeksi jotkut paikat sisälmyksissään repeämään, vai mikä lie miesvähäiselle tullut. Kun silloin lääkärintarkastuksen jälkeen meidät muut komennettiin ruunun housuissa ja paidoissa marssimaan harjoituskentälle alkamaan temppuja uudestaan, marssi Tukio yksin maantietä pitkin omissa vaatteissaan pois kasarmilta kotipitäjäänsä kohden.

Mutta en luule kenenkään kadehtineen hänen vapaaksi pääsemistään. Hänen paikkansa ei totta tosiaankaan ollut sotamiesten riveissä.

VII. Yksi mies jälelle.

"Rjema po isgoroti", ampukaa suoraan -- aitaa vastaan, komennettiin meille, kun me olimme harjoituskentälle levitetyt ketjuun ja mahallaan maaten nurmikossa ojan partaalla naksauttelimme vieteripatruuneja minkä ennätimme. Vihollinen oli olevinaan jossain siellä aidan takana, sieltä sen muka luultiin ampuvan, hyökkäilevän ja tiesi mitä peliä pitävän. Ja meidän piti maata ojan partaalla, ettei se meitä pystyisi ampumaan.